Kitabı oku: «Kaarle XII:n historia», sayfa 6

KOLMAS KIRJA

Stanislaus Leszczinski valitaan Puolan kuninkaaksi. Kardinaali-primaksen kuolema. Kenraali Schulenburgin oiva peräytyminen. Tsaarin toimia. Pietarin perustaminen. Frauenstadtin taistelu. Kaarle samoaa Saksiin. Altranstädtin rauha. August luopuu kruunusta ja jättöä sen Stanislaukselle. Tsaarin lähettiläs kenraali Patkul teilataan ja revitään neljäksi kappaleeksi. Kaarle ottaa Saksissa vastaan kaikkien ruhtinasten lähettiläitä. Hän pistäytyy yksin Dresdenissä tapaamassa Augustia ennen lähtöään.

Nuori Stanislaus Leszczinski oli tällöin lähetetty Varsovan kokoukseen hankkimaan Ruotsin kuninkaalle selkoa erinäisistä riitaisuuksista, jotka olivat sattuneet prinssi Jaakon ryöstämisen aikana. Stanislauksella oli miellyttävä, rohkeutta ja lempeyttä säteilevä ulkonäkö, rehellinen ja avomielinen olemus, mikä on suurin kaikista ulkonaisista eduista ja antaa sanoille enemmän pontta kuin paras kaunopuheisuus. Se järkevyys, jota hän osoitti puhuessaan kuningas Augustista, kokouksesta, kardinaali-primaksesta ja Puolaa hajoittavista erilaisista harrastuksista, tehosi Kaarleen. Kuningas Stanislaus on suvainnut kertoa minulle sanoneensa latinaksi Ruotsin kuninkaalle: "Kuinka me voimme pitää kuninkaanvaalin, kun molemmat prinssit, Jaakko ja Konstantin Sobieski, ovat vankina?" mihin Kaarle oli vastannut: "Kuinka sitten voidaan vapauttaa tasavalta, jollei vaalia pidetä?" – Tämä keskustelu oli ainoa juoni, joka vei Stanislauksen valtaistuimelle. Kaarle pitensi tahallaan neuvottelua, voidakseen paremmin koetella nuoren edusmiehen älyä.

Puheillepääsyn loputtua hän lausui ääneen, ettei hän ollut koskaan nähnyt ketään miestä, joka olisi yhtä sovelias sovittamaan kaikki puolueet. Sitten hän pian hankki tietoja palatinus Leszczinskin luonteesta. Hän sai kuulla, että tämä oli sangen urhoollinen, karaistunut kestämään rasituksia ja nukkui aina olkipatjalla, vaatimatta mitään mieskohtaista palvelusta palvelijoiltaan; että hän lisäksi osoitti tässä ilmanalassa harvinaista kohtuullisuutta, oli taloudellinen ja vasalliensa ihailema sekä kenties ainoa herra koko Puolassa, jolla sellaisena aikana, jolloin tunnettiin ainoastaan etujen ja puolueiden mukaisia liittoja, oli muutamia todellisia ystäviä. Tämä luonteenlaatu, joka jossakin määrin oli hänen omansa kaltainen, ratkaisi hänen päätöksensä. Neuvottelun jälkeen hän virkkoi ääneensä: "Kas siinä mies, joka aina tulee olemaan ystäväni", ja pianpa havaittiin näiden sanojen merkitsevän samaa kuin: "Kas siinä mies, josta tulee kuningas."

Kun Puolan primas kuuli Kaarlen maininneen palatinus Leszczinskiä melkein samalla nimellä kuin Aleksanteri aikoinaan Abdolonymosta, riensi hän Ruotsin kuninkaan luo ja koetti saada tätä muuttamaan päätöstään; hän näet tahtoi siirtää kruunun eräälle Lubomirskille. "Mutta mitä teillä on muistuttamista Stanislaus Leszczinskiä vastaan?" kysyi valloittaja. "Sire", vastasi primas, "hän on liian nuori". Kuningas virkkoi siihen kuivasti: "Hän on jokseenkin minun ikäiseni", kääntyi selin ylipappiin ja lähetti paikalla kreivi Hornin Varsovan kokoukseen ilmoittamaan, että heidän tuli valita kuningas viiden päivän kuluessa ja että siksi oli valittava Stanislaus Leszczinski. Kreivi Horn saapui perille 7 p: nä heinäkuuta ja määräsi vaalipäiväksi heinäkuun 12 päivän, aivan kuin hän olisi käskenyt jonkun pataljoonan lähteä leiristä. Kardinaali-primas, joka siten näki menettävänsä niin monien vehkeilyjen hedelmät, palasi kokoukseen ja pani siellä kaikkensa liikkeelle ehkäistäksensä vaalin, johon hänellä ei ollut mitään osaa. Mutta myös Ruotsin kuningas lähti itse salaa Varsovaan; silloin täytyi olla vaiti. Ainoa mitä primas voi tehdä oli jäädä pois vaalista. Hän pidättyi hyödyttömään puolueettomuuteen, koska ei voinut vastustaa voittajaa eikä myöskään tahtonut häntä avustaa.

