Kitabı oku: «Ivanhoe», sayfa 37

Ylt'ympäri linnaa oli liikettä ja hälinää. Tällaisissa hautajaispidoissa oli näet tapana osoittaa vieraanvaraisuutta anteliaasti ja valikoimatta ei ainoastaan vainajan läheisemmille ja kaukaisimmille sukulaisille, vaan myös kaikille ohikulkijoillekin. Athelstan vainajan rikkaus ja korkea suku oli syynä siihen, että tätä tapaa nyt noudatettiin täysin määrin.

Suurin joukoin nähtiin siis vieraita astuvan ylös tai alas linnamäkeä; ja kun kuningas seuralaisinensa ratsasti hakulin avonaisesta ja vartijattomasta portista sisään, saivat he kartanolla nähdä näyn, josta ei juuri helpolla olisi voinut arvata syytä tähän kokoukseen. Eräässä kohden kokit paistoivat kokonaisia härkiä ja lihavia lampaita; toisessa iskettiin tappia oluttynnyreistä, joita jokaisen janoavaisen oli lupa tyhjentää. Kaikennäköistä kansaa istui siellä eri ryhmissä, ahmien ruokia ja kaataen kurkkuunsa juomia, joita heille oli annettu. Ryysyinen saksilainen orja sammutti puolenvuotisen janonsa ja nälkänsä muiston yhdenpäiväisellä ylensyömisellä ja ylenjuomisella. Paremmin ravittu porvari söi palaansa hitaammin maistellen ja tarkasti tutkistellen, miten paljon maltaita oluessa mahtoi olla ja miten panijan taito oli onnistunut. Muutamia harvoja köyhiä normannilaisherrojakin oli saapuvilla. Nämä oli helppo erottaa sileäksi ajetuista leukapäistään ja lyhyistä nutuistansa; se tunnusmerkki heille myös oli ominainen, että he seurustelivat aina vain keskenänsä, katsellen halveksivasti koko juhlaa, vaikka eivät pitäneetkään liian alentavana arvolleen ottaa runsaan osansa tarjona olevista herkuista. Kerjäläisiä tietysti liikkui tusinoittain sekä myös kierteleviä, Palestiinasta palanneita sotureita (sellaisia he ainakin itse sanoivat olevansa), laukkukauppiaita, jotka näyttelivät tavaroitaan, kuljeksivia käsityöläisiä, jotka kyselivät työtä, vaeltavia toivioretkeläisiä ja metsäpappeja, saksilaisia ministrelejä ja walesilaisia bardeja (runoseppiä), jotka viimeksimainitut kaikki mutisivat rukouksia tai näppäilivät harppujaan, viulujaan ja kitaroitaan, niin että korvat olivat haljeta. Mikä heistä kiitteli surullisin ylistysvirsin Athelstanin avuja; mikä lauloi hänen suvustaan, luetellen vainajan suurisukuisten esi-isien raakoja ja vaikeasti lausuttavia nimiä. Eipä ollut temppujentekijöistäkään ja silmänkääntäjistä puutetta; hautajaispitoja ei näet tähän aikaan pidetty sopimattomina tilaisuuksina heidän taitonsa harjoittamiseen. Saksilaiset tavat tässä suhteessa olivat yhtä luonnonperäiset kuin sivistymättömätkin. Jos surevaista janotti, piti olla juotavaa tarjona – jos hänen oli nälkä, piti olla ruokaa – jos suru rupesi liiaksi painamaan ja synkistyttämään sydäntä, piti olla huvitusta tai ainakin mielenlievitystä. Eikä hautajaisjoukko ollutkaan käyttämättä noita lohdutusneuvoja. Vain silloin tällöin, kun heidän mieleensä ikäänkuin äkkiä juolahti, mikä syy heidät oli paikalle kerännyt, miehet kaikki huoahtivat yhteen ääneen ja naiset, joita myös oli koko joukko läsnä, koroittivat äänensä ja parahtivat tuskasta.

Tällaiselta näytti elämä Coningsburghin linnanpihalla, kun Rikhard seuralaisineen astui sisään. Alhaisemmista vieraista, joita yhä laumoittain virtaili sisään ja ulos, ei seneshali eli hovimestari viitsinyt pitää paljon huolta, ei ainakaan enempää kuin järjestyksen ylläpito vaati. Mutta kuninkaan ja Ivanhoen arvokas ulkomuoto kiinnitti hänen huomiotansa, varsinkin kun jälkimmäisen kasvot tuntuivat hänestä tutuilta. Sitäpaitsi kahden ritarin tulo (heidän säätynsä näkyi puvuista) oli harvinainen tapaus saksilaisissa pidoissa, joten sitä täytyi pitää suurena kunnianosoituksena sekä vainajalle että hänen perheelleen. Sentähden mainittu ylpeä virkamies, mustassa puvussaan ja valkea keppi kädessä, raivasi tietä kirjavan vierasjoukon läpi ja saattoi Rikhardin sekä Ivanhoen linnantornin ovelle. Gurth ja Wamba tapasivat heti tuttavia pihalla; he eivät tohtineet pyrkiä sisemmäksi, ennenkuin heitä erityisesti käskettäisiin.

