Kitabı oku: «Nigelin vaiheet», sayfa 23

"Minä – minä – minä – vien sen hänelle itse", tarjousi vanha saituri, "puolesta korvauksesta".

Kuullessaan tämän yrityksen velvollisuutensa ja hyvityksensä anastamiseksi ei mies siekaillut silmänräpäystäkään, vaan sujautti rahan taskuunsa ja pötki kiireimmiten asialleen.

"Isäntä Trapbois", huomautti Nigel äijälle hiukan kärsimättömästi, "oliko teillä mitään erityistä asiaa minulle?"

"Minä – minä – tulin kuulustamaan, oletteko nukkunut hyvin", vastasi vanhus, "ja – voisinko minä tehdä mitään palvelukseksenne, mistään korvauksesta".

"Ei, kiitos", epäsi loordi Glenvarloch, "kiitos vain", ja ennen kuin hän sai sanotuksi enempää kuului portailta raskaita askeleita.

"Hyvä Jumala!" huudahti ukko hätkähtäen. "Hei, Dorothy – apuvaimo – hoi, tytär – vetäkää telki eteen, kuulkaa, naiset – ovi on jätetty säppiin!"

Kamarin ovi avautui selki selälleen, ja sisälle teiskaroitsi se ruumiikas sotainen sankari, jota Nigel oli edellisenä iltana turhaan muistutellut mieleensä.

23. LUKU.
Häiritseviä vieraita

Uljas kapteeni Colepepper eli Peppercull, sillä hänet tunnettiin näillä molemmilla nimillä ja moniailla muillakin, oli sotainen ja ryhdikäs ulkomuodoltaan, jonka teki tällä kertaa vielä erikoisemmaksi vasenta silmää ja osittain poskeakin peittävä lappu. Tiheänukkaisen samettinutun hihat olivat silinneet ja kiilsivät rasvasta, nahkahansikkaiden avarat suut ulottuivat melkein kyynäspäihin, samasta aineesta tehty miekkavyö oli niin leveä, että se peitti uumat lonkkaluusta kylkiluihin asti, ja kannatti toisella kupeella isoa mustakahvaista lyömämiekkaa ja toisella siihen suhtautuvaa väkipuukkoa. Hän tervehti Nigeliä sävyltään ennakolta harkitun röyhkeästi, siten ilmaisten, että mikään vastaanoton kylmäkiskoisuus ei kelvannut torjumaan tulijaa. Tuttavallisesti puhutellen Trapboisia vanhaksi Kaakki-Pekaksi kysyi hän tämän vointia ja tarttui sitte nahkasarkkaan, tyhjentäen sen yhdellä hengähdyksellä Alsatian uusimman ja nuorimman kansalaisen, jalon ja ylvään master Nigel Grahamen terveydeksi.

Laskettuaan pöytään tyhjän haarikan ja hengähdettyään syvään hän alkoi arvostella juomaa, jota se oli vastikään sisältänyt. "Mukiinmenevän laihaa olutta, vanha Kaakinpuu – ja arvatakseni pantua siinä suhteessa, että aamilliseen Thamesia on tullut pähkinänkuorellinen maltaita – kuoleutunuttakin kuin ruumis, ja kuitenkin se solui pihisten alas kurkustani – poreillen, jumaliste, kuin vesi kuumalla raudalla. Te jätitte meidät aikaisin, uljas master Grahame, mutta meilläpä oli sentään helkkunan kekkerit teidän kunniaksenne – kuulimme tynnyrin kumisevan tyhjillään ennen kuin erkanimme. Olimme rakkaita kuin pellavankutojat – ja tappelimmekin hyväksi lopuksi kestailulle. Minulla on muutamia merkkejä papista kuten näette – muistiinpano tai pari saarnasta, joka oli pitänyt osoittaa korvalleni, mutta osui harhaan ja sattui vasempaan silmääni. Hengenmies myös kantaa minun puumerkkiäni, mutta herttua lepytti meidät jälleen ystävyksiksi, ja se maksoi minulle enemmän sektiä kuin kykenin sietämään, ja renskaa päällisiksi, juodessani saarnamiehen kanssa rakkauden ja sovun maljoja. Mutta caracco, kurja höperö orja hän on silti, ja vielä minä kerran peittoan hänet siitä paholaisen livreijasta kaikkiin sateenkaaren väreihin. Se on selvä tosi! Sanoinko oikein, vanha Trapbois? Missä on tyttäresi, mies? Mitä sanoo hän kosinnastani? Se on rehellisesti tarkoitettu – tahdotko saada soturin vävypojaksesi, Kaakki-Pekka, sekoittaaksesi sotaisen kunnian sielua varastelevaan, hiiviskelevään, luihuun vereesi, niinkuin pannaan tulista konjakkia sameaan olueen?"

"Tyttäreni ei ota vastaan seuraa näin aikaisin, uljas kapteeni", sanoi saituri, ja hänen epäyksensä lopetti kuivakiskoinen, ponteva "uh, uh".

