Kitabı oku: «Qventin Durward», sayfa 38

Viimeinkin, mitään kovempaa vastarintaa kohtaamatta, saapui armeija viljavaan Maas-laaksoon ja suuren kansakkaan Lüttich'in kaupungin edustalle. Schönwald'in linnan he tapasivat perinjuurin hävitettynä, ja saivat kuulla, että Wilhelm de la Marck, joka sotapäällikkönä, joskin vain siinä ainoassa suhteessa, ansaitsi kehumista, oli vienyt kaiken voimansa kaupunkiin; hän oli nähtävästi päättänyt väistää tappelua tasaisella tantereella Ranskan ja Burgundin ritaristoa vastaan. Mutta päällekarkaajat saivat pian kokea, kuinka vaarallinen rynnäkkö suurta kaupunkia vastaan voi olla, vaikkakaan sen vallit eivät ole eheät, kunhan vain asukkaat puolustavat sitä epätoivon vimmalla.

Osa burgundilaisista etujoukoista, nähdessään vallien olevan murrettuina, täynnä suuria ruhjoja, luulivat, ettei ollutkaan muuta estettä, vaan että he voisivat mukavasti marssia sisään. He ryntäsivät siis etukaupunkiin huutaen: »Burgundi, Burgundi! Tappakaa, tappakaa! Kaupunki on meidän vallassamme! Muistakaa Ludvig Bourbon'ia!» Rivien järjestys rikkoutui ahtailla kaduilla, osaksi hajosikin kokonaan, kun moni riensi ryöstämään. Silloinpa yhtäkkiä karkasi itse kaupungista suuri lüttichiläisjoukko ulos, kävi vimmatusti heidän kimppuunsa ja sai aikaan melkoisen telotuksen. De la Marck osasi myös käyttää hyödykseen vallinruhjoja, joiden kautta sopi eripaikoista päästä ulos; hän lähetti väkeänsä eri teitä riidanalaista etukaupunkia kohti, niin että viholliset saivat nyt yht'aikaa kimppuunsa hyökkäyksiä sekä edestä että myös sivuilta ja takaa. Hämmästyneinä tästä arvaamattomasta, kaikinpuolisesta, vimmaisesta vastarinnasta burgundilaiset tuskin jaksoivat pitää paikkaansa. Iltahämäräkin enensi myös heidän häiriötänsä.

Kaarle herttua, saadessansa tämän sanoman, vimmastui silmittömäksi, eikä hänen vihansa siitä hiukkaakaan viihtynyt, että Ludvig kuningas kysyi, eikö hän saisi lähettää ranskalaisia huovejansa tuohon etukaupunkiin burgundilaisia auttamaan ja noutamaan takaisin. Kaarle hylkäsi tämän tarjoumuksen ja tahtoi itse henkivartijainsa etupäässä rientää sinne, varomattomasti liian kauas hyökännyttä etujoukkoaan pelastamaan. Mutta Crévecoeur ja D'Hymbercourt pyysivät sitä tehtävää itselleen; he kiirehtivät tappelutantereelle kumpikin eri haaraltansa paremmassa järjestyksessä ja sovitellen siten, että toisella olisi apua toisesta. Siten onnistuikin näiden molempien kuuluisien sotapäällikköjen saada lüttichiläiset takaisin ajetuiksi ja päästää etujoukkonsa pulasta; mutta tämä oli jo kuitenkin, paitsi vangeiksi joutuneita, menettänyt koko kahdeksansataa miestä kaatuneita, joista toista sataa huovia. Vankeuteen ei ollut kovinkaan monta joutunut, sillä useimmat oli D'Hymbercourt jälleen vapauttanut, joka nyt valloitti myös tuon riidanalaisen etukaupungin ja asetti vartijoita kaupunginpuoliseen päähän; tämän etukaupungin ja itse kaupungin välillä oli näet noin 5 – 600 levyinen aukea tanner, rakentamatta jätetty juuri siksi, että kaupungin muuria olisi helpompi suojella. Vallihautaa ei ollut etukaupungin ja kaupungin välillä tässä paikassa, sillä maaperä oli kalliota. Vastapäätä olevassa kaupungin muurissa näkyi portti, mistä oli helppo rynnätä ulos, ja paitsi siitä näkyi pari, kolme ruhjottua kohtaa, jotka Kaarle herttua oli revittänyt St. Tron'in tappelun jälkeen ja jotka nyt hät'hätää olivat tuketut hakulilla. D'Hymbercourt asetti kaksi tykkiä porttia vastapäätä, toiset kaksi suurimpaa vallinruhjoa kohti, esteeksi ulos hyökkäyksiä vastaan kaupungista, ja palautui sitten burgundilaisen pääjoukon luo, jonka hän tapasi suuressa häiriössä.

