Kitabı oku: «Waverley», sayfa 19
XXXII.
Taistelu
Muutaman tunnin saatuaan nukkua herätettiin Fergus Mac-Ivor ja hänen ystävänsä ja kutsuttiin saapumaan prinssin luo. Etäisen kylän tornikello löi kolmea, heidän rientäessään sinne missä hän makasi. Hän oli siellä jo ylempien upseeriensa ja klan'ien päälliköitten ympäröimänä, istuimenaan olkikupo, jota oli vuoteenaan käyttänyt. Juuri Ferguksen saapuessa päättyi neuvottelu. "Rohkeutta, hyvät miehet", huudahti chevalier, "ja asettukoon jokainen oitis osastoaan johtamaan! Muuan uskollinen ystävä on tarjoutunut opastamaan meidät kapeaa ja mutkittelevaa polkua myöten, joka hankalanakin on sentään kulkukelpoinen. Se johtaa oikean sivustamme ohi tuon rämeisen ja koluisen alueen poikki, lujalle tasangolle, jolle vihollisemme on asettunut. Tuosta pulasta päästyämme täytyy meidän taivaan ja teidän miekkojenne avulla suoriutua muusta."
Ehdotus herätti yleistä riemua, ja kukin päällikkö kiiruhti järjestämään miehiään niin hiljaa kuin mahdollista. Koko armeija siirtyi kapeana rivinä oikealle ja piankin löysi polun, hämmästyttävän äänettömästi ja kuitenkin hyvin joutuisasti marssien sitä myöten nevan läpi. Sumu ei ollut noussut ylävämmälle maalle, joten heillä jonkin aikaa oli tähtien tuike valaistuksenaan. Mutta se katosi tähtien vaaletessa aamukajastuksen tieltä, ja marssivan kolonnan etupää painui sankkaan usmamereen, joka valkeana aaltoili koko alangon yli. Nyt oli eteneminen vaikeampaa, kun polku oli pimeä, ahdas, rosoinen ja toisin paikoin hyllyvään liejuun uppoileva, ja joukkoja oli kuitenkin pidettävä yhteen liittyneinä. Mutta ylämaalaiset olivat elämäntavoissaan tottuneetkin sellaisiin vastuksiin paremmin kuin säännöllinen sotaväki ja etenivät yhä, vauhtiaan suurestikaan vähentämättä.
Ivorin klan'in lähestyessä lujaa maaperää, edeltäjiensä kintereillä, kuului sumun läpi patrullin huuto, vaikk'eivät nähneet rakuunaa itseään: "Kuka siellä?"
"Hst", huudahti Fergus, "henkensä uhalla pitäköön jok'ainoa suunsa kiinni; eteenpäin vain", ja marssia jatkettiin yhtä äänettömästi ja rivakasti kuin ennenkin.
Patrulli laukaisi ratsupyssynsä joukkoa kohti ja laukausta seurasi heti kavioiden kopse, hänen nelistäessään pois. "Hylax in limine latrat", sanoi Bradwardinen parooni, kuullessaan laukauksen; "se poika hälyyttää koko leirin liikkeelle."
Ferguksen klan oli saapunut tasangolle, lavealle sänkipellolle, jonka lakeutta ei ehkäissyt ainoakaan nyppylä, puu tahi pensaskaan. Muu armeija seurasi nopeasti perässä, ja samalla jo kuului hälyytys vihollisarmeijasta. Yllätystä eivät he olleet suunnitelleetkaan, eivätkä sen vuoksi vähääkään välittäneet siitä, että tiesivät vihollisen nyt olevan varuillaan ja valmiina heitä vastaanottamaan. Havainto vain joudutti heidän taisteluvalmistuksiaan, jotka olivatkin sangen yksinkertaiset.
Ylämaalaisarmeija, jolla nyt oli hallussaan usein mainitun avaran tasangon eli sänkivainion itäinen pää, asettui kahteen rintamaan, rämeiköstä merelle päin. Ensimäinen oli aiottu hyökkäämään, toinen varaväeksi. Pikku ratsujoukko, jota prinssi komensi, pysytteli molempain rintamain välissä. Seikkailijaruhtinas oli alkujaan päättänyt itse johtaa rynnäkköä eturivissä, mutta sellaista aijetta vastusti koko hänen esikuntansa, vaivoin saaden hänet siitä luopumaan.
Molemmat rintamat alkoivat siirtyä eteenpäin, ensimäinen valmiina heti taistelemaan. Klan'it, jotka sen muodostivat, olivat kukin asettuneet erilliseksi kiilaksi, kärjestä suipoksi ja kymmenen, kahdentoista tahi viidentoista rivin pituiseksi, sikäli kun heimokunnassa väkeä riitti. Parhaiten asestetut ja arvoltaan ylimmät – sillä ne määritelmät merkitsivät tässä samaa – asetettiin näiden erisuuruisten aliosastojen etunenään. Taaemmat työntyivät hartiat tanassa eteenpäin, painollaan sekä ruumiillisesti että henkistä intoa ja luottamusta lisäämällä jouduttaen etumaisia voimain koetukseen.
