Kitabı oku: «Kaarle XII:n historia», sayfa 8

Keskustelu oli yleistä ja väsyttävää laatua; Kaarle XII puhui ruotsia ja Robinson toimi tulkkina. Marlborough, joka ei koskaan kiirehtinyt esityksiensä teossa, ja joka pitkällisen tottumuksen avulla oli saavuttanut taidon tutkiskella ihmisiä ja tunkeutua niihin suhteihin, jotka vallitsevat heidän salaisimpien ajatustensa ja heidän toimiensa, eleittensä ja puheittensa välillä, tarkasteli huolellisesti kuningasta. Puhellessaan hänen kanssaan sodasta yleisesti hän luuli huomaavansa Kaarle XII: ssa luonnollisen vastenmielisyyden Ranskaa vastaan; hän pani merkille, että kuningasta huvitti jutella liittolaisten valloituksista. Sitten hän mainitsi tsaarin nimen ja havaitsi kuinka kuninkaan silmät tätä nimeä mainittaessa aina säkenöivät, keskustelun hillitystä sävystä huolimatta. Näkipä hän eräällä pöydällä Venäjän kartankin. Hänen ei tarvinnut nähdä enempää oivaltaakseen, että Ruotsin kuninkaan sisin tarkoitus ja ainoa kunnianhimo oli tsaarin suistaminen valtaistuimelta Puolan kuninkaan jälkeen. Hän ymmärsi, että kuninkaan Saksissa viipyminen merkitsi ainoastaan muutamien ankarain ehtojen asettamista Saksan keisarille. Hän tiesi hyvin, ettei keisari vastustaisi niitä ja että asiat siten selviäisivät helposti. Hän jätti siis Kaarle XII: n luonnollisen taipumuksensa valtaan ja tyytyväisenä siitä, että oli päässyt hänen aikeittensa perille, eikä tehnyt minkäänlaisia ehdotuksia. Nämä yksityiskohdat on vakuuttanut minulle tosiksi hänen leskensä, vieläkin elävä Marlboroughin herttuatar.

Koska neuvottelut harvoin saadaan sujumaan ilman rahaa, ja koska joskus nähdään ministerejä, jotka myövät herransa vihan tai suosion, niin luultiin nytkin koko Euroopassa, että Marlboroughin herttuan oli onnistunut saavuttaa päämääränsä Ruotsin kuninkaan luona ainoastaan antamalla oikealla hetkellä suuren summan rahaa kreivi Piperille, mistä syystä tämän ruotsalaisen muisto onkin ollut tahrattu tähän päivään saakka. Minä puolestani olen koettanut parhaani mukaan tunkeutua tämän huhun alkulähteihin ja saanut selville, että Piper oli kuninkaansa ja herransa suostumuksella ottanut vastaan kohtalaisen lahjan keisarilta kreivi Wratislawin välityksellä, mutta ei mitään Marlboroughin herttualta. On varmaa, että Kaarlella oli järkähtämätön aikomus syöstä Venäjän tsaari valtaistuimelta, että hän ei silloin huolinut kenenkään neuvoista ja että hän ei kaivannut kreivi Piperin kehoituksia lähteäkseen toimeenpanemaan Pietari Aleksejevitshia vastaan sitä kostoa, jota hän jo kauan oli halunnut.

Lopullisesti puhdistaa kuitenkin syytöksestä tämän ministerin se kunnia, jota Kaarle XII kauan jälkeenpäin osoitti hänen muistolleen. Kun hän näet sai tietää Piperin kuolleen Venäjällä, määräsi hän hänen ruumiinsa tuotavaksi Tukholmaan ja hautautti sen juhlallisesti omalla kustannuksellaan.²²

Kuningas, joka siihen saakka ei vielä ollut kokenut mitään vastoinkäymistä, eipä edes mitään viivytystäkään menestystensä tiellä, uskoi yhden vuoden riittävän tsaarin suistamiseksi valtaistuimelta. Sitten hän voisi palata ja asettua Euroopan riidanratkaisijaksi. Mutta ennen lähtöään hän vielä tahtoi nöyryyttää Saksan keisaria.

Ruotsin lähettiläs Wienissä, parooni von Stralheim, oli näet eräällä aterialla joutunut riitaan keisarin kamariherran, kreivi Zoborin, kanssa. Tämä oli kieltäytynyt juomasta Kaarle XII: n terveydeksi ja törkein sanoin väittänyt mainitun ruhtinaan kohtelevan huonosti hänen keisarillista herraansa. Stralheim oli väittänyt sitä vääräksi ja antanut hänelle lisäksi korvapuustin, vieläpä tämän loukkauksen perästä uskaltanut vaatia hyvitystäkin keisarilliselta hovilta. Peläten ärsyttävänsä Ruotsin kuningasta keisarin oli täytynyt ajaa alamaisensa maanpakoon, vaikkapa hänen oikeastaan olisi pitänyt kostaa tämän puolesta. Kaarle XII ei ollut vielä siihen tyytyväinen; hän vaati kreivi Zoborin luovuttamista. Ylpeän Wienin hovin täytyi taipua; kreivi jätettiin kuninkaan käsiin, joka laski hänet jälleen vapaaksi, pidettyään häntä ensin jonkun aikaa vankina Stettinissä.