Herttuan lukuisan armeijan pää- ja takajoukko olivat näet yhä vielä jatkaneet marssia eteenpäin, vaikka masennettu ja karkoitettu etujoukko jo peräytyi; näin olivat ne kaikki yleiseksi hämmennykseksi sekaantuneet. Häiriö oli siitä tullut vieläkin suuremmaksi, että ylimajoittaja D'Hymbercourt oli poissa. Kaiken muun pahan lisäksi tuli nyt myös yökin, pilkkoisen pimeä niinkuin suden vatsassa; taivaasta alkoi myös virrata rankkaa, kovaa sadetta, ja paikka, mihin piiritysarmeijan piti leirinsä laittaa, oli lietteinen, täynnä ristiin, rastiin käyviä ojia. Tuskin on mahdollista täydesti käsittää minkälaiseen hämminkiin Burgundin armeija oli joutunut; päälliköt olivat eksyneet erilleen väestään, sotamiehet lipuistaan ja johtajistaan. Jokainen, niin alhainen kuin ylhäinenkin, pyrki vain suojaan ja lepoon, tyytyen siihen, jos itse vain sai paikan. Tappelusta palaavat uupuneet ja haavoitetut soturit saivat turhaan pyytää suojaa ja virvoitusta. Toiselta puolen taas ne, jotka eivät heidän väelleen tulleesta vahingosta vielä tienneet mitään, tunkivat eteenpäin, rientäen muka saamaan osaansa ryöstöstä, jota heidän, luulonsa mukaan par'aikaa aika hauskasti harjoitettiin kaupungissa.

Takaisin tultuansa oli D'Hymbercour'illa sanomattoman vaikea työ tehtävänään, ja se muuttui vielä kiusallisemmaksi herttuan nuhdesanojen kautta; sillä tämä ei yhtään ottanut korviinsakaan sitä puolustusta, että vielä tärkeämpi tehtävä oli pidättänyt D'Hymbercourt'ia muualla. Viimeinpä loppui kun loppuikin kelpo soturin maltti kuunnellessaan herttuan järjettömiä soimauksia. »Minä läksin täältä», virkkoi hän, »etujoukkoamme kutakuinkin järjestämään, jättäen pääarmeijan teidän oman johtonne alle, armollinen herttua; ja nyt, takaisin tultuani, en voi löytää mitään eturintamaa, en mitään kylkijoukkoja, en mitään takajoukkoja, niin perinjuurin ovat kaikki hämmentyneet.»

»Sitä enemmän olemme sillitynnyrin kaltaisia», tokaisi Le Glorieux joukkoon, »joka onkin flanderilaisen armeijan luonnollisin vertauskuva.»

Hovinarrin puhe saattoi herttuan nauramaan ja kenties sai pitemmän riidan hänen ja loukatun sotapäällikön välillä vältetyksi.

Suurella vaivalla saatiin pieni, jollekulle rikkaalle lüttichiläiselle kuuluva huvila tyhjennetyksi muista majaanpyrkijöistä ja varustetuksi herttuaa sekä hänen läheisintä seuraansa varten; ja D'Hymbercourt ynnä Crévecoeur kokosivat viimein myös läheisyyteen pienen vahtijoukon, noin neljäkymmentä huovia, jotka siihen paikkaan virittivät itselleen suuren nuotiovalkean alaspurettujen ulkohuoneitten hirsistä.

Vähän enemmän vielä vasemmalla, tämän huvilan ja kaupungin portin vastapäätä olevan, burgundilaisten etujoukon käsiin joutuneen etukaupungin välillä oli toinenkin huvila, jonka ympärillä oli puutarha sekä piha, ja niiden takana pari, kolme aidattua pellonsarkaa. Tämän huvilan Ranskan kuningas valitsi pääkortterikseen. Ludvig ei ollut juuri itse suuri soturi, ainoastaan sen verran kuin luontainen pelottomuus vaaran kohdatessa ja terävä järki saattoivat hänet siksi tehdä; mutta hän valitsi aina huolellisesti palvelukseensa taitavimmat siinä ammatissa ja soi heille sen luottamuksen, jonka he ansaitsivat. Niinkuin jo sanottu, majaili hän lähimpien seuralaistensa kanssa tässä toisessa huvilassa; osa hänen skotlantilaisista henkivartijoistaan oli saanut sijansa pihalla, jossa heillä ulkohuoneissa sekä vajoissa oli pahan ilman suojaa; loput heistä oli puutarhassa. Muilla Ranskan huoveilla oli kortterinsa hyvin likekkäin hyvässä järjestyksessä, ja vahteja oli asetettu useampiin paikkoihin, kenties tapahtuvan päällekarkauksen ilmoittamista varten.

Dunois ja Crawford, revittämällä alas välimuureja, laittamalla aukkoja pensasaitoihin, täyttämällä ojia ynnä muulla semmoisella pitivät huolta siitä, että eri sotajoukot helpommin voisivat päästä toinen toisensa avuksi ja että koko heidän sotavoimansa olisi hyvässä yhteydessä keskenään, jos hätä tulisi. Tässä työssä oli heillä useita vanhempia upseereja sekä sotamiehiä apuna, erittäinkin teki Le Balafré ahkeruudellansa itsensä huomatuksi.

