Kitabı oku: «Kaarle XII:n historia», sayfa 3

TOINEN KIRJA

Ihmeellinen ja äkillinen muutos Kaarle XII: n luonteessa. Kahdeksantoistavuotiaana hän käy sotaa Tanskaa, Puolaa ja Venäjää vastaan, päättää Tanskan-sotansa kuudessa viikossa, lyö kahdeksalla tuhannella ruotsalaisella kahdeksankymmentä tuhatta venäläistä ja hyökkää Puolaan. Puolan ja sen hallinnon kuvaus. Kaarle voittaa useita taisteluja, pääsee Puolan herraksi ja valmistautuu nimittämään sinne uuden kuninkaan.

Kolme mahtavaa ruhtinasta uhkasi siten Kaarle XII: n nuoruutta. Sodan valmisteluja koskevat huhut levittivät Ruotsissa hämmästystä ja säikähdyttivät valtakunnanneuvostoa. Suuret kenraalit olivat kuolleet; oli täysi syy pelätä pahinta nuoren kuninkaan johdossa, joka siihen saakka oli osoittanut vain huonoja puoliansa. Neuvostossa hän ei tehnyt koskaan juuri muuta kuin nosti säärensä ristiin pöydälle; hajamielisenä, välinpitämättömänä hän ei näyttänyt ottavan mihinkään osaa.

Neuvosto harkitsi hänen läsnäollessaan vaaraa, johon oli jouduttu; muutamat neuvosherrat ehdottivat myrskyn kääntämistä neuvottelujen avulla; silloin yhtäkkiä nuori ruhtinas nousee pystyyn, kasvoillaan päätöksensä tehneen korkeamman ihmisen vakavuus ja varmuus. "Hyvät herrat", hän sanoi, "olen päättänyt olla koskaan käymättä väärää sotaa, mutta myöskin olla lopettamatta oikeaa, ennenkuin viholliseni ovat tuhotut. Päätökseni on tehty: käyn sen kimppuun, joka ensimäisenä julistaa sodan, ja hänet voitettuani toivon voivani hieman pelottaa toisiakin." – Nämä sanat hämmästyttivät kaikkia noita vanhoja neuvosherroja: he katselivat toisiaan tohtimatta vastata. Vihdoin he, kummissaan siitä, että heillä oli moinen kuningas ja häveten toivoa vähemmin kuin hän, ottivat ihmetellen vastaan hänen sotaa koskevat määräyksensä.

Yllätys tuli vielä suuremmaksi, kun nähtiin hänen heti paikalla luopuvan nuoruuden viattomimmistakin huvituksista. Siitä hetkestä alkaen, jolloin hän ryhtyi sotavalmistuksiin, hän aloitti aivan uuden elämän, josta hän sittemmin ei koskaan hetkeksikään poikennut. Ajatellen alituisesti Aleksanteria ja Caesaria hän päätti jäljitellä näitä kahta valloittajaa kaikessa muussa paitsi heidän vioissaan. Hän ei tahtonut enää tietää mitään komeudesta, leikeistä tai huvituksista; hän supisti ateriansa mitä suurimpaan kohtuullisuuteen. Hän oli rakastanut komeita pukuja; tästedes hän pukeutui aivan kuin halpa sotilas. Oli luultu hänen olleen kiintynyt erääseen hovinsa naiseen; olkoonpa tämän jutun laita miten tahansa, totta ainakin on, että hän nyt ainiaaksi kieltäytyi naisista, ei ainoastaan pelosta joutua heidän talutusnuoraansa, vaan myös halusta antaa siinä esimerkkiä sotilailleen, joita hän tahtoi pitää mitä ankarimmassa kurissa; kenties myös turhamaisuudesta olla ainoa kaikkien kuninkaiden joukossa, joka kykeni hillitsemään niin vaikeasti masennettavan taipumuksen. Samoin hän päätti pidättyä viinistä koko vastaisen elämänsä ajan. Jotkut ovat vakuuttaneet minulle, että hän teki mainitun päätöksen voittaakseen täydellisesti luontonsa ja lisätäkseen uuden hyveen sankarimaisuuteensa. Useimmat ovat kuitenkin vakuuttaneet minulle, että hän tahtoi siten rangaista itseään erään sopimattoman hurjistelun vuoksi ja häväistyksen johdosta, jonka hän pöydässä äitinsä, kuningattaren, läsnäollessa oli tuottanut eräälle naiselle. Jos asianlaita on sellainen, niin tämä itsensä tuomitseminen ja tämä kieltäytyminen, johon hän alistui koko elämänsä ajaksi, osoittavat sankaruutta, joka ei ole vähemmän ihmeteltävää.