Hän vaati lisäksi vastoin kaikkea kansainvälistä oikeutta, että hänelle oli luovutettava ne puolitoista tuhatta onnetonta venäläistä, jotka olivat päässeet hänen aseiltaan pakoon ja pelastautuneet keisarikunnan alueelle. Myös tähänkin outoon vaatimukseen täytyi Wienin hovin suostua, ja jollei Wienissä oleva Venäjän lähettiläs olisi taitavasti auttanut näitä onnettomia pääsemään eri teitä pakoon, olisivat he kaikki joutuneet vihollistensa käsiin.

Kolmas ja viimeinen hänen vaatimuksistaan oli kaikista ankarin. Hän julistautui keisarin protestanttisten alamaisten suojelijaksi Schlesiassa, joka maakunta kuului Itävallan hallitsijasuvulle eikä keisarikunnalle. Hän tahtoi, että keisari myöntäisi heille ne vapaudet ja etuoikeudet, jotka todella olivat vahvistetut Westphalin rauhassa, mutta kumotut tai ainakin syrjäytetyt Rijswijkin rauhassa. Keisari, joka kaikin tavoin koetti päästä irti niin vaarallisesta naapurista, taipui vieläkin ja myöntyi kaikkeen, mitä Kaarle vaati. Schlesian luterilaiset saivat takaisin toistasataa kirkkoa, jotka katolisten täytyi tämän sopimuksen nojalla luovuttaa heille; mutta monet näistä myönnytyksistä, jotka heille hankki Ruotsin kuninkaan onni, riistettiin heiltä jälleen pois, sittenkun hän ei enää kyennyt säätämään muille lakeja.

Keisari, joka teki nämä pakolliset myönnytykset ja kaikessa taipui Kaarle XII: n tahtoon, oli nimeltä Josef. Hän oli keisari Leopoldin vanhin poika ja seuraajansa, Kaarle VI: n, veli. Paavin internuntius, joka tällöin oli valtuutettuna Josefin luona, lausui hänelle sangen kiihkeitä moitteita siitä, että hän, katolinen keisari, oli antanut oman uskontonsa etujen väistyä kerettiläisten etujen tieltä. "Voitte pitää itseänne sangen onnellisena", sanoi keisari hymyillen hänelle, "ettei Ruotsin kuningas ole vaatinut minua muuttumaan luterilaiseksi; sillä jos hän olisi tahtonut sitä, enpä todellakaan tietäisi, mitä minun olisi tehtävä."

Hänen Kaarle XII: n luona oleva lähettiläänsä, kreivi Wratislaw, toi herransa omakätisesti allekirjoittaman, schlesialaisten hyväksi tehdyn sopimuksen Leipzigiin. Kaarle vakuutti nyt olevansa keisarin paras ystävä; kuitenkin häntä suututti se, että Rooma oli voimiensa mukaan ehkäissyt hänen aikeitansa. Hän ylenkatsoi tätä heikkoa hovia, jolla nykyään on toinen puoli Eurooppaa leppymättömänä vihollisenaan, toisen puolen ollessa aina epäluotettavana ystävänä, ja joka sentähden pitää arvoansa pystyssä vain taitavain neuvottelujen avulla. Kuitenkin hän mietiskeli kostaa sillekin. Hän sanoi kreivi Wratislawille, että ruotsalaiset (gootit) jo kerran ennen olivat nujertaneet Rooman eivätkä olleet huonontuneet rodustaan niinkuin se. Hän ilmoitti paaville vaativansa tältä kerran vielä takaisin ne arvoesineet, jotka kuningatar Kristina oli jättänyt Roomaan. Todella on vaikea tietää, minne asti nuori valloittaja olisi ulottanut kiukkunsa ja aseensa, jos onni olisi suosinut hänen suunnitelmiaan. Mikään ei tällöin näyttänyt hänelle mahdottomalta; olipa hän salaa lähettänyt useita upseereja Aasiaan ja Egyptiin saakka tekemään asemapiirroksia sikäläisistä kaupungeista ja hankkimaan selkoa noiden valtioiden sotavoimista. Varmaa on, että jos joku olisi kyennyt kukistamaan Persian ja Turkin valtakunnat ja sitten samoamaan Italiaan, niin se oli juuri Kaarle XII. Hän oli yhtä nuori kuin Aleksanteri, yhtä sotaisa, yhtä yritteliäs, mutta väsymättömämpi, vankempi ja kohtuullisempi; ja hänen ruotsalaisensa olivat kenties etevämpiä kuin makedonialaiset. Mutta moisia suunnitelmia, joita pidetään jumalallisina, jos ne onnistuvat, pidetään vain pelkkinä houreina, kun ne epäonnistuvat.