KAHDESVIIDETTÄ LUKU

 
Liinoihin käärittiin Marcellon ruumis,
ja sieltä kuului sävel surullinen,
parkua, huolivirttä, itkua,
niinkuin on vanhain ämmäin tapana,
kun ruumiin ääress' yönsä valvovat.
 

Vanha näytelmä.

Coningsburghin linnan suureen torniin päästään sangen merkillisellä tavalla, mikä selvästi osoittaa sen vanhan ajan sivistymätöntä yksinkertaisuutta, jona se rakennettiin. Portaita myöten, jotka ovat niin kapeat ja korkeat, että askelmat ovat melkein äkkijyrkät, astumme ylös linnan eteläisellä kulmalla olevan matalan oven edustalle. Tämän oven kautta peloton muinaistutkija pääsee, tai pääsi ainakin vielä muutamia vuosia takaperin, toisille pienille portaille, jotka tornin ulkomuurin sisustaa myöten nousevat rakennuksen kolmanteen kerrokseen. Molemmissa alimmissa rakennuksissa oli vain vankihuoneita ja kellareita, joihin ei päässyt ilmaa eikä valoa, paitsi kolmannen kerroksen lattiassa olevan neliskulmaisen aukon kautta. Niihin astuttiin alas tikapuiden avulla. Ylimpiin huoneisiin tornissa, joka kaikkiaan on neljä kerrosta korkea, noustaan portaita myöten, jotka kulkevat ennenmainittujen ulkopuolisten patsasten sisustan kautta.

Tätä vaivalloista ja monimutkaista tietä myöten kelpo Rikhard kuningas ja hänen uskollinen Ivanhoensa saatettiin suureen ympyriäiseen saliin, joka täyttää koko kolmannen kerroksen. Wilfredille hidas nouseminen antoi aikaa peittää kasvonsa viittaansa, sillä soveliaimpana pidettiin, ettei hän ilmaisisi itseään isällensä, ennenkuin kuningas antaisi merkin.

Salissa istui suuren tammisen pöydän ympärillä kymmenkunta läheisten kreivikuntain saksilaisien herrassukujen etevintä edustajaa. He olivat kaikki vanhoja tai ainakin vanhemmanpuoleisia miehiä. Sillä nuori polvi oli, vanhempiensa haikeaksi mielipahaksi, Ivanhoen tavoin astunut yli monen rajan, jotka ensimmäisinä viitenäkymmenenä vuonna erottivat normannilaiset voittajat ja saksilaiset voitetut toisistaan. Näiden arvoisien miesten katseet olivat surullisesti maahan luodut, ja he istuivat ääneti ja huolestuneina. Täällä näytti siis tunnelma aivan päinvastaiselta kuin linnanpihassa, missä kevytmieliset mässääjät peuhailivat. Näiden vanhojen miesten harmaat kiharat ja pitkät, tuuheat parrat samoinkuin heidän vanhanaikaiset nuttunsa sekä leveät, mustat viittansa soveltuivat hyvin siihen omituiseen ja koristamattomaan huoneeseen, missä he istuivat. Olisi luullut näkevänsä joukon muinaisia Wodanin palvelijoita, jotka olivat nousseet haudoistaan suremaan kansallisen loistonsa sammumista.

Cedrik, joka istui samassa rivissä muiden kansalaistensa kanssa, näytti aivankuin yleisestä suostumuksesta toimittavan esimiehen virkaa. Kun Rikhard (jota hän ei tuntenut muun kuin urhoollisen Mustan ritarin nimisenä) astui sisään, nousi hän vakavana ja tervehti häntä tavallisin tervehdyssanoin: Waes hael! (terve) kohottaen samalla pikarin huulilleen. Kuningas, jolle hänen saksilaisten alamaistensa tavat eivät olleet outoja, vastasi tervehdykseen siihen kuuluvilla sanoilla: Drink hael (juon terveydeksesi) ja otti siemauksen maljasta, jonka juomanlaskija tarjosi hänelle. Samaa kohteliaisuutta osoitettiin Ivanhoellekin, joka sanojen asemesta vastasi tervehdykseen äänettömällä kumarruksella peläten, että hänet äänestä tunnettaisiin.

Kun nämä tervehdysmenot oli suoritettu, nousi Cedrik taas ylös, ojensi kätensä Rikhardille ja talutti hänet pieneen, aivan koristamattomaan kappeliin, joka oli ikäänkuin kaiverrettu ulkopatsaan sisustaan. Muuta ikkuna-aukkoa siinä ei ollut kuin soukka ampumareikä. Huoneessa olisi siis ollut melkein pilkkosen pimeä, jollei kaksi seinään kiinnitettyä tulisoihtua olisi palanut. Näiden rusottavassa, savuisessa valossa näkyi kappelin kaareva kupu ja paljaat seinät sekä karkeasti kyhätty kivinen alttari ja samasta aineesta tehty ristiinnaulitun kuva.

