Kitabı oku: «Nigelin vaiheet», sayfa 26
26. LUKU.
Aavistamaton auttaja
Harmaa tai oikeastaan kelmeä kajastus alkoi kuultaa Whitefriarsin usmien läpi, kun hiljainen koputus onnettoman saiturin ovelta ilmoitti venemiehen tulleen. Loordi Glenvarloch tapasi ulko-ovella saman miehen, jonka oli nähnyt yöllä, mutta hänellä oli nyt mukanaan kumppani.
"Hei, no, master, lähdettäisiinköhän vesille", lausui toinen heistä järeänä, mutta pontevana kuiskauksena; "luode ja vuoksi eivät vuota kenenkään vuoksi".
"En tahdokaan odotuttaa itseäni", sanoi loordi Glenvarloch; "mutta minun on otettava mukaani muutamia tavaroita".
"Niinhän tietenkin – yksikään ihminen ei nyt enää tilaa airoparia, Jack, jollei hän aio lastauttaa ruuhta kuin kuuden hevosen vedettäviä vankkureita. Silloin kun eivät muuta kaikkine kiluineen ja kaluineen ottavat ne pikku venosen, senkin vietävät. No niin, missä ovat kapistuksenne?"
Toinen miehistä oli pian riittävästi sälytetty ainakin omasta mielestään loordi Glenvarlochin matkalaukun ja pikku tavarain taakalla ja alkoi kantaa niitä lakikoulun laituriportaille päin. Hänen kumppaninsa, joka näytti johtavan, alkoi käsitellä arkkua, joka sisälsi saiturin aarteen, mutta pudotti sen heti lattiaan ja vakuutti karmeasti kiroten, että oli yhtä järkevää ajatella miehen kantavan Paavalin-kirkkoa selässään. Trapboisin tytär oli juuri yhtynyt heihin, verhoutuneena pitkään tummaan hippikauhtanaan, ja huudahti loordi Glenvarlochille: "Jättäkööt sen, jos tahtovat, jättäkööt kaikki, kunhan vain pääsemme tästä kamalasta paikasta."
Olemme jo maininneetkin, että Nigel oli harvinaisen vanttera nuori mies. Sydämellisen surkuttelun ja suuttumuksen elähyttämänä hän osoitti nyt huomattavasti ruumiillisia voimiansa, tarttuen painavaan aarrekirstuun ja sen ympäri sitomansa nuoran avulla heittäen sen hartioilleen. Päättävästi marssi hän eteenpäin taakan alla, joka olisi lyyhistänyt maahan ainakin kolme meidän rappeutuneen aikamme nuorta keikaria. Soutumies seurasi häntä hämmästyksissään huutaen: "hei, master, master, antakaa sentään minunkin käydä kiinni toisesta päästä!" ja tarjousi uudestaan kannattelemaan sitä jossain määrin takaapäin. Parin minuutin kuluttua ottikin Nigel mielellään vastaan sen avun; hänen voimansa olivat melkein lopussa, kun he saavuttivat puolikannellisen ison veneen, joka sopimuksen mukaan oli tuotu lakikoulun rantaportaiden juurelle. Hänen laskiessaan siihen arkun painui veneen keula niin matalalle veteen, että oli keikahtaa nurin.
"Me saamme tästä yhtä kovan urakan", sanoi soutumies kumppanilleen, "kuin olisimme viemässä veden yli rehellistä vararikkoista kaikkine kähvellettyine tavaroineen. Hei hei, hyvä vaimo, mitäs varten te tänne astutte? Laiteemme on jo kyllin syvällä saamattamme vielä elävääkin liikalastia."
"Tämä henkilö tulee minun kanssani", selitti loordi Glenvarloch; "hän on nykyään minun suojeluksessani".
