Kitabı oku: «Nigelin vaiheet», sayfa 10

"Häh, mylord – äh, mylord", huudahteli Jaakko, punan kohotessa sekä hänen poskilleen että nenälleen; "ethän aikone opettaa minulle uskontoa? Sinun ei ole tarvis peljätä, mylord, että minä kartan tekemästä oikeutta kellekään ihmiselle; ja koska et tahdo antaa minulle mitään apua tämän asian hoitamiseen rauhallisemmalla tavalla – mikä nähdäkseni olisi nuorelle miehelle parempi, kuten jo sanoin, – niin – kun siinä ei muu auta, – jumaliste, minä olen vapaa kuningas, mies, ja hän saakoon rahansa ja lunastakoon maansa ja laittakoon sinne kirkon ja seurakunnan, jos mielensä tekee." Niin sanoen hän kiireesti kirjoitti skotlantilaisen valtiorahaston maksettavaksi määräyksen velotulle summalle ja lisäsi sitte: "Miten ne saavat sen maksettua, sitä en oivalla; mutta tokihan hän saa määräyksen muuttumaan rahaksi kultaseppien keskuudessa, jotka pystyvät löytämään kolikoita kaikille muille paitsi minulle. Ja nyt näet, Huntinglenin loordi, etten minä ole sanani syöjä, evätäkseni sinulta suosionosoitusta, johon jouduin sitoutuneeksi, enkä mikään Ahab, himoitakseni Nabotin viinimäkeä, enkä myöskään pelkkä vaksinenä, jota suosikit ja neuvonantajat saavat mielinmäärin muovailla sinne ja tänne. Kai nyt myönnät, etten ole mikään sellainen?"

"Te olette oma kotimainen ja ylväs ruhtinaani", sanoi Huntinglen polvistuen suutelemaan kuninkaallista kättä, "oikeudentuntoinen ja jalomielinen, kun vain kuuntelette oman sydämenne ääntä".

"Niinpä niin", huomautti kuningas suopeasti nauraen, kehottaessaan uskollisen palvelijansa maasta, "sitä te kaikki sanotte, kun teen jotakin mieliksenne. Tuossa – tuossa, ota omakätinen vahvistukseni, ja tiehenne sinä ja tuo nuori mies. Kas kun eivät Steenie ja Charles-lapsonen ole jo karanneet niskaamme!"

Loordi Huntinglen riensi pois kammiosta, aavistaen kohtausta, jossa hän ei halunnut olla saapuvilla, mutta jollaisia toisinaan sattui, kun Jaakko reipastausi käyttämään omaa vapaata tahtoansa, josta hän niin paljon kerskui, ja uhmasi vallanhimoista suosikkiansa Steenietä. Tämän nimityksen oli Jaakko antanut Buckinghamin herttualle sen yhdennäköisyyden johdosta, jota hän oli havaitsevinaan ylimyksen hyvin miellyttävän ulkomuodon ja ensimäisen marttyrin Stefanuksen kasvojen välillä, sellaisina kuin nämä esiintyivät italialaisten mestarien maalauksissa. Korskea suosikki, jonka harvinaisena etuna oli yhtä hyvä asema kruununperillisen kuin hallitsevan valtiaan mielipiteissä, olikin tuntuvasti laimentanut kunnioitustansa jälkimäistä kohtaan, ja terävänäköisemmille hovilaisille oli ilmeistä, että Jaakko sieti hänen herruuttansa pikemmin tottumuksesta, arkuudesta ja hänen myrskyisten kuohahdustensa kammosta kuin mistään jatkuvasta sydämellisestä kiintymyksestä henkilöön, jonka suuruus oli ollut hänen omaa työtänsä. Säästyäkseen kiusaantuneena näkemästä, mitä arvattavasti tapahtuisi herttuan palatessa, ja varjellakseen kuningasta siitä lisänöyryytyksestä, jota sellaisen todistajan läsnäolo olisi tuottanut, läksi jaarli kammiosta niin joutuin kuin mahdollista, ensin huolellisesti talletettuaan taskuunsa tärkeän maksumääräyksen.

Vastaanottohuoneeseen tultuaan hän etsi pikaisesti käsiinsä loordi Glenvarlochin. Tämä oli peräytynyt erääseen ikkunasyvennykseen, päästäkseen olemasta yhteisenä tuijoteltavana miehille, jotka näyttivät taipuvaisilta suomaan hänelle ainoastaan kummastuksesta ja uteliaisuudesta johtuvaa huomiota. Sanaakaan virkkamatta tarttui vanha ylimys häntä käsivarteen ja vei hänet ensimäiseen etusuojamaan. Siellä he tapasivat arvoisan kultasepän, jonka katseet hänen lähestyessään ilmaisivat uteliaisuutta, mutta tämän ehkäisi vanha loordi sanoen hätäisesti: "Kaikki hyvin. Onko purtenne odottamassa?" Heriot vastasi myöntävästi. "Antakaakin siis minulle viskaus siinä, kuten venemiehet sanovat", huomautti loordi Huntinglen; "korvaukseksi saatte te molemmat minulta päivällisen, sillä meidän on hiukan puheltava yhdessä".