Alttarin edessä seisoivat ruumispaarit, joiden kumpaisellakin puolella oli kolme pappia polvillaan; he hypistelivät helminauhojansa ja mutisivat rukouksiaan suurella, ainakin ulkonaisella hartaudella. Tästä työstä maksoikin vainajan äiti runsaan ruumisrahan (soul scat) Pyhän Edmundin luostarikunnalle; ja jotta he täydesti ansaitsisivat palkkansa, oli koko veljistö lukuunottamatta rampaa lukkaria siirtynyt Coningsburghiin. Siellä kuusi heistä oli aina vuorotellen työssä toimitellen jumalanpalvelusta Athelstanin ruumispaarien vieressä, ja muut ottivat sill'aikaa runsaan osansa tarjona olevasta ravinnosta ja huvituksesta. Tällä jumalisella tavalla vainajaa vartioidessaan hyvät munkit pitivät tarkkaa huolta siitä, ettei virrenveisuun ääni saisi hetkeksikään vaieta; sillä voisihan muuten Zernebock, muinaisten saksilaisten paha henki, muka temmata Athelstan-vainajan kynsiinsä. Yhtä suurta huolta he pitivät myös siitä, ettei kukaan maallikko saanut koskea ruumispeittoon; sillä se oli sama, jota Pyhän Edmundin hautajaisissa oli käytetty, ja sen pyhyys saattoi tulla saastutetuksi, jos pyhittämättömät kädet kajoisivat siihen. Ja jos tästä huolenpidosta lienee ollut mitään hyötyä vainajalle, niin oli hänellä täysi oikeuskin vaatia sitä Pyhän Edmundin luostarikunnalta. Sillä ruumismaksuksi eli »sieluveroksi» annettujen sadan kultakolikon lisäksi oli Athelstanin äiti ilmoittanut aikovansa lahjoittaa mainitulle luostarille enimmän osan vainajan maista sillä ehdolla, että hänen poikansa sekä myös hänen puolisonsa sielujen puolesta luettaisiin lakkaamatta rukouksia.

Rikhard ja Wilfred seurasivat Cedrik Saksilaista ruumishuoneeseen, ja kun heidän oppaansa oli juhlallisesti osoittanut Athelstanin paaria, he samoinkuin Cedrik ristivät hartaasti silmänsä ja mutisivat lyhyen rukouksen vainajan sielun puolesta.

Kun tämä jumalinen velvollisuus oli täytetty, niin Cedrik viittasi heitä taas seuraamaan, astui muutamia portaita alas ja aukaisi varovasti pienen kappelin viereisen rukoushuoneen oven. Tämä huone oli noin kahdeksan jalkaa joka puolelle, ja samoinkuin kappelikin muurattu itse ulkoseinän sisustaan. Sen ikkunana oleva ampumareikä antoi länttä kohti ja leveni suuresti sisäänpäin; laskevan auringon säteet pääsivät siis valaisemaan sen pimeitä nurkkia kohdistuen kunnianarvoisan näköiseen naiseen, jonka kasvoilla vielä näkyi majesteetillisen kauneuden selvät jäljet. Hänen pitkä suruvaatteensa ja alasvaluva huntunsa, jotka olivat mustaa, utuista silkkiä, koroittivat tummuudellaan hänen ihonsa valkeutta, ja kauniisiin keltaisiin, pitkiin kiharoihin ei ikä vielä ollut sekoittanut hopeataan. Hänen kasvoillaan näkyi syvää surua ja alistumista Jumalan tahtoon. Hänen edessään kivisellä pöydällä seisoi norsunluinen ristiinnaulitun kuva ja sen vieressä messukirja, jonka lehdet oli koristeltu maalatuilla kuvilla ja kannet varustettu kultahakasilla ja kultanastoilla.

»Jalo Edith», lausui Cedrik, seisottuansa hetken aikaa ääneti ikäänkuin antaaksensa Rikhardille ja Wilfredille aikaa katsella talon emäntää, »nämä arvoisat vieraat ovat tulleet ottamaan osaa sinun suruusi. Ja tämä uljas ritari varsinkin taisteli urhoollisesti vapauttaaksensa hänet, jota me tässä nyt suremme.»

»Kiitokseni lausun hänelle hänen urhoudestaan», vastasi rouva, »vaikka Jumalan tahto sääti, ettei siitä ollut pojalleni apua. Kiitokseni lausun hänelle myös hänen kohteliaisuudestaan, kun hän tuli tänne katsomaan Adelingin leskeä, Athelstanin äitiä tänä katkeran surun ja itkun hetkenä. Sinun haltuusi, hyvä sukulaiseni, uskon nämä vieraat täydesti luottaen siihen, ettei heiltä tule puuttumaan mitään siitä vieraanvaraisuudesta, jota tämä suruhuone vielä voi tarjota.»