Kuningas puolestaan katsoi hyväksi kursastelematta lähteä Burgundin herttuan majapaikkaan tiedustelemaan, mihinkä keinoihin nyt aiottiin ryhtyä ja mitä apua häneltä vaadittiin. Hänen tulonsa johdosta kutsuttiin sotaneuvoskunta kokoon, joka asia muuten ei olisi juolahtanut Kaarlen mieleenkään.

Nyt Durward hartaasti pyysi päästä molempien hallitsijain puheille, sanoen itsellään olevan jotain tärkeää ilmoitettavana. Hänen pyyntöönsä suostuttiinkin helposti, ja suuri oli Ludvigin kummastus, kun hän kuuli Qventin'in vakavasti ja selvin sanoin ilmoittavan, että Wilhelm de la Marck aikoi yön aikana, ranskalaisiin vaatteisiin puettuna, ranskalaisten lippujen kera, karata piirittäjien leiriin. Ludvig olisi luultavasti paljon mielemmin suonut, että tämä tärkeä sanoma olisi tullut yksistään hänen tietoonsa. Mutta kun nyt koko juttu oli tullut näin julkisesti kerrotuksi Burgundin herttuan kuullen, ei hän voinut tehdä muuta kuin virkkaa: »Tämä sanoma, lienee se sitten totta tai valhetta, on meille sangen tärkeä.»

»Eipä rahtusenkaan vertaa – eipä rahtusenkaan vertaa!» vastasi herttua huolimattomasti. »Jos siinä hankkeessa, josta tämä nuori mies puhuu, todella olisi perää, niin eipä olisi skotlantilaiseen henkivartijakomppaniaan kuuluva jousimies saattanut sitä minun tietooni.»

»Olkoon miten tahansa», sanoi Ludvig, »mutta joka tapauksessa pyytäisin teitä, serkku kulta, ja niin myös teidän upseerejanne, huomaamaan, että minä, estääkseni tämmöisen, kenties äkkiarvaamatta päällemme tulevan ryntäyksen harmilliset seuraukset, käsken soturieni sitoa valkeat olkavyöt haarniskojen yli. – Dunois pitäköön huolen, että se käsky heti annetaan – jos nimittäin», lisäsi hän, »meidän veljemme ja ylipäällikkömme siihen suostuu.»

»Enpä siinä mitään pahaa näe», vastasi herttua, »jollei vain Ranskan ritareita pelottane saada kuulla sanottavan itseänsä »piianpaidan hihan ritareiksi».

»Sehän olisikin tässä tilaisuudessa vallan sopiva liikanimi, Kaarle veikkoseni», tokaisi Le Glorieux, »koska piikanen on aiottu urhokkaimman palkinnoksi.»

»Oikein puhuttu, herra Viisaus», virkkoi Ludvig. »Ja nyt hyvästi, serkku, minä lähden aseisiin pukeutumaan. – Mutta, sivumennen, kuinka käy, jos minä omalla kädelläni voittaisin Isabella kreivittären?»

»Kuninkaallinen majesteetti», vastasi herttua muuttuneella äänellä, »teidän pitäisi silloin tulla minun uskolliseksi flanderilaiseksi.»

»Enpä voisi», vakuutti Ludvig totisinta ystävyyttä ilmaisevalla äänellä, »tulla uskollisemmaksi kuin mitä jo olen, ja soisin vain, että voisin myös saada teidät, serkku kulta, sitä uskomaan.»

Herttua vastasi lausumalla jäähyväiset äänellä, joka kuului melkein aran hevosen korskahdukselta, kun se hypähtää, säikähtyen hyväilyä yrittävää ratsumiestä, joka pyrkii sen selkään ja siksi koettaa saada sen hiljaa seisomaan.

»Antaisin minä hänelle vaikka kaiken hänen viekkautensa anteeksi», virkkoi herttua sitten Crévecoeur'ille; »mutta sitä en voi suoda anteeksi, kun hän luulee minut semmoiseksi pölkkypääksi, että uskoisin hänen puheensa todeksi.»

Ludvig puolestaan, tultuaan takaisin majapaikkaansa, puheli myös suosikkinsa Olivier le Daim'in kanssa. – »Tuossa skotlantilaisessa», sanoi hän, »on viekkautta ja suorasukaisuutta niin sekaisin, etten oikein saa selvää hänestä. Pasques-Dieu! että hänen piti tehdä sellainen hullutus, jota en ikänä voi antaa anteeksi, ja ilmaista kelpo De la Marck'in rynnäkkötuuma herttuan, Crévecoeur'in sekä kaikkien muiden kuullen, kun hänen olisi tullut kuiskata se minun korvaani, antaen minulle ainakin tilaisuutta valita, tahdoinko sitä auttaa vai estää?»