Vihdoinkin, tasoitettuaan tieltään kaikki vaikeudet, pantuaan täytäntöön kaikki aikeensa, nöyryytettyään keisarin, säädettyään Saksalle lakejansa, suojeltuaan luterilaista uskoaan katolilaisten keskuudessa, erotettuaan yhden kuninkaan, kruunattuaan toisen ja nähtyään olevansa kaikkien ruhtinasten kauhuna, hän valmistautui lähtemään liikkeelle. Hyvät päivät Saksissa, jossa hän oli viettänyt toimettomana vuosikauden, eivät olleet rahtuakaan veltostuttaneet hänen elintapaansa. Hän nousi ratsaille kolmasti päivässä, heräsi aamuisin kello neljältä, pukeutui yksin, ei juonut koskaan viiniä, viipyi pöydässä vain neljännestunnin, harjoitti joka päivä sotaväkeänsä eikä tuntenut muuta huvia kuin vapisuttaa Eurooppaa.

Ruotsalaiset eivät vielä tienneet, minne kuningas tahtoi heidät johtaa. Armeijassa vain arveltiin Kaarlen voivan lähteä Moskovaa kohti. Muutamia päiviä ennen lähtöänsä hän käski päämajoitusmestarinsa antaa kirjallisen selonteon tiestä, joka vei Leipzigistä… tässä hän tuokioksi pysähtyi ja, peläten päämajoitusmestarin voivan saada vihiä hänen aikeistaan, lisäsi nauraen: "Euroopan kaikkiin pääkaupunkeihin." Päämajoitusmestari toi hänelle luettelon kaikista näistä teistä; sen alkuun hän oli suurin kirjaimin pannut: Tie Leipzigistä Tukholmaan. Useimmat ruotsalaiset eivät näet hallinneet muuta kuin saada kääntyä sinne, mutta kuninkaalla ei ollut vähintäkään aikomusta antaa heidän nähdä jälleen isänmaatansa. "Herra marsalkka", sanoi hän, "minä näen kyllä, minne te tahtoisitte johtaa minut, mutta me emme palaja Tukholmaan niin pian".

Armeija oli jo liikkeellä ja kulki läheltä Dresdeniä. Kaarle oli etunenässä ja ratsasti tapansa mukaan aina pari- tai kolmesataa askelta kaartinsa edellä. Äkkiä hän katosi näkyvistä; muutamat upseerit lähtivät täyttä laukkaa tiedustamaan, minne hän oli joutunut; riennettiin kaikille tahoille, mutta kuningasta ei löydetty. Heti hälytetään koko armeija; pysähdytään, kenraalit kokoontuvat yhteen, yleinen hämminki on jo vallalla, kunnes eräältä ohikulkevalta saksilaiselta saadaan tietää, minne kuningas oli joutunut.

Kulkiessaan niin läheltä Dresdenin ohi hän näet oli saanut halun käydä vierailulla kuningas Augustin luona. Hän oli ratsastanut kaupunkiin vain kolmen tai neljän kenraalin seuraamana. Portilla tiedustettiin heidän nimiänsä; Kaarle sanoi olevansa nimeltään Kaarle ja muuten henkivartija; jokainen mainitsi tekonimen. Nähdessään heidän saapuvan torille ennätti kreivi Flemming enää töintuskin ilmoittaa siitä herralleen. Kaikki, mitä sellaisessa tilaisuudessa voitiin tehdä, oli jo juolahtanut ministerin mieleen; hän puhuikin siitä Augustille; mutta Kaarle astui samassa huoneeseen saappaat jalassa, ennenkuin August oli ennättänyt tointua yllätyksestään. Hän oli tällöin sairas ja puettuna yönuttuun; ja nyt hän pukeutui nopeasti. Kaarle söi aamiaista hänen kanssaan kuten matkustaja, joka jättää hyvästi ystävälleen; sitten hän halusi nähdä linnoituksia. Sinä lyhyenä väliaikana, jonka hän käytti niiden nopeaan silmäilyyn, eräs Ruotsissa tuomittu liiviläinen, joka palveli Saksin sotaväessä, luuli, ettei koskaan enää tarjoutuisi hänelle niin suosiollista tilaisuutta saada armahdusta; hän rukoili Augustia pyytämään sitä hänelle Kaarlelta, ollen varma siitä, ettei kuningas kieltäisi tätä pientä palvelusta ruhtinaalta, jolta hän oli riistänyt kruunun ja jonka käsissä hän oli sillä hetkellä. August otti muitta mutkitta asian toimekseen. Hän oli hieman syrjässä Ruotsin kuninkaasta ja keskusteli ruotsalaisen kenraalin Hårdin kanssa.