He seurasivat jaarlia ääneti ja olivat toisessa etuhuoneessa, kun johdemiesten mahtipontinen julistelu ja kaikkien hätäinen mutina seurueen siirtyessä muodostamaan leveätä kujaa hoki miehestä mieheen: "Herttua – herttua!" Kaikkivaltias suosikki siis lähestyi.

Hän astui huoneeseen, tuo kovaonninen hovisuosion lemmikki, ylellisesti puettuna siihen siroon asuun, joka ainiaan elää Vandyken maalauksessa ja on peräti kuvaava tuolle ylpeälle ajanjaksolle, kun perusteiltaan uurtunut ja kukistumiseensa kallistuva ylimystö vielä yritti ulkonaisella komeilulla ja tuhlaavaisuudella vakuuttaa ehdotonta ylemmyyttään muihin säätyihin verraten. Buckinghamin herttuan kauniit ja käskevät kasvot, uljas vartalo sekä sorea käytös saivat tuon ylellisen kuosin soveltumaan hänelle paremmin kuin yhdellekään aikalaiselleen. Tällähaavaa tuntui hänen katsantonsa kuitenkin rauhattomalta, pukunsa hiukan enemmän epäjärjestykseen joutuneelta kuin paikkaan soveltui, astuntansa hätäiseltä ja äänensä jyrkältä.

Kaikki huomasivat suuttumuksen pilven hänen otsallaan ja kavahtivat taaksepäin niin äkkiä tehdäkseen hänelle tilaa, että Huntinglenin jaarli, joka ei tahtonut osoittaa mitään tavatonta kiirettä tällä kertaa, ja hänen seuralaisensa, jotka eivät tahtoessaankaan olisi voineet säädyllisesti jättää häntä, jäivät ikäänkuin itsekseen keskilattialle ja närkästyneen suosikin tielle. Hän kosketti lakkiaan tuimasti, katsahtaessaan Huntingleniin, mutta nosti sen päästänsä Heriotille ja painoi majavankarva-kypärinsä ihan viistämään hienoisella töyhdöllään lattiaa juhlallisen kunnioituksen pilkalliseksi eleeksi. Yksinkertaisesti ja teeskentelemättömästi vastatessaan hänen tervehdykseensä virkkoi porvari vain: "Liiallinen kohteliaisuus, mylord herttua, on usein kaikkea muuta kuin ystävällisyyttä."

"Olen pahoillani, että ajattelette niin, mestari Heriot", vastasi herttua. "Tarkoitin alamaisella kumarruksellani vain anoa suojelustanne, sir – suosiotanne. Teistä kuuluu tulleen juttusihteeri – asioitten valvoja – toimitusmies – välittäjä ansiokkaille ja hyväsukuisille hovianojille, jotka sattuvat olemaan pennittömiä. Toivon säkkienne suorivan teidät selville uudesta mahtailustanne."

"Ne suorivat minut sitä pitemmälle, mylord herttua", sanoi kultaseppä, "kun mahtailuni on vähäinen".

"Hoo, te teette itsellenne liian vähän oikeutta, hyvä mestari Heriot", pitkitti herttua ivailuaan. "Teillä on ihmeteltävä hovipuolue, edinburghilaisen kattilanpaikkurin pojaksi. Olkaa hyvä ja saattakaa minut sen korkeasukuisen aatelismiehen tuttavuuteen, jolla on kunnia ja etu olla suojeluksessanne."

"Se olkoon minun toimenani", huomautti loordi Huntinglen pontevasti. "Mylord herttua, tässä näette Nigel Olifauntin, Glenvarlochin loordin, joka edustaa erästä Skotlannin vanhimpia ja voimallisimpia paroonisukuja. Loordi Glenvarloch, esittelen teidät hänen armollisuudelleen Buckinghamin herttualle, joka edustaa Sir George Villiersiä, Brookesbyn ritaria Leicesterin kreivikunnasta."

Herttua karahti vielä punaisemmaksi kumartaessaan loordi Glenvarlochille halveksivasti, jollaiseen kohteliaisuuteen toinen vastasi korskeasti ja hillityn pahastuneesti. "Me tunnemme siis toisemme", virkkoi herttua tovin vaitiolon jälkeen, ja ikäänkuin olisi hän nähnyt nuoressa aatelismiehessä jotakin, mikä ansaitsi vakavampaa huomiota kuin hänen alkusanainsa katkeraa pilaa; "me tunnemme toisemme – ja te tunnette minut, mylord, vihamieheksenne".

"Kiitän teitä suoruudestanne, mylord herttua", vastasi Nigel; "julkinen vihamies on parempi kuin salakavala ystävä".

"Te taasen, mylord Huntinglen", jatkoi herttua, "olette luullakseni vastikään poikennut sen suosiollisuuden rajoista, jotka teille on suotu prinssin hyvän seuralaisen ja oman ystäväni isänä".