Kun vaalipäiväksi määrätty päivä, lauantai 12 p. heinäkuuta, oli tullut, kokoonnuttiin klo 3 iltapäivällä tähän juhlatoimitukseen säädetylle Kolon kentälle; Posenin piispa johti kokouksessa puhetta kardinaali-primaksen sijasta. Hän saapui puolueensa aatelismiesten seurassa. Kenraali Horn ynnä kaksi muuta kenraalia olivat Kaarlen ylimääräisinä lähettiläinä tasavallan luona julkisesti tässä juhlallisuudessa läsnä. Istunto kesti klo 9:ään saakka illalla; Posenin piispa lopetti sen julistamalla valtiopäivien nimessä Stanislauksen valituksi Puolan kuninkaaksi. Kaikki lakit lensivät ilmaan ja suostumushuutojen melu tukahdutti vastustajain huudot.

Kardinaali-primasta ja niitä, jotka olivat tahtoneet pysyä puolueettomina, ei heidän vaalista poisjäämisensä hyödyttänyt vähääkään. Jo seuraavana päivänä heidän oli pakko tulla ja vannoa uskollisuudenvala uudelle kuninkaalle. Suurin nöyryytys kohtasi heitä siten, että heidän oli pakko seurata häntä Ruotsin kuninkaan majapaikkaan.

Tämä ruhtinas osoitti valtaistuimelle korottamallensa hallitsijalle kaikkea Puolan kuninkaalle kuuluvaa kunnioitusta ja, antaakseen suurempaa pontta hänen uudelle arvolleen, määräsi hänelle rahaa ja sotaväkeä.

Kaarle XII matkusti kohta pois Varsovasta saattaaksensa päätökseen Puolan valloituksen. Hän oli määrännyt joukkojensa yhtymäpaikaksi Lembergin, Venäjän suurpalatinaatin pääkaupungin, joka jo sinänsä oli tärkeä paikka, mutta oli vielä merkittävämpi niiden rikkauksien johdosta, joita se oli täynnä. Luultiin tämän paikan, kuningas Augustin sinne rakennuttamien linnoitusten avulla, kestävän viisitoista päivää. Valloittaja saarsi sen syyskuun 5 p: nä ja jo seuraavana valloitti sen rynnäköllä. Kaikki, jotka uskalsivat tehdä vastarintaa, saivat surmansa miekasta. Vaikka huhuttiin, että Lembergissä oli runsaasti aarteita, eivät voittoisat sotajoukot, kaupungin valtiaiksi päästyään, kuitenkaan hajaantuneet ryöstelemään, vaan järjestäytyivät rintamaan kaupungin päätorille. Täällä varusväen jäännökset antautuivat sotavangeiksi. Kuningas kuulututti torventoitotuksella, että kaikkien niiden asukasten, joiden hallussa oli kuningas Augustille tai hänen kannattajilleen kuuluvia arvoesineitä, tuli itsensä, kuolemanrangaistuksen uhalla, ennen päivän loppua ne luovuttaa. Toimenpiteet olivat niin tarmokkaita, että vain harvat rohkenivat olla tottelematta; kuninkaalle tuotiin neljäsataa arkullista kulta- ja hopearahaa, pöytäkaluja ja muita kalleuksia.

Stanislauksen hallituksen alussa sattui melkein samana päivänä aivan toisenlainen tapaus. Muutamat asiat, jotka ehdottomasti vaativat hänen läsnäoloansa, olivat pidättäneet häntä Varsovassa. Hänen luonaan olivat hänen äitinsä, vaimonsa ja molemmat tyttärensä; kardinaali-primas, Posenin piispa ja muutamat puolalaiset ylimykset olivat hänen uutena hovikuntanaan. Turvana oli kuusituhatta kruununarmeijan puolalaista, jotka vastikään olivat siirtyneet hänen palvelukseensa, mutta joiden uskollisuus ei vielä ollut joutunut koetukselle. Kaupungin kuvernöörillä, kreivi Hornilla, oli sitäpaitsi käytettävänään tuhatviisisataa ruotsalaista. Varsovassa vallitsi mitä syvin rauhallisuus, ja Stanislaus aikoi matkustaa muutaman päivän perästä ottamaan osaa Lembergin valloitukseen. Äkkiä hän sai kuulla lukuisan armeijan lähenevän kaupunkia: se oli kuningas August, joka uudella ponnistuksella ja mille kenraalille hyvänsä kiitosta tuottavalla oivallisella marssilla eksytti Ruotsin kuninkaan ja nyt samosi Varsovaa kohti saadakseen kilpailijan käsiinsä.