"Luulenpa", virkkoi hän hymyillen tälle, "ettei herranne kiellä sitä minulta". – "Te ette tunne häntä", vastasi kenraali Hård, "hän kieltää sen teiltä täällä pikemmin kuin missään muualla". – Kuitenkaan ei August jättänyt mitä hartaimmin sanoin pyytämättä kuninkaalta armoa liiviläiselle. Mutta Kaarle epäsi sen niin, ettei tehnyt mieli enää pyytää toista kertaa. Vietettyään tällä omituisella vieraissakäynnillä muutaman hetken hän syleili kuningas Augustia ja lähti tiehensä. Saavuttuaan jälleen armeijansa hän tapasi kenraalinsa vielä täydessä hämmingissä. He sanoivat hänelle aikoneensa saartaa Dresdenin, jos hänen majesteettinsa olisi pidätetty sinne vangiksi. "Hyvä", virkkoi kuningas, "sitäpä he eivät olisi uskaltaneet tehdä".

Kun seuraavana päivänä kuultiin kuningas Augustin pitävän ylimääräistä ministerineuvoston kokousta Dresdenissä, huomautti parooni Stralheim: "Siinä näette, nyt vasta he neuvottelevat siitä, mitä heidän olisi tullut tehdä jo eilen." – Kun Rehnsköld muutamia päiviä myöhemmin saapui kuninkaan luo ja ilmaisi hämmästyksensä tästä Dresdenissä poikkeamisesta, virkkoi kuningas: "Minä luotin hyvään onneeni; huomasin kylläkin hetken, jolloin se ei näyttänyt aivan varmalta; Flemmingillä ei ollut vähintäkään halua päästää minua niin pian pois Dresdenistä."

NELJÄS KIRJA

Voittoisa Kaarle jättää Saksin, ahdistaa tsaaria, tunkeutuu Ukrainaan. Hänen tappionsa. Hänen haavoittumisensa. Pultavan taistelu. Tämän taistelun seuraukset. Kaarlen täytyy paeta Turkinmaalle. Hänen vastaanottonsa Bessarabiassa.

Kaarle lähti vihdoin Saksista syyskuussa 1707, mukanaan 43,000 miehen armeija, joka oli ennen ollut raudankarvainen, mutta nyt loisti kullassa ja hopeassa, rikastuttuaan Puolasta ja Saksista ryöstämällään saaliilla. Jokaisella sotilaalla oli hallussaan viisikymmentä ecutä hopearahaa; kaikki rykmentit olivat täysilukuiset, vieläpä oli joka komppaniassa useita liikamiehiäkin. Paitsi tätä armeijaa odotti häntä Puolassa kreivi Lewenhaupt, eräs hänen parhaita kenraalejaan, 20,000 miehen kera. Vihdoin hänellä oli kolmaskin 15,000 miehen armeija Suomessa, ja uusia rekryyttejä saapui hänelle yhä Ruotsista. Kukaan ei epäillyt hänen kaikilla näillä sotavoimilla voivan syöstä tsaarin vallasta.

Tämä keisari oli silloin Liettuassa rohkaisemassa erästä puoluetta, jonka kuningas August näytti hylänneen. Hänen useihin osastoihin hajaantuneet joukkonsa pakenivat kaikille tahoille heti, kun kuulivat vähänkin huhua Ruotsin kuninkaan lähenemisestä. Hän oli itse antanut määräyksen kaikille kenraaleilleen, etteivät koskaan epätasaisin voimin asettuisi tätä valloittajaa vastaan, ja häntä toteltiin hyvin.

Kesken voittoisaa marssia saapui Ruotsin kuninkaan luo turkkilainen lähetystö. Sen otti majapaikassaan vastaan kreivi Piper, jonka luona tämäntapaiset juhlalliset toimitukset aina tapahtuivat. Hän näet piti yllä herransa arvokkuutta ulkonaisten menojen avulla, joihin liittyi silloin jonkun verran loistoa. Kuninkaan itsensä, joka aina oli huonommin majoitettu, huonommin palveltu ja yksinkertaisemmin puettu kuin hänen armeijansa halvin upseeri, olikin tapana sanoa, että hänen palatsinsa sijaitsi Piperin asunnossa. Turkkilainen lähettiläs esitti Kaarlelle sata ruotsalaista sotamiestä, jotka kalmukit olivat ottaneet vangeiksi ja myöneet Turkinmaalle, mutta jotka suurherra [suurherra on Turkin sulttaanin arvonimi. Suom. muist.] oli lunastanut vapaiksi; nyt lähetti mainittu keisari ne mieluisimpana lahjana, minkä voi tarjota, kuninkaalle, ei sentähden että turkkilainen ylpeys olisi tahtonut siten osoittaa kunnioitustaan Kaarle XII: n maineelle, vaan koska sulttaani, ollen Venäjän ja Saksan keisarien luonnollinen vihamies, tahtoi vahvistaa asemaansa heitä vastaan Ruotsin ystävyyden ja Puolan liiton avulla.²³ Lähettiläs toivotti Stanislaukselle onnea valtaistuimelle nousun johdosta. Siten vähässä ajassa Saksa, Ranska, Englanti, Espanja ja Turkki tunnustivat tämän kuninkaan. Paavi yksin tahtoi vielä lykätä tunnustuksensa siihen saakka, kunnes aika ehtisi lujittaa hänen päähänsä sen kruunun, jonka joku vastoinkäyminen saattoi siitä helposti pudottaa.