"Mitä, eikö mistään kor-va-uk-ses-ta?" kysyi kapteeni. "Ja miksei, sinä kunnon mies? Hänellä ei mielestäni ole suurtakaan aikaa kauppansa hieromiseen."

"Kapteeni", huomautti Trapbois, "tulin tänne pikku asialle jalon ystävämme master Nigel Greenin luo – uh, uh, uh – "

"Ja tahtoisit minun menevän tieheni kaiketi?" vastasi pukari. "Mutta maltahan, vanha Kaakinpuu, hetkesi ei ole vielä tullut, mies. Näethän", ja hän viittasi lippaaseen, "että uljaalla master Grahamella, jota sinä sanot Greeniksi, on vielä taalareita ja killinkejä kosolti."

"Joista sinä mielelläsi keventäisit hänet, ha ha! – uh, uh", vastasi koronkiskuri, "jos vain osaisit – mutta pahaksi onneksesi olet sinä niitä, jotka tulevat villoja hakemaan ja varmasti palaavat kotiin kerittyinä. Niin, jollen minä olisi tehnyt valaa vedonlyöntiä vastaan, panisin veikkaan jonkun korvauksen, että tämä kelpo vieraani lähettää sinut matkaasi pennittömänä, jos uskaltaudut hänen kanssaan – uh, uh – mihinkään peliin, johon herrasmiehet puuttuvat."

"Lempo soikoon, siinä satutit minuun, vanha viheliäinen peijaaja!" vastasi kapteeni pudistaen takinhihastaan noppapelin välineet. "Minun täytyy aina pitää seuraa näiden kirottujen tohtorien kanssa, ja ne ovat tehneet minusta joka lapsen ketettävän ja juoksuttaneet kukkaroni kälvetystautiseksi; mutta siitä viisi, kuluuhan niillä aika yhtä hyvin kuin muullakin. Mitä sanotte, master Grahame?"

Mies vaikeni, mutta hänenkään äärimäinen julkeutensa kykeni tuskin kestämään sitä perinpohjaista halveksumista ilmaisevaa katsetta, jolla Nigel vastaanotti hänen esityksensä, vastaten yksinkertaisesti: "Minä pelaan ainoastaan missä tunnen seurani, enkä milloinkaan aamusella."

"Kortit saattavat olla mieluisampia", arveli kapteeni Colepepper; "ja mitä seuranne tuntemiseen tulee, niin kyllä kelpo Kaakki-Pekka vakuuttaa teille, että Jack Colepepper pelaa yhtä rehdisti kuin ikinä yksikään nopan kieräyttelijä. Ihmiset puhuvat korkeista ja matalista nopista, haulimahoista ja vihnesyrjistä, keikistyksestä, lommistuksesta, tahmautuksesta, survimisesta ja kymmenistä muista jutkuista; mutta vaikka minut voissa paistaisitte, en ikinä oppisi ainoatakaan moista keplotusta."

"Täydellisen sanaston olette kuitenkin saanut, sir", virkkoi Nigel yhtä kylmäkiskoisesti kuin ennenkin.

"Niin olen, kautta kunniani", vastasi tämä Hektor; "sellaisia puheentapoja oppii herrasmies kaupungilla. Mutta kenties maittaisi teille ote verkkopalloa tai kuoppapalloa – meillä on välttävän hyvä kenttä tässä lähellä ja niin naseva valikoima urheita herrasmiehiä kuin on koskaan nähty pitelemässä ulkokisojen lekkeitä."

"Olen estetty tällähaavaa", huomautti loordi Glenvarloch, "ja suoraan sanoen toivon niihin suuriarvoisiin etuoikeuksiin, jotka yhteiskuntanne on minulle suonut, saavani lukea kotirauhan, silloin kun mieleni tekee sitä nauttia".

"Nöyrin palvelijanne, sir", sanoi kapteeni, "ja kiitos kohteliaisuudestanne. Jack Colepepper saa kylliksi seuraa eikä tunkeudu kenenkään kumppaniksi. Mutta kenties haluatte pyöräyttää otteen keilasilla?"

"Siihen ei minulla ole vähäisintäkään halua", vastasi nuori aatelismies.

"Tai hyppäyttää kirppua – juoksuttaa etanaa – soudattaa venoa, hä?"

"Ei – en ryhdy mihinkään sellaiseen", kieltäysi Nigel.

Ukko oli pienillä killisilmillään tähystellyt kumpaistakin, mutta nykäisi nyt ruumiikasta Hektoria takinliepeestä ja kuiskasi: "Älä tuputa hänelle veikkojen tekosia, se ei käy täällä täydestä – anna mullon kisailla, kyllä se kohdakkoin kohoaa koukkuun."

Mutta pukari luotti omaan voimaansa ja luuli kai arkuudeksi sitä kärsivällistä halveksumista, jolla Nigel vastaanotti hänen esityksiään. Avoin lipas yllytti häntä myös, ja hän alkoi omaksua äänekkäämpää ja uhkaavampaa sävyä. Hän suoristausi, rypisti kulmiaan, otti ammatillisen tuimuuden katsannon ja pitkitti: "Alsatiassa, katsokaas, pitää miehen olla naapurillinen ja seuraa sietävä. Helkkunassa, sir, me halkaisisimme jokainoan nenän, joka nyrpistyisi meille rehdeille miehille. Niin, sir, me sivaltaisimme sen halki rustoon asti, vaikka se ei olisi eläissään haistanut muuta kuin myskiä, hajupihkaa ja hovituoksuista ruusuvettä. Istu ja pala, minä olen soturi enkä piittaa loordista enempää kuin lampunsytyttäjästä!"