Varsova oli linnoittamaton eikä sitä puolustaviin puolalaisiin joukkoihin ollut liioin luottamista. Augustilla oli salaisia ystäviä kaupungissa; jos Stanislaus olisi jäänyt sinne, olisi hän ollut hukassa. Hän lähettikin sentähden perheensä niiden puolalaisten joukkojen turvissa, joihin hän enimmin luotti, Poseniin. Tässä hämmingissä hän jo luuli kadottaneensa toisen, vuoden vanhan tyttärensä. Imettäjä oli näet jättänyt hänet, mutta Stanislaus löysi hänet eräästä naapurikylän talliruuhesta, johon tyttönen oli heitetty; niin olen kuullut hänen itsensä kertovan. Se oli juuri sama lapsi, josta kohtalo, mitä suurimpien onnenvaiheiden jälkeen, teki Ranskan kuningattaren [Ludvig XV: n puoliso Maria Leszczinska (1703-1768). – Suom. muist.]. Useat aatelismiehet pakenivat eri teitä. Uusi kuningas itse lähti Kaarle XII: n luo, oppien siten ajoissa kärsimään vastoinkäymistä, jouduttuaan pakosta jättämään pääkaupunkinsa kuusi viikkoa sen jälkeen, kun hänet oli siellä valittu hallitsijaksi.

August marssi pääkaupunkiin vihaisena ja voitollisena hallitsijana. Asukkaat, joita jo Ruotsin kuningas oli paloverottanut, saivat kokea samaa vielä enemmän Augustin puolelta. Kardinaalin palatsi ja kaikki liittoutuneiden herrojen talot jätettiin ryöstettäviksi. Merkillisintä tässä ohimenevässä vallankumouksessa oli se, että paavin nuntius, joka oli saapunut kuningas Augustin seurassa, vaati herransa nimessä Posenin piispan jättämistä hänelle, koska tämä piispana ja luterilaisen kuninkaan aseitten valtaistuimelle asettaman ruhtinaan suosijana oli Rooman hovin tuomiovallan alainen.

Rooman hovi, joka aina on koettanut laajentaa maallista valtaansa hengellisen valtansa avulla, oli jo aikoja sitten perustanut Puolaan eräänlaisen oikeudenhoidon, jonka johdossa on paavin nuntius. Hänen palvelijansa eivät olleet laiminlyöneet mitään otollista tilaisuutta laajentaaksensa valtaansa, jota kyllä rahvas kunnioittaa, mutta viisaimmat miehet aina vastustavat. He olivat ottaneet itselleen oikeuden tuomita kaikki hengellisiä koskevat asiat ja varsinkin sekasortoisina aikoina anastaneet useita muitakin etuoikeuksia; näitä he ovat saaneet pitää vuoden 1728 vaiheille saakka, jolloin väärinkäytöksiä supistettiin, mutta parannus tapahtuu vasta silloin, kun ne ovat tulleet kerrassaan sietämättömiksi.

Koska kuningas Augustille oli perin mieluista rangaista Posenin piispaa säädyllisellä tavalla ja samalla olla mieliksi Rooman hoville, jota vastaan hän kaikkina muina aikoina olisi asettunut, niin hän jättikin puolalaisen piispan nuntiuksen käsiin. Nähtyään talonsa ryöstön piispa sotamiesten toimesta vietiin Italian ministerin luo; tämä lähetti hänet Saksiin, jossa hän kuoli. – Kreivi Horn kesti linnassa, johon hän oli sulkeutunut, jonkun aikaa vihollisten yhtämittaista tulta, mutta kun paikka ei ollut enää puolustettavissa, antautui hän sotavangiksi tuhannenviidensadan ruotsalaisensa kera. Tämä oli ensimäinen etu, jonka kuningas August vastoinkäymisiensä tulvassa saavutti vihollisensa voitollisia aseita vastaan.

Tämä viimeinen ponnistus oli vain pian sammuvan tulen leimahdus. Hänen kiireesti kootut joukkonsa olivat osaksi puolalaisia, jotka olivat valmiit hylkäämään hänet ensimäisen vastoinkäymisen kohdatessa, osaksi saksilaisia rekryyttejä, jotka eivät vielä olleet vähääkään nähneet sotaa, osaksi kuljeskelevia kasakoita, jotka paremmin kelpasivat ryöstämään voitettuja kuin itse voittamaan. Kaikki he vapisivat jo kuullessansa mainittavan Ruotsin kuninkaan nimeä.

Tämä valloittaja lähti nyt kuningas Stanislauksen seurassa ja valiojoukkojensa etupäässä tavoittamaan vihollistansa. Saksilainen armeija pötki kaikkialla pakoon hänen edestään. Kolmenkymmenen penikulman piiristä lähettivät kaupungit hänelle avaimensa; jokainen päivä toi mukanaan hänelle jonkun uuden voiton; menestykset kävivät liiankin tavallisiksi Kaarlelle. Hän itse sanoikin, että sellainen meno oli pikemmin metsästämistä kuin sodankäyntiä, ja valitteli sitä, että voitot olivat niin helppohintaisia.