Hän aloitti sodan vakuuttamalla langolleen, Holsteinin herttualle, apuansa. Heti lähetettiin kahdeksantuhatta miestä Holsteinin naapurimaakuntaan Pommeriin suojelemaan herttuaa tanskalaisten hyökkäyksiltä. Herttua tarvitsikin tukea, sillä tanskalaiset olivat jo havitelleet hänen maitansa, valloittaneet hänen linnansa Gottorpin ja piirittivät parhaillaan itsepintaisesti hänen kaupunkiaan Tönningeniä, jonka luo Tanskan kuningas oli mieskohtaisesti saapunut nauttimaan varmaksi luulemastaan valloituksesta. Tämä kipinä uhkasi sytyttää liekkiin koko Saksan valtakunnan. Yhdeltä puolelta marssivat Puolan kuninkaan saksilaiset joukot, Brandenburgin, Wolfenbüttelin ja Hessen-Kasselin rykmentit, yhtyäkseen tanskalaisiin; toiselta puolelta Ruotsin kuninkaan kahdeksantuhatta miestä ynnä Hannoverin ja Cellen joukot kiirehtivät herttuan avuksi.

Holsteinin pienen maan ollessa siten sotanäyttämönä ilmestyivät Englannin ja Hollannin laivastot Itämerelle. Nämä kaksi valtaa olivat tanskalaisten rikkoman Altonan sopimuksen takaajia; nyt he kiiruhtivat Holsteinin ahdistetun herttuan avuksi, koska Tanskan kuninkaan mahdin suureneminen ei soveltunut heidän kauppaetuihinsa. He tiesivät tanskalaisten Juutinrauman isäntinä tulevan raskaasti verottamaan kauppaa käyviä kansoja, kunhan vain tuntisivat itsensä kyllin voimakkaiksi, voidakseen tehdä sen rankaisematta. Tämä harrastus on pitkät ajat saattanut Englannin ja Hollannin, mikäli se heille on ollut mahdollista, pitämään yllä tasapainoa pohjoismaisten ruhtinaitten kesken. He liittyivät sentähden nyt Ruotsin nuoreen kuninkaaseen, kun tämä näytti olevan vaarassa joutua niin monien yhtyneitten vihollisten muserrettavaksi, ja auttoivat häntä siitä samasta syystä, jonka vuoksi häntä ahdistettiinkin, koska näet luultiin, ettei hän kykenisi puolustautumaan.

Hän oli metsästämässä karhuja, saadessaan tiedon saksilaisten hyökkäyksestä Liivinmaahan; hän harjoitti tätä urheilua yhtä uudella kuin vaarallisellakin tavalla. Siinä ei käytetty mitään muita aseita kuin haarukkamaisia seipäitä puihin kiinnitetyn verkon takana. Tavattoman suuri karhu hyökkäsi kerran suoraan kuninkaan kimppuun, joka pitkällisen ottelun perästä, verkon ja seipään avulla, kaatoi sen maahan. On myönnettävä, että kuullessaan moisista seikkailuista, kuningas Augustin ihmeellisistä voimista ja tsaarin matkoista, luulee siirtyneensä Herkuleen ja Theseuksen aikoihin.

Hän lähti ensimäiselle sotaretkelleen 8 päivänä toukokuuta, uutta lukua, v. 1700, jättäen Tukholman, jonne hän ei enää koskaan palannut. Ääretön kansanpaljous saattoi häntä aina Karlskronan satamaan saakka, toivottaen hänelle onnea, vuodattaen kyyneleitä ja ihastellen häntä. Ennen Ruotsista lähtöään hän asetti Tukholmaan useista senaattoreista muodostetun puolustusneuvoston. Tämän toimikunnan tuli pitää huolta kaikesta, mikä koski laivastoa, sotajoukkoa ja maan linnoituksia. Koko senaatin tuli väliaikaisesti johtaa kaikkia muita valtakunnan sisäisiä asioita. Saatuaan täten valtakunnassaan kaikki varmaan järjestykseen hän koko sielullaan, vapaana kaikista muista huolista, antautui yksinomaan sota-asioihin. Hänen laivastoonsa kuului neljäkymmentäkolme alusta; siinä, johon hän itse nousi ja jonka nimi oli Kuningas Kaarle, oli satakaksikymmentä kanuunaa. Kreivi Piper, hänen pääministerinsä, ja kenraali Rehnsköld astuivat laivaan hänen kanssaan. Pian hän tapasi liittolaisten merivoimat. Tanskan laivasto vältti taistelua ja salli noiden kolmen yhtyneen laivaston lähestyä niin likelle Köpenhaminaa, että he voivat ampua sinne muutamia pommeja.

On varmaa, että juuri kuningas itse nyt ehdotti kenraali Rehnsköldille maallenousua ja Köpenhaminan saartamista maan puolelta, samalla kun se oli saarroksissa merenkin puolelta. Rehnsköld hämmästyi moista ehdotusta, joka osoitti yhtä suurta taitavuutta kuin rohkeuttakin nuoressa ja kokemattomassa ruhtinaassa. Pian oli kaikki kunnossa maallenousua varten. Annettiin käsky viedä laivoihin viisituhatta Ruotsin rannikolla majailevaa miestä, jotka nyt liitettiin jo ennestään laivastossa oleviin joukkoihin. Kuningas jätti suuren laivansa ja astui kepeähköön fregattiin. Aluksi laskettiin kolmesataa krenatööriä pienissä pursissa kulkemaan edellä. Näiden pursien välissä matalakulkuiset veneet kuljettivat risukimppuja, hirsipaalustoja ja vallintekijäin työkaluja. [Suojuslaitteita, jotka vastaavat nykyajan piikkilanka-aitoja. Noin 5-6 m pituisen hirren läpi oli pistelty ristiin teräväkärkisiä, usein rautapiikeillä varustettuja paaluja ("espanjalainen ratsuri"). – Suom. muist.] Viisisataa valiomiestä seurasi toisissa pursissa. Sitten tulivat kuninkaan sotalaivat ynnä kaksi englantilaista ja kaksi hollantilaista fregattia, joiden piti kanuunoillaan suojella maallenousua.