"Heitä pois levättisi, Waverley", huusi Fergus, itse tehden samoin; "tartanien sijaan voitamme silkkiä, ennenkuin aurinko on ylennyt merien takaa."
Joka taholla riisuivat ylämaalaiset levättinsä ja tarttuivat aseisiinsa. Syntyi noin kolme minuuttia kestävä kamala seisahdus, joll'aikaa miehet päänsä paljastaen nostivat kasvonsa taivasta kohti ja lausuivat lyhyen rukouksen; sitte he painoivat lakin korvilleen ja alkoivat työntyä eteenpäin, ensimältä verkalleen. Waverley tunsi sydämensä sillä hetkellä pamppailevan kuin halkeamaisillaan. Sitä ei aiheuttanut pelko, ei innostus – vaan molemmat yhtenä, uusi ja ponteva vaikute, joka mieltä ensin hyyti ja hämmästytti, sitte kuumeellisesti kiihdytti. Ympärillä kajahtelevat äänet antoivat lisää yllykettä; torvet törähtelivät ja klan'it ryntäsivät vihollista kohti kukin omana, uhkaavana kolonnanaan. Vauhti lisääntyi hetki hetkeltä ja miesten keskinäinen jupina kasvoi hurjaksi huudoksi.
Samassa hajotti taivaanrannan yläpuolelle noussut aurinko sumun. Huurut nousivat kuin esirippu, paljastaen molemmat armeijat juuri törmäämässä yhteen. Englantilaisten rintama oli suunnattu suoraan hyökkäystä vastaan; se kiilteli väkensä täysien asevarustusten väikkeessä, ja sen sivustoina oli ratsuväkeä ja tykistöä. Mutta näky ei hyökkääjiä säikyttänyt.
"Eteenpäin Ivorin pojat", huusi heidän päällikkönsä, "jott'eivät kameronit iske ensimäisinä!"
Kauheasti huudahtaen syöksähti koko lauma vihollista vastaan.
Muu on hyvin tuttua historiasta. Ratsuväki oli saanut käskyn ahdistaa ylämaalaisia sivulta päin, vaan joutui, näiden juostessaan laukaistessa piiluikkunsa sitä kohti, häpeällisen säikähdyksen valtaan, horjui, seisahtui, sekosi ja nelisti pakoon. Tykkimiehetkin ratsuväen hylkääminä pötkivät käpälämäkeen, kerran laukaistuaan kanuunansa, ja ylämaalaiset, jotka ammuttuaan olivat viskanneet pois pyssynsä ja siepanneet miekkansa, kävivät hillittömällä raivolla jalkaväen kimppuun.
Tänä häiriön ja kauhun hetkenä Waverley huomasi nähtävästi korkea-arvoisen englantilaisen upseerin yksinään ja suojeluksetta seisomassa kanuunan vieressä, jonka hän sen miehistön paettua oli itse suunnannut ja laukaissut Mac-Ivorin klan'ia vastaan, se kun oli lähimpänä. Hänen kookas, roteva ryhtinsä oli omiaan herättämään huomiota, ja tahtoen pelastaa hänet varman surman suusta jätti Waverley nopeimmatkin soturit hetkeksi jälkeensä ja paikalle ensimäiseksi saapuneena kehoitti häntä antautumaan. Upseeri vastasi miekan pistolla, jonka Waverley torjui kilvellään, syrjään kääntäessään katkaisten englantilaiselta aseen. Samalla oli Dugald Mahonyn tappara putoomassa upseerin päähän. Waverley ehkäsi iskun, ottamalla senkin kilpeensä, jolloin upseeri näki enemmän vastustuksen hyödyttömäksi ja Edwardin jalomielisyyden liikuttamana luovutti hänelle miekkansa pätkän. Waverley jätti hänet Dugaldin huostaan, ankarasti muistuttaen että vankia on hyvin kohdeltava ja ettei häntä saanut rosvota, mutta luvaten kuitenkin, että Dugald oli saava täyden korvauksen hukkaan menneestä sotasaaliistaan.
Edwardista oikealla riehui taistelu vielä pikku tovin tulisena ja tiuhassa. Flandrian sodissa harjaantunut englantilainen jalkaväki piteli puoliaan hyvin miehuullisesti. Mutta klan'ien kiinteät joukot olivat monin paikoin tehneet aukkoja heidän pitkiin riveihinsä; ja alkaneessa käsirysyssä ylämaalaisten erikoiset aseet, hillitön rajuus ja tavaton notkeus tuottivat ehdottoman etevämmyyden niiden rinnalla, jotka olivat tottuneet paljon luottamaan järjestykseensä ja sotakuriinsa ja tunsivat toisen särkyneeksi ja toisen tehottomaksi. Luodessaan katseensa savuiselle surmanäyttämölle näki Waverley eversti Gardinerin – omien soturiensa hylkäämänä, vaikka hän oli kaikella tarmollaan koettanut saada heitä kääntymään vastarintaan – kuitenkin kannustamassa hevostaan kentän yli, ottaakseen johdettavakseen pienoisen jalkaväkiosaston, joka pitkitti epätoivoista ja hyödytöntä taistelua, seisoen selin hänen oman puistonsa muuria vasten (sillä hänen talonsa oli taistelutantereen laidassa). Hän näkyi jo saaneen useampia haavoja, vaatteet ja satula kun olivat veriset. Tämän hyvän ja urhean miehen pelastaminen oli oitis Waverleyn ponnistusten ainoana päämääränä. Mutta hän sai vain nähdä everstin kaatumisen. Ennen kuin Edward pääsi tunkeutumaan ylämaalaisen joukon läpi, joka raivoisana ja saaliinhimoisena oli sulloutunut toinen toistaan työntämään, näki hän entisen päällikkönsä putoavan ratsun selästä viikatteen iskun kohtaamana ja maassa ollessaan saavan enemmän haavoja kuin kahdenkymmenenkään surmaamiseen olisi tarvittu. Mutta Waverleyn saapuessa paikalle ei kaikki tajunta vielä ollut kadonnut. Kuoleva soturi näkyi tuntevan Edwardin, katseensa sattuessa häneen moittivan surullisena, ja hän yritti sanoa jotakin, mutta tunsi kuoleman olevan juuri tulossa, luopui aikeestaan, laski kätensä ristiin ja uskoi sielunsa Jumalalle. Kuolevan katse ei tänä sekamelskan hetkenä painunut Waverleyn sieluun niin syvästi kuin sitte myöhemmin muistona.
Äänekkäitä riemuhuutoja kaikui joka taholta. Taistelu oli taisteltu ja voitettu; koko kuormastot ja tykistö jäivät voittajien käsiin. Täydellisempää voittoa ei ole koskaan saavutettu. Tuskin kukaan pelastui taistelusta, paitsi ratsuväki, joka oli sen heittänyt heti alussa, ja nämäkin hajausivat pikku ryhminä ympäri maata. Kertomuksemme alaan kuuluu enää mainita Balmawhapplen kohtalo. Ratsun selässä, joka oli yhtä jäykkäniskainen ja itsepäinen kuin herransakin, hän ajoi rakuunia takaa runsaan seitsemän virstan päähän taistelutantereelta, mutta vihdoin rohkaisi kymmenkunta pakolaista mielensä, kääntyen takaisin ja halkaisten häneltä pääkallon miekoillaan. Niin tuli maailma vakuutetuksi siitä, että tällä onnettomalla herrasmiehellä todellakin oli aivot älykopassaan, joten hänen elämänsä loppu todisti seikan, jota sen aikana suuresti epäiltiin. Hänen kuolemaansa ei moni surkutellut. Hänen ystävänsä, luutnantti Jinker, käytti kaiken kaunopuheliaisuutensa vain puhdistaakseen suosikkitammansa kaikesta onnettomuuden syystä. "Tuhanteen kertaan olen lairdille sanonut", vakuutteli hän, "että oli synti ja häpeä panna elukkaparan suuhun kuolaimia, kun puolen kyynärän mittainen suitsivarsi oli kaikki mitä tarvittiin; ja että hän oli vielä saattava itsensä (saati ratsunsa) tärviölle jonkin kuperkeikan kautta, kuin sitä vastoin, jos hänellä olisi ollut pikkuruinenkaan ohjasrengas, hevonen olisi ollut niin nopsa kääntymään komennon mukaan kuin mikäkin maamoukan poni."
Sellainen oli Balmawhapplen loordin muistopuhe.
XXXIII.
Odottamaton pula
Kun taistelu oli tauonnut ja kaikki jälleen järjestymässä, niin Bradwardinen parooni, päivän velvollisuuksista suoriutuneena ja joukkonsa sijoteltuaan sopiviin asemiin, etsi käsiinsä Glennaquoichin päällikön ja Edward Waverleyn. Edellisen hän tapasi täydessä puuhassa ratkaisemassa heimolaistensa keskuudessa syntyneitä kiistoja etevämmyydestä ja uroteoista sekä saaliinjaosta nousseita tärkeitä ja epäilyttäviä kysymyksiä. Viimeksi mainituista pulmallisin koski kultakelloa, joka vielä äsken oli ollut jonkun englantilaisen upseerin. Se riitapuoli, jota vastaan tuomio langetettiin, lohduttausi sillä, että "hän (s.o. kello, jonka otaksui eläväksi olennoksi) kuoli sinä samana yönä, jona Vich Ian Vohr hänet Murdochille antoi"; koneisto oli näet vetämättä jääneenä seisahtunut.
Heti tämän vaikean kysymyksen ratkaistuaan astui Bradwardinen parooni molempain nuorten miesten luokse, huolestunut, vakava ilme kasvoillaan. Hän hypähti vaahtoavan ratsunsa selästä maahan, jättäen sen renkinsä vaalittavaksi. "Minä en useasti kiroa, mies", virkkoi hän palvelijalle, "vaan jos rupeat koiruuksiisi ja jätät Berwik-paran sukimatta, saalista etsiäksesi, niin lempo minut vieköön, joll'en väännä niskojasi nurin." Hän silitti hellästi elukkaa, joka oli hänet kantanut päivän vaivojen ja vaarojen läpi, ja