"Haastatteko riitaa, sir?" virkkoi Nigel tyynesti, sillä hänellä ei tosiaankaan ollut halua joutua häpeälliseen tappeluun tuollaisessa paikassa ja tuommoisen miehen kanssa.

"Riitaako, sir?" vastasi kapteeni. "En minä riitaa hae, vaikken myöskään välitä, kuinka pian semmoisen tapaan. Tahdon vain saada teidät ymmärtämään, että teidän pitää olla naapurillinen, siinä kaikki. Entä jos lähtisimme virran yli puutarhaan ja katselisimme sonnin usutusta – lemppari, ettekö tee ikinä mitään?"

"Jotakin tekemään tunnen tavatonta kiusausta tällä hetkellä", ilmoitti Nigel.

"Nimittäin?" sanoi Colepepper rehentelevästi. "Antakaa kuulla se kiusaus."

"Tunnen kiusausta paiskata teidät päistikkaa ulos ikkunasta, jollette piammiten luiki alas portaita."

"Paiskata minut ikkunasta? – kuolema ja kadotus!" huudahti kapteeni. "Yksinäisen lyömämiekkani olen minä Budassa pannut kahtakymmentä käyräsapelia vastaan, ja saisiko lapsekas skotlantilainen pikku kerjäläisloordi puhua minusta ja ikkunasta samassa hengähdyksessä? Väisty syrjään, vanha kaakki, anna minun tehdä skotlantilaista vatkulia – hänen on kuoltava!"

"Taivaan tähden, hyvät herrat", huudahti vanha saituri heittäytyen heidän väliinsä, "älkää mistään hinnasta häiritkö rauhaa! Jalo vieras, suvaitkaa kapteenia – hän on oikea Troijan Hektor. Kunnon Hektor, suvaitse vierastani – varmastikin hän on oikea Akilles – uh – uh."

Hänet keskeytti hengenahdistus, mutta kuitenkin hän yhä kieppui kiistakumppanien välissä, Colepepperin paljastettua säilänsä ja tehdessä tyhjiä hotaisuja vastustajaansa kohti, sillävälin kun Nigel oli astahtanut taaksepäin ottamaan miekkaansa ja nyt piteli sitä huotrassa vasemmassa kädessään.

"Lopeta tämä hulluttelu, roisto!" kiivastui Nigel. "Tuletko tänne latelemaan kovaäänisiä sadatuksiasi ja teennäistä urheuttasi minulle? Näyt tuntevan minut, ja minua hävettää sanoa, että olen kyennyt vihdoinkin johdattamaani mieleeni sinut. Muista puutarhaa ravintolan takana, kurja konna, ja sitä kiirettä, jolla viisikymmentä miestä näki sinun pinttävän pakoon paljastetun miekan tieltä. Mene matkaasi äläkä pane kiusakseni sitä kehnoa vaivaa, että minun pitäisi peitota mokoma julkea pelkuri alas portaita."

Odottamaton tunteminen synkistytti rehentelijän kasvoja kuin yö, sillä hän oli epäilemättä katsonut olevansa turvallinen muuttuneessa asussaan ja mustan silmälappunsa suojassa sellaisen henkilön ilmisaannilta, joka oli nähnyt hänet vain kerran. Hän puri hammasta, puristi kätensä nyrkkiin ja näytti ponnistautuvan hetkelliseen miehuuteen, karatakseen vastustajansa kimppuun. Mutta hänen luontonsa lannistui, hän työnsi miekkansa huotraan, käänsi selkänsä synkeän äänettömänä eikä hiiskunut sanaakaan ennen kuin saapui ovelle, jolloin hän pyörähti päin ja uhkasi karkeasti kiroten: "Jos en kosta sinulle tätä hävyttömyyttä ennen kuin kuluu montakaan päivää, niin periköön hirsipuu ruumiini ja pahahenki sieluni!"

Niin sanoen ja luoden aatelismieheen katseen, jonka päättäväinen kiukku ja ilkeys tekivät hänen kasvonpiirteensä villin rajuiksi, vaikka ne eivät kyenneet voittamaan hänen pelkoansa, hän kääntyi ja poistui talosta. Nigel seurasi häntä porrassiltamalle asti, nähdäkseen hänen lähtevän, ja paluuta tehdessään hän kohtasi mistress Martha Trapboisin, jonka oli melu saanut lähtemään huoneestaan. Nigel ei voinut olla virkkamatta hänelle luonnollisessa närkästyksessään: "Soisinpa, madam, että voisitte opettaa isällenne ja hänen ystävilleen sen ohjeen, jonka suosiollisesti annoitte minulle tänä aamuna, ja saada heidät jättämään minut oman huoneeni häiritsemättömään yksinäisyyteen."