"Toden totta, mylord herttua", vastasi jaarli, "ihmisen on helppo poiketa rajoista, joiden olemassaolosta hänellä ei ole aavistusta. Minulle suojelusta tai kannatusta hankkimassa ei poikani pidä noin ylhäistä seuraa."

"Hoo, mylord, me tunnemme teidät ja hemmottelemme teitä", sanoi herttua; "te olette niitä, jotka vaativat elinaikaista hyvittelyä yhden hyvän teon ansiosta".

"Tosiaankin, mylord, jos niin on asia", huomautti vanha jaarli, "olen ainakin paremmalla puolella niistä, jotka vaativat enemmän kuin minä, voimatta lukea ansiokseen ainoatakaan hyvää tekoa. Mutta minä en aio riidellä kanssanne, – teillä on polkunne, ja minulla omani."

Buckingham vastasi vain heittämällä lakin päähänsä ja ravistamalla sen korkeata sulkatöyhtöä huolettomalla ja halveksivalla kaulansa keikautuksella. He erosivat siten, herttuan astellessa eteenpäin suojamien läpi ja toisten poistuessa palatsista. Whitehallin rantaportailta he astuivat porvarin purteen.

10. LUKU.
Vertainen ystävä

Heidän kunnollisesti päästyään Thamesille otti jaarli taskustaan anomuksen ja osoitti George Heriotille siihen kirjoitettua kuninkaallista valtuutusta, kysyen häneltä, oliko se muodoltaan asianmukainen ja pätevä. Arvoisa porvari luki sen nopeasti, ojensi kätensä kuin onnitellakseen Glenvarlochia, mutta pidättyi, veti esille vanhalta David Ramsaylta lahjaksi saamansa silmälasit ja taaskin tarkasteli valtuutusta liikemiehen varovaiseen ja arvostelevaan tapaan. "Se on säntilleen oikea ja säännölliseen muotoon laadittu", hän myönsi Huntinglenin jaarliin katsoen, "ja olen siitä vilpittömästi iloissani".

"En ollenkaan epäile sen muodollista puolta", puheli jaarli; "kuningas ymmärtää hyvin liikeasioita, ja jollei hän käytäkään sitä kykyään usein, niin on syynä vain se, että velttous syrjäyttää luontaisia käytännöllisiä lahjoja. Mutta mitä on nyt lähinnä tehtävä nuoren ystävämme hyväksi, mestari Heriot? Te tunnette minun olosuhteeni. Englantilaisessa hovissa oleskelevilla skotlantilaisilla loordeilla on harvoin käytettävissään rahoja; mutta jollei piammiten saada nostetuksi tarvittavaa summaa tämän valtuutuksen nojalla, niin asiain ollessa sillä kannalla kuin hätimiten huomautitte minulle menee umpeen lunastusaika kiinnitykselle, vetokirjalle tai miksi sitä sanotaankaan."

"Se on totta", myönsi Heriot hiukan ymmällä. "Tarvitaan suuri summa lunastukseen – mutta jos sitä ei saada, niin laillinen määrä-aika kuoletetaan, niinkuin lakimiehemme sanovat, ja maatila tuomitaan menetetyksi."

"Jalot, arvoisat ystäväni, jotka olette niin ansaitsemattomasti, niin odottamattomasti käyneet puoltamaan asiaani", huomautti Nigel, "älkää antako minun olla hyväntahtoisuutenne taakkana. Te olette jo tehneet liian paljon ilman mitään omaa ansiotani."

"Hiljaa, mies, hiljaa", käski loordi Huntinglen, "ja anna vanhan Heriotin ja minun nuuskia tämä vainu selville. Hän haukahtaa jo pian – kuule häntä!"

"Mylord", virkkoi porvari, "Buckinghamin herttua ivailee meikäläisten rahasäkkejä, mutta ne voivat toisinaan aueta tukemaan sortuvaa ja ylvästä sukua".

"Siihen me tiedämme niiden pystyvän", sanoi loordi Huntinglen; "älkää huoliko Buckinghamista, hän on tuuliviiri – ja nyt siihen keinoon".

"Osittain jo viittasin loordi Glenvarlochille", selitti Heriot, "että lunastusrahat voitaisiin saada tällaisella valtuutuksella, ja panen luottoni pantiksi, että se käy laatuun. Mutta ollakseen turvattu täytyy lainaajan päästä sen saamamiehen kenkiin, jolle hän toimittaa maksun."

"Päästä hänen kenkiinsä!" huudahti jaarli. "Mutta mitä tekemistä on jalkineilla tässä asiassa, ystäväiseni?"

"Se on lainopillinen sanantapa, mylord. Kokemukseni on saanut minut noukkimaan joitakuita sellaisia", sanoi Heriot.

"Niin, ja parempaakin niiden mukana, mestari George", arveli loordi Huntinglen. "Mutta mitä se merkitsee?"

"Vain sitä", selitti porvari jälleen, "että tämän summan lainaaja rupeaa suoranaisiin tekemisiin Glenvarlochin maatilan kiinnityksen eli vetokirjan haltijan kanssa ja saa häneltä sellaisen oikeudellisen siirron, että tilukset jäävät pantiksi velasta, jos Skotlannin valtiorahastosta maksettavaksi määrätty valtuutus osoittautuisi hedelmättömäksi. Yleisen luoton ollessa nykyään epävarma pelkään, että käy kovin vaikeaksi saada noin suurta rahaerää ilman jotakin tuollaista vastavakuutta."