"Kas, mutta se menee yli minun tehtäväni, master", väitti mies vastaan. "Te ette saa tehdä työtäni kaksinkertaiseksi – hänen sopii matkata maitse – ja mitä suojelukseen tulee, niin kyllä hänen kasvonsa varjelevat häntä Berwickista Land's Endiin."
"Ettehän paljoksu työtänne, jos koroitan maksunkin kaksinkertaiseksi?" sanoi Nigel päättäen olla millään ehdolla luopumatta suojelemasta onnetonta naista. Hän oli tämän hyväksi jo miettinyt eräänlaisen suunnitelman, jonka nyt pyrki tekemään tyhjäksi Thamesin venemiesten luonteenomainen tylyys.
"Paljoksunpa sentäänkin, lempo soikoon", tuumi vihreään nukkasametti-nuttuun pukeutunut soutaja. "En ota veneeseeni yletöntä lastia rahasta enkä rakkaudesta. Rakastan venettäni niinkuin vaimoani ja vielä vähän enemmänkin."
"Äläs nyt, veikko", virkkoi hänen kumppaninsa, "tuo ei ole oikeata virtapuhetta. Kaksinkertaisesta taksasta on meidän pakko soutaa noita-akkaa munankuoressa, jos määrätään. Vetele siis pois, Jack, älkäämmekä tässä turhia jaaritelko."
He siis työntäysivät virralle ja alkoivat solua alas uomaa jokseenkin hyvää vauhtia, niin raskaassa lastissa kuin olivatkin.
Kevyemmistä aluksista, jotka mennen tai tullen saavuttivat ja sivuuttivat heidät, tervehdittiin heitä meluisalla naljailulla, jota silloin sanottiin vesisukkeluudeksi. Mistress Marthan peräti sulottomat kasvonpiirteet Nigelin nuoruuden, uljaan ryhdin ja komean ulkomuodon vastakohtana olivat sen pääasiallisena aiheena, samalla kun heidän huomiotansa ei välttänyt se seikka, että vene oli hiukan liiaksi kuormitettu. Heitä puhuteltiin ruokakauppiaan eukkona, joka oli huvimatkalla vanhimman puotipoikansa kanssa – isoäitinä, joka oli viemässä pojanpoikaa kouluun – nuorena riuskana irlantilaisena, joka kuljetti vanhaapiikaa tohtori Rigmarolen luo Redriffeen, tämä kun solmi yhteen kerjäläisiä kuuden pennyn kolikosta ja viinaryypystä. Kaikkeen tähän pilkkaan vastasivat samalla mitalla Vihreänuttu ja hänen kumppaninsa, käyden sukkeluuden sotaa yhtä kerkeästi kuin ahdistajatkin.
Sillävälin tiedusti loordi Glenvarloch alakuloiselta matkatoveriltaan, oliko tämä ajatellut mitään paikkaa, missä voisi turvallisesti oleskella omaisuutensa haltijana. Toinen tunnusti avopuheisemmin kuin ennen, että hänen isänsä luonne ei ollut jättänyt hänelle mitään ystäviä. Siitä asti kun Trapbois oli muuttanut Whitefriarsiin, karttaakseen eräitä kiihkeän voitonpyyntinsä laillisia seuraamuksia, oli hänen tyttärensä viettänyt aivan sulkeutunutta elämää. Hän ei ollut pitänyt yhteyttä sen kaupunginosan väestön kanssa, ja sekä siellä asuminen että isän kitsaus oli täydellisesti eristänyt hänet kaikesta muusta seurasta. Nyt halusi hän ensiksikin saada säädyllisen vuokra-asunnon ja rehellisten ihmisten kannatusta, vaikka kuinka halpa-arvoisten, kunnes kuulustaisi laintuntevaa neuvoa isänsä murhaajan saattamisesta oikeudelliseen vastuuseen. Epäröimättä syytti hän rikoksesta Colepepperiä, jonka tiesi yhtä kykeneväksi mihin tahansa salakavalan julmuuden tekoon kuin hän oli raukkamainen siinä, missä vaadittiin todellista miehuutta. Häneen oli aikaisemmin kohdistunut raskaita epäluuloja kahdesta rosvouksesta, joista toiseen liittyi katala murha. Marthan sanoista kävi selville, että kapteeni oli tavoitellut hänen kättään helpoimpana ja turvallisimpana keinona isän rikkauksien anastamiseen, ja hänen mitä jyrkimmin torjuessaan vehkeilijän lähentelyn oli tämä uhkaillut kostoa hämärin viittauksin, jotka sekä isän tähden että omasta puolesta olivat alituiseen pitäneet häntä jännityksissä, varsinkin kun taloon oli jo parina kertana tehottomasti yritetty tunkeutua.