Tanskan pääkaupunki Köpenhamina sijaitsee Seelannin saarella, keskellä kaunista tasankoa, kaakkoon Juutinraumasta ja länteen Itämerestä, missä silloin oli Ruotsin kuningas. Nähdessään laivojen odottamattoman liikehtimisen, joka ennusti maallenousua, asukkaat laivastonsa toimettomuudesta ja ruotsalaisten laivojen liikkeistä tyrmistyneinä katselivat pelon vallassa, mihin paikkaan hirmumyrsky purkautuisi. Kaarlen laivasto pysähtyi vastapäätä Humblebekiä, seitsemän penikulmaa Köpenhaminasta. – Tanskalaiset kokosivat heti ratsuväkensä tähän kohtaan. Nostoväkeä sijoitettiin paksujen rintasuojusten taa, ja ne tykit, jotka voitiin kuljettaa paikalle, suunnattiin ruotsalaisia kohti.

Kuningas jätti nyt fregattinsa asettuakseen ensimäiseen purteen kaartinsa etunenään. Ranskan lähettiläs oli silloin hänen seurassaan.

"Herra lähettiläs", sanoi kuningas hänelle latinaksi, sillä hän ei tahtonut milloinkaan käyttää ranskaa, "teillä ei ole mitään tekemistä tanskalaisten kanssa, suvaitkaa siis pysyä loitommalla". – "Sire", vastasi kreivi de Guiscard hänelle ranskaksi, "herrani kuningas on määrännyt minut oleskelemaan teidän majesteettinne läheisyydessä; rohkenen olettaa, että te ette juuri tänään karkoita minua hovistanne, joka ei milloinkaan ole ollut niin loistava".

Näin sanoen hän tarjosi kätensä kuninkaalle, joka hyppäsi purteen, johon myöskin kreivi Piper ja lähettiläs astuivat. Laivatykkien ammunnan suojellessa maihinnousua mentiin eteenpäin. Maihinnousuveneet olivat enää ainoastaan kolmensadan askeleen päässä rannasta. Kaarle XII, malttamatta odottaa, kunnes olisi ehditty päästä kylliksi lähelle rantaa, hyppäsi purrestaan mereen miekka kädessä, veden ulottuessa häntä vyötäisiin. Hänen ministerinsä, Ranskan lähettiläs, upseerit ja sotamiehet seurasivat heti esimerkkiä ja lähestyivät rantaa, huolimatta muskettitulen kuulasateesta. Kuningas, joka ei vielä koskaan elämässään ollut kuullut musketinkuulien vinkunaa, kysyi päämajoitusmestari Stuartilta, joka sattui olemaan hänen vieressään, mitä tuo hieno viuhina oli, jonka hän kuuli korvissansa.

"Se on niiden pyssynkuulien vinkunaa, joita ammutaan meitä kohti", vastasi majoitusmestari. – "Hyvä!" sanoi kuningas, "se on vastedes oleva minun musiikkiani". – Samassa tuokiossa majoitusmestari, joka juuri oli selittänyt musketinkuulien vinkunaa, sai niistä yhden olkaansa, ja eräs luutnantti kaatui hengetönnä kuninkaan toisella sivulla.

On tavallista, että ne joukot, joiden kimppuun käydään heidän varustuksissaan, tulevat lyödyiksi, koska hyökkääjät aina ovat täynnä hurjaa intoa, jota eivät voi tuntea ne, jotka vain puolustautuvat, ja koska vihollisen odottaminen vallitusten takana useinkin on vain oman heikommuuden ja vihollisen voimakkaammuuden tunnustamista. Tanskalainen ratsuväki ja nostoväki pakenivat heikon vastarinnan jälkeen. Päästyään heidän varustustensa herraksi kuningas heti heittäytyi polvilleen kiittääkseen Jumalaa aseittensa ensimäisestä menestyksestä. Hän laitatti heti varustuksia kaupungin puolelle ja merkitsi itse leiripaikan. Samalla hän lähetti laivansa Skooneen, joka on Kööpenhaminaa lähinnä oleva Ruotsin osa, hakemaan sieltä yhdeksäntuhatta miestä apuväkeä. Kaikki asianhaarat liittoutuivat suosimaan Kaarlen malttamattomuutta: nuo yhdeksäntuhatta miestä seisoivat rannalla valmiina astumaan laivoihin, ja jo seuraavana päivänä myötäinen tuuli toi ne hänelle avuksi.