August uskoi joksikin aikaa armeijansa ylijohdon kreivi Schulenburgille, erittäin taitavalle kenraalille, jonka nyt täytyi masentuneen armeijan etunenässä ottaa avukseen kaikki kokemuksensa. Hän koettikin enemmän säilyttää herransa sotajoukkoja kuin voittaa. Hän kävi sotaa taitavasti, molemmat kuninkaat sitävastoin kiihkeästi. Hän salasi heiltä liikehtimisensä, miehitti edulliset kulkutiet ja uhrasi joitakuita ratsumiehiä, antaakseen jalkaväelleen aikaa turvallisesti peräytyä. Hän pelasti joukkonsa kunniakkaalla peräytymisellä sellaisen vihollisen tieltä, jonka kanssa sotiessa silloin ei voinut muuta kunniaa saavuttaa.

Tuskin oli hän saapunut Posenin palatinaattiin, kun hän kuuli molempien kuningasten, joiden hän luuli olevan viidenkymmenen penikulman päässä, kulkeneen tämän matkan yhdeksässä päivässä. Hänellä oli ainoastaan kahdeksantuhatta jalka- ja tuhat ratsumiestä; näillä hänen oli puolustauduttava ylivoimaista vihollista, Ruotsin kuninkaan nimeä ja sitä luonnollista pelkoa vastaan, jonka niin monet tappiot herättivät saksilaisissa. Hän oli aina väittänyt, että jalkaväki voi avoimella kentällä, ilman hirsipaaluston apuakin, pitää puolensa ratsuväkeä vastaan. Nytpä hän rohkenikin koettaa väitettänsä käytännössä tätä voittoisaa ratsuväkeä vastaan, jota komensivat kaksi kuningasta ja ruotsalaisten valiokenraalit. Hän asettui niin edulliseen paikkaan, ettei häntä voitu saartaa. Hänen ensimäinen rivinsä laskeutui polvilleen; se oli asestettu piikeillä ja pyssyillä; sen kokoonpuristetut miehet olivat vihollisen ratsuja vastaan jonkinlaisena piikki- ja pistinharjaisena vallina. Toinen rivi hiukan kumartuneena ensimäisen olkapäiden yli, ampui sen päällitse, ja vihdoin kolmas ampui seisoaltaan samaan aikaan molempien edellisten takaa. Ruotsalaiset ryntäsivät rajusti kuten ainakin saksilaisia vastaan, jotka järkähtämättä odottivat heitä. Laukaukset yhdessä piikkien ja pistimien kera pelästyttivät hevosia, jotka nousivat pystyyn menemättä eteenpäin. Siten ruotsalaisten hyökkäys muuttui sekasortoiseksi, ja saksilaiset puolustautuivat horjumattomin rivein.

Sclulenburg järjesti väkensä pitkulaiseksi nelikulmioksi ja vetäytyi viidestä haavastaan huolimatta tässä marssimuodossa hyvässä järjestyksessä, keskellä yötä, pieneen Guhraun kaupunkiin, kolmen penikulman päähän taistelukentältä. Mutta tuskin hän oli täällä päässyt hiukan hengähtämisen alkuun, kun molemmat kuninkaat äkkiä näyttäytyivät jälleen hänen takanaan.

Guhraun toisella puolella Oderin suuntaan oli tiheä metsä, jonka taakse saksilainen kenraali pelasti väsyneen jalkaväkensä. Mutta ruotsalaiset eivät siitä pelästyneet, vaan ajoivat häntä takaa metsän läpi, edeten työläästi pitkin teitä, joita tuskin jalkamiehet voivat kulkea. Saksilaiset ennättivät metsän läpi vain viisi tuntia ennen ruotsalaista ratsuväkeä. Mainitun metsän laidassa juoksee Bartsch-joki Rützenin kylän vieritse. Schulenburg oli ennakolta vartavasten lähettänyt miehiä kokoamaan veneitä; sitten hän kuljetti jo puoleen määrään sulaneen joukkonsa joen poikki. Kaarle saapui paikalle juuri silloin, kun Schulenburg oli päässyt toiselle rannalle. Koskaan ei voittaja ole kiihkeämmin ajanut vihollistaan takaa. Schulenburgin maine riippui siitä, pääsisikö hän pujahtamaan Ruotsin kuninkaan käsistä; kuningas puolestaan luuli kunniansa vaativan, että Schulenburg armeijansa jäännösten kera joutuisi hänen vangikseen. Sentähden hän ei menettänyt hetkeäkään, vaan käski ratsuväkensä kulkea kahlaamosta joen poikki. Saksilaiset näkivät nyt olevansa suljettuja edellä mainitun Bartschin ja suuren Oder-virran väliin, joka lähtee Schlesiasta ja on tällä paikalla jo sangen syvä ja vuolas.

Schulenburgin perikato näytti välttämättömältä; kuitenkin hän, uhrattuaan hiukan väkeään, yöllä pääsi Oderin poikki. Siten hän pelasti armeijansa, eikä Kaarle voinut olla huudahtamatta: "Tänään on Schulenburg voittanut meidät!"