"Jos tulitte etsimään täältä rauhaa tai hiljaisuutta, nuori mies", vastasi toinen, "niin teidät on neuvottu huonoon tyyssijaan. Voisitte tavoittaa armoa Tähtikamarista tai pyhyyttä hornasta paremmalla menestyksellä kuin rauhallisuutta Alsatiasta. Mutta isäni ei saa kiusata teitä pitempään."

Hän astui huoneeseen ja jatkoi pontevasti, kiinnittäen katseensa lippaaseen: "Jos pidätte esillä tuollaista maneettia, niin se vetää montakin teräspuukkoa kurkkuanne kohti." Nigelin pikaisesti sulkiessa lippaan puhutteli hän isäänsä ja varsin vähäistä kunnioitusta osoittaen soimasi tätä seurustelusta sellaisen raukkamaisen, pöyhistelevän ja salakavalan konnan kuin John Colepepperin kanssa.

"Niin, niin, lapsonen", myönteli vanhus, ja hänen viekas irvistyksensä ilmaisi täydellistä luottamusta omaan etevämpään oveluuteensa, "kyllä tiedän – tiedän – uh – mutta minä puijaan hänet – tunnen minä ne kaikki ja pystyn hoitelemaan heidät – niin, niin – minulla on omat metkuni – uh – uh".

"Sinäkö hoitelisit, isä!" vähäksyi yksivakainen neito; "kurkkusi sinä hoitelet katkaistuksi, ja siihen ei mene pitkääkään aikaa. Sinä et pysty salaamaan heiltä voittojasi ja kultiasi kuten ennen."

"Voittojani, vaimo? kultiani?" sanoi saituri ähmissään; "voi hyväinen, vähän on niitä ja pinnistäen saatuja – vähän ja pinnistettyjä".

"Tämä veruke ei enää auta teitä, isä", väitti tytär, "eikä olisi kelvannut näinkään pitkälle, jollei Colepepper olisi keksinyt keveämpää keinoa talosi rosvoamiseksi, nimittäin minun vaivaisen välityksellä. Mutta miksi puhunkaan hänelle tästä kaikesta", hän virkkoi pysähdyttäen puhuttelunsa ja kohauttaen hartioitaan, eikä hänen säälivä sävynsä ollut kaukana halveksimisesta, "hän ei kuule minua – ei ajattele minua. Eikö ole kummallista, että kullan kokoamisen rakkaus elää pitemmälle kuin halu varjella sekä omaisuutta että henkeä?"

"Isänne", huomautti loordi Glenvarloch, joka ei voinut olla pitämättä arvossa sitä voimakasta järkevyyttä ja tunteellisuutta, jota tämä nais-poloinen osoitti kaikessa ynseydessäänkin ja ankaruudessaan, "isänne sielunlahjat näyttävät olevan kyllin valveilla, kun hän toimii tavallisissa tehtävissään. Minua kummastuttaa, että hän ei tajua todisteittenne pätevyyttä."

"Luonto on tehnyt hänestä vaaralle tylsän miehen, ja se tylsyys on minun paras perintöni häneltä", vastasi Martha. "Ikä on jättänyt hänelle kylliksi oveluutta hänen kulkeakseen vanhoja latujansa, vaan ei etsiäkseen uusia uria. Vanha sokea hevonen polkee yhä pitkät ajat kierroksiansa myllyssä, vaikka se kompastuisi avoimella niityllä."

"Tytär! – hei, vaimo – no, emäntäiseni!" virkkoi vanhus havahtuen jostakin unelmasta, jossa hän oli itsekseen hymähdellyt ja hihitellyt luultavasti ajatellen jotakin onnistuvaa konnankoukkua; "mene kamariin, vaimo – mene kamariin – vedä teljet eteen ja vitjat – pidä visusti silmällä ovea – älä laske sisälle tai ulos ketään muuta kuin arvoisaa master Grahamea. Minun pitää ottaa viittani ja lähteä herttua Hildebrodin luo – niin, niin, on ollut aika, jolloin oma valtuuteni riitti; mutta mitä alempana olemme, sitä enemmän pyyhkii tuuli."

Ja tavalliseen tapaansa jupisten ja köhien poistui vanhus huoneesta. Hänen tyttärensä seisoi tovin katsellen hänen jälkeensä tyytymättömänä ja surullisena kuten yleensä.

"Teidän pitäisi suostuttaa isänne lähtemään pois tästä pahasta naapuristosta", esitti Nigel, "jos olette todella peloissanne hänen turvallisuudestaan".

"Hän ei olisi turvassa missään muualla", selitti tytär. "Mieluummin soisin vanhuksen olevan kuollut kuin julkisesti häväistävänä. Muualla häntä viskeltäisiin loalla ja ajettaisiin takaa kuin pöllöä, joka uskaltautuu päiväpaisteeseen. Täällä hän oli turvassa niin kauvan kuin hänen kumppaninsa kykenivät käyttämään hyväkseen hänen lahjojansa; nyt he pusertavat ja keritsevät häntä jos jollain verukkeella. He kohtelevat häntä rantautuneena aluksena, josta jokainen saa siepata saalista, ja se keskinäinen kademielisyys, jota hän herättää heissä yhteisenä omaisuutena, saattaakin heidät kenties varjelemaan häntä yksityisemmiltä ja väkivaltaisilta hyökkäyksiltä."