Jollei Nigelin kunnioittava hienotuntoisuus onnetonta naista kohtaan olisi ollut esteenä, olisi hän voinut nyt mainita Martha Trapboisin epäluuloja vahvistavan seikan, joka oli jo juolahtanut hänen mieleensä. Hän muisti vanhan Hildebrodin edellisenä yönä vihjanneen, että joku hänen ja Colepepperin välinen keskustelu oli jouduttanut tihutyötä. Puhe oli kajonnut suunnitelmaan, jonka Hildebrod oli suvainnut keksiä avioliiton rakentamiseksi itse Nigelin ja Trapboisin rikkaan perijättären kesken, joten oli varsin todennäköistä, että palaamattoman tilaisuuden menettämisen pelko ja mielihankkeessaan pettyneen alhaisen konnan kehno ilkeys olivat kannustaneet pahantekijää tähän väkivallan työhön. Se ajatus, että hänen oma nimensä oli jossain määrin sekaantunut kamalan murhenäytelmän vaikuttimiin, sai loordi Glenvarlochin kahta myötätuntoisemmin harrastamaan pelastamansa uhrin kohtaloa, samalla kun hän itsekseen päätti omalta osaltaan panna parhaansa verityön selvittämiseen heti kun oli saanut omat asiansa hiukankin järjestymään.
Kuultuansa kumppaniltaan, ettei tämä osannut laatia sen parempaa omaa suunnitelmaa, kehoitti Nigel häntä ottamaan toistaiseksi asunnon vanhan isäntänsä, laivatarpeiden kauppias Christien talosta Paavalin laiturin viereltä, kuvaillen tuon arvoisan pariskunnan säädyllisyyttä ja rehellisyyttä sekä lausuen toivovansa, että he ottaisivat hänet luokseen tai ainakin opastaisivat sellaiseen perheeseen, josta menisivät takuuseen, kunnes hän ehtisi itse järjestää olonsa vakinaisemmin.
Nais-parka vastaanotti hyljätyssä asemassaan mieluisan neuvon hyvin kiitollisesti, tosin ilmaisten tunteensa lyhytsanaisesti, mutta lämpimämmin kuin hänen mielialansa luontainen jurous oli vielä kertaakaan taipunut saamaan mitään tulkituksi. Loordi Glenvarloch ilmoitti sitte Marthalle, että eräät hänen omaa turvallisuuttansa koskevat syyt vaativat hänen siekailematonta lähtöänsä Greenwichiin. Hän ei senvuoksi voinut saattaa kumppaniansa Christien taloon, kuten olisi muutoin mielellään tehnyt. Mutta reväisten lehden muistikirjastaan hän kyhäsi muutamia isännälleen osoitettuja rivejä, vedoten tämän rehellisyyteen ja ihmisrakkauteen. Hän mainitsi kirjeen tuojan olevan kipeässä väliaikaisen suojeluksen ja hyvän neuvonnan puutteessa, joista eduista hän kuitenkin kykeni suorittamaan runsaan hyvityksen. Kirjoittaja pyysi sentähden John Christietä vanhana ja hyvänä ystävänänsä suomaan vieraalle suojaa kattonsa alla lyhyeksi aikaa taikka sen ollessa hänelle hankalaa ainakin neuvomaan tälle soveliaan asunnon. Lopuksi hän antoi kelpo kauppiaalle hiukan vaikeammankin tehtävän, suosittaa suojeluksen hakijalle rehellisen tai edes hyvässä maineessa olevan asianajajan neuvontaa ja apua, jotta vieras saisi toimeen erään tärkeän lainopillisen asiansa. Kirjelmän vahvisti hän omalla nimellään ja antoi sen holhotilleen; tämä vastaanotti sen taaskin lämpimästi lausutuin sanoin: "kiitän teitä", jotka ilmaisivat hänen vilpitöntä tunnustustaan paremmin kuin kymmenet korulauselmat olisivat voineet. Nigel käski sitte miesten soutaa Paavalin laituriin, jota olivat nyt lähenemässä.