»Parempi on näin kuin on, kuninkaallinen majesteetti», sanoi Olivier. »Onpa tässä nyt monta teidän seuralaisjoukossanne, joiden omatunto ei sallisi burgundilaisten kimppuun käymistä ilman syytä, eikä myöskään liittoa De la Marck'in kanssa.»

»Oikein puhut, Olivier. «Onhan semmoisia hupsuja maailmassa, eikä minulla nyt ole aikaa viihdyttää heidän omantunnonvaivojansa pienoisella oman edun pulverilla. Meidän täytyy siis kaikkien pysyä rehellisinä miehinä, Olivier, ja Burgundin uskollisina liittolaisina; tänä yökautena kumminkin – aika kenties kerta tuonnee tilaisuutta parempaan leikkiin. – Mene käskemään, ettei yksikään mies saa riisua aseita päältään, ja että he, jos siksi tulee, lennättävät luotinsa niihin, jotka huutavat 'Ranska!' tai 'pyhä Denis!' aivan kuin jos kuulisivat huudettavan 'Helvettiä ja Perkelettä!' Minä itsekin käyn levolle täydessä asussa. – Ja Crawford asettakoon Qventin Durward'in vahtirivimme perimmäiseen paikkaan, lähimmäksi kaupunkia. Tulkoon hänen osakseen ensimäinen siunaus tuosta rynnäköstä, jonka hän meille on ilmoittanut – jos hänen onnensa häntä siinäkin suosii, sitä parempi hänelle. – Mutta pidä erittäin huolta Martius Galeottista, ja katso että hän pysyy varajoukossa, aivan turvallisessa paikassa. Hän on kovin uhkarohkea, ja hupsu kuin onkin, hän tahtoo yht'aikaa muka olla sekä filosofi että miekkamies. Pidä huolta kaikista näistä, Olivier, ja nyt hyvästi. – Cleryn pyhä Neitsyt ja Tours'in pyhä Martti suokoot minulle rauhallista unta!»

XXXVII
RYNNÄKKÖ

Hän katsoi: – luvut lukemattomat kaupungin portist' ulos tunkivat.

Jälleenvoitettu Paratiisi.

Tuo suuri armeija, joka oli asettunut leiriin Lüttich'in edustalle, oli pian vaipunut syvimpään äänettömyyteen. Kauan aikaa vielä olivat kaikuneet lippujensa luo asettuvien sotamiesten huudot, kuuluen ikäänkuin herraansa etsivien koirien ulvomiselta. Mutta lopulla hajonneet soturit, väsyneinä päivän vaivoista, tunkeutuivat joukottain ensimäisen vastaantulevan katoksen alle, ja ne, joiden ei onnistunut semmoista löytää, vaipuivat, uuvuksissa kuin olivat, maahan muurien, pensasaitojen ynnä muiden samanlaisten satunaisten suojapaikkojen juureen, siellä odotellen aamua – aamua, jota moni heistä ei enää saanutkaan silmin nähdä. Melkein kaikki vaipuivat syvään, kuoleman tapaiseen uneen, paitsi ne harvat, jotka raukeina ja unisina pitivät vahtia kuninkaan ja herttuan majapaikkojen ympärillä. Huomispäivän vaarat ja vaivat – samoinkuin kunniantoiveet, joita monet nuorista aatelismiehistä hautoivat mielessään tuon loistavan palkinnon vuoksi, joka saisi piispan murhan kostetuksi – ne olivat nyt haihtuneet mielestä, kun kaikki makasivat väsymyksestä ja unesta tunnottomina. Niin ei ollut kuitenkaan Qventin Durward'in laita. Se tieto, että hän yksinään vain saattoi eroittaa De la Marck'in huomispäivän taistelussa – se ajatus, kuka hänelle sen tiedon oli antanut ja minkä ihastuttavan johtopäätöksen sen johdosta saattoi vetää – se ajatus, että kohtalo nyt oli manannut esille hänen elämänsä vaarallisimman, epätietoisimman hetken, mutta kuitenkin hetken semmoisen, josta sittenkin oli mahdollisuus suoriutua voittajana – ne kaikki karkottivat häneltä unenhalun ja karaisivat hänen hermojansa voimalla, joka väsymyksen voitti.

Hän oli kuninkaan nimenomaisesta käskystä asetettu äärimmäiseen vahtipaikkaan ranskalaisten leirin ja kaupungin välille, jommoisenkin matkan päähän oikealle äsken mainitusta etukaupungista. Täällä seisoen hän teroitti katsettansa tunkeakseen hänen edessään olevan mustan pimeyden läpi, ja heristi korviansa, voidakseen heti huomata vähimmänkin melun, joka ilmaisisi liikettä piiritetyssä kaupungissa. Mutta Lüttich'in suuret kellot olivat jo toinen toisensa jälkeen soimisellaan ilmoittaneet, että kello oli kolme yöllä, ja kaikki oli yhä vielä hiljaa ja ääneti niinkuin haudassa.