"Seis!" sanoi Huntinglenin jaarli; "malttakaa! Mieleeni johtuu aatos. Entä jos uusi saamamies ihailisi maatilaa metsästysalueena yhtä suuresti kuin hänen armollisuutensa Buckinghamin herttua näkyy tekevän ja haluaisi kaataa siellä kauriin kesäaikana? Minusta näyttää siltä, että teidän suunnitelmanne mukaan, mestari George, tulee uusi ystävänne yhtä hyvin oikeutetuksi tunkemaan loordi Glenvarlochin pois perinnöstään kuin kiinnityksen nykyinenkin haltija."

Porvari nauroi. "Minä takaan", hän vakuutti, "että innokkainkaan erämies, jonka puoleen saatan kääntyä tässä tarpeessa, ei voi ajatella pitemmälle kuin pormestarin pääsiäismetsästykseen, joka vuosittain tapahtuu Eppingin metsässä. Mutta teidän ylhäisyytenne varovaisuus on järkevää. Saamamiehen tulee sitoutua myöntämään loordi Glenvarlochille riittävästi aikaa maatilansa lunastamiseen kuninkaallisen valtuutuksen välityksellä, luopuen hänen hyväkseen toistaiseksi oikeudestaan tuomituttaa omaisuus menetetyksi. Se voitaneen järjestää sitä helpommin, kun lunastusoikeutta täytyy käyttää hänen omassa nimessään."

"Mutta mistä tapaamme Lontoossa henkilön, joka on pätevä laatimaan tarvittavat asiakirjat?" muistutti jaarli. "Jos vanha ystäväni Halyardsin parooni John Skene olisi elänyt, niin olisimme saaneet hänen neuvonsa; mutta aika on täpärä, ja – "

"Minä tunnen", kertoi Heriot, "orponuorukaisen, kirjurin, joka asuu Temple Barin lähellä. Hän pystyy laatimaan asiakirjoja sekä englantilaiseen että skotlantilaiseen tapaan, ja minä olen usein uskonut hänelle mutkallisia ja tärkeitä tehtäviä. Lähetän palvelusmiehistäni jonkun noutamaan häntä, ja molemminpuoliset välikirjat voidaan kyhätä teidän ylhäisyytenne läsnäollessa, sillä nykyoloissa ei tosiaankaan sovi siekailla."

Hänen ylhäisyytensä suostui mielellään, ja kun he nyt saapuivat yksityisille rantaportaille, jotka laskeusivat joelle hänen asumansa uhkean hotellin puutarhasta, lähetettiin sanansaattaja viipymättä asialle.

Nigel oli istunut melkein tyhmistyneenä, näiden innokkaiden ystävien vapaaehtoisesti järjestellessä toimenpiteitä, joiden piti pelastaa hänen omaisuutensa. Hän teki nyt toisen kiihkeän yrityksensä sopertaa heille kiitoksiansa ja estelyjänsä. Mutta hänet vaiensi taaskin loordi Huntinglen, kieltäytyen kuulemasta sanaakaan siitä seikasta. Sen sijaan hän ehdotti, että he tekisivät pikku kävelyn varjoisessa lehtokujassa tai istuisivat kivirahilla, jolta avautui näköala Thamesille, kunnes hänen poikansa saapuminen olisi merkkinä päivällishetkelle.

"Haluan esitellä Dalgarnon ja loordi Glenvarlochin toisillensa", hän sanoi, "tulevaisina likeisinä naapuruksina, ja toivoakseni tulee heistä sopuisampia kuin heidän isänsä olivat ennenvanhaan. Linnojen väliä on vain kolme skotlantilaista penikulmaa, ja toisen tornit näkyvät toisen muureilta."

Vanha jaarli vaikeni toviksi ja näytti mietiskelevän muistoja, joita linnojen läheisyyden maininta oli herättänyt.

"Saattaako loordi Dalgarno hovia Newmarketiin nousevalla viikolla?" kysyi Heriot keskustelun uudistamiseksi.

"Niin hän luullakseni aikoo", vastasi loordi Huntinglen, vaipui taas hetkiseksi aprikoimiseensa ja puhutteli sitte Nigeliä hiukan äkillisesti:

"Nuori ystäväni, kun saat haltuusi perintösi, kuten toivon piankin käyvän, niin et varmaankaan tahdo joutua hovin joutilaitten saattolaisten jatkoksi, vaan asut sukutilallasi, hoivaat vanhoja alustalaisiasi, tuet ja autat köyhiä heimolaisiasi, suojelet sorrettuja ja teet mitä isillämme oli tapana tehdä vähäisemmin tiedoin ja apuneuvoin kuin meillä on."

"Ja kuitenkin tulee maaseutuelämän suositus vanhalta ja alituiselta hovin koristukselta", huomautti Heriot.