"Meillä ei ole aikaa", esteli Vihreänuttu; "emme voi pysähdellä joka hetki".
Mutta Nigelin vaatiessa määräyksensä tottelemista ja lisätessä kumppaninsa tahtovan astua siellä maihin vakuutti soutumies pitävänsä parempana hänen ottamaansa tilaa kuin suomaansa seuraa, ja vene siis poikkesi laiturin kylkeen. Tuollaisissa paikoissa kärkkyvistä kantajista oli kaksi helposti saatavissa ottamaan haltuunsa rahakirstun ja samalla opastamaan sen omistajan John Christien hyvintunnettuun taloon; itse mieskin oli kaikille ympäristössä asuville tuttu.
Suuresti keventyneenä luisti vene alas Thamesia sikäli nopeammin. Mutta meidän on muutamiksi minuuteiksi jätettävä se virralle, sillaikaa mainitaksemme loordi Glenvarlochin suosituksen tuloksen.
Mistress Martha Trapbois saapui myymälän edustalle kaikessa rauhassa ja oli juuri astumaisillaan sisälle, kun ahdistava asemansa epävarmuuden tunne ja tietoisuus tarinansa kertomisen tukalasta kiusallisuudesta yllätti hänet niin voimakkaasti, että hän hetkiseksi seisahtui aiotun turvapaikkansa edustalle miettimään, millä tavoin saisi parhaiten annetuksi pontta Kaitselmuksen lähettämän ystävän suositukselle. Hänen elämäntapansahan olivat tyyten sulkeneet hänet pois maailman tuntemuksesta; muutoin olisi hän kaiketi kyllä tiennyt, että hänen mukanansa oleva suuri rahasumma olisi viisaasti käsiteltynä saattanut kelvata hänen valtuutuksekseen aatelisten asuntoihin ja ruhtinaitten palatseihin. Mutta niin hyvin kuin hän oivalsikin rahan yleisen tehon, joka ilmenee mitä moninaisimmissa muodoissa, oli hän niin kokematon, että suotta pelkäsi tuon rikkauden hankkimistavan voivan pidättää perijättäreltä halvan rihkamakauppiaankin katon suojan.
Hänen siten viivytellessään esiintyi järjellisempi empimisen aihe, kun nimittäin talosta alkoi kuulua kiivasta väittelyä, joka kävi yhä kovaäänisemmäksi kiistelijäin tullessa ulos ovesta katukujaan.
Ensimäisenä ilmestyi näkyviin luiseva, rumakasvoinen mies, joka kiireesti harppaili myymälästä kadulle; hänen astuntansa oli kuin kiihtyneen espanjalaisen, joka katsoo arvolleen sopimattomaksi jouduttaa kulkuansa juoksuksi ja ainoastaan alentuu vihaisen hoppunsa äärimäisessä tarpeessa lisäämään pituutta askeliinsa. Heti talosta tultuaan hän kääntyi takaisin saattajaansa päin – siivonnäköiseen, vanhanpuoleiseen ja yksinkertaisesti puettuun elinkeinolaiseen. Tämä ei ollutkaan kukaan muu kuin John Christie itse, myymälän ja rakennuksen omistaja, joka nyt esiintyi kiihtyneempänä kuin sellaiset henkilöt yleensä.