Tämä on sama Schulenburg, josta myöhemmin tuli venetsialaisten kenraali ja jolle mainittu tasavalta on pystyttänyt muistopatsaan Korfuun, koska hän oli puolustanut tätä Italian etuvarustusta turkkilaisia vastaan. Ainoastaan tasavallat osaavat osoittaa sellaista kunnioitusta; kuninkaat antavat vain palkintoja.

Mutta Schulenburgin saavuttama kunnia ei vähääkään hyödyttänyt kuningas Augustia. Tämä ruhtinas jätti vielä kerran Puolan vihollistensa käsiin. Hän peräytyi Saksiin ja korjautti kiireellisesti Dresdenin linnoitukset, ollen jo silloin, eikä suinkaan aiheettomasti, peloissaan perintömaittensa pääkaupungin puolesta.

Kaarle XII näki Puolan alistuneena. Hänen kenraalinsa olivat hänen esimerkkiään seuraten lyöneet Kuurinmaalla useita pieniä venäläisjoukkoja, jotka Narvan suuren taistelun jälkeen näyttäytyivät vain pienissä parvissa ja kävivät näillä seuduin sotaa kuljeksivien tataarien tavalla, ryöstäen, paeten ja taas ilmestyen paetakseen uudelleen.

Kaikkialla, missä ruotsalaiset esiintyivät, he arvelivat varmasti voittavansa, kunhan heitä oli vain kaksikymmentä sataa vastaan. Näin suotuisissa oloissa Stanislaus valmistautui kruunaukseensa. Kohtalo, joka oli toimittanut hänet kuninkaaksi Varsovassa ja sieltä jälleen karkoittanut, kutsui hänet vielä kerran sinne takaisin niiden aatelismiesten riemuhuutojen kaikuessa, jotka sotaonni sitoi häneen. Valtiopäivät kutsuttiin kokoon Varsovaan; kaikki enteet murrettiin; ainoastaan Rooman hovi teki hänelle tenän.

Olihan luonnollista, että se pysyi kuningas Augustin puolella, joka protestantista oli siirtynyt katoliseksi voidakseen nousta Puolan valtaistuimelle, ja vastusti Stanislausta, jonka oli samalle valtaistuimelle asettanut katolisen uskonnon perivihollinen. Silloinen paavi Clemens XI lähetti kaikille Puolan prelaateille ja varsinkin kardinaali-primakselle kirjelmiä, joissa hän uhkasi näitä kirkonkirouksella, jos he uskaltaisivat olla läsnä Stanislauksen kruunauksessa ja toimia rahtustakaan kuningas Augustin oikeuksia vastaan.

Jos nämä kirjelmät olisivat saapuneet Varsovassa oleskeleville piispoille, oli pelättävissä, että jotkut heistä heikkoudessaan tottelisivat niitä, ja että enimmät käyttäisivät niitä hyväkseen, tehdäkseen sitä enemmän vaikeuksia, mitä tarpeellisempia he olivat. Senpätähden olikin ryhdytty kaikkiin varokeinoihin, jotta estettäisiin paavin kirjelmien joutuminen Varsovaan. Eräs fransiskaanimunkki otti salaa kirjelmät vastaan jättääkseen ne prelaattien omiin käsiin. Hän antoi ensiksi yhden Chelmin alipiispalle; tämä prelaatti, joka oli suuresti kiintynyt Stanislaukseen, toi sen avaamatonna kuninkaalle. Kuningas kutsutti munkin luokseen ja kysyi häneltä, kuinka hän oli uskaltanut ryhtyä moiseen tehtävään. Fransiskaani vastasi tehneensä sen kenraalinsa käskystä. Stanislaus käski hänen vastedes totella enemmän kuninkaansa kuin fransiskaanikenraalin määräyksiä ja karkoitti hänet heti kaupungista.

Samana päivänä julkaistiin eräs Ruotsin kuninkaan julistus, jossa sangen ankarain rangaistusten uhalla kiellettiin kaikkia Varsovassa oleskelevia sekä maallikko- että munkkisäätyisiä hengellisiä sekaantumasta valtion asioihin. Suurimmaksi varmuudeksi hän miehitytti vahdeilla kaikkien prelaattien portit ja kielsi kenenkään muukalaisen astumasta kaupunkiin. Hän otti omaksi huolekseen nämä pienet väkivaltaisuudet, jottei Stanislaus heti alussa joutuisi epäsopuun papiston kanssa. Hän sanoi levähtävänsä sotatoimiensa tuottamasta rasituksesta ja tekevänsä tyhjiksi Rooman hovin juonet, joita vastaan hän muka taisteli paperin avulla, kun hänen sen sijaan täytyi ahdistaa muita hallitsijoita todellisilla aseilla.