Tuskin oli Kaarle ehtinyt suoda puheillepääsyn Ottomanilaisen Portin lähettiläälle, kun hän jo riensi jälleen venäläisiä etsimään. Tsaarin joukot olivat sodan kestäessä vähintään parikymmentä kertaa lähteneet Puolasta ja jälleen tunkeutuneet sinne. Kun tämä maa oli avoin kaikille tahoille ja vailla linnoitettuja paikkoja, jotka olisivat voineet katkaista vihollisen peräytymistien, voivat venäläiset mielensä mukaan näyttäytyä jälleen monesti samalla paikalla, jossa heidät oli lyöty, jopa tunkeutua maahan yhtä syvälle kuin voittajakin. Kaarlen viipyessä Saksissa tsaari oli edennyt Puolan eteläiseen rajapaikkaan Lembergiin saakka. Nyt hän oli jo pohjoisessa Grodnon tienoilla Liettuassa, sadan penikulman päässä Lembergistä.

Kaarle jätti Stanislauksen Puolaan. Kymmenentuhannen ruotsalaisen ja uusien alamaistensa avulla hänen tuli suojella uutta kuningaskuntaansa ulkoisia ja sisäisiä vihollisia vastaan. Kuningas itse asettui ratsuväkensä etupäähän ja marssi Grodnoa kohti lumen ja jään keskitse tammikuussa 1708.

Hän oli jo kulkenut Niemen-joen poikki kahden penikulman päässä kaupungista eikä tsaarilla vielä ollut aavistustakaan hänen marssistaan. Heti kun uutinen ruotsalaisten lähestymisestä levisi, poistui tsaari pohjoisesta portista, Kaarlen saapuessa eteläisestä sisään. Kuninkaalla oli mukanaan ainoastaan 600 henkivartijaa, muut eivät olleet jaksaneet seurata. Tsaari pakeni enemmän kuin 2,000 miehen kanssa, luullen kokonaisen armeijan tulleen Grodnoon. Samana päivänä hän sai eräältä puolalaiselta karkurilla kuulla väistyneensä paikalta ainoastaan 600 miehen tieltä, samalla kun vihollisen armeijan kuormasto vielä oli yli viiden penikulman päässä. Hän ei menettänyt hetkeäkään, vaan lähetti yön tullen 1,500 ratsumiestä joukostaan yllättämään Ruotsin kuninkaan kaupungissa.

Nämä venäläiset pääsivät hämärän turvissa huomaamatta ruotsalaisten ensimäisen vartion luo saakka. Siinä oli kolmekymmentä miestä, jotka neljännestunnin ajan yksinään pidättivät puolentoista tuhannen miehen hyökkäystä. Mutta pian riensi kuningas, joka oli ollut toisessa päässä kaupunkia, heille avuksi kuudensadan henkivartijansa muun joukon kanssa, ja silloin venäläiset pötkivät kiireesti pakoon. Kohta yhtyi muu armeija häneen, ja nyt hän ahdisti ankarasti vihollista. Kaikki pitkin Liettuaa hajaantuneet venäläiset osastot peräytyivät nopeasti itään päin Minskin palatinaattiin, lähelle Venäjän rajaa, missä oli heidän yhtymispaikkansa. Ruotsalaiset, jotka kuningas myös jakoi eri osastoihin, ajoivat heitä lakkaamatta takaa enemmän kuin kolmenkymmenen penikulman matkan. Sekä pakenijat että takaa-ajajat suorittivat melkein joka päivä pakkomarsseja, vaikkapa oltiin keskellä talvea. Jo aikoja sitten olivat vuodenajat menettäneet merkityksensä niin Kaarlen kuin tsaarinkin sotamiehiin nähden; ainoastaan pelko, jonka Kaarle-kuninkaan nimi vaikutti, oli enää erotuksena venäläisten ja ruotsalaisten välillä.

Grodnosta itään päin Dnjepriin saakka leviää soita, erämaita ja äärettömiä metsiä. Asutuilla paikoilla ei ole saatavissa elintarpeita, sillä talonpojat kaivavat maahan kaiken viljansa ja muun sellaisen, mitä siten voi säilyttää. Sentähden täytyy pitkillä rautaseipäillä koetella maata, jotta löytäisi näitä maanalaisia varastoja. Venäläiset ja ruotsalaiset elivät vuorotellen näistä varastoista; mutta niitä ei aina ollut löydettävissä eivätkä ne riittäneet.

Ruotsin kuningas, joka ennakolta oli aavistanut tämän pulmallisen asian, oli kuljettanut mukanaan korppuja armeijansa elatukseksi. Niinpä ei mikään pidättänytkään hänen marssiaan. Samottuaan Minskin metsän halki, missä joka hetki täytyi kaataa puita tieksi hänen joukoilleen ja kuormastolleen, hän 25 p: nä kesäkuuta 1708 seisoi Beresinan rannalla vastapäätä Borisovia.