"En ota enää kuullakseni semmoista", tiuskasi ensimäinen tulija. "Sir, en tahdo enää kuulla mokomaa. Paitsi että se on mitä hävittömin valhe, pontta ja perää vailla, niinkuin minä voin todistaa, on se scandalum magnatum, sir – scandalum magnatum", toisti hän leveästi lausuen ääntiöt niinkuin opetetaan Edinburghin ja Glasgowin korkeakouluissa. Se olisi hivellyt maan hallitsijan sydäntä, jos hän olisi ollut kuulemassa, hän kun piti ankarammin lukua vanhan roomalaisen kielen mielestään oikeasta ääntämisestä kuin ainoastakaan kuninkaallisesta etuudesta, joiden puolesta hän toisin ajoin kylläkin itsepintaisesti piti puheita parlamentissa.
"En välitä homehtuneen juustonsyrjän vertaa siitä, miksi sitä sanot", ärjäisi vastaan John Christie; "mutta se on totta – ja minä olen englantilainen, ja minulla on oikeus lausua totuus julki omissa asioissani, ja herrasi ei ole paljoakaan parempi lurjusta, ja sinä et ole muuta kuin suupaltti rehentelijä, jolta minä piankin kumautan pääkuoren puhki niinkuin hyvin tiedän sen kumautetuksi vähemmästäkin syystä".
Näin sanoen hän heilutti tarhurilapiota, jolla tavallisesti puhdistettiin hänen pikku myymälänsä portaita; sen oli hän siepannut mukavimmin saatavana aseena vihamiehensä kurittamiseen ja läheni nyt tätä lapio ojolla. Varovainen skotlantilainen – sillä siksi ovat lukijat jo varmaankin päätelleet hänet puheenlaadun ja koulumestarimaisuuden perusteella – peräytyi raivostuneen rihkamakauppiaan tieltä, mutta ynseästi ja pitäen kättään miekankahvassa. Hän näytti pikemmin olevan menettämäisillään tavanmukaisen suopeutensa ja varovan käyttäytymisensä kuin säikkyvän hyökkäystä vastustajan taholta, josta hän oli voittopuolella iältään, voimiltaan ja aseiltaan.
"Perääntykää", hän sanoi, "isäntä Christie – perääntykää, sanon, ja ajatelkaa nahkaanne, mies. Olenpa pahasti härnättynäkin karttanut läimäyttämästä teitä omassa talossanne, koska olen tietämätön, mitä täkäläiset lait sanovat sisäänmurrosta ja kotirauhan rikkomisesta ja sen sellaisesta; ja sitäpaitsi en hevillä kajoisi teihin kadullakaan, joka on vapaa meille molemmille, sillä minä muistan entisen ystävällisyytenne ja osittain katson teidät eksytetyksi miesparaksi. Mutta jusupliut, mies, ja minulla ei ole tapana kirota, – jos kosketatte skotlantilaista pintaani sillä kihvelillä, niin annan Andrea Ferrarani tutustua sisäkaluihinne yhdeksän tuumaa syvältä, naapuri."
Ja samassa hän, vaikka yhä vetäytyen taaksepäin heristellyn lapion edestä, paljasti huotrasta kolmanneksen kopsakahvallista lyömämiekkaansa. John Christien vimmastus talttui joko hänen luontaisen malttavaisuutensa johdosta tai kenties osaksi kylmän teräksen takia, jota kiistakumppani hänelle viime toimenpiteellään välähytti.