Vieraat kumarsivat syvään murehtivalle äidille ja poistuivat sitten huomaavaisen oppaansa kanssa.

Toiset kiertoportaat johtivat heidät huoneeseen, joka oli yhtä iso kuin se, mihin he ensiksi olivat tulleet. Tämä huone täytti näet koko ylimmän kerroksen. Sieltä kuului, ennenkuin ovea aukaistiin, hiljaista, surullista laulua. Sisään astuessaan he tapasivat noin kaksikymmentä rouvaa ja neitoa, jotka kaikki olivat korkeata saksilaista sukuperää. Neljä neitoa veisasi Rowenan johdolla vainajan sielun puolesta virttä, josta me olemme saaneet vain pari kolme säkeistöä selville:

 
Tomu tomuksi
kaikki katoovi.
Sielu jättänyt
on tomun asunnon,
täys valta siinä on
matosilla nyt.
 
 
Sielu seutuviin
tietämättömiin
läksi lentäen.
Siell' liekkiin mennä saa,
mi tahrat puhdistaa
pahain tekojen.
Piinapaikkahas
Maria autuas
pian rientäköön
ja tähden virttemme
ja rukoustemme
sinut päästäköön!
 

Sillä aikaa kuin mainitut neljä neitosta veisasivat tätä ruumisvirttä hiljaisella, surullisella äänellä, olivat muut naiset täydessä toimessa hautajaisvalmistuksissa. Osa tikkaili parhaan taitonsa ja aistinsa mukaan suurta silkkipeittoa, jolla Athelstanin ruumispaarit piti verhota. Toinen joukko punoi kukkasista, joita heillä oli suurissa koreissa edessään, kiehkuroita myöskin paarien koristukseksi. Neitojen käytös oli ylimalkaan sovelias, vaikk'ei se osoittanutkaan kovin katkeraa surua. Vilahtipa näet toisinaan hymyily tai kuiskaus esiin, joiden johdosta vakavammat vanhat naiset nuhtelivat heitä; olipa joukossa jokunen kaunotarkin, jonka ajatukset ehkä enemmän askartelivat hänen oman surupukunsa pukevaisuudessa kuin siinä surullisessa juhlassa, jota tässä varusteltiin. Ja tämä mieliala (pitäähän totuus aina tunnustaa) ei suinkaan ottanut masentuakseen, kun kaksi outoa ritaria astui nyt sisään; päinvastoin syntyi koko joukossa innokasta tirkistelyä ja tirskuntaa. Rowena yksin, joka oli liian ylpeä ollakseen keikailija, tervehti pelastajaansa suloisella kohteliaisuudella. Hänen kasvonsa olivat vakavat, mutta eivät silti vallan surulliset. Ja sangen epätietoista olikin, eikö hänen vakavuutensa syynä ollut yhtä paljon ajatus Ivanhoesta ja tämän kohtalosta kuin Athelstanin kuolemasta.

Mutta Cedrikistä, jonka silmät – niinkuin muistamme – eivät juuri olleet terävimpiä tämmöisissä asioissa, Rowenan suru näytti paljon syvemmältä kuin muiden neitojen, niin että hän katsoi sopivaksi kuiskata seuralaisilleen selitykseksi: »Hän oli jalon Athelstanin kihlattu morsian». – Ja sangen epäiltävää on, enensikö tämä ilmoitus suurestikaan Wilfredin halua ottaa osaa coningsburghilaisten suruun.

Johdettuansa vieraat tällä tavoin juhlallisesti kaikkiin eri huoneisiin, joissa Athelstanin muistoa vietettiin eri tavalla, Cedrik vei heidät pieneen kamariin. Sen hän sanoi olevan ainoastaan semmoisia kunnioitettavia vieraita varten, jotka eivät olleet vainajan läheisiä tuttavia ja jotka sentähden kenties eivät tahtoneet koko aikaa seurustella niiden kanssa, joita tämä surkea tapaus lähimmin koski. Hän lupasi toimittaa sinne kaikkea, mitä he voisivat tarvita, ja aikoi lähteä tiehensä. Mutta Musta ritari tarttui hänen käteensä.

»Pyytäisin saada muistuttaa teille mieleen, jalo taani», virkkoi hän, »että te, viime kerralla erotessamme lupasitte suostua pyyntööni palkinnoksi siitä avusta, jota minulla oli onni osoittaa teille.»

»Se on myönnetty ennenkuin mainittukaan, jalo ritari», vastasi Cedrik, »mutta tällä surun hetkellä…»

»Sitä», sanoi kuningas, »minäkin olen kyllä ajatellut – mutta aikani on täpärällä eikä mielestäni ole sopimatonta, että laskiessamme jalon Athelstanin hautaan samalla myös hautaamme tarpeettomat ennakkoluulomme ja liian pikaiset päätöksemme.»