Tsaari oli tänne koonnut suurimman osan sotavoimiaan ja linnoittautunut edullisesti. Hänen tarkoituksensa oli estää ruotsalaiset pääsemästä joen yli. Kaarle sijoitti muutamia rykmenttejä Beresinan rannalle vastapäätä Borisovia, ikäänkuin hän olisi aikonut kulkea yli vihollisen näkyvissä. Samaan aikaan hän nousi armeijoineen kolme penikulmaa virran rantaa ylöspäin, laitatti sinne sillan, nujersi kolmentuhannen miehen suuruisen osaston, joka puolusti tätä paikkaa, ja marssi pysähtymättä vihollista armeijaa vastaan. Venäläiset eivät odottaneet häntä; he purkivat leirinsä ja vetäytyivät Dnjepriä kohti, turmellen matkansa varrella kaikki tiet ja hävittäen kaikki, siten ainakin viivyttääksensä ruotsalaisia.

Kaarle voitti kaikki esteet, edeten yhä lähemmäksi Dnjepriä. Hän kohtasi tiellään 20,000 venäläistä, jotka olivat linnoittautuneet Holowecin-nimisen paikan luo, suon taakse, jonne voitiin päästä vain kulkemalla erään joen yli. Kaarle viivytti hyökkäystänsä vain niin kauan, kunnes hänen koko jalkaväkensä oli saapunut; hän heittäytyi veteen jalkakaartinsa etunenässä ja kahlasi puron ja suon poikki, veden ulottuessa monesti olkapäihin saakka. Samotessaan siten itse vihollisia kohti hän oli käskenyt ratsuväkensä kiertää suon ympäri ja iskeä vihollisen kylkeen. Nyt kuningas, joka hyökkäsi jalan, ja ruotsalainen ratsuväki yhtaikaa mursivat venäläisten vastarinnan, jotka hämmästyen näkivät, ettei mikään este voinut suojella heitä.

Mainittu ratsuväki tunkeutui vihollisen rivien läpi ja yhtyi kuninkaaseen keskellä taistelua. Tämä nousi nyt ratsaille; mutta vähän ajan perästä hän tapasi taistelun temmellyksessä erään ruotsalaisen aatelismiehen, nimeltä Gyllenstierna, josta hän piti paljon, haavoitettuna ja kykenemättömänä marssimaan; hän pakoitti tämän ottamaan hänen hevosensa ja komensi itse edelleen jalan jalkaväkeään. Kaikista hänen siihen saakka voittamistaan taisteluista tämä oli kenties mainehikkain ja se, jossa hän oli alttiina suurimmille vaaroille ja osoitti suurinta taitavuutta. Sen muisto ikuistettiin mitalilla, jonka toisella puolella oli luettavana: Silvae, paludes, aggeres, hostes victi, ja toisella seuraava Lucanuksen säe: Victrices copias alium laturus in orbem.

Kaikkialta ahdistetut venäläiset menivät Dnjeprin yli, joka erottaa heidän maansa Puolasta. Kaarle ei hidastellut heitä takaa-ajaessaan; hän kulki tämän suuren joen yli heidän jäljestänsä Mohilevin, viimeisen puolalaisen kaupungin luona, joka, kuten on tavallisesti rajapaikkojen laita, on kuulunut milloin tsaareille milloin puolalaisille.

Tsaari, nähdessään nyt valtakuntansa, jossa hän juuri oli saanut taiteet ja liike-elämän elpymään, joutuvan alttiiksi sodalle, mikä vähässä ajassa voisi kumota kaikki hänen suuret suunnitelmansa, jopa kenties hänen valtaistuimensakin, arveli parhaaksi puhua rauhasta. Erään puolalaisen aatelismiehen välityksellä, joka lähti Ruotsin armeijaan, hän rohkeni tehdä asiasta muutamia ehdotuksia. Kaarle, joka oli tottunut myöntämään vihollisilleen rauhan vasta heidän pääkaupungeissaan, vastasi: "Minä aion neuvotella tsaarin kanssa Moskovassa." Kun tsaarille tuotiin tämä kopea vastaus, sanoi hän: "Veljeni Kaarle kuvittelee aina olevansa Aleksanteri, mutta toivoakseni hän ei tapaa minussa mitään Dareiosta".²⁴

Jos Mohilevista, missä kuningas kulki Dnjeprin yli, noustaan pitkin tätä jokea ylöspäin pohjoista kohti yhä Puolan ja Venäjän välistä rajaa myöten, saavutaan kolmenkymmenen penikulman päässä Smolenskin kaupunkiin, jonka kautta kulkee päätie Puolasta Moskovaan. Tsaari pakeni tätä tietä; kuningas seurasi häntä rientomarsseissa. Osa venäläisten jälkijoukosta joutui useamman kuin yhden kerran otteluun ruotsalaisten etujoukon rakuunain kanssa. Voitto jäi melkein aina viimemainituille; mutta he heikonsivat voimiaan voittaessaankin näissä pikku kahakoissa, jotka eivät tuottaneet mitään ratkaisua, mutta kuitenkin veivät heiltä aina miehiä.