Kaikki tämä oli tapahtunut tanskalaisen laivaston näkyvissä, joka ei ollut rohjennut lähestyä. Säikähtynyt Köpenhamina lähetti heti valtuutettuja kuninkaan luo pyytämään, ettei hän pommittaisi kaupunkia. Hän otti heidät vastaan ratsain kaartinrykmenttinsä etunenässä; valtuutetut laskeutuivat polvilleen hänen edessään. Hän määräsi kaupungin maksamaan 400,000 riikintaaleria pakkoveroa ja käski tuoda leiriinsä kaikenlaatuisia elintarpeita, jotka lupasi säntillisesti maksaa. Hänelle tuotiinkin elintarpeita, koska oli täytymys totella, mutta ei ollenkaan osattu odottaa, että voittajat suvaitsisivat niistä suorittaa korvauksen. Tuojat hämmästyivätkin kovin, kun armeijan halvimmatkin sotamiehet maksoivat heille kaikesta runsaasti ja viipymättä.

Jo kauan aikaa oli Ruotsin sotajoukoissa vallinnut sellainen kuri, joka melkoisesti oli edistänyt heidän voittojansa; nuori kuningas vielä kovensi sen ankaruutta. Sotamies ei olisi uskaltanut kieltäytyä maksamasta ostoksiaan, vielä vähemmän lähteä ryöstelemään, eipä edes poistua leiristä. Lisäksi hän tahtoi, että hänen joukkonsa eivät voiton jälkeen ryhtyisi ryöstämään kuolleita, ennenkuin olivat saaneet siihen luvan, ja helposti hän saikin aikaan, että tätä määräystä toteltiin. Kahdesti päivässä pidettiin hänen leirissään aina rukoushetki: kello seitsemän aamulla ja kello neljä iltapäivällä. Itse hän ei koskaan laiminlyönyt olla silloin läsnä ja siten antaa sotamiehilleen esimerkkiä hurskaudesta, joka aina vaikuttaa ihmisiin, kun nämä eivät epäile siinä mitään ulkokultaisuutta. Hänen leirissään, jossa vallitsi parempi järjestys kuin Köpenhaminassa, oli kaikkea yltäkylläisesti. Talonpojat möivät mieluummin ruokatavaransa ruotsalaisille, vihollisilleen, kuin tanskalaisille, jotka eivät niistä maksaneet niin hyvin. Kaupungin porvarien täytyikin useammin kuin kerran tulla Ruotsin kuninkaan leiriin etsimään elintarpeita, joita ei ollut saatavissa heidän toreiltaan.

Tanskan kuningas oli silloin Holsteinissa, jonne hän näytti lähteneen ainoastaan lakkauttamaan Tönningenin piiritystä. Hän näki vihollislaivojen peittävän Itämerta, nuoren valloittajan olevan jo Seelannin herrana ja valmiina valtaamaan hänen pääkaupunkinsa. Hän julistutti alueillaan, että ne, jotka tarttuivat aseihin ruotsalaisia vastaan, pääsisivät vapaiksi maaorjuudesta. Tämä julistus oli sangen tärkeäarvoinen maassa, joka aikaisemmin oli ollut vapaa ja jossa nykyään kaikki talonpojat, vieläpä paljon porvaristoakin ovat maaorjia. Kaarle käski ilmoittaa Tanskan kuninkaalle käyvänsä sotaa ainoastaan pakoittaaksensa hänet rauhantekoon; hänen tuli siis pian sallia Holsteinin herttuan päästä jälleen oikeuksiinsa, tai muutoin hän saisi nähdä Köpenhaminan tuhottuna ja kuningaskuntansa alttiina tulelle ja verelle. Tanskalainen oli kovin onnellinen siitä, että oli tekemisissä voittajan kanssa, joka näytti harrastavan vain oikeutta. Niinpä kokoonnuttiinkin neuvottelemaan Traventhalin kaupunkiin Holsteinin rajalle. Ruotsin kuningas ei suvainnut, että ministerien taito pääsisi viivyttämään asiain käsittelyä; hän tahtoi, että rauhanteko kävisi yhtä nopeasti kuin hänen maihinnousunsa Seelantiin. Todellakin saatiin sopimus aikaan 5 p: nä elokuuta Holsteinin herttuan eduksi, joka sai korvauksen kaikista sotakuluistaan ja vapautui ahdistajastaan. Ruotsin kuningas ei tahtonut mitään itselleen, hän oli tyytyväinen siihen, että oli pelastanut liittolaisensa ja nöyryyttänyt vihollisensa. Siten Kaarle XII, kahdeksantoistavuotiaana, aloitti ja lopetti tämän sodan vähemmässä kuin kuudessa viikossa.