»Herra Musta ritari», virkkoi Cedrik punastuen ja keskeyttäen vuorostansa kuninkaan puheen, »tottahan pyyntönne toivoakseni koskee teitä itseänne eikä ketään muuta. Sillä niihin asioihin, jotka kajoavat sukuni kunniaan, lienee vieraan melkein sopimatonta sekaantua.»

»En tahdokaan niihin sekaantua», jatkoi kuningas sävyisästi, »en ainakaan enempää kuin mitä te itse sallitte. Tähän asti olette vain tuntenut minut Mustan ritarin nimellä. Tietäkää nyt, että olen Rikhard Plantagenet.»

»Rikhard, Anjoun herttuako!» huudahti Cedrik perääntyen hämmästyneenä askeleen taaksepäin.

»Ei, jalo Cedrik – vaan Rikhard, Englannin kuningas, jonka hartain halu ja rakkain toivo on nähdä kaikki Englannin pojat hyvässä sovussa keskenänsä. – Ja nyt, jalo taani, etkö kunnioita kuningastasi polvennotkistuksella?»

»Kellekään normannilaissukuiselle ei polveni ole ikänä notkistunut», vastasi Cedrik.

»Säästä sitten kunnioituksesi», lausui kuningas, »kunnes olen osoittanut ansaitsevani sen suomalla suojelustani yhtä paljon saksilaisille kuin normannilaisille alamaisilleni.»

»Korkea herra», vastasi Cedrik, »teidän urhouttanne ja kuntoanne olen aina ansion mukaan pitänyt kunniassa. Hyvin myös tiedän, että oikeutenne kruunuun perustuu siihen, että olette Matildan jälkeläinen, joka oli Edgar Athelingin sisaren tytär ja Malcolmin, Skotlannin kuninkaan tytär. Mutta vaikka Matilda olikin saksilaista kuningassukua, ei hän kuitenkaan ollut kuningaskunnan oikea perillinen.»

»En tahdo, jalo taani, sinun kanssasi riidellä oikeudestani kruunuun», virkkoi Rikhard närkästymättä. »Pyydän vain sinua katsahtamaan ympärillesi, löydätkö mitään muuta samanarvoista vaakakuppiin pantavaksi.»

»Tulitteko te, korkea herra, tänne puhumaan tätä minulle?» kimmastui Cedrik. – »Kehumaan minulle kansani häviöstä, ennenkuin viimeinen vesa saksilaisesta kuningassuvusta vielä on hautaan saatettu?» Näin sanoessaan hänen muotonsa synkistyi. – »Se oli rohkea – se oli varomaton teko!»

»Eipä suinkaan, sen vannon pyhän ristin kautta!» vastasi kuningas. »Sen tein siinä lujassa luottamuksessa, jolla kunnon mies luottaa toiseen kunnon mieheen pelkäämättä vaaran varjoakaan.»

»Hyvin puhuttu, herra kuningas – sillä kuninkaana, sen myönnän, te olette ja pysytte minun voimattomasta vastustuksestani huolimatta. Minä en uskalla ryhtyä ainoaankaan keinoon, jolla sen voisin estää, vaikka te olette johtanut minut kovaan kiusaukseen!»

»Ja palatkaamme nyt jälleen minun pyyntööni», virkkoi kuningas, »jota minä anon aivan yhtä lujasti luottaen suostumukseesi, vaikka et olekaan tunnustanut minun kuningasvaltani laillisuutta. Minä vaadin siis, että sinä – miehenä, jolle hänen antamansa sana on pyhä, ja uhalla, että muuten pidän sinua sanansyöjänä, valanrikkojana ja nideringinä. – annat anteeksi tälle kunnon ritarille, Wilfred Ivanhoelle, ja otat hänet jälleen isällisiin armoihisi. Tähän sovitustoimeenhan, totta sen myönnät, minulla lienee valta sekaantua, koska siitä riippuu minun ystäväni onni ja eripuraisuuden sammuminen minun uskollisessa kansassani.»

»Ja tämäkö on Wilfred?» kysyi Cedrik osoittaen poikaansa.

»Isäni – isäni!» huusi Ivanhoe heittäytyen polvilleen Cedrikin jalkojen juureen. »Suo minulle anteeksi!»

»Sen suon, poikani», lausui Cedrik kohottaen hänet maasta. »Herewardin poika pitää sanansa, vaikka se olisikin normannilaiselle annettu. Mutta anna minun nähdä sinut jälleen englantilaisten esi-isiesi vaatteissa ja pukimissa – lyhyitä nuttuja, kirjavia lakkeja ja eriskummallisia sulkia ei pidä näkymän minun siivossa talossani. – Sinä aiot puhua», lisäsi hän ankarasti, »ja minä arvaankin mistä asiasta. Mutta Rowenan tulee viettää kaksi suruvuotta kihlatun puolisonsa muistoksi; kukaan saksilaisista esi-isistämme ei tunnustaisi meitä jälkeläisiksensä, jos rupeaisimme puhumaan uudesta naimiskaupasta, ennenkuin neidolle ensin aiotun puolison hauta on vielä umpeen luotu, – miehen, joka sekä syntyperänsä että sukunsa suhteen paljoa paremmin olisi ansainnut hänen kätensä. Katkaisisipa Athelstan itsekin veriset hikiliinansa ja astuisi tänne eteemme kieltämään tällaista hänen muistonsa häväistystä.»