"Kuitenkin pitäisi teidän mielestäni poistua tältä seudulta", väitti Nigel, "koska voisitte löytää turvallisen suojan jostakin muusta maasta".

"Epäilemättä Skotlannista", virkahti toinen vilkaisten häneen terävästi ja epäluuloisesti, "rikastuttaaksemme muukalaisia pelastetuilla varoillamme. Niinkö, nuori mies?"

"Madam, jos tuntisitte minut", vastasi loordi Glenvarloch, "niin säästäisitte minut sanoihinne sisältyvästä epäluulosta".

"Kuka sen takaa?" muistutti Martha terävästi. "Teitä sanotaan tappelijaksi ja peluriksi, ja minä tiedän, missä määrin onnettomat voivat luottaa sellaisiin."

"Minusta puhutaan väärin, kautta taivaan!" vakuutti loordi Glenvarloch.

"Saattaa niin olla", myönsi Martha. "Enpä juuri välitä paheenne tai hupsuutenne suuruudesta, mutta selvästi on jompikumpi toimittanut teidät tänne, ja yhtä selvää on, että parhaana rauhan, turvan ja onnellisuuden toiveena on teillä päästä mitä pikimmiten lähtemään paikasta, joka on aina sikoläävänä ja usein teurastamona." Niin sanoen hän poistui huoneesta.

Tuon naisen ynseässä sävyssä oli jotakin melkein halveksivaa hänen puhuttelemaansa kohtaan, ja sellaista häpeätä ei Glenvarloch ollut köyhyydestään huolimatta vielä omakohtaisesti kokenut, joten se herätti hänessä ohimenevää kiusallista kummastusta. Myöskään eivät hänen korvissaan kuulostaneet suinkaan mieluisilta ne hämärät viittaukset, joita Martha huomautteli hänen pakopaikkansa vaarallisuudesta. Joutuneena asemaan, jossa ympäristönä on epäluuloisia henkilöitä eikä ole saatavissa mitään muuta neuvoa ja apua kuin urhean sydämen ja voimakkaan käden varaamaa, tuntee uljainkin mies masennusta, hyljättynä olemista, joka tuokioksi jäähdyttää hänen vertansa ja painostaa hänen luontaisen reipasta mielialaansa.

Mutta jos Nigelin mielessä heräsikin apeita aatoksia, ei hänellä ollut aikaa antautua niihin, ja jos hän ei nähnytkään suuria toiveita ystävien saamisesta Alsatiassa, havaitsi hän kyllä vierailujen häätävän häneltä yksinäisyyden.

Hän oli tuskin kymmentä minuuttia astellut kamarissaan, yrittäen ajatuksissaan järjestää menettelyään, miten lähtisi Alsatiasta, kun häntä häiritsi kaupunginosan hallitsija, suuri herttua Hildebrod itse. Tämän lähestyessä siirtyivät saiturin asunnon salvat ja ketjut kuin itsestään pois tieltä ja oven molemmat puoliskot avattiin, hänen päästäkseen vierittäytymään taloon kuin suunnaton konjakkitynnyri, jota hän melkoisesti muistutti sekä kooltaan ja muodoltaan että väriltään ja sisällöltään.

"Hyvää huomenta teidän ylhäisyydellenne", lausui rasvainen aami, siristäen yksinäistä silmäänsä ja vilkuttaen sitä Nigelille omituisella tutunomaisen häpeämättömyyden ilmeellä. Hänen kintereillään tullut julma kahlekoira päästi kurkustaan kumean murinan ikäänkuin samaan tapaan tervehtiäkseen nälkiintynyttä kissaa, Trapboisin talon ainoata elollista olentoa, jota emme ole vielä maininneet; se oli poukonnut makuusijan katoksen harjalle, missä se lujasti pidellen kiinni kynsillään pörhistäysi nelijalkaiselle vieraalle, ottaen sen tervehdyksen vastaan yhtä suopeasti kuin Nigel koiran isännän puhuttelun.

"Hiljaa, Belzie! Perhana, ole hiljaa!" käski herttua Hildebrod.

"Elukat ja hupsut ne pistävät nokkansa joka paikkaan, mylord."

"Luullakseni, sir", vastasi Nigel niin korskeasti kuin soveltui siihen kylmäkiskoiseen huomaamattomuuteen, jota hän halusi noudattaa, "luullakseni sanoin teille, että nimeni on nykyään Nigel Grahame".