Aivan samaan aikaan Puolan kuningas saartoi Liivinmaan pääkaupungin Riian, ja tsaari samosi idästä päin lähes sadantuhannen miehen etunenässä. Riikaa puolusti vanha ruotsalainen kenraali, kreivi Dahlberg, jossa kahdeksankymmenvuotiaana yhtyi nuorukaisen palavaan intoon kuudenkymmenen sotaretken kokemus. Kreivi Flemming, sittemmin Puolan ministeri, yhtä etevä soturina kuin hallitusmiehenä, ja liiviläinen Patkul jouduttivat yhdessä piiritystä kuninkaan nähden. Mutta useista piirittäjäin saavuttamista eduista huolimatta vanhan kreivi Dahlbergin kokeneisuus teki heidän ponnistuksensa tyhjiksi, ja Puolan kuningas olikin epätoivoinen kaupungin valloitukseen nähden. Vihdoin hän käytti tilaisuutta luopuakseen kunnialla piirityksestä. Riika oli näet täynnä hollantilaisille kuuluvia tavaroita. Hollannin yleis-eduskunta käski kuningas Augustin luona olevan lähettiläänsä tehdä asiasta hänelle esityksiä, ja Puolan kuningasta ei tarvittukaan kauan rukoilla. Hän suostui lakkauttamaan piirityksen mieluummin kuin tuottamaan pienintäkään vahinkoa liittolaisilleen, jotka puolestaan eivät ollenkaan hämmästyneet tätä hyväntahtoisuuden puuskaa, johon he itse olivat todellisena syynä.

Päättääksensä ensimäisen sotaretkensä Kaarle XII: lla ei siis enää ollut muuta tehtävää kuin marssia Pietari Aleksejevitshia vastaan, joka tahtoi kilpailla hänen kanssaan kunniasta. Hän oli tälle sitäkin enemmän suutuksissaan, kun Tukholmassa vielä oli kolme moskovalaista lähettilästä, jotka vastikään olivat vannoneet rikkomattoman rauhan uudistamisen. Hän, joka harrasti mitä ankarinta rehellisyyttä, ei voinut ymmärtää, miten tsaarin tapainen lainsäätäjä voi leikitellä niin pyhän ja korkean asian kanssa. Nuori ruhtinas oli kunniantunnossaan sitä mieltä, ettei kuninkaita varten saanut olla eri moraalia kuin yksityisille. Venäjän tsaari oli sillä välin julkaissut manifestin, jonka hän paremminkin olisi saanut jättää julkaisematta. Siinä hän mainitsi sodankäyntijulistuksensa syyksi, ettei hänelle ollut osoitettu kylliksi kunnioitusta, kun hän incognito [tuntematonna, salanimellä. – Suom. muist.] matkusti Riian kautta, ja että hänen lähettiläilleen oli myöty elintarpeita liian kalliista hinnasta. Nämä olivat ne valitukset, joiden vuoksi hän antoi kahdeksankymmenen tuhannen miehen hävittäen hyökätä Inkerinmaahan.

Hän ilmestyi Narvan eteen tämän suuren armeijan¹¹ etupäässä 1 p: nä lokakuuta, mikä vuodenaika tässä ilmanalassa on raaempi kuin tammikuun Pariisissa. Tsaari, joka sellaisessa säässä joskus matkusti postihevosilla neljäkinsataa penikulmaa, käydäkseen omin silmin tarkastamassa jotakuta kaivosta tai kanavaa, ei säästänyt sotamiehiään enemmän kuin itseäänkään. Sitäpaitsi hän tiesi ruotsalaisten Kustaa Aadolfin ajoista lähtien voivan käydä sotaa sydäntalvella yhtä hyvin kuin kesälläkin; hän tahtoi sentakia totuttaa myös venäläisensäkin olemaan riippumattomia vuodenajoista, tehdäkseen siten heidät kerran ainakin ruotsalaisten vertaisiksi.

Niinpä siis juuri sellaisena aikana, jolloin lauhkeammassa ilmanalassa jää ja lumi pakoittavat muut kansat keskeyttämään sodan, tsaari Pietari ryhtyi piirittämään Narvaa, joka sijaitsi kolmekymmentä astetta pohjoisnavasta etelään, ja Kaarle XII samosi sen avuksi. Tuskin oli tsaari saapunut kaupungin ääreen, kun hän jo kiiruhti panemaan käytäntöön kaikkea sitä, mitä oli matkoillaan oppinut. Hän suunnitteli leirin, varusti sen joka puolelta, rakennutti määrävälien päähän toisistaan linnakkeita ja kaivatti juoksuhautoja. Hän oli jättänyt armeijansa ylipäällikkyyden herttua de Croylle, taitavalle saksalaiselle kenraalille,¹² jota venäläiset upseerit eivät kuitenkaan silloin riittävästi avustaneet. Hänellä itsellään oli sotajoukossaan pelkkä luutnantin arvo. Hän tahtoi siten antaa esimerkin sotilaallisesta kuuliaisuudestaan siihen saakka kurittomalle aatelistolleen, joka kykeni vain ilman kokemusta ja järjestystä johtamaan huonosti asestettuja orjia. Ei ollutkaan mitään ihmeteltävää siinä, että se mies, joka Amsterdamissa oli ruvennut kirvesmieheksi, saadakseen itselleen laivaston, esiintyi Narvan luona luutnanttina, voidakseen opettaa kansalleen sotataitoa.