Syyskuun 22 p: nä 1708 kuningas kävi Smolenskin luona 10,000 miehen suuruisen ratsuväkijoukon ja 6,000 kalmukin kimppuun.

Nämä kalmukit ovat tataareja, jotka asuvat tsaarille kuuluvan Astrakanin kuningaskunnan ja uzbek-tataarien maan, Samarkandin, Tamerlanin nimellä tunnetun Timurin isänmaan, välisellä alueella. Kalmukkien maa ulottuu itään päin niihin vuoriin saakka, jotka erottavat Mongolian länsi-Aasiasta. Astrakanin puolella asuvat kalmukit ovat verovelvollisia tsaarille, joka tahtoo olla heidän rajaton valtiaansa. Mutta heidän paimentolaiselämänsä estää hänet käyttämästä valtaansa ja pakoittaa hänet suhtautumaan heihin samoin kuin suurherra arabialaisiin, t.s. hän milloin sietää heidän rosvoiluaan, milloin rankaisee heitä. Näitä kalmukkeja tavataan aina venäläisissä joukoissa; olipa tsaari saanut heidät jossakin määrin tottumaan sotakuriin, kuten muutkin sotamiehensä.

Kuninkaalla oli, käydessään mainitun armeijan kimppuun, ainoastaan kuusi rykmenttiä ratsuväkeä ja neljätuhatta jalkamiestä. Itägöötanmaan rykmentin etunenässä hän ensinnä kävi käsiksi venäläisiin, jotka lähtivätkin pakoon. Hän tunki heidän jälkeensä rotkoisia ja epätasaisia teitä myöten, joiden varrella kalmukit olivat piilossa. Nämä syöksyivät nyt esiin ja heittäytyivät sen rykmentin, jossa kuningas taisteli, ja muun ruotsalaisen armeijan väliin. Siinä tuokiossa venäläiset ja kalmukit ympäröivät tämän rykmentin ja tunkeutuivat kuninkaan luo saakka, tappaen kaksi ajutanttia, jotka taistelivat hänen sivullaan. Kuninkaan itsensä alta surmattiin hevonen; eräs tallimestari tarjosi hänelle toisen, mutta sekä tallimestarin että ratsun lävistivät kuulat. Kaarle taisteli jalan, ympärillään muutamia upseereja, jotka heti olivat rientäneet hänen avukseen.

Useat joutuivat vangeiksi, saivat haavoja tai surmansa tai tungettiin heitä puristavan miesjoukon voimalla kauas kuninkaasta. Lopuksi oli enää vain viisi miestä Kaarlen luona. Hän oli surmannut omin käsin yli kaksitoista vihollista, saamatta itse naarmuakaan sen ihmeellisen onnen turvissa, joka oli siihen saakka seurannut häntä kaikkialla ja johon hän aina luotti. Vihdoin eversti Dahldorf raivasi tien kalmukkien läpi, mukanaan ainoastaan yksi oman rykmenttinsä komppania; hän ehti perille oikeaan aikaan pelastamaan kuninkaan. Muut ruotsalaiset hakkasivat tataariparven maahan; armeija pääsi jälleen järjestymään, Kaarle nousi ratsaille ja väsymyksestään huolimatta ajoi venäläisiä takaa vielä kaksi penikulmaa.

Voittaja oli nyt yhä suurella, Venäjän pääkaupunkiin johtavalla valtatiellä. Smolenskista, jonka lähellä mainittu taistelu tapahtui, on Moskovaan vielä noin sata ranskalaista penikulmaa. Armeijalla oli enää tuskin mitään elintarpeita. Niinpä kuningasta pyydettiin kiihkeästi odottamaan, että kenraali Lewenhaupt, jonka piti tuoda muonavaroja ynnä viisitoistatuhatta miestä lisäväkeä, ennättäisi yhtyä häneen. Mutta kuningas, joka harvoin otti huomioon muiden neuvoja, ei ainoastaan ollut kuulematta tätä oikeutettua pyyntöä, vaan koko armeijansa suureksi kummastukseksi jätti Moskovan tien ja lähti marssimaan etelään päin Ukrainaa kohti, mikä kasakkain maa sijaitsee Pienen Tartarian [Pieni Tartaria tarkoittaa Krimin tataarilaista kaanikuntaa. – Suom. muist.], Puolan ja Venäjän välissä. Tämän alueen pituus etelästä pohjoiseen on noin sata meikäläistä penikulmaa ja leveys idästä länteen melkein saman verran. Dnjepr-joki, joka virtaa sen läpi luoteesta kaakkoon, jakaa sen kahteen miltei yhtä suureen osaan; pääkaupunki on pienen Sem-joen varrella oleva Baturin. Ukrainan pohjoisin osa on viljeltyä ja rikasta; eteläisin, 48. leveysasteen kohdalla oleva osa on maailman hedelmällisimpiä ja samalla autioimpia seutuja. Huono hallitus on siellä tukehduttanut sen hyvän, mitä luonto koettaa tarjota ihmisille. Näiden piirikuntien asukkaat, ollen Pienen Tartarian naapureja, eivät kylvä eivätkä istuta mitään, sillä Budziakin ja Perekopin tataarit sekä moldaulaiset, yhtä rosvoilevia molemmat, hävittäisivät pian heidän satonsa.