"Vanhalta hovilaiselta kyllä", myönsi jaarli, "ja sukuni ensimäiseltä, joka saattoi nimittää itseänsä siksi – harmaa partani valuu kamritsiröyhelölle ja silkki-ihokkaalle – isäni haven harjasi nahkanuttua ja rintahaarniskaa. En soisi noiden sotaisten päivien palaavan, mutta rakasta olisi minulle panna vanhan Dalgarno-metsäni tammet vielä kerran kajahtelemaan huikkauksista ja huhuilusta ja hurtista sekä kuulla vanhan kiviholvisen pitosuojaman raikuvan vasallieni ja alustalaisteni reimasta hurrauksesta, kun haarikka ja sarkka kiertäisivät heidän keskessään. Mieleni tekisi nähdä leveä Tay vielä kerran ennen kuin kuolen – ei edes Thames mielestäni vedä vertoja sille."

"Tokihan, mylord", ihmetteli porvari, "kaikki tämä olisi helposti tehtävissä. Tarvitaan vain silmänräpäyksen päätös ja muutamien lyhyitten päivien matkustus, ollaksenne siellä minne kaipaatte. Mikä estää?"

"Tavat, mestari George, tavat", vastasi jaarli, "jotka ovat nuorille miehille kuin silkkirihmoja, niin kepeästi kannettavia ja niin äkkiä katkottavia, mutta kytkevät meidän vanhoja raajojamme kuin olisi aika jäykistänyt ne rautakahleiksi. Lähtö Skotlantiin lyhyeksi toviksi olisi vain turhaa työtä, ja kun ajattelen jääpymistä sinne, en saa mieltäni taivutetuksi eriämään vanhasta herrastani, jolle kuvittelen olevani toisinaan hyödyllinen ja jonka myötä- ja vastoinkäymisissä olen ollut osallisena niin monet vuodet. Mutta Dalgarnosta tulee skotlantilainen aatelismies."

"Onko hän käynyt pohjoisessa?" kysyi Heriot.

"Hän oleskeli siellä viime vuonna ja kuvaili maata niin innostuneesti, että prinssi on lausunut haluavansa nähdä sitä."

"Loordi Dalgarno on hänen korkeutensa ja Buckinghamin herttuan suuressa suosiossa?" huomautti kultaseppä.

"Niin", vastasi jaarli; "kunhan se tapahtuisi heidän kaikkien hyväksi. Prinssi on oikeutta harrastava ja tasapuolinen mielipiteiltään, vaikka kylmäkiskoinen ja jäykkä käytökseltään ja kovin itsepintainen mitättömimmissäkin aikomuksissaan; ja herttua, ylväs ja uljas, jalomielinen ja suoraluontoinen, on samalla tulinen, kunnianhimoinen ja äkkipikainen. Dalgarnolla ei ole mitään noista vioista, ja mitä hänellä lienee omiansa, ne saattavat korjautua seurassa, jossa hän liikkuu. Tuolta hän tuleekin."

Loordi Dalgarno lähestyi lehtokujan etäisemmästä päästä rahia, jolla hänen isänsä ja vieraat istuivat, joten Nigelillä oli hyvää aikaa tarkkailla hänen ulkomuotoansa ja asuansa. Hän oli tarkoin ja miltei äärimäisyyteen pyrkivästi pukeutunut sen ajan loistavaan kuosiin, joka soveltui hyvin hänen iälleen, viidenkolmatta vaiheella, ylvääseen ryhtiin ja hienoihin kasvoihin; näissä saattoi helposti tuntea hänen isänsä miehekkäät piirteet, mutta lientyneinä tavanmukaisempaan uutteran kohteliaisuuden sävyyn kuin jäykkä vanha jaarli oli milloinkaan alentunut omaksumaan maailmaa kohtaan yleensä. Muissa suhteissa oli hänen esiintymisensä rivakkaa, vapaata, ylpeyden yhtä vähän kuin muodollisuudenkaan sitä painostamatta; mahdoton oli syyttää sitä korskeasta kylmäkiskoisuudesta tai malttamattomasta kiihkeydestäkään, ja sikäli oli hänen isänsä oikein puhdistanut hänet noista ilmeisistä vioista, joita oli maininnut prinssin ja suosikki Buckinghamin käytöksestä.

Vanhan jaarlin esitellessä nuoreksi tuttavaksensa tulleen loordi Glenvarlochin pojalleen henkilönä, jota hän toivoi tämän rakastavan ja kunnioittavan, tarkkasi Nigel tiukasti loordi Dalgarnon kasvoja, nähdäkseen mitään merkkiä siitä salaisesta vastenmielisyydestä, jota kuningas oli katkonaisessa puhelussaan näyttänyt viittaavan johtuneeksi hänen ja suuren Buckinghamin ristiriitaisista eduista. Mutta mitään tällaista nurjamielisyyttä ei ollut havaittavissa; päin vastoin osoitti Ioordi Dalgarno uudelle tuttavalleen sitä suopeata suoruutta ja kohteliaisuutta, joka valloittaa mielen heti, kun se omistetaan kokemattoman nuoren miehen tunteille.