Venäläiset ovat voimakkaita, väsymättömiä, kenties yhtä rohkeita kuin ruotsalaisetkin; mutta vasta ajanmittaan sotajoukot tottuvat sotatoimiin ja vain kuri tekee heidät voittamattomiksi. Ainoat rykmentit, joilta voitiin odottaa jotakin, olivat saksalaisten upseerien komentamia; mutta niitä oli vain muutamia. Muu joukko oli metsistään ajettuja raakalaisia, puettuina petoeläinten nahkoihin, toiset varustettuina jousilla, toiset nuijilla; vain harvoilla oli pyssy; kukaan ei ollut nähnyt säännöllistä piiritystä. Koko armeijassa ei ollut yhtään ainoaa kelvollista tykkimiestä. Ne sataviisikymmentä tykkiä, jotka helposti olisivat voineet ampua Narvan pienen kaupungin mäsäksi, olivat tuskin saaneet syntymään aukkoa muuriin, samalla kun kaupungin tykistö joka hetki tuhosi kokonaisia rivejä juoksuhaudoissa. Narva oli melkein linnoittamaton; vapaaherra Hornilla, joka siellä oli päällikkönä, ei ollut käytettävänään täyttä tuhatta miestä säännöllistä sotaväkeä. Kuitenkaan tuo suunnaton armeija ei ollut kyennyt vielä kuudessa viikossa valtaamaan kaupunkia.

Oli jo marraskuun 15 päivä, kun tsaari sai kuulla Ruotsin kuninkaan kahdellasadalla kuljetuslaivalla tulleen meren yli ja marssivan parhaillaan Narvan avuksi. Ruotsalaisia oli ainoastaan kaksikymmentätuhatta, mutta tsaarilla olikin vain miesten paljous etunaan. Ollenkaan halveksimatta vihollistaan hän päinvastoin käytti kaiken taitonsa musertaakseen hänet.

Tyytymättä kahdeksaankymmeneentuhanteen mieheensä hän valmistautui asettamaan Kaarlea vastaan vielä toisenkin armeijan ja pidättämään häntä joka askeleella. Hän oli jo määrännyt siihen kolmekymmentätuhatta miestä, jotka nyt riensivät pikamarsseissa Pihkovasta käsin. Sitten hän teki tempun, joka olisi herättänyt halveksimista, jos sellainen olisi mahdollista lainsäätäjää kohtaan, joka on suorittanut niin suuria asioita. Hän jätti leirinsä, missä hänen läsnäolonsa oli välttämätön, muka hakeakseen tuon uuden joukko-osaston, joka ilman häntäkin olisi voinut varsin hyvin saapua, ja näytti siis ikäänkuin pelkäävän taistella linnoitetussa leirissään nuorta, kokematonta ruhtinasta vastaan, joka saapui häntä ahdistamaan.

Miten lieneekään, ainakin hän tahtoi sulkea Kaarle XII: n kahden armeijansa väliin. Eikä siinä kyllin: kolmekymmentätuhatta Narvan edustalla olevasta leiristä lähetettyä miestä oli asetettu penikulman päähän tästä kaupungista Ruotsin kuninkaan tielle; kaksikymmentätuhatta streltsiä seisoi kauempana samalla tiellä, ja viisituhatta miestä oli etujoukkona. Täytyi siis murtautua kaikkien näiden joukkojen läpi, ennenkuin pääsi venäläisten leirille, jota ympäröi suojusvalli ja kaksinkertainen vallihauta.

Ruotsin kuningas oli laskenut maihin Pernaussa, Riian lahden rannalla, noin kuusitoistatuhatta miestä jalkaväkeä ja hiukan yli neljätuhatta ratsumiestä. Pernausta hän samosi pikamarssissa Tallinnaa kohti, mukanaan koko ratsuväkensä ja ainoastaan neljätuhatta jalkamiestä. Hän marssi yhtämittaa eteenpäin, odottamatta muita joukkojaan. Pian hän, ainoastaan noiden kahdeksantuhannen miehensä kanssa, ennätti vihollisen etujoukkojen luo. Hän ei siekaillut käydä niiden kaikkien kimppuun perätysten, antamatta näille aikaa päästä selville siitä, kuinka pienen joukon kanssa he olivat tekemisissä. Nähdessään ruotsalaisten lähenevän venäläiset luulivat saavansa taistella koko armeijaa vastaan. Tuo viisituhantinen etujoukko, joka suojeli kallioiden välistä solaa, missä sata päätteliästä miestä olisi voinut pidättää kokonaisen armeijan, pakeni heti kun ruotsalaiset tulivat näkyviin. Kun ne kaksikymmentätuhatta miestä, jotka olivat taempana, näkivät kumppaniensa paon, joutuivat he kauhun valtaan ja lähtivät levittämään sekasortoa leiriin. Kaikki suojavartiot lyötiin tieltä kahdessa päivässä; ja se, mikä muunlaisissa olosuhteissa olisi vaatinut kolme voittoa, ei hetkeksikään viivyttänyt kuninkaan marssia. Niinpä hän vihdoin kahdeksantuhannen, niin pitkästä marssista väsyneen miehensä kera näyttäytyi kahdeksankymmenentuhannen venäläisen leirin ääressä, jota suojeli sataviisikymmentä tykkiä. Tuskin olivat hänen joukkonsa hiukan levähtäneet, kun hän, liikoja harkitsematta, antoi hyökkäyskäskyn.