Whitefriarsin ruhtinas purskahti tämän kuullessaan äänekkääseen, julkeaan naurun remahdukseen, toistaen kunnes hänen äänensä sortui melkein käsittämättömäksi: "Niggle Green – Niggle Green – Niggle Green! Hei, mylord, se koira älähtää, johon kalikka sattuu. Olettepa nyt ilmaissut minulle salaisuuden, vaikka minä arvasin sen kyllä ennakolta. Katsokaas, master Nigel, koska teitä on siksi nimitettävä, minä puhuttelin teitä mylordiksi vain siitä syystä, että me viime yönä sektin vallitessa korotimme teidät Alsatian ylimykseksi. Kutti kutti! Ha, ha, ha!"

Nigel oivalsi tosiaan tarpeettomasti kavaltaneensa itsensä ja vastasi pikaisesti, että hän oli suuresti kiitollinen osoitetusta kunniasta, vaan ei aikonut viipyä pyhäkössä pitkääkään aikaa arvoasemaansa nauttimassa.

"No, saattaa kyllä tapahtua tahtonne mukaan, jos otatte onkeenne viisaita neuvoja", vastasi herttuallinen merisika, ja vaikka Nigel jäi seisomaan, toivoen jouduttavansa vieraan lähtöä, heittäytyi tämä vanhaan kirjailuselkäiseen nojatuoliin, joka natisi hänen painostaan, ja alkoi huutaa vanhaa Trapboisia.

Kun apuvaimo ilmestyi isäntänsä asemesta, sadatti herttua häntä huolimattomaksi ämmäleukuksi, joka antoi talossa asuvan herrasmiehen ja hänen urhean vieraansa jäädä aamunaukuitta.

"Minä en milloinkaan käytä sellaisia, sir", muistutti Glenvarloch.

"Sitten on aika alkaa – on vainkin", vastasi herttua. "Kuules, vanha sielunvihollisen raakki, mene palatsiimme ja tuo loordi Greenin aamujuoma. Annas olla – mitä tilataan, mylord? Vaahtoava haarikkapari olutta, jossa tanssii paahdettu metsäomena kuin lastu koskenniskassa? Taikka – hm – niin, nuoret miehet ovat nirsuja – sarkka kiehautettua sektiä, johon on sekoitettu poltettua sokeria ja mausteita, hyväksi lääkkeeksi sumua vastaan? Tai entä jos siemaisimme jumprullisen oikeata viinaa? Hei, otammekin niitä kaikkia, niin voitte valita. Kuule, vanha Jezebel, anna Timin lähettää tänne olutta, sektiä ja kannikka kahteen kertaan tislattua sekä hiukan haukkapalaa, ja merkitköön sen uuden asukkaamme tiliin."

Glenvarloch ajatteli olevan kenties parempi sietää tämän miehen röyhkeyttä tuokioksi kuin joutua uusiin häpeällisiin riitoihin. Hän antoi senvuoksi häiritsijänsä määräillä keskeytyksettä, huomauttaen ainoastaan: "Te esiinnytte kuin kotonanne, sir, minun asunnossani, mutta tällä kertaa voitte tehdä miten mielitte. Tahtoisin kuitenkin mielelläni tietää, mikä on tuottanut minulle tämän odottamattoman vierailun kunnian?"

"Sen saatte tietää, kun vanha Debora on tuonut nestettä – minä en milloinkaan puhu liikeasioista kuivin huulin. Kylläpä se nyt kuhniikin – tietysti pysähtyy taipaleelle siemaamaan kulauksen, ja sitte te luulette saaneenne epäkristillisen mitan. Katsokaapa sillaikaa tuota koiraani – silmätkää Belzebubia päin naamaa ja sanokaa minulle, oletteko nähnyt veikeämpää elukkaa – se ei ole eläissään tarrannut muuhun kuin päähän."

Tämän sydämellisen ylistyksen jälkeen hän alkoi kertoa koirasta ja sonnista tarinaa, josta uhkasi tulla kutakuinkin pitkä, mutta hänet keskeytti paluullaan apuakka, mukanaan kaksi hänen omaa juomanlaskijaansa, jotka kantoivat hänen tilaamiansa erilaatuisia väkijuomia ja varmaankin toimittivat keskeytyksen sitä ainoata lajia, mitä hän olisi sietänyt suopeasti.

Kun pikarit ja kolpakot oli asianmukaisesti järjestetty pöydälle ja Debora poistunut saattolaisineen, saatuaan herttuaalliselta anteliaisuudelta maan pienimmän vaskilantin palkkiokseen, kehoitti arvoisa valtias ensin ohimennen loordi Glenvarlochia maistamaan juomia, jotka oli saanut maksettavakseen, ja ryhtyi sitte vakavasti vahvistamaan entisten kostukkeittensa pohjaa, huomauttaen olevansa paastoamassa kaikesta muusta paitsi synnistä, jollei ottanut lukuun ensimäiseen aamuhiukaisuun nauttimiansa kolmea munapaistikasta ja niiden särpimeksi kulauttamiansa puolikastuopillista sekaviiniä sekä pikarillista punaviiniä. Glenvarloch oli nähnyt skotlantilaisia kartanonherroja ja hollantilaisia raatimiehiä ryyppäämässä, mutta vaikka kumpaisiakin saattoi sanoa janoiseksi ryhmäksi, eivät heidän urotyönsä olleet mitään verrattuina herttua Hildebrodin saavutuksiin: hän näytti ihan hietakummulta, joka kykeni imemään itseensä minkä tahansa määrän väkijuomia niistä elähtymättä tai tulvilleen joutumatta. Oluen hän särpi sammuttaakseen janoa, josta sanoi kärsivänsä kuumetta aamusta iltaan ja illasta aamuun; kulautteli sektin parantamaan oluen raakeutta; lähetti viinakset tasoittamaan sektin jälkiä ja vakuutti sitte luultavasti olevansa ehtoopäivään asti ryyppäämättä, jollei sitä tarvittu kohteliaisuudeksi jotakuta erityistä ystävää kohtaan. Lopulta hän huomautti olevansa valmis käymään käsiksi asiaan, joka oli näin varhain houkutellut hänet kotoansa. Siihen oli Nigel hyvin suostuvainen, vaikka hän ei voinut olla arvelematta, että herttua Hildebrodin käynnin tärkein tarkoitusperä oli jo suoritettu.