Näyttipä siltä, kuin Cedrikin sanat todellakin olisivat herättäneet haamun haudasta. Sillä tuskin hän oli saanut ne suustansa, kun ovi lensi auki ja Athelstan hikiliinoihin puettuna seisoi heidän edessään kalmankalpeana ja laihana niinkuin haudasta noussut ainakin.

Tämä näky löi läsnäolijat kauhulla ja hämmästyksellä. Cedrik peräytyi taaksepäin, niin pitkälle kuin seinä salli. Nojautuen siihen, kuten mies, joka ei omin voimin jaksa pystyssä pysyä, hän tuijotti ystävänsä haamuun liikkumattomiksi jäykistynein silmin ja suu ammollaan. Ivanhoe risti silmänsä lukien rukouksia saksin, latinan ja normannilaisranskan kielellä, mikä milloinkin juolahti hänen muistiinsa. Ja Rikhard puolestansa väliin siunasi »Benedicite», väliin kirosi: »Mort de ma vie!»

Sillä välin alkoi alakerroksesta kuulua hirveätä melua. Muutamat huusivat: »Ottakaa kiinni nuo munkkipetturit!» – Toiset: »Viskatkaa heidät vankityrmään!» Vielä toiset: »Alas torninharjalta mokomat!»

»Herran Jumalan nimeen!» sanoi Cedrik puhutellen ystävävainajansa haamua, »jos olet kuolevainen ihminen, niin puhu! – Tai jos henki lienet, niin virka meille, miksi jälleen ilmestyt meille, ja voinko minä jotakin tehdä, jotta saisit haudassa rauhan. Oletko elävä tai kuollut, jalo Athelstan, niin puhu Cedrikille!»

»Sen tahdon tehdä», virkkoi haamu vakavasti, »kunhan olen saanut hiukan hengittää ja te suotte minulle vähän aikaa. – Eläväkö, kysyt sinä? Olen minä maar niin elävä kuin ihminen voi olla, joka on kolme vuorokautta – tuntuivathan ne kolmen iankaikkisuuden pituisilta! – elänyt leivällä ja vedellä – niin juuri, ainoastaan leivällä ja vedellä, isä Cedrik! Sen ravitsevampaa ruokaa, vannon taivaan ja kaikkien pyhien miesten kautta, ei ole mennyt kurkustani alas kolmeen iänikuiseen vuorokauteen, ja oikein on Jumalan ihme, että seison tässä omilla jaloillani sitä kertomassa.»

»Kuinka, jalo Athelstan», sanoi Musta ritari, »itsehän minä näin teidän kaatuvan tuon julman temppeliherran iskettyä teihin Torquilstonen rynnäkön lopulla ja luulin, niinkuin myös Wamba kertoi, että teidän kallonne oli halkaistu hampaita myöten.»

»Siinä luulitte väärin, herra ritari», vastasi Athelstan, »ja Wamba kertoi valheen. Hampaani ovat kaikki paikoillaan, sen saa illallisruokani kohta kokea. Tästä en kuitenkaan kiitä temppeliherraa, jonka miekka vain kääntyi ja löi minua lappeellaan; kelpo nuijani, jolla torjuin vastaan, käänsi aseen toisaalle. Jos minulla olisi ollut teräslakkini päässä, niin enpä olisi välittänyt koko iskusta hituistakaan, vaan olisin antanut hänelle semmoisen vastaläimäyksen, että hän olisi unohtanut pakonsa. Mutta niinhän kävi, että minä mätkähdin maahan loukkautuen tosin, mutta en haavoittuneena. Kumpaiseltakin puolelta kaatui miehiä kuoliaina päälleni, niin etten vironnut henkiin, ennenkuin huomasin makaavani ruumisarkussa, jonka kansi onneksi oli auki, Pyhän Edmundin luostarin kirkon alttarin edessä. Minua aivastutti usean kerran, – minä huoahdin, heräsin ja olisin noussut istumaan. Mutta melua kuultuaan luostarin abotti ja lukkari kiiruhtivat luokseni pelästyneinä ja epäilemättä hämmästyneinä; heistä ei kaiketi ollut lainkaan hauska nähdä sitä miestä elävänä, jonka perinnön he olivat jo toivoneet saavansa korjata haltuunsa. Minä käskin viiniä – sitä tuotiin, mutta mahtoi siinä olla nukutuslääkettä seassa, sillä nukahdin vielä sikeämpään uneen kuin ennen enkä herännyt moneen aikaan. Viimeinpä huomasin käsivarteni olevan kapaloissa ja jalkani niin kovasti yhteen sidottuna, että sitä muistellessakin vielä niveleitä kivistää. Huoneessa oli pilkkopimeä – se oli luultavasti luostarin vankihuone – umpinaisesta, homeisen kosteasta ilmasta päätin, että sitä käytetään myös hautauspaikkana. Kummallisia ajatuksia pyöri päässäni, kun ajattelin, mihin olin joutunut. Vingahtipa viimein ovi ja kaksi ilkeätä munkkirahjusta astui sisään. He tahtoivat uskotella minulle, että olin muka kiirastulessa; mutta tunsinhan minä abotin turpean, läähättävän äänen. – Pyhä Jeremias! puhuipa hän nyt toisella tavalla kuin minun pöydässäni pyytäessään vielä palasen siankinkkua. Olihan se kapinen koira mässännyt minun luonani joulusta aina loppiaiseen asti!»