Merkkinä oli kaksi rakettia ja saksankielinen huuto: "Jumalan avulla!" Kun eräs korkea upseeri huomautti kuninkaalle vaaran suuruudesta, sanoi tämä: "Kuinka! Te epäilette, etten minä kahdeksantuhannen urhoollisen ruotsalaiseni kanssa kykene tekemään selvää kahdeksastakymmenestätuhannesta moskovalaisesta?" Hetkistä myöhemmin, peläten sanainsa sisältäneen jonkun verran kerskailua, hän riensi samaisen upseerin luo, lisäten: "Ettekö siis ole samaa mieltä kuin minä? Eikö minulla ole vihollisiin nähden kaksi etua: ensiksi, heidän ratsuväkensä ei ole tässä heille miksikään hyödyksi, ja toiseksi, paikan ollessa näin ahdas heidän suuri lukunsa on heille vain haitaksi? Niinpä siis oikeastaan olenkin voimakkaampi kuin he." – Upseeri tietysti varoi olemasta eri mieltä, ja niin käytiin venäläisten kimppuun keskipäivällä, 30 p: nä marraskuuta 1700.

Heti kun ruotsalaisten tykistö oli tehnyt aukon vallituksiin, hyökkäsivät he pistimet tanassa eteenpäin, samalla kun heidän takaansa tuleva ankara lumipyry ryöppysi vihollisten silmiin. Venäläiset sallivat puolisen tuntia heitä surmattavan, poistumatta vallihaudoistaan. Kuningas kävi leirin oikean sivustan kimppuun, missä sijaitsi tsaarin päämaja; hän näet toivoi kohtaavansa tsaarin siellä, koska ei tiennyt tämän itsensä lähteneen hakemaan noita kolmeakymmentätuhatta miestä, joiden tuli piakkoin saapua. Vihollisen ampuessa musketeistaan ensimäisiä yhteislaukauksia kuningas sai kuulan kaulaansa; mutta se oli voimaton kuula, joka pysähtyi hänen mustan kaulaliinansa poimuihin, tekemättä hänelle mitään vahinkoa. Hänen hevosensa ammuttiin hänen altaan. Herra Sparre on kertonut minulle, että kuningas keveästi hypähti toisen hevosen selkään sanoen: "Nuo miehet panevat minut tekemään ratsastusharjoituksia." – Sitten hän jatkoi taistelua ja antoi määräyksiänsä yhtä tyynesti kuin ennenkin.

Kolmituntisen taistelun jälkeen olivat vallitukset joka puolelta murretut. Kuningas ahdisti vihollisen oikeaa sivustaa Narva-jokeen saakka vasemmalla sivustallaan, jos nyt voidaan siksi sanoa niitä noin neljäätuhatta miestä, jotka siinä ajoivat takaa lähes neljääkymmentätuhatta. Silta murtui pakenijain alta, ja siinä tuokiossa joki oli täynnä kuolleita. Jäännökset kääntyivät epätoivoisina takaisin leiriinsä, tietämättä minne menivät. He tapasivat muutamia parakkeja, joiden taakse asettuivat vielä puolustautumaan, koska eivät voineet enää minnekään pelastua. Vihdoin sentään heidän kenraalinsa Dolgoruki, Golovkin ja Fedorovitsh lähtivät kuninkaan luo ja laskivat aseensa hänen jalkoihinsa. Heitä kuninkaalle esiteltäessä saapui myös armeijan ylipäällikkö herttua de Croy ja antautui kolmenkymmenen upseerin kanssa.

Kaarle otti nämä tärkeät vangit vastaan niin luontevan kohteliaasti ja niin ystävällisin ilmein kuin olisi omassa hovissaan hoitanut juhlan isännän tehtäviä. Hän tahtoi pitää vankeinansa ainoastaan kenraalit. Kaikki alemmat upseerit ja sotamiehet riisuttiin aseista ja saatettiin Narvajoelle, jonka yli heidät toimitettiin veneillä ja laskettiin menemään kotiinsa. Sillä välin läheni yö; venäläisten vasen siipi taisteli vielä. Ruotsalaiset olivat menettäneet vain kuusisataa miestä; kahdeksantoistatuhatta venäläistä oli saanut surmansa vallitustensa keskellä; suuri joukko oli hukkunut; useat olivat päässeet joen yli. Leirissä heitä silti yhä oli tarpeeksi tuhoamaan ruotsalaiset viimeiseen mieheen. Mutta eipä kuolleiden lukumäärä taistelussa tappiota tuotakaan, vaan eloon jääneiden kauhu. Kuningas käytti lopun päivästä vihollisen tykistön valtaamiseen. Hän asettui sitten edulliseen asemaan leirin ja kaupungin välille. Siinä hän nukkui muutamia tunteja viittaansa kääriytyneenä paljaalla maalla, aikoen sitten päivän koitteessa hyökätä vihollisen vasemman siiven kimppuun, joka ei vielä ollut kokonaan murskattu.