Sekä Kaarle että Stanislaus vaativat kardinaali-primasta saapumaan kruunaukseen juhlamenojen suorittajaksi. Mutta tämä ei katsonut olevansa velvollinen jättämään Danzigia kruunataksensa kuninkaan, jota hän ei ollut tahtonut valita; mutta kun hänen menettelyynsä kuului olla koskaan tekemättä mitään ilman tekosyytä, tahtoi hän hankkia pätevän puolustelun kieltoansa selittämään. Sentähden hän yöllä naulautti paavin kirjelmän oman talonsa ovelle. Danzigin maistraatti joutui tästä kuohuksiin ja haetti syyllisiä, joita ei tietysti löytynyt. Primas itse oli myös olevinaan suutuksissa, mutta oli perin tyytyväinen: olihan hänellä nyt syy olla kruunaamatta uutta kuningasta, ja samalla hän oli loukkaamatta Kaarle XII: sta, Augustia, Stanislausta ja paavia. Hän kuoli muutamia päiviä myöhemmin, jättäen isänmaansa mitä suurimpaan sekasortoon. Kaikilla vehkeillään hän ei ollut saavuttanut muuta kuin sotkenut välinsä samalla kertaa kolmen kuninkaan, Kaarlen, Augustin ja Stanislauksen, Puolan tasavallan ja paavin kanssa, joka viimemainittu oli käskenyt hänen saapua Roomaan tekemään käytöksestään tiliä. Mutta kun valtiomiehetkin joskus viime hetkinään tuntevat tunnonvaivoja, niin hänkin kuollessaan kirjoitti kuningas Augustille, pyytäen tältä anteeksi.

Kruunaus toimitettiin rauhallisesti ja hyvin komeasti Varsovassa, vaikka Puolassa muutoin on tapana kruunata kuninkaat Krakovassa. Stanislaus Leszczinskin ja hänen puolisonsa Charlotta Opalinskan kruunasi Puolan kuninkaaksi ja kuningattareksi Lembergin arkkipiispa useiden muiden prelaattien avulla. Kaarle XII katseli tätä juhlatoimitusta tuntematonna – se olikin ainoa hedelmä, jonka hän sai valloituksistaan.¹⁶

Sillaikaa kun hän antoi voitetulle Puolalle kuninkaan, kun Tanska ei uskaltanut häiritä häntä, kun Preussin kuningas etsi hänen ystävyyttään, ja kun kuningas August vetäytyi perintömaihinsa, tuli tsaari päivä päivältä yhä pelottavammaksi. Hän oli tosin heikosti auttanut Augustia Puolassa, mutta Inkerinmaalla hän oli suorittanut melkoisia häiritseviä sotaliikkeitä.

Tsaari alkoi jo olla oivallinen sodankävijä ei ainoastaan omasta puolestaan, vaan hän opetti saman taidon venäläisilleenkin. Kuri parani hänen joukoissaan; hänellä oli hyviä insinöörejä, hyvin varustettu tykistö, paljon kelvollisia upseereja. Hän oli myös oppinut suuren taidon muonittaa armeijoitaan. Muutamat hänen kenraaleistaan olivat jo harjaantuneet taistelemaan hyvin ja myös tarpeen tullen olemaan taistelematta. Lisäksi hän oli hankkinut merivoimankin, joka kykeni tekemään ruotsalaisille Itämerellä tenää.

Näiden kaikkien edullisten asianhaarain vahvistamana, jotka johtuivat yksinomaan hänen nerostaan ja Ruotsin kuninkaan poissaolosta, hän valloitti rynnäköllä Narvan säännöllisen piirityksen jälkeen ja estettyään sille avuntuonnin sekä maitse että meritse.¹⁷ Kun hänen sotamiehensä olivat päässeet kaupungin herroiksi, ryhtyivät he ryöstämään ja antautuivat mitä kauheimpien raakuuksien harjoittamiseen. Tsaari riensi itse kaikille tahoille estääkseen sekasortoa ja verilöylyä; hän tempasi itse naisia sotamiestensä käsistä, jotka koettivat kuristaa heitä, raiskattuaan ensin heidät. Täytyipä hänen omin käsin tappaakin muutamia ryssiä, jotka eivät totelleet hänen käskyjään. Narvan raatihuoneessa näytetään vieläkin pöytää, jolle hän sisään astuttuaan laski miekkansa, ja kerrotaan hänen kokoontuneelle porvaristolle silloin lausuneen: "Se veri, joka punaa miekkaani, ei ole asukasten verta, vaan se on venäläistä verta, jota olen vuodattanut pelastaakseni teidän henkenne."