Vihdoin viimein, kun Durward alkoi jo luulla, että rynnäkkö oli lykätty päivänkoiton aikaan, ja ajatteli ilolla, että päivän valossa olisi helpompi erottaa tuota poikkiviivalla halkaistua Orleans'in liljavaakunaa, kuului hänen korviinsa hiljainen humina niinkuin häirittyjen mehiläisten, jotka kokoontuvat pesäänsä puolustamaan. Hän kuunteli – humina ei lakannut; mutta sen ääni oli niin epäselvä ja kaikkea omituisuutta vailla, että se yhtähyvin saattoi olla tuulen huminaa jonkun kaukaisen lehdon latvoissa, tai kenties sateesta paisuneen puron solinaa, joka tavallista kovemmalla äänellä laski vetensä hidaskulkuiseen Maas-jokeen. Tämä epätietoisuus esti Durward'ia heti antamasta hätämerkkiä, sillä se, jos se ajattelemattomasti tehtiin, olisi ollut suuri rikos.

Mutta kun humina yhä koveni ja samassa ikäänkuin kuului lähenevän etukaupunkia sekä hänen omaa vahtipaikkaansa, katsoi Durward viimein parhaaksi peräytyä niin hiljaa kuin mahdollista ja kutsua enoansa, joka komensi varavahtina olevaa pientä jousimiesparvea. Kaikki kavahtivat heti jaloilleen, tehden sen niin äänettömästi kuin suinkin. Ei ollut kulunut vielä minuuttiakaan, niin oli jo lordi Crawford'kin saapunut heidän luokseen. Hän lähetti sanansaattajan kuningasta ja hänen seuralaisiaan herättämään, ja peräytti pienen joukkonsa vähän matkaa vahtivalkean taakse, etteivät he olisi näkyvissä. Humina, joka sillä välin oli jo tullut paljoa lähemmäksi, taukosi nyt yht'äkkiä kokonaan; mutta sen sijaan kuului kauempaa selvään raskasta jalkojen kopinaa suuressa etukaupungille päin marssivasta miesjoukosta. »Burgundilais-vetelykset ovat nukuksissa vahtipaikoillaan», kuiskasi Crawford. »Riennä etukaupunkiin, Cunningham, herättämään noita pässinpäitä.»

»Tehkää jommoinenkin kierros taaksepäin», sanoi Durward; »sillä jos ikänä korvani on osannut ihmisten jalankopinaa erottaa, niin seisoo jo aika parvi etukaupungin ja meidän välillämme.»

»Oikein puhuttu, sievä poikaseni Qventin», kiitti ukko Crawford; »oletpa jo soturi, paljon taitavampi kuin mitä sinun ikäisestäsi saattaisi toivoa. He ovat seisahtuneet odottamaan kunnes toisetkin joutuvat perille. – Soisinpa että minulla olisi hiukkasen tietoa siitä, missä kohdassa he ovat!»

»Kyllä minä lähden hiipimään sinnepäin, korkea-arvoinen herra», sanoi Durward, »ja koetan hankkia tietoja.»

»Teepäs niin, poika kultaseni; sinulla on tarkka korva ja tarkat silmät ja hyvä tahto – mutta ole varovainen – en tahtoisi menettää sinua koko maailman tavaran tähden.»

Durward läksi hiipimään, pyssy kädessä varalta, paikkoja myöten, joita hän jo ennakolta, edellisenä iltana hämärän aikana, oli tyystin tutkinut. Hän meni yhä eteenpäin, kunnes oli saanut selville, ettei ainoastaan sangen suuri sotamiesjoukko ollut pysähtynyt kuninkaan majapaikan sekä etukaupungin keskivälille, vaan että toinenkin pienempi, erilleen lähetetty parvi oli tullut vielä edemmäksi, ollen nyt aivan likellä häntä. He kuuluivat kuiskuttelevan keskenään, ikäänkuin eivät oikein olisi tietäneet mitä nyt tehdä. Viimeinpä pari, kolme tästä parvesta erilleen lähtevää Enfants perdus (ennalta lähetettyä uskalikkoa) lähestyi häntä kahden peitsen varren matkan päähän. Durward näki nyt, ettei hänen ollut enää mahdollista heidän huomaamattansa peräytyä. Hän huusi siis ääneensä: »Qui vive?» (Kukas siellä?) ja sai vastaukseksi: »Vive Li-Li-ége! (Eläköön Lüttich!) – arvelinpa sanoa (lisäsi puhuja oikaisemalla) (Vive la France! (Eläköön Ranska!)» – Durward heti paikalla laukaisi pyssynsä – yksi mies kaatui parahtaen, ja Qventin pääsi takaisin omiensa luoksi, vaikka hänen jäljessänsä lensi koko joukko umpimähkään ammuttuja luoteja, joiden tuli epäsäännöllisellä tavalla välkähteli vihollisparven riviä myöten, todistaen sen lukumäärän sangen suureksi.