Tässä loordi Glenvarloch kuitenkin erehtyi. Ennen kuin ryhtyi sanottavaansa tutki Hildebrod huolellisesti kamarin, tuon tuostakin laskien sormensa nenälleen ja iskien silmää Nigelille, kun hän avasi ja sulki ovet, kohotteli seinäverhoja, jotka parissa kohden peittivät ajan hävityksiä paneilatuissa seinissä, kurkisti komeroihin ja lopulta tähysti vuoteenkin alle, varmistautuakseen siitä, että mitään kuuntelijoita ja urkkijoita ei ollut lähettyvillä. Hän asettui sitte jälleen tuoliinsa ja viittasi tuttavallisesti Nigeliä vetämään istuimensa likemmäksi.

"Minun on hyvä tässä, mr. Hildebrod", vastasi nuori loordi, jonka ei tehnyt mieli rohkaista miehen yrittämää lähentelyä, mutta häikäilemätön herttua pitkitti:

"Teidän tulee suoda minulle anteeksi, mylord – ja nyt annan teille sen arvonimen tosissani – jos muistutan teille, että seurusteluamme voidaan urkkia, sillä vaikka vanha Trapbois olisi kuuro kuin Pyhän Paavalin kirkko, on hänen tyttärellään kyllin terävät korvat ja silmät, ja niistä on nyt asianani puhua."

"Puhukaa pois siis, sir", sanoi Nigel, siirtäen tuolinsa hiukan likemmäksi ahmattia, "vaikka minä en voi käsittää, mitä tekemistä minulla on isäntäni tai hänen tyttärensä kanssa".

"Sen saamme nähdä tuossa tuokiossa", vastasi armollinen herttua. "Ensiksikään, mylord, ei teidän sovi ajatella johtavanne harhaan vanhaa Jack Hildebrodia, joka on kolmin verroin teitä vanhempi ja syntyi Rikhard-kuninkaan tavoin kaikki silmähampaat puhjenneina."

"Jatkakaa, sir", kehoitti Nigel.

"No niin, mylord, varman vakaumukseni mukaan olette se loordi Glenvarloch, josta koko maailma puhuu – skotlantilainen teikari, joka on tuhlannut kaikki ohueen levättiin ja kevyeen kukkaroon asti – älkää kiihtykö, mylord, sellaista teistä haastellaan – ihmiset sanovat teitä varpushaukaksi, joka lennähtelee kaikkien kimppuun, – niin, vaikkapa ihan puistossa – älkää kiihtykö, mylord."

"Minua hävettää, mies", vastasi Glenvarloch, "että teillä on valta vaikuttaa minuun hävyttömyydellänne. Mutta varokaa – ja jos tosiaan arvaatte kuka olen, niin harkitkaa, kuinka kauvan saattanen kyetä sietämään julkean tuttavallista sävyänne."

"Pyydän anteeksi, mylord", sanoi Hildebrod, ja hänen juro katseensa ilmaisi puolustautumistakin. "En tarkoittanut mitään pahaa vähäpätöisen mielipiteeni lausumisella. En tiedä, mitä kunniaa saattaa koitua tuttavallisuudesta teidän ylhäisyytenne kanssa, mutta arvatakseni tuottaa se kehnoa turvallisuutta, sillä Lowestoffe on siepattu talteen vain siitä, että näytti teille tien Alsatiaan. Jätän senvuoksi teidän ylhäisyytenne paremman harkinnan varaan, mihin ne joutuvat, jotka suojaavat teitä täällä, tai saavatko he siitä enemmän kunniaa vai kiusaa."

"En tahdo toimittaa kellekään kiusaa", selitti loordi Glenvarloch. "Lähden Whitefriarsista huomenna. Ei, kautta taivaan, lähdenkin jo tänään."

"Teillä on toivoakseni enemmän älyä vihassanne", haastoi herttua Hildebrod. "Kuulkaa ensin, mitä minulla on sanottavana teille, ja jollei kelpo Jack Hildebrod avita teitä nujertamaan niitä kaikkia, niin älköön hän enää ikinä viskelkö noppia tai nylkekö nahkapoikia! Ja niinpä, mylord, selkeästi sanoakseni pitää teidän loikata voittoon."