Jospa tsaari olisi aina osoittanut moista inhimillisyyttä, olisi hän ollut ensimäinen ihmisten joukossa, Hän pyrki todella suurempiinkin päämääriin kuin hävittämään kaupunkeja. Hän perusti tällöin itse uuden kaupungin vähän matkan päähän Narvasta, uusien valloitustensa keskelle. Se oli Pietarin kaupunki, jonka hän myöhemmin otti asuinpaikakseen, tehden siitä Venäjän kaupan keskuksen. Se sijaitsee Suomen ja Inkerinmaan välillä soisella saarella, jonka ympäri Neva jakautuu useihin suuhaaroihin ennen Suomenlahteen laskemistaan. Hän itse suunnitteli kaupungin asemakaavan, linnoituksen, sataman, rantakadut, jotka sitä kaunistavat, ja linnakkeet, jotka suojelevat sisäänpääsyä. Tällä autiolla ja viljelemättömällä saarella, joka sikäläisen ilmanalan lyhyen kesän aikana oli pelkkä lokakasa ja talvella jäätynyt lampi, jonne voitiin päästä maitse ainoastaan tiettömien metsien ja syvien soiden läpi ja jossa siihen asti vain karhut ja sudet olivat majailleet, asui v. 1703 jo enemmän kuin 300,000 ihmistä, jotka tsaari oli koonnut sinne kaikista maistaan.¹⁸ Pietariin tuotettiin talonpoikia Astrakanin seuduilta ja kaukaa Kiinan rajoilta. Metsiä oli raivattava, teitä tehtävä, soita kuivattava, patoja rakennettava, ennenkuin voitiin laskea kaupungin peruskivet. Kaikkialla pakoitettiin luonto alistumaan. Tsaari tahtoi itsepintaisesti kansoittaa maan, joka ei näyttänyt olevan määrätty ihmisten olinpaikaksi. Eivät tulvat, jotka tuhosivat hänen työnsä, ei maaperän karuus, ei työmiesten tietämättömyys, eipä edes kuolevaisuuskaan, joka jo alkuaikoina surmasi 200,000 ihmistä, saaneet hänen päätöstään järkkymään. Kaikista luonnon, kansan mielialan ja onnettoman sodan tuottamista esteistä huolimatta kaupunki perustettiin. Jo v. 1705 Pietari oli kaupunki, jonka satama oli täynnä laivoja. Keisari houkutteli sinne muukalaisia kaikenlaisilla suosionosoituksilla, jakaen toisille maatiluksia, lahjoittaen toisille taloja ja suosien kaikkia sellaisia taitoja, jotka olivat soveliaat lieventämään tätä raakaa ilmanalaa. Erityisesti hän teki Pietarin luoksepääsemättömäksi vihollisten taholta. Ruotsalaiset kenraalit, jotka muutoin kaikkialla monesti löivät hänen joukkonsa, eivät olleet voineet vahingoittaa tätä alkavaa siirtolaa; se eli rauhallisena sitä ympäröivän sodan keskellä.

Luodessaan siten uusia valtioita tsaari yhä tarjosi kätensä Augustille, joka kadotti omat valtionsa. Hän kehoitti tätä kenraali Patkulin kautta, joka vähän aikaa sitten oli mennyt Venäjän palvelukseen ja nyt oli tsaarin lähettiläänä Saksissa, saapumaan Grodnoon vielä kerran neuvottelemaan hänen kanssaan asiainsa onnettomasta tilasta. Kuningas August tulikin sinne muutamien joukko-osastojen kera ja kenraali Schulenburgin seurassa, jolle hänen menonsa Oderin yli oli tuonut mainetta pohjoismaissa ja johon August pani viimeisen toivonsa. Tsaari saapui myös sinne, marssittaen jäljessään 70,000 miestä.

Nämä kaksi hallitsijaa laativat nyt uusia sotasuunnitelmia. Erotettu kuningas August ei enää pelännyt suututtavansa puolalaisia, vaikkapa jättäisikin heidän maansa venäläisille joukoille alttiiksi. Päätettiin, että tsaarin armeijan tuli jakaantua useihin osastoihin, pidättääkseen Ruotsin kuningasta joka askeleella. Tämän kohtauksen aikana muuten kuningas August uudisti Valkean kotkan ritarikunnan, koettaen tällä kehnolla keinolla kiinnittää itseensä muutamia puolalaisia ylimyksiä, jotka olivat halukkaampia ottamaan vastaan todellisia etuja kuin turhaa kunniaa, mikä saatuna sellaisen kuninkaan kädestä, joka oli enää kuningas vain nimeltä, tuntui naurettavalta. Hallitsijain neuvottelu päättyi omituisella tavalla. Tsaari näet matkusti äkkiä tiehensä, jättäen joukkonsa liittolaisensa haltuun, ja riensi mieskohtaisesti kukistamaan kapinaa, joka uhkasi häntä Astrakanissa. Tuskin oli hän mennyt, kun kuningas August vangitutti Patkulin Dresdenissä. Koko Eurooppa hämmästyi, että hän uskalsi vastoin kansainvälistä oikeutta ja, ainakin näennäisesti, vastoin omia etujaan, panettaa vankeuteen sen ainoan ruhtinaan lähettilään, joka vielä suojeli häntä.

Tämän tapauksen salaisena aiheena oli, kuten kuningas Augustin poika, Saksin marsalkka, on suvainnut kertoa minulle, seuraava seikka. Patkul, joka oli karkoitettu Ruotsista, koska hän oli puolustanut isänmaansa Liivinmaan etuoikeuksia, oli siirtynyt kenraalina kuningas Augustin palvelukseen. Mutta kun hänen tulinen ja ylväs henkensä sopi huonosti yhteen kuninkaan suosikin kenraali Flemmingin ylväyden kanssa, tämä kun oli vielä kopeampi ja kiivaampi kuin hän, niin hän oli siirtynyt tsaarin palvelukseen ja toimi nyt tsaarin kenraalina ja lähettiläänä kuningas Augustin luona.