"Tekisin hyvin, jos huutaisin nuijat kimppuusi ja toimittaisin sinut uitetuksi laiturin kupeella", sanoi hän, kuitenkin samalla laskien lapionsa maahan, "mokomankin viheliäisen ärhentelijän, joka tahtoo sivaltaa pistimensä kunniallista kansalaista vastaan hänen omalla ovellaan. Mutta laputa matkaasi ja luota saavasi suolaisen ankeriaan illalliseksesi, jos vielä lähestyt taloani. Soisin sen olleen Thamesin pohjassa silloin kun se ensin antoi suojan rehtinaamaisille lipeäkielisille ja kaksimielisille skotlantilaisille varkaille!"
"Se on huono lintu, joka oman pesänsä sokaisee", vastasi toinen, varmaankaan ei vähemmin rohkeana siitä, että näki asian kääntyvän rauhalliseksi väittelyksi; "ja vahinko on, että kunnon skotlantilainen on ikinä mennyt naimisiin vieraalla maalla ja laittanut maailmaan sellaista rahanylpeätä, puuropäistä, pulleamahaista ja hidasajuista etelämaalaista kuin te olette, isäntä Christie. Mutta jääkää hyvästi – hyvästi iäksi ja ainiaaksi; ja jos vielä vastakertana riitelette skotlantilaisen kanssa, mies, niin sanokaa hänestä itsestään niin paljon pahaa kuin mielitte, mutta älkää hänen herrastaan tai maanmiehestään, muutoin tuskin teidän latuskalakkinne säästää pitkiä korvianne ylämaalaisen kalvan typistykseltä, mies."
"Ja jos sinä pitkität solvauksiasi oman oveni edessä vielä vain kaksikin minuuttia", vastasi John Christie, "niin kutsun konstaapelin ja toimitan skotlantilaiset nilkkasi englantilaisen jalkapuun tuttavuuteen!"
Hän kääntyi palaamaan myymäläänsä jonkun verran voitollisena, sillä olipa hänen vihamiehensä sisällinen urheus kuinka suuri hyvänsä, tämä ei ilmaissut mitään halua kehittää kiistaa äärimäisilleen – kenties tietoisena siitä, että mitä tahansa etua hän voisi voittaa kahdenkeskisessä nujakassa John Christien kanssa, sen runsaaksi vastapainoksi tulisi Vanhan Englannin järjestysvallan sekaantuminen jupakkaan, olletikin kun sikäläiset viranomaiset eivät siihen aikaan olleet erityisen suosiollisia uusille alamaisnaapureilleen niissä monissa mellakoissa, joita alituiseen tapahtui noiden kahden ylpeän kansan yksilöiden kesken, näissä kun vielä säilyi vuosisatoja kestänyt kansallisviha voimakkaampana kuin muutamia vuosia takaperin tapahtunut suopumuksensa saman kuninkaan hallittavaksi.
Mistress Martha oli asunut liian kauvan Alsatiassa kummastuakseen tai säikähtyäkseen näkemästänsä kiistasta. Hän vain ihmettelikin, että suukopu ei päättynyt johonkin tuollaiseen väkivallan tekoon, jotka olivat niiden tavallisena loppuna pyhäkössä. Riitelijäin erotessa toisistaan ei hänellä voinut olla aavistustakaan siitä, että vihojen syy oli syvemmällä kuin hänen kuulemissaan tai näkemissään jokapäiväisissä samanlaisissa kohtauksissa; epäröimättä pysähdytti hän isäntä Christien tämän palatessa myymälään ja ojensi tälle loordi Glenvarlochilta saamansa kirjelmän. Jos hän olisi paremmin tuntenut elämää ja sen toimia, niin hän olisi varmasti odottanut rauhallisempaa hetkeä, ja hänellä oli syytä katua äkkipikaisuuttaan, kun kiivastunut rihkamakauppias sanaakaan virkkamatta tai viitsimättä vilkaista kirjeestä muuta kuin allekirjoituksen paiskasi sen maahan, polki sitä syvästi halveksien ja peräytyi myymäläänsä, sulkien luukkuoven, murahdettuaan kirjeen tuojalle vain jotakin paljoa enemmän kiroukselta kuulostavaa kuin oikein soveltui hänen vakavaan ulkomuotoonsa.