On tuskin tarvis mainita, että hänen avomielinen ja ystävällinen käytöksensä kohtasi yhtä kerkeätä ja ilahtunutta omaksumista Nigel Olifauntin taholta. Vasta kolmannellekolmatta ikävuodelleen päässeenä nuorukaisena oli hän asianhaarain pakosta ollut kuukausimääriä pidätettynä vertaistensa seurasta. Palattuaan isänsä äkillisen kuoleman johdosta Alankomailta Skotlantiin oli hän huomannut näköjään selviämättömästi sotkeutuneensa lainopillisiin pulmiin, jotka kaikki uhkasivat päättyä hänen perinnöllisen arvonsa tueksi jääneen sukuomaisuuden menetyksellä. Sydämellinen surunsa oli saanut Glenvarlochin nuoren loordin oleskelemaan Skotlannissa hyvin hiljaisesti ja itsekseen, varsinkin kun lisänä vaikutti loukkaantunut ylpeys, odottamattoman ja ansaitsemattoman vastoinkäymisen masennus ja asiainsa ratkaisun epävarmuus. Miten hän vietti aikansa Lontoossa, sen tietää jo lukija. Mutta tämä alakuloinen ja syrjäinen elämäntapa ei soveltunut hänen ikäänsä eikä luonteeseensa, joka oli vireä ja seuranhaluinen. Vastustamatonta mielihyvää herätti hänessä sen vuoksi oman ikä- ja arvokumppanin lähentely, ja hänen vaihdettuaan Ioordi Dalgarnon kanssa muutamia tuollaisia sanoja ja merkkejä, joista nuori väki yhtä varmasti kuin vapaamuurarit tunnuksistansa havaitsee molemminpuolisen halun toistensa miellyttämiseen, näyttivät nuo kaksi ylimystä jo olleen jonkun aikaa tuttavuksia keskenään.

Näiden välien juuri tultua hiljaisesti sovituiksi saapui muuan Ioordi Huntinglenin palvelija pitkin lehtokujaa, opastaen mustaan kanvastivaatetukseen pukeutunutta miestä; tämä seurasi häntä melkoisen nopeasti siihen nähden, että hän omaa käsitystään kunnioituksesta ja sopivaisuudesta noudattaen piti ruumistansa taivutettuna vaakasuoraan siitä hetkestä saakka, kun joutui seurueen näkyviin, jolle hänet aiottiin esitellä.

"Kuka tämä on, hulttio?" ärähti vanha Ioordi, joka kauvan synnyinmaastansa poissakin olleena oli säilyttänyt skotlantilaisen paroonin hyvän ruokahalun ja maltittomuuden; "ja miksi viivyttää John keittäjä päivällistä – se ruoja?"

"Luullakseni olemme itse vastuussa tämän henkilön tunkeutumisesta, seuraamme", selitti George Heriot; "hän on se kirjuri, jota halusimme nähdä. Nosta pääsi, mies, ja katso meitä kasvoihin niinkuin kunniallisen miehen tulee, sen sijaan että pusket nuppiasi meitä kohti kuin muurinmurtimena."

Kirjuri kohotti heihin kasvonsa kuin kone, joka äkkiä tottelee joustimen painallusta. Mutta kumma kyllä, hänen kasvoihinsa ei ollut saanut vähäisintäkään väriä edes se hoppu, jolla hän oli rientänyt noudattamaan suojelijansa määräystä ja saapunut mestari Heriotin varsin tähdelliseksi ilmoittamalle asialle – yhtä vähän kuin se köyryisyyskään, johon hän epäilemättä pelkästä nöyryydestä oli painunut pää riipuksiin heti kun hän pääsi Huntinglenin jaarlin alueelle. Hiki helmeili hänen otsallaan kiireestä ja ponnistuksesta, mutta posket olivat yhä valjusti talinkarvaiset kuin ennenkin. Ja vielä oudommalta näytti, että pään noustessa riippui tukkakin molemmilta ohimoilta yhtä suorana ja sileänä ja suittuna kuin ensiksi esitellessämme hänet lukijalle istumassa rauhallisen ja koruttoman kirjoituspöytänsä ääressä.

Loordi Dalgarno ei voinut pidättää tukahtunutta naurua, nähdessään tämän hullunkurisen ja puritanisen olennon esittäytyvän seurueelle ikäänkuin nälkiintyneenä ihmisluuston näytteenä, ja hän kuiskasi loordi Glenvarlochin korvaan:

"Hiis mustakoon sun, kermanaama tollo, tuon hanhenkatseen mistä sait?"

Nigel oli liian vähän tutustunut englantilaiseen näyttämöön, ymmärtääkseen otetta, joka oli jo käynyt yleiseksi viittaukseksi Lontoossa. Loordi Dalgarno näki hänen epätietoisuutensa ja jatkoi: "Tuon miehen pitäisi naamastaan päättäen olla joko pyhimys taikka mitä ulkokultaisin lurjus – ja sellainen on minun oivallinen mielipiteeni ihmisluonnosta, että aina epäilen pahinta. Mutta ne näyttävät syventyneen liikeasioihin. Teettekö kanssani kierroksen puutarhassa, mylord, vai jäättekö tämän totisen kokouksen jäseneksi?"