Patkulilla oli terävä ymmärrys; hän oli saanut selville, että Flemmingillä ja Saksin kanslerilla oli aikomuksena ryhtyä rauhantekoon Ruotsin kuninkaan kanssa mistä hinnasta hyvänsä. Heti hän laati suunnitelman ehättää ennen heitä ja raivata viisaasti tietä tsaarin ja Ruotsin väliselle sovinnonteolle. Kansleri pääsi hänen hommansa perille ja sai aikaan, että hänet pantiin varmaan talteen. Kuningas August vakuutti tsaarille, että Patkul oli petturi, joka petti heitä molempia. Kuitenkaan ei häntä voitu syyttää muusta kuin siitä, että hän oli liian innokkaasti palvellut uutta herraansa; mutta sopimattomaan aikaan tehty palvelus rangaistaan useinkin petoksena.

Sillä välin nuo useihin osastoihin jakautuneet 70,000 venäläistä omalta osaltaan polttivat ja hävittivät Stanislauksen puoluelaisten maatiloja; toiselta puolen taas Schulenburg läheni uusine joukkoineen. Mutta vähemmässä kuin kahdessa kuukaudessa ruotsalaiset onnellisesti hajoittivat nämä molemmat armeijat. Kaarle XII ja Stanislaus hätyyttivät venäläisten erillisiä osastoja toista toisensa jälkeen, mutta niin kiivaasti, että asianomainen venäläinen kenraali oli jo lyöty, ennenkuin hän edes sai tietää sotatoverinsa tappioista.

Mikään este ei voinut pidättää voittajaa. Jos sattui olemaan joki vihollisen ja hänen välillään, niin Kaarle XII ruotsalaisineen kulki uimalla sen ylitse. Eräs ruotsalainen partiojoukko anasti Augustin matkatavarat, joista löytyi 200,000 ecutä hopearahaa. Stanislaus sieppasi 800,000 dukaattia [dukaatti, vanha kultaraha, peräisin Venetsiasta, arvoltaan noin 10-12 mk. – Suom. muist.], jotka kuuluivat venäläiselle kenraalille, ruhtinas Menshikoville. Kaarle kulki ratsuväkensä etupäässä kolmekymmentä penikulmaa neljässäkolmatta tunnissa, jolloin jokainen ratsumies talutti toista hevosta noustakseen sen selkään, kun omansa oli väsynyt. Pelästyneet ja vähiin sulaneet venäläiset pakenivat epäjärjestyksessä Dnjeprin yli.

Kaarlen siten ajaessa edellään venäläisiä Liettuan sydämeen saakka, Schulenburg vihdoin kulki jälleen Oderin yli ja tarjosi 20,000 miehen etunenässä taistelua kuululle marski Rehnsköldille, jota pidettiin Kaarle XII: n parhaana kenraalina ja nimettiin pohjolan Aleksanterin Parmenioksi. Nämä kaksi kuuluisaa kenraalia, jotka näyttivät olevan osallisia herrojensa kohtaloihin, kohtasivat toisensa aivan lähellä Punitzia Fraustadt-nimisen paikan luona, joka jo kerran ennen oli ollut tuhoisa Augustin joukoille. Rehnsköldillä oli vain kolmetoista pataljoonaa ja kaksikymmentäkaksi eskadroonaa, yhteensä lähes 10,000 miestä; Schulenburgilla oli kaksinkertainen määrä.

On huomautettava, että Schulenburgilla oli armeijassaan myös kuusi- tai seitsemäntuhatta venäläistä, joita oli kauan totutettu kuriin ja joita sentähden pidettiinkin harjaantuneina sotamiehinä. Tämä Fraustadtin taistelu tapahtui 12 p: nä helmikuuta 1706; mutta sama kenraali Schulenburg, joka 4,000 miehellä oli tavallaan sotkenut Ruotsin kuninkaan sotaonnen, hävisi nyt kenraali Rehnsköldin onnentähden edessä. Taistelu ei kestänyt neljännestuntiakaan; venäläiset heittivät pois aseensa heti kun näkivät ruotsalaiset; kauhu oli niin äkillinen ja sekasorto niin suuri, että voittajat löysivät taistelukentältä 7,000 valmiiksi ladattua kivääriä, jotka laukaisematta oli viskattu maahan. Ei koskaan ole tappio ollut nopeampi, täydellisempi ja häpeällisempi; eikä kuitenkaan milloinkaan ole mikään kenraali laatinut parempaa taistelusuunnitelmaa kuin Schulenburg, kuten vakuuttivat kaikki saksilaiset ja ruotsalaiset upseerit, jotka tällöin näkivät, kuinka vähän inhimillinen viisaus voi ohjata tapausten kulkua.