Sanomatonta tuskaa tuntien näki hyljätty, ystävätön ja onneton nainen siten ainoan toiveensa avun, kannatuksen ja suojeluksen saamisesta silmänräpäyksessä häipyvän, kykenemättä käsittämään siihen syytä, sillä tehdäksemme hänelle oikeutta on meidän mainittava, että hänen mieleensä ei hetkeksikään juolahtanut epäluuloa sen ystävän petollisuudesta, jonka hän tunsi Nigel Grahamen nimellä; sellainen ratkaisu olisi kyllä helposti saattanut herätä monenkin mieleen siinä asemassa. Vaikka hän ei luonnostaan vähällä taipunut pyytelyyn, ei hän voinut olla huudahtamatta kiukkuisen kauppamiehen jälkeen: "Hyvä isäntä, kuulkaa minua vain hetkinen! Armeliaisuuden tähden, säädyllisyyden nimessä!"
"Armeliaisuuttako ja säädyllisyyttä häneltä, mistress!" sanoi skotlantilainen, joka yhä piti urheasti hallussaan kiistakenttää, vaikka hän ei yrittänyt estää vastustajansa peräytymistä. "Yhtä hyvin voisitte odottaa viinaa herneenvarsista tai maitoa sierasta. Mies on hullu, vieläpä synnyntähullu."
"Minun on sitte täytynyt erehtyä henkilöstä, jolle kirje oli osoitettu", ja puhuessaan mistress Martha Trapbois oli kumartumaisillaan ottamaan paperia, jota oli niin tylysti pidelty. Kohteliaasti ehättäysi hänen kumppaninsa edelle, mutta aivan yhtä hyvää seuratapaa ei ollut, että hän vaivihkaa vilkaisi siihen, ollessaan ojentamassa sitä hänelle, ja allekirjoituksen osuessa silmäänsä hän virkahti ihmeissään: "Glenvarloch – Glenvarlochin Nigel Olifaunt! Tunnetteko Glenvarlochin loordin, mistress?"
"En tiedä kenestä puhutte", vastasi mistress Martha nyreästi. "Sain sen paperin eräältä master Nigel Grahamelta."
"Nigel Grahamelta! – hm. Ahaa, niin, aivan oikein – minä unhotin", sanoi skotlantilainen. "Pitkä ja vanttera nuori mies, jokseenkin minun mittaiseni; kirkkaat siniset silmät kuin haukalla; miellyttävä puheenlaatu, hiukan ystävälliseen pohjoismaalaiseen haasteluun vetävä, vaan ei paljoakaan sen takia, että hän on oleksinut ulkomailla?"
"Se kaikki on totta – ja entä sitte?" kysyi saiturin tytär.
"Samanvärinen tukka kuin minulla?"
"Teidän on punainen", vastasi toinen.
"Älkää tarttuko puheeseeni", pitkitti skotlantilainen. "Aioin sanoa samanvärinen, mutta enemmän ruskahtava. No niin, mistress, jos olen arvannut miehen oikein, niin olen ja olen ollut hänen kanssaan likeinen tuttava – niin, voinpa totisesti sanoa tehneeni hänelle paljon palveluksia aikoinani ja kenties eläväni tekemään lisää. Tunsin todella vilpitöntä harrastusta häntä kohtaan ja luulen hänen suurestikin kaivanneen minua sitte kun erosimme; mutta vika ei ole minun. Kun tämä kirje siis ei hyödytä teitä sillä taholla, jonne se on osoitettu, niin saatte uskoa, että taivas on sen lähettänyt minulle, joka tunnen erityistä hyväntahtoisuutta kirjoittajaa kohtaan. Minulla on sitäpaitsi sen verran armeliaisuutta ja säädyllisyyttä kuin mies saattaa itselleen sallia ansaitessaan leipänsä, ja halukas olen avittamaan ketä hyvänsä pulaan joutunutta olentoa, joka on ystäväni ystävä, neuvollani ja muutoisin, kunhan en joudu paljoihin kulunkeihin, ollen vieraassa maassa niinkuin karitsa-poloinen, joka on harhaantunut kotiseutunsa laumasta ja jättää tukon villojansa jokaiseen etelämaalaiseen risun perhanaan, mitä sen tielle sattuu." Puhuessaan hän lupaa odottamatta luki kirjeen sisällön ja jatkoi sitte: "Ja tässäkö siis kaikki mitä tarvitsette, kyyhkyläiseni? Ette muuta kuin turvallisen ja kunniallisen asunnon ja ylöspidon omalla kustannuksellanne?"
"En mitään muuta", vahvisti toinen. "Jos olette mies ja kristitty, niin autatte minua saamaan, mitä kovin kipeästi kaipaan."
"Mies minä olen", vastasi caledonialainen, "niinkuin itse näette; ja kristityksi voin sanoa itseäni, joskin arvottomaksi ja vaikka olen niukasti kuullut puhdasta oppia siitä saakka kun tänne tulin – kaikki on täällä ihmisten vehkeillä vellottua – yhym! No niin, ja jos te olette säällinen nainen", – hän pilkisti anojan hipin alle – "niinkuin te kyllä näytätte säällisenlaiselta naiselta – vaikka minä voin sanoa teille, että senlaatuista väkeä ei liiku tämän kaupungin kaduilla niin runsaasti kuin haluaisin – minut oli vähällä kuristaa kaulailuillaan kaksi lutkaa, jotka juuri eilispäivänä tahtoivat raastaa minut krouviin – mutta kuitenkin, jos te olette siisti ja säällinen nainen", – hän pilkisti toistamiseen kasvonpiirteisiin, joissa ei tosiaankaan kuvastunut epäiltävää kauneutta, – "niinkuin te kyllä näytätte siistiltä ja säälliseltä, niin kyllä minä neuvon teidät kunnolliseen taloon, missä saatte hiljaisen, rauhallisen täyshoidon kohtuullisesta maksusta ja voitte tuolloin tällöin käyttää hyväksenne omaa neuvoani ja ohjaustani – aika-ajoin nimittäin, mikäli muut tehtävät sallivat."
"Rohjennenko vastaanottaa sellaista tarjousta vieraalta?" epäröitsi Martha, luonnollista kyllä.
"Ka, mikäpä estäisi, mistress", vastasi kelpo skotlantilainen. "Tulkaa katsomaan paikkaa ja tehkää sitte mielenne mukaan. Emmekä me sitäpaitsi niin kovin vieraita keskenämme olekaan, sillä minä tunnen teidän ystävänne ja te nähtävästi minun, ja se molemminpuolinen tuntemus on yhdyssiteenä meidän välillämme niinkuin rihman keskipaikka pitää yhdessä molempia päitä. Mutta minä selitän tätä likemmin matkamme varrella, jos suvaitsette käskeä noiden kahden laiskan kantaja-rahjuksen nostaa ylös pikku arkkunne, jonka oikea skotlantilainen veisi kainalossaan. Sanonpa teille, mistress, että kyllä Lontoossa piankin massinne pohja paistaa, jos palkkaatte kaksi vetelehtijää tekemään yhden työn."
Niin sanoen hän läksi astelemaan edellä, saattolaisenaan mistress Martha Trapbois, jolle kummallinen kohtalo oli kyllä kasannut rikkauksia, muttei ollut toistaiseksi jättänyt hänelle viisaampaa neuvonantajaa tai suurempaa suojelijaa kuin kunnon Richie Monipliesin, palkattoman palvelijan.