"Teidän kanssanne, mylord, peräti mielelläni", sanoi Nigel, ja he olivat siis kääntymäisillään pois. Mutta silloin George Heriot asemaansa kuuluvaa muodollisuutta noudattaen huomautti, että kun heidän asiansa koski loordi Glenvarlochia, oli hänen parempi jäädä, ollakseen selvillä sen kehityksestä ja todistaakseen toimenpiteet.

"Minun läsnäoloni on aivan tarpeeton, hyvä mylord, – ja parahin ystäväni, mestari Heriot", esteli nuori ylimys. "En yhtään paremmin ymmärrä näitä seikkoja, jos rasitankin teitä tietämättömyydelläni, ja voin ainoastaan sanoa lopulla, niinkuin nyt sanon alussa, etten uskalla ottaa peräsintä niiden ystävällisten luotsien kädestä, jotka jo ovat ohjanneet tolani suotuisan ja toivomattoman sataman näkösälle. Mitä hyvänsä suositatte minulle soveliaana, sen vahvistan allekirjoituksellani ja sinetilläni, ja asiakirjain sisällön opin paremmin mestari Heriotin lyhyestä selityksestä, jos hän tahtoo niin paljon vaivaantua puolestani, kuin tuhannesta tämän taitomiehen oppineesta sanasta ja lakilauselmasta."

"Hän on oikeassa", arveli loordi Huntinglen; "nuori ystävämme on oikeassa, kun uskoo nämä asiat teidän ja minun haltuumme, mestari George Heriot – hän ei ole pannut luottamustansa harhaan".

Mestari George Heriot loi pitkän silmäyksen noihin kahteen nuoreen aatelismieheen, jotka olivat nyt käsihakaa kävelleet alas lehtokujaa, ja virkkoi viimein: "Hän ei ole tosiaankaan pannut luottamustansa harhaan, niinkuin teidän ylhäisyytenne hyvin ja oikein sanoo – mutta sentäänkään ei hän ole oikealla polulla, sillä joka miehen pitää tutustua omiin asioihinsa niin pian kuin hänellä on mitään hoitamisen arvoista."

Hänen lausuttuaan tämän huomautuksensa ryhtyivät he kirjurin kanssa tarkastamaan eri papereita ja määräämään, mihin tapaan kirjoitelmat laadittaisiin, jotta ne samalla soisivat riittävää turvaa rahan lainaajille ja säilyttäisivät nuoren aatelismiehen oikeuden lunastaa sukutilansa siltä varalta, että hän saisi varat siihen Skotlannin valtiorahastosta odotetulla suorituksella tai muutoin. Tarpeetonta on puuttua noihin yksityisseikkoihin. Mutta saattaa olla paikallaan mainita luonnepiirteinä, että Heriot pienimpiäkin lainopillisia kohtia arvostellessaan osoitti tarkkuutta, joka todisti kokemuksen tutustuttaneen hänet skotlantilaistenkin välikirjojen mutkiin, ja että vaikka Huntinglenin jaarli oli paljoa vähemmin perehtynyt ammatillisiin seikkoihin, ei hänkään sallinut minkään kohdan siirtyä ohitseen, ennen kuin oli saanut ylimalkaisen, mutta selvän käsityksen sen merkityksestä ja tarkoituksenmukaisuudesta.

Heitä näytti erinomaisesti auttavan hyväntahtoisissa aikeissaan nuoren loordi Glenvarlochin suhteen sen kirjurin taitavuus ja innokas harrastus, jonka Heriot oli hankkinut tähän tehtävään, tärkeimpään mitä Andrew oli eläissään toimittanut, varsinkin kun sen eri puolia pohtivat hänen kuultensa todellinen jaarli ja kaupunginpiirinsä neuvosmieheksi, jollei vuorostaan pormestariksikin varojensa ja maineensa puolesta kelpaava mies.

Siten he innokkaasti keskustelivat liikeasioista, ja hyväsydäminen jaarli unohti ruokahalunsakin vaatimukset ja päivällisen viipymisen, tahtoessaan tarkoin nähdä, että kirjuri sai kunnolliset ohjeet ja että kaikki otettiin lukuun ja harkittiin valmiiksi, ennen kuin hänet lähetettiin kirjoittamaan tarpeelliset paperit lopulliseen muotoon. Sillaikaa molemmat nuoret miehet käyskentelivät yhdessä virran rantapenkereellä ja puhelivat aiheista, joita loordi Dalgarno vanhempana ja kokeneempana arveli mielenkiintoisimmiksi uudelle ystävälleen. Nämä luonnollisesti koskivat hovielämän hauskoja puolia, ja loordi Dalgarno ilmaisi suurta kummastusta kuulemastaan, että Nigel aikoi hetimiten palata Skotlantiin.