Mutta kello kahden tienoissa aamusella kenraali Vede, joka komensi mainittua sivustaa ja oli kuullut, kuinka armollisesti kuningas oli kohdellut toisia kenraaleja ja kuinka hän oli päästänyt kotiinsa kaikki alemmat upseerit ja sotamiehet, lähetti pyytämään kuningasta osoittamaan hänelle saman armon. Voittaja ilmoitutti hänelle, että hänen tarvitsi vain lähestyä joukkojensa etunenässä ja laskea aseensa ja lippunsa maahan hänen eteensä. Kohtapa näyttäytyikin mainittu kenraali jäljellä olevien venäläisten kanssa, joita oli kolmisenkymmentätuhatta. He marssivat paljain päin, sotamiehet ja upseerit, vähemmän kuin seitsemäntuhannen ruotsalaisen rivien välitse. Mennessään kuninkaan ohi sotamiehet heittivät maahan kiväärinsä ja miekkansa, upseerien laskiessa hänen jalkoihinsa sotamerkkinsä ja lippunsa. Hän päästi koko tämän ihmispaljouden menemään joen yli, pidättämättä vangiksi yhtään ainoaa sotamiestä. Jos hän olisi ottanut ne vangiksi, olisi vangittujen luku ollut vähintään viisi kertaa suurempi kuin voittajain.

Sitten hän herttua de Croyn ja muiden venäläisten kenraalien seuraamana marssi voittajana Narvaan. Hän palautti näille kaikille heidän miekkansa, ja saatuaan tietää heidän olevan rahattomia ja Narvan kauppiaiden olevan haluttomia enää lainaamaan heille, hän lähetti tuhat tukaattia herttua de Croylle ja viisisataa jokaiselle venäläiselle upseerille. Nämä eivät voineet olla ihmettelemättä moista kohtelua, jollaisesta heillä ei ollut aavistustakaan. Narvassa laadittiin heti selonteko voitosta lähetettäväksi Tukholmaan ja Ruotsin liittolaisille; mutta kuningas pyyhki siitä omin käsin pois kaiken sen, mikä siinä oli liian edullista hänelle ja liian alentavaa tsaarille. Hänen vaatimattomuutensa ei kuitenkaan voinut estää, että Tukholmassa lyötiin useita mitaleja näiden tapahtumain muiston ikuistamiseksi. Valmistettiinpa tällöin sellainenkin, jonka toisella puolella nähtiin kuningas seisomassa jalustalla ja siihen kahlehdittuna venäläinen, tanskalainen ja puolalainen; toisella puolella nähtiin Herkules nuijineen tallaamassa jaloillaan Kerberosta, ympärillä kirjoitus: Tres uno contudit ictu.

Narvan taistelussa saatujen vankien joukossa nähtiin myös eräs, joka oli elävänä esimerkkinä onnen jyrkistä vaihteluista. Hän oli Georgian kuninkaan vanhin poika ja perillinen, tsarafis Artfshelu. Arvonimi tsarafis merkitsee kaikkien tataarien keskuudessa samoin kuin Venäjälläkin prinssiä eli tsaarin poika; sana tsaari näet merkitsi kuningasta vanhain skyyttalaisten keskuudessa, joista kaikki nuo kansat polveutuvat. Se ei siis johdu Rooman Caesareista, joita nuo raakalaiskansat eivät pitkiin aikoihin tunteneet. Hänen isänsä Mitteleskin, joka oli Araratvuoriston ja Mustanmeren itärannikon välisten maiden kauneimman osan valtias, olivat hänen omat alamaisensa karkoittaneet kuningaskunnastaan v. 1688, ja hän oli pitänyt parempana heittäytyä Venäjän keisarin armoille kuin turvautua turkkilaisiin. Kuninkaan yhdeksäntoistavuotias poika tahtoi seurata Pietari Suurta tämän sotaretkelle ruotsalaisia vastaan ja joutui taistelussa muutamain suomalaisten sotamiesten vangiksi, jotka jo olivat ryöstäneet prinssin ja juuri olivat aikeissa surmata hänet. Kreivi Rehnsköld pelasti hänet heidän käsistään, toimitti hänelle puvun ja esitteli hänet hallitsijalleen. Kaarle lähetti hänet Tukholmaan, jossa onneton prinssi muutamia vuosia myöhemmin kuoli. Kuningas ei voinut, nähdessään hänen lähtevän, pidättyä upseeriensa kuullen ääneen tekemästä luonnollista johtopäätöstä aasialaisen kuninkaanpojan kummallisesta kohtalosta, kun tämä Kaukasusvuorten juurella syntyneenä nyt lähti elämään vankina Ruotsin jäiden keskellä. "Sehän on", sanoi hän, "samaa kuin jos minä jonakin päivänä joutuisin olemaan Krimin tataarien vankina". – Nämä sanat eivät silloin saaneet osakseen mitään huomiota; mutta sittemmin, kun itse tapahtumat olivat tehneet niistä ennustuksen, ne kyllä muistettiin liiankin hyvin.