Ukraina on aina pyrkinyt vapauteen, mutta ollen Venäjän, suurherran ja Puolan maiden ympäröimänä sen on täytynyt etsiä suojelijakseen ja siis myös herrakseen jotakuta näistä kolmesta valtiosta. Ensin se asettui Puolan suojeluksen alaiseksi, mutta tämä kohteli sitä liiaksi kuin alamaista; sitten se etsi turvaa Venäjältä, joka, niin hyvin kuin taisi, hallitsi sitä orjanansa. Aluksi oli ukrainalaisilla oikeus valita itselleen kenraalin nimeä kantava ruhtinas; mutta pian heiltä riistettiin mainittu oikeus, ja Moskovan hovi nimitti heille kenraalin.

Tällöin oli mainitussa virassa eräs puolalainen, Podolian palatinaatissa syntynyt aatelismies, nimeltä Mazeppa. Hän oli saanut kasvatuksensa kuningas Juhana Kasimirin hovipoikana ja saavuttanut hänen hovissaan hieman kirjallistakin sivistystä.

Nuoruudessaan hänellä oli suhde erään puolalaisen aatelismiehen puolison kanssa. Se paljastettiin, ja aviomies sidotutti hänet alastonna erään hurjan hevosen selkään ja päästi hänet menemään siinä tilassa. Hevonen, joka oli kotoisin Ukrainasta, palasi sinne ja kantoi sinne selässään tuskasta ja nälästä puolikuolleen Mazeppan. Muutamat talonpojat ottivat hänet hoiviinsa; hän eli kauan heidän keskuudessaan ja kunnostautui useilla retkillä tataareja vastaan. Hänen neronsa etevämmyys antoi hänelle suuren merkityksen kasakkain kesken; hänen arvonsa kasvoi päivä päivältä ja saattoi vihdoin tsaarin tekemään hänet Ukrainan ruhtinaaksi.²⁵

Kun hän kerran istui Moskovassa tsaarin kanssa aterialla, ehdotti tämä hänelle, että hän ryhtyisi totuttamaan kasakoita kuriin ja siten saattamaan heidät riippuvaisemmiksi kruunusta. Mazeppa vastasi, että Ukrainan tilanne ja mainitun kansan henki olivat voittamattomia esteitä. Tsaari, joka alkoi olla kiihottunut viinistä eikä aina voinut hillitä kiukkuansa, kutsui häntä petturiksi ja uhkasi seivästyttää hänet.

Palattuaan Ukrainaan Mazeppa alkoi suunnitella kapinaa. Ruotsin armeija, joka pian näyttäytyi hänen rajoillansa, teki sen hänelle mahdolliseksi. Hän päätti tekeytyä riippumattomaksi ja luoda itselleen Ukrainasta ja Venäjän keisarikunnan pirstaleista mahtavan kuningaskunnan. Mazeppa oli rohkea ja yritteliäs mies ja korkeasta iästään huolimatta väsymättömän toimelias. Hän liittoutui salaisesti Ruotsin kuninkaan kanssa, jouduttaaksensa tsaarin kukistumista ja siitä hyötyäksensä.

Kuningas suostui kohtaamaan hänet Desna-joen luona. Mazeppa lupasi saapua sinne 30,000 miehen, sotatarpeiden, muonavarojen ja äärettömien aarteiden kanssa. Ruotsalainen armeija marssi nyt tähän suuntaan suureksi mielipahaksi kaikille upseereille, jotka eivät tienneet mitään kuninkaan sopimuksesta mainitun kasakan kanssa. Kaarle lähetti Lewenhauptille käskyn tuoda hänelle pikimmiten joukkoja ja muonavaroja Ukrainaan, jossa hän aikoi viettää talven, jotta sitten, hankittuaan tämän maan ensin varmasti haltuunsa, voisi valloittaa Moskovan valtakunnan seuraavana keväänä. Sillä välin hän eteni Desna-jokea kohti, joka laskee Dnepriin Kiovan luona.

Siihen saakka kestetyt kulkuvaikeudet olivat leikintekoa niiden rinnalla, jotka kohtasivat heitä tällä uudella tiellä. Heidän täytyi kulkea viidenkymmenen penikulman laajuisen metsän halki, joka oli täynnä soita. Kenraali Lagercrona, joka marssi edellä viidentuhannen miehen ja pionieerien kera, vei armeijan liiaksi itään, kolmenkymmenen penikulman päähän oikeasta tiestä. Nelipäiväisen marssin jälkeen kuningas huomasi Lagercronan tekemän virheen, ja suurella vaivalla päästiin jälleen oikealle tielle. Mutta melkein koko tykistö ja kaikki kuormastovaunut juuttuivat soihin tai upposivat sinne.