"Sanojenne täytyy olla vielä selkeämpiä ennen kuin niitä ymmärrän", huomautti Nigel.

"Mitä lempoa – peluri, joka hyörii paholaisen luunappulain ja kuninkaitten kirjain kimpussa, eikä ymmärrä kerjäläisen ranskaa! Minun pitää siis puhua korutonta moukkien kieltä."

"Puhukaa", sanoi Nigel, "ja lyhyeen, sillä minulla ei ole enää paljoakaan aikaa teidän varallenne".

"No niin, mylord, aivan lyhyesti siis. Tietääkseni on teillä pohjoisessa maatila, joka vaihtaa isäntää käteisen lunastusrahan puutteessa. Kas, te hätkähdätte, mutta sanoinhan jo äsken, että te ette voi johtaa minua harhaan. Kuningas siis katselee teitä karsaasti, ja hovi toivottaa teitä taipaleelle, ja prinssi rypistää teille kulmiansa hattunsa alta, ja suosikki kääntää teille selkänsä, ja suosikin suosikki – "

"Pitemmälle menemättä, sir", keskeytti Nigel, "entä jos tämä kaikki on totta, niin mikä on seurauksena?"

"Mikäkö seurauksena?" toisti herttua Hildebrod. "No, se on seurauksena, että te joudutte suureen kiitollisuuden ja korvauksen velkaan miehelle, joka toimittaa teille keinot teiskaroidaksenne hattu kallellaan kuninkaan edessä kuin olisitte Kildaren jaarli, rehennelläksenne hovilaisille, kohdataksenne prinssin musertavan katseen rohkein otsin, asettuaksenne suosikkia vastaan, saattaaksenne hänen apurinsa neuvottomaksi ja – "

"Tuo kaikki kuuluu hyvältä", sanoi Nigel, "mutta miten on se saatavissa aikaan?"

"Tekemällä teistä Perun prinssin, te Pohjolan ylimys – sullomalla vanhan linnanne täyteen hopeaharkkoja – hedelmöittämällä vastukselliset vaiheenne kultahiedalla. Teidän tarvitsee vain laskea paroonikruununne päiväksi tai pariksi erään täkäläisen vanhan Caducan päähän, tämän talon isännän tyttären hiuksille, niin hallitsette aarretta, jonka avulla saatte kuntoon kaikki mitä sanoin, ja – "

"Mitä, tahtoisitteko naittaa minut tälle vanhalle neitoselle, isäntäni tyttärelle?" kummeksui Nigel, kykenemättä suutuksissaankaan hillitsemään naurunhaluaan.

"Ei, mylord, minä tahdon naittaa teidät viidellekymmenelletuhannelle Englannin punnalle, sillä vanhalla Trapboisilla on runsaastikin koossa sen verran. Siinä menettelette armeliaasti vanhusta kohtaan, sillä muutoin hän menettää kiiltävät kolikkonsa pahemmin tavoin, koska hänen työpäivänsä on nyt jokseenkin päättynyt, joten hänen maksupäivänsäkin täytyy olla tulossa."

"Tämä on tosiaan mitä kohteliain tarjous", myönsi loordi Glenvarloch. "Mutta saanko vedota suorapuheisuuteenne, jalo herttua, tiedustaakseni vielä, minkätähden luovutatte noin äveriään holhotin minunlaiselleni muukalaiselle, joka saattaa poistua luotanne huomenna?"

"Totisesti, mylord", lausui herttua, "tuo kysymys kuulostaa enemmän Beaujeun ravintolan älykkään haastelun kaltaiselta kuin ainoakaan teidän ylhäisyydeltänne kuulemani sana, ja järjellistä on teidän saada vastaus. Mitä vertaisiini tulee, niin minun tarvitsee vain sanoa, että mistress Martha Trapbois ei huoli heistä ainoatakaan, ei hengellistä miestä eikä maallikkoa. Kapteeni on kosinut häntä, pappi samaten, mutta sellaiset eivät kelpaa – hän tähtää korkeammalle ja on totta puhuen järkevä nainen, liian syvämielinen ja luonnostaan ylväänlainen, tyytyäkseen rasvaiseen nahkatakkiin tai hiukioimeen kauhtanaan. Mitä meihin itseemme tulee, niin meidän on vain tarvis vihjata, että meillä on kumppani elävien maassa ja – mikä tärkeämpää – että mistress Martha tietää sen. Koska hän ei siis suostu solmimaan villahippiänsä muulla kuin hienoston rihmalla, niin pitää teidän, mylord, olla se mies, joka korjaa puoleensa viisikymmentätuhatta kultarahaa, viideltätuhannelta pukarilta, salamurhaajalta ja tuhlarilta riistetyn saaliin – tietysti vähentäen pääsummasta viitisentuhatta puntaa hyvitykseksi meidän ruhtinaallisesta neuvostamme ja kannatuksestamme, jota ilman te Alsatian oloissa havaitsisitte työlääksi voittaa panosta."