"Te laskette leikkiä", hän sanoi. "Koko hovissa käy kohu – sitä on tarpeeton peitellä – hakemuksenne tavattomasta menestyksestä – vastoin korkeinta voimaa, sanotaan, mikä nykyään vaikuttaa Whitehallin horisonttiin. Ihmiset ajattelevat teitä – puhuvat teistä – kiinnittävät teihin katseensa – kyselevät toisiltaan, kuka on tämä nuori skotlantilainen loordi, joka on astunut niin pitkälle yhtenä ainoana päivänä. Kuiskien arvelevat he keskenään, kuinka korkealle ja kauvas kehittänettekään menestyksenne – ja te ette aio tehdä siitä muuta kuin palata Skotlantiin, syödä puolikypsiä turvetulella paistettuja ohrakyrsiä, antaa kättänne pudistaa jokaisen sinilakkisen veinarin, joka suvaitsee nimetä teidät serkukseen, vaikka sukulaisuutenne johtuu Noakista, juoda skotlantilaista kaljaa, saada päivälliseksenne luisevaa metsävuohta, milloin onnistutte sellaisen kaatamaan, ratsastaa galloway-hevolla ja tulla puhutelluksi korkeasti kunnioitettavana ja jalona loordina!"

"Toiveeni eivät ole kovinkaan valoisia, sen myönnän", vastasi loordi Glenvarloch, "jos isänne ja hyvä mestari Heriot saavatkin järjestetyksi taloudelliset asiani jonkunlaiselle mahdollisen pelastuksen pohjalle. Ja kuitenkin uskon voivani tehdä jotakin lääniläisteni hyväksi, niinkuin esi-isäni ennen minua, ja opettaa lapsiani kuten minua opetettiin tekemään tarpeen tullen joitakin omakohtaisia uhrauksia, ylläpitääkseen arvokkaasti sitä asemaa, johon Kaitselmus on heidät asettanut."

Tämän puheen aikana tukahdutti loordi Dalgarno pariinkin kertaan naurunsa, mutta puhkesi viimein niin vallattomaan ja vastustamattomaan iloisuuteen, että Nigel suutuksissaankin joutui myötätunnon pakosta hänen mielialaansa eikä voinut vastoin tahtoansakaan olla yhtymättä naurunpurskahdukseen, jota hän ei ajatellut ainoastaan aiheettomaksi, vaan miltei loukkaavaksi.

Hän malttui kuitenkin pian ja lausui äänenpainolla, jonka piti hillitä Dalgarnon suhdatonta hilpeyttä: "Tämä on kaikki hyvin, mylord; mutta miten on minun ymmärrettävä hupianne?" Loordi Dalgarno vastasi hänelle vain uusin naurunpurkauksin ja piteli vihdoin kiinni loordi Glenvarlochin viitasta ikäänkuin ollakseen sortumatta maahan pakahduttavan rattonsa väänteissä.

Nigel seisoi puolittain häpeissään, puolittain suutuksissaan siitä, että oli siten joutunut uuden tuttavansa ilkuttavaksi. Häntä pidätti ilmaisemasta närkästystään poikaa vastaan ainoastaan kiitollisuuden tunne hänen isäänsä kohtaan, kunnes loordi Dalgarno lopulta tointui ja alkoi haastaa puolittain sortuneella äänellä, silmät vielä kyyneleisinä: "Pyydän anteeksi, hyvä loordi Glenvarloch – pyydän tuhannesti anteeksi. Mutta minut valtasi tyyten tuo viime kuvaus maalais-arvokkuudesta, etenkin kun sitä seurasi vakava ja vihainen kummastuksenne nauramisestani, vaikka siinä olisi rähähtänyt mikä tahansa hovissa kasvatettu koira, joka oli vain kerrankaan luskuttanut kuulle Whitehallin pihalta. Voi, parahin ja rakkahin loordi, tekö, nuori ja pulska mies, korkeasyntyinen, arvonimen ja sukutilan omistaja, ensimäisellä alullanne niin suurta suosiota kuninkaalta saanut, että vastainen edistyksenne tuskin on epätietoinen, jos osaatte sitä kehittää – sillä kuningas on jo kehunut teitä 'reimaksi pojaksi ja aimolailla perehtyneeksi erinomattain kieliopintoihin' – te juuri, jota lisäksi kaikki naiset ja hovin varsinaiset kaunottaretkin haluavat nähdä syystä että olette tullut Leydenistä, syntynyt Skotlannissa ja voittanut sitkeästi vastustetun jutun Englannissa – te, sanon, jolla on ryhti kuin ruhtinaan, tulinen katse ja terävä äly, tekö ajattelette heittää korttinne pöydälle, kun peli on ihan kädessänne, juosta takaisin jäätyneeseen pohjolaan ja naida – malttakaas – kookkaan, tömistelevän, sinisilmäisen, pellavakutrisen isoluisen naikkosen, jolla on kahdeksantoista jaosta vaakunakilvessään, jonkunlaisen Lotin vaimon, vastikään jalustaltansa laskeutuneen, ja sulkeutua hänen kanssaan seinäverhoilla sisustettuun kamariinne! Huh, hitto! Saakeli, sen aatoksen yli en elä!"