»Malttakaa mielenne, jalo Athelstan», virkkoi kuningas, »vetäkää henkeä – kertokaa juttuanne hitaasti. Onhan tätä seikkailua yhtä huvittava kuulla kuin runosepän tarinaa.»

»Mutta mitä kumman huvittavaa, Bromeholman ristin nimessä, tässä jutussa saattaisi ollakaan?» ihmetteli Athelstan. »Palasen ohraleipää ja ruukullisen vettä, – siinä kaikki, mitä nuo kitsaat konnat, joita isäni ja minä olimme rikastuttaneet, toivat minulle. Sitä ennen olivat siankinkun sirut ja ohrakapat, joita he petkuttivat köyhiltä orjilta sekä palkkalaisilta rukoustensa palkaksi, olleet heidän parhaita herkkujaan. Noita häijyjä, kiittämättömiä kyykäärmeitä! – antaapa vain ohraleipää ja ojavettä semmoiselle hyväntekijälle kuin minä olin ollut heitä kohtaan! Minä savustan heidät ulos luolastaan, vaikkapa sen johdosta joutuisinkin kirkonkiroukseen!»

»Mutta virkapas, Pyhän Neitsyen nimessä, jalo Athelstan», sanoi Cedrik tarttuen ystävänsä käteen, »kuinka sitten pelastuit tuosta uhkaavasta vaarasta? Heltyikö heidän sydämensä?»

»Heltyikö heidän sydämensä!» kertasi Athelstan. »Sulaako kallio päivänpaisteessa? Siellä olisin vielä nytkin, jollei jokin äkkiarvaamaton aihe – nyt huomaan, että se oli heidän juhlallinen lähtönsä minun hautajaispitoihini, vaikka he hyvin tiesivät, millä tapaa ja missä minä olin elävältä haudattuna – olisi kutsunut koko sitä vaapsahaisparvea ulos pesästä. Minä kuulin heidän suristelevan kuolinvirsiänsä, mutta vähänpä tiesin, että samat veijarit, jotka näännyttivät ruumistani nälällä, veisasivat niitä juuri muka minun sieluni pelastukseksi. He lähtivät tiehensä, ja kauan aikaa sain odottaa ruokaani – eipä kumma, sillä olihan rammalla lukkarilla liian paljon huolta oman maarunsa täyttämisestä, jotta olisi joutanut minua muistamaan. Tulipa hän kuitenkin lopulta horjuvin askelin ja kovasti löyhkäten viinalta ja ryydeiltä. Hyvä ruoka oli pehmittänyt hänen sydämensä, niin että hän entisen vanginruoan sijasta toi minulle nyt piirakankannikan sekä pullollisen viiniä. Minä söin ja join ja sain uutta voimaa; ja hyväksi onnekseni lukkari, joka oli kovin pöpperössä toimittaaksensa kelvollisesti vanginvartijan virkaa, työnsi salvan reiän ohitse, niin että ovi jäi raolleen. Valo, ruoka ja viini panivat neuvokkuuteni liikkeelle. Rengas, johon kahleeni olivat kiinnitetyt, oli ruostunut pahemmin kuin mitä minä tai tuo häijy abotti osasimme aavistaa. Eihän rautakaan voi kestää sen helvetin vankiluolan kosteutta.»

»Huoahtakaa vähän, jalo Athelstan», sanoi Rikhard, »ja haukatkaa jotakin virkistykseksenne, ennenkuin jatkatte näin hirvittävää kertomusta.»

»Haukatako!» matki Athelstan. »Olenhan minä jo haukannut viisi kertaa tänäpäivänä – vaan eipä sentään sirunen tuosta lihavasta siankinkusta olisi liikaa. Ja olkaa te myös hyvä, herra ritari, ja tyhjentäkää kanssani lasillinen viiniä.»