»Sepä oli aikamiehen työ, kunnon poikani!» kehui Crawford. »Nyt, pojat, peräydytään pihaan – heitä on liian monta, että heidän kanssansa sopisi mellastella aukealla tantereella.»

He riensivät siis nyt pihaan ja puutarhaan, jossa heidän tullessaan jo kaikki oli taisteluun valmiina ja kuningas par'aikaa nousi hevosen selkään.

»Minnekä te aiotte, kuninkaallinen majesteetti?» kysyi Crawford; »parhaassa turvassahan te olette täällä oman väkenne keskellä.»

»Ei», vastasi kuningas, »minun pitää heti rientää herttuan luoksi. Hänen pitää saada luja todistus rehellisyydestämme, muuten käyvät sekä lüttichiläiset että burgundilaisetkin meidän kimppuumme.» Hevosen selkään hypättyään hän jätti ulkopuolella huvilaa seisovan väen Dunois'n haltuun, ja määräsi Crawford'in skotlantilaisten jousimiesten sekä muiden henkivartijain päälliköksi, joiden tuli puolustaa huvilaa pihoineen, puutarhoineen. Hän käski heidän tuottaa sinne kaksi falkonettia sekä kaksi muuta pientä tykkiä, jotka olivat jääneet noin virstan matkaa jäljemmäksi. Sillä välin piti heidän pitää paikkansa, vaan eivät saaneet millään muotoa rynnätä eteenpäin, vaikka onni kuinka kallistuisi heidän puolelleen. Nämät käskyt annettuaan hän ratsasti pienen saattojoukon suojaamana herttuan pääkortterille.

Syynä siihen, että kaikki tässä luetellut toimet kerittiin saada aikaan, oli Durward'in onnistunut laukahdus; sillä se oli sattunut itse huvilan isäntään, joka oli tähän paikkaan aikovan parven oppaana. Ilman tätä sattumusta olisi lüttichiläisten rynnäkkö, jos he viivähtämättä olisivat käyneet päälle, kenties onnistunut.

Durward, jolla oli käsky seurata kuninkaan mukana, sai nähdä herttuan vimmaisessa mielenkiihkossa, joka miltei oli tehdä hänet kykenemättömäksi johtajan virkaa toimittamaan juuri tällä hetkellä, jolloin se olisi ollut erittäin tarpeen. Sillä nyt tulinen käsikahakka pauhasi etukaupungissa armeijan vasemman kyljen päässä – samoin myös oli vimmaisesti rynnätty kuninkaan pääkortteria vastaan, leirin keskikohtaan – ja sitä paitsi ilmaantui nyt kolmas, vieläkin suurempi lüttichiläisparvi, joka oli pujahtanut ulos jostain kaukaisemmasta muurinruhjomasta, hiljaa marssinut kaikenlaisia heille tuttuja solia, viinamäen polkuja ja kujia myöten, ja karkasi nyt oikeanpuolisen kyljen kimppuun. Burgundilaiset, säikähtyneinä siitä, kun kuulivat sekaisin huudettavan »Vive la France! (Eläköön Ranska!)» tai »Mont joie St. Denis!» ja taas »Liége! (Lüttich!)» sekä »Rouge Sanglier! (Punainen Metsäkarju!)» päättivät tästä, että heidän ranskalaiset liittolaisensa olivat ruvenneet pettureiksi ja tekivät sangen heikosti, pikemmin vain nimeksi vastarintaa. Herttua puolestaan kiroillen, niin että vaahto pursui suusta, huusi ja komensi, että piti pyssyillä sekä jousilla ampua kaikkia ranskalaisia, olivatpa ne sitten mustia tai valkeita – hän tarkoitti näet noita liinoja, jotka Ludvigin sotamiehet olivat sitoneet käsivarteensa.

Kuninkaan tulo, jonka seurassa oli vain Le Balafré, Durward sekä vielä kymmenkunta jousimiestä, palautti nyt kuitenkin herttuan luottamuksen ranskalaisiin. D'Hymbercourt, Crévecoeur sekä muut burgundilaispäälliköt, jotka siihen aikaan olivat enimmin kuuluisat ja pelätyt sodassa, riensivät innokkaasti taisteluun. Muutamat heistä läksivät hakemaan kauempana majailevia sotajoukkoja, joihin ei pelästys ollut ulottunut; toiset hyökkäsivät tulisimpaan kahakkaan, saivat miehet jälleen tottelemaan, järjestivät heidät vähitellen sotarintamaan ja masensivat päällekarkaajien vauhdin sinne tuoduilla tykeillään. Herttua itse puolestaan peuhaili etumaisessa rivissä huutaen, hakaten ja sivallellen kuin tavallinen sotamies. Ludvig sitä vastoin käyttäytyi niinkuin hätäilemättömän, tasamielisen, järkevän johtajan sopii, välttämättä vaaraa, mutta hakemattakaan sitä, ja osoittaen niin suurta neuvokkaisuutta sekä taitoa, että burgundilaiset mielellään tottelivat hänen käskyjänsä.

Taistelu oli nyt kiihtynyt sanomattoman tuliseksi ja kauheaksi. Vasemmalla kyljellä oli etukaupunki, sen jälkeen kun siellä jonkun aikaa oli vimmaisesti taisteltu, syttynyt palamaan, vaan ei edes tämä hirveä, avaralle levinnyt tulipalokaan saanut lakkautetuksi vihollisten sotajoukkojen taistelua noiden lekkuvien kekälekasojen keskellä. Keskikohdalla ranskalainen apuvoima, vaikka ahdistuksissa suunnattoman ylivoiman alla, lennätteli joka haaralle niin lakkaamatonta ja tiheää tulta, että tuo pieni huvila välähdyksistä oikein paistoi loistavana, aivan kuin olisi tulinen marttyyrikruunu ollut sen ympärillä. Oikealla kyljellä kallistui tappelu milloin puolelle, milloin toiselle vaihtelevin menestyksin, sitä myöten kuin vereksiä apujoukkoja virtasi lisään, kaupungista tai toiselta puolen Burgundin armeijan takaa. Näin jatkui taistelua viihtymättömällä vimmalla koko kolme loppumattoman pitkää tuntia, kunnes päivä, jota piirittäjät kipeästi toivoivat joutuvaksi, vihdoin koitti. Silloin juuri näyttivät vihollisen ponnistukset sekä keskikohtaa että myös oikeanpuolista kylkeä vastaan jo alkavan väsähtyä, ja muutamat tykin jyrähdykset samassa kuuluivat huvilasta.

»Menkää», käski kuningas Le Balafré'tä sekä Durward'ia heti kun nämät paukahdukset olivat kajahtaneet hänen korvaansa. »Falkonetit ovat tulleet – huvila on nyt hyvässä turvassa, kiitos pyhälle Neitsylle! – Käskekää Dunois'n rynnätä tännepäin, painuen kuitenkin vähän lähemmäksi kaupungin muuria. Hän ottakoon kaikki meidän huovimme, paitsi mitä huvilan puolustamiseksi tarvitaan, ja tunkeutukoot näiden kovapäisten lüttichiläisten sekä kaupungin väliin, mistä heille yhä uusia voimia virtaa.»

Molemmat jousimiehet ajoivat täyttä nelistä Dunois'n ja Crawford'in luoksi, jotka, paljaaseen puolustussotaan jo kyllästyneinä, ilolla tottelivat tuotua käskyä. He ryntäsivät ulos, vieden kanssansa noin kaksisataa uljasta Ranskan ritaria knaappeinensa sekä enimmän osan skotlantilaisista jousimiehistä ja heidän seuralaisistaan. Näin tunkeutuen sotakentän poikki ja tallaten maassa makaavia haavoitettuja, pääsivät he karkaamaan suuren lüttichiläis-lauman kylkeen, joka tulisesti oli ahdistellut Burgundin armeijan oikeanpuolista sivua. Koittavan päivän valossa he näkivät, että yhä vielä vereksiä vihollisparvia virtaili ulos kaupungista, joko jatkaaksensa tappelua tässä kohdassa, taikka auttaaksensa niitä, jotka olivat kahakassa.

»Niin totta kuin on Jumala taivaassa!» huusi Crawford Dunois'lle, »jollen varmaan tietäisi, että sinä täällä ratsastat minun rinnallani, niin luulisin näkeväni sinut keskellä noiden rosvojen ja poroporvarien laumaa, johtaen ja järjestäen heidän joukkoaan nuija kädessä. Ei muuta erotusta kuin että jos sinä se olisit, niin olisit tavallistasi kookkaampi. Oletko varma, ettei tuo rautavaruksinen päällikkö ole sinun haamusi?»

»Minun haamuniko!» vastasi Dunois; »enpä tiedä mitä sillä tarkoitat. Mutta onpa tuolla kun onkin joku koira, joka haarniskaansa ja kilpeensä on maalannut minun vaakunani, ja häntä minä lähden heti rankaisemaan siitä hävyttömyydestä!»

»Kaikkien jalojen avujen nimessä, korkea-arvoinen herra», pyysi Durward, »jättäkää kostonne minun täytettäväkseni!»

»Sinulleko, nuori mies?» ihmetteli Dunois. »No sepä tosiaan oli nöyrä pyyntö. – Ei – tämmöisissä asioissa ei sijainen kelpaa.» Ja sitten, kääntyen ympäri satulassaan, hän huusi ympärillä seisoville: »Herrat Ranskan ritarit, riviin, peitset ojennuksiin! Laittakaa että nousevan auringon säteet pääsevät paistamaan noiden Lüttich'in sikolaumain ja Ardennien metsäkarjupoikueitten läpi, jotka pitävät maskeraadia meidän vanhoissa, kuluneissa vaatteissamme!»

Ritarit vastasivat kaikuvalla huudolla: »Dunois, Dunois! – Eläköön uljas Bastardi! – Orleans apuun!» Ja he ryntäsivät eteenpäin täyttä vauhtia, päälliköt etumaisena. Vaan ei ollut hätäpoikia heidän vastassaankaan. Koko suuri sotajoukko, jonka kimppuun he hyökkäsivät, oli jalkaväkeä, muutamia ratsullisia päälliköitä lukuunottamatta. Lüttichiläiset tukivat peitsiensä varret jalkojansa vastaan, ja näin, ensimäinen rivi polvillaan, toinen kyykkysillä, muiden taempain peitsenpäät ojennuksissa etumaisten päiden ylitse, he tekivät siilin tavoin vastarintaa ritarien päälleryöpsähtävälle rynnäkölle.

Harvojen vain onnistui murtaa tuon rautaisen piikkiaitauksen läpi. Niiden harvojen joukossa oli Dunois, joka iskien kannukset ratsunsa kupeisiin sai jalon orhiin hypähtämään enemmän kuin kahdentoista jalan korkeuteen maasta, ja tuli siten vihollisjoukon keskelle, jossa hän oli likempänä sitä, jota hänen vihansa etsi. Mutta suureksi ihmeeksensä hän huomasi, että Durward yhä oli hänen vieressänsä taistellen kilpaa hänen kanssaan! Nuoruus, hurja uljuus ja luja päätös saada voitto tai surma, olivat antaneet nuorukaiselle voimaa pysytellä Euroopan parhaan ritarin rinnalla; sillä semmoiseksi Dunois'ta kehuttiin, ja syystä kehuttiinkin siihen aikaan.

Heidän peitsensä olivat pian menneet poikki, mutta lanzknecht'it eivät kestäneet heidän pitkien, raskaitten kalpojensa sivalluksia; ja itse puolestaan nämät molemmat ratsumiehet yhtä vähän kuin heidän hevosensakaan, jotka olivat täydessä rautavarustuksessa, eivät olleet milläänkään peitsenpistoksista. Dunois ja Durward ponnistelivat yhä voimiansa päästäkseen siihen paikkaan, missä tuo mies, väärä Dunois'n vaakuna kilvessänsä, taisteli taitavana ja uljaana johtajana – mutta yht'äkkiä Dunois keksi toisessa kohtaa kahakan keskellä metsäkarjun päänahan torahampaineen, De la Marck'in tavallisen päähineen. Heti hän huusi Qventin'ille: »Sinä ansaitset kunnian saada kostaa Orleans'in vaakunan puolesta! Sen työn jätän sinulle. – Balafré, auta sinäkin sisarenpoikaasi. – Vaan älköön kukaan uskaltako häiritä Dunois'n metsäkarjunpyyntiä.»

Tietysti Durward suostui ilolla tähän työnjakoon, ja kumpikin heistä läksi ajamaan omaa ajettavaansa, saaden seuraa ja apua muutamilta harvoilta huoveilta, jotka jaksoivat pysyä heidän rinnallansa.

Tähän aikaan se lüttichiläisjoukko, jota De la Marck aikoi mennä auttamaan, silloin kun Dunois'n ryntäys keskeytti hänen oman kulkunsa, oli jo menettänyt yön pimeässä saadut edut; burgundilaiset puolestaan olivat päivän valjettua alkaneet nyt osoittaa säännöllisesti harjoitetun sotavoiman etevyyttä. Lüttichiläiset pakotettiin peräytymään, vihdoin pakenemaan, ja kun he nyt rupesivat tunkeilemaan niiden päälle, jotka olivat käsikahakassa Ranskan huovien kanssa, hämmentyi kaikki tyyni sekavaksi taistelevien, pakenevien sekä takaa-ajavien virraksi, joka vieri kaupungin valleille päin ja viimein itse kaupungin sisään, tuon leveän, varustuksettaman vallinruhjon kautta, josta lüttichiläiset olivat lähteneet rynnäkölleen.

Durward ponnisteli yli tavallisten ihmisvoimien saavuttaaksensa miehen, jota hän ajoi takaa ja joka yhä vielä oli näkyvissä. De la Marck – sillä hän se todellakin oli, – koetti kehotuksillaan sekä esimerkillään saada taistelun uuteen vauhtiin, ja sai siinä työssään hyvää apua valitulta lanzknecht-parvelta. Le Balafré sekä muutamat hänen kumppaneistaan puolestansa koettivat pysyä Durward'in jäljessä, aika lailla ihmetellen tämän nuoren soturin tavatonta uljuutta. Juuri vallinruhjon suussa onnistui De la Marck'in vihdoin saada väkensä hetkeksi pysähtymään ja etumaiset takaa-ajajat takaisin syöstyiksi. Hänellä oli kädessään rautainen nuija, jonka iskuista jokainen, mihin se sattui, näytti sortuvan maahan, ja hän oli niin verissä, että tuskin enää oli mahdollista erottaa hänen kilvessään tuota vaakunaa, jonka näkö oli Dunois'ta vimmastuttanut.