Vaikka vieraat yhä vielä olivat ällistyksissä, ottivat he ryypyn kuolleista nousseen isäntänsä terveydeksi, ja tämä jatkoi sitten kertomustaan. Nytpä hänellä olikin paljon useampia kuulijoita kuin alussa. Sillä annettuansa muutamia tarpeellisia käskyjä linnan järjestyksestä oli Edith-rouva tullut eloon kirvoitetun poikansa jäljestä vieraskamariin, ja hänen kanssaan oli seurannut niin monta vierasta, sekä miehiä että naisia, kuin vain tunkeutumalla saattoi päästä sisään. Toiset, ulos portaille jääneet, ymmärsivät väärin, mitä kuulivat, ja kertoivat sen vielä paljon enemmän väärennettynä alempana seisoville, jotka viimein toistivat jutun pihalle kokoontuneelle kansalle muodossa, mikä ei enää vähimmässäkään määrässä muistuttanut tositapausta. Mutta tähän tapaan jatkoi Athelstan kertomusta pelastuksestaan:

»Kun näin, että olin päässyt irti renkaasta, kömmin portaita myöten ylös, niin hyvin kuin kahleilla raskautettu ja nälällä näännytetty mies-parka kykenee. Pitkällisen koperoimisen jälkeen iloisen laulun ääni viimein opasti minut erääseen kamariin, missä arvoisa lukkari – älkää pahaksi panko! – vietti oikeata pirunmessua isomahaisen ja rotevan munkin kanssa, joka oli paljoa enemmän rosvon kuin pyhän miehen näköinen. Minä ryntäsin äkkiä heidän kimppuunsa, ja hikiliinojeni näky sekä kahleitteni kolina mahtoivat aiheuttaa sen, että näytin pikemmin toisen kuin tämän maailman asukkaalta. Molemmat ällistyivät; mutta kun minä nyrkilläni olin iskenyt lukkarin maahan, niin toinen lurjus, hänen viinaveikkonsa, yritti sivaltaa minua paksulla nuijasauvalla.»

»Se oli varmasti veli Tuck, siitä voisin lyödä vetoa vaikka kreivin lunnasrahoista», sanoi Rikhard katsahtaen Ivanhoeen.

»Yhtä hyvin hän saattoi olla vaikka ilmiperkele, ja se hän lienee ollutkin», äyskähti Athelstan. »Hyväksi onnekseni hänen lyöntinsä ei sattunut; ja kun tulin lähemmäksi ruvetakseni painisille, hän jo pötkikin käpälämäkeen, minkä ennätti. Minä päästin viipymättä omat jalkani vapaiksi kahleavaimella, jonka löysin avainreksusta lukkarin vyöltä. Tekipä minun ensin mieli lyödä sen lurjuksen aivot mäsäksi hänen omalla avainkimpullaan, mutta kiitollisuus piirakankannikasta sekä viinipullosta, jotka se konna oli tuonut minulle vankeuteeni, hellytti sydämeni. Annoin siis hänelle vain muutamia kelpo potkuja ja jätin hänet virumaan lattialle; sitten pistin taskuuni vähän paistia sekä nahkaleiliin viiniä, joista herkuista nuo pyhät veljet olivat nautiskelleet, menin talliin ja löysin erikoisesta hinkalosta oman parhaan hevoseni, joka epäilemättä oli pantu syrjään hurskaan isän abotin tarpeeksi. Tuosta ajaa karautin tännepäin niin joutuisaan kuin juhtani vain jaksoi juosta – ja minne ikänä tulin, siellä kaikki ihmiset pakenivat tieltäni. He luulivat minua kummitukseksi, ja luulivatpa sitä paremmalla syyllä, kun olin vetänyt hikiliinan kasvojeni yli, jottei minua tunnettaisi. Enpä olisi päässytkään omaan linnaani sisään, jollei minun olisi luultu kuuluvan silmänkääntäjän seuraan, joka linnanpihalla huvittaa kansaa, niin ettei luulisikaan heidän olevan viettämässä isäntänsä hautajaisia. Niinpä siis ruokaeversti arveli minua joksikin miekkoseksi, joka oli tämmöisessä puvussa tullut auttamaan hulivilin narrintemppuja, ja sillä tavoin pääsin sisään. Sitten ilmoitin asian äidilleni ja haukkasin kiireesti vähän palaa, ennenkuin tulin sinua hakemaan, jalo ystäväni.»

»Ja nyt olet löytänyt minut», lausui Cedrik, »valmiina ryhtymään uudestaan uljaisiin, kunniaa ja vapautta tuottaviin hankkeisiimme. Vakuutan sinulle, ettei mikään aamu sen paremmin kuin huominen sovellu jalon saksilaiskansan kahleiden katkomiseksi.»

»Älä puhu nyt kenenkään kahleiden katkomisesta», vastasi Athelstan; »hyvä sekin, kun itse olen päässyt niistä vapaaksi. Enemmän palaa mieleni tuota abotti-konnaa rankaisemaan. Hänet minä hirtän tämän Coningsburghin linnan huippuun messupaitoineen ja alttarivaatteineen. Ja jos sinne johtavat portaat ovat liian ahtaat, niin ettei hänen ruhonsa pääse läpi, minä hinautan hänet ulkoa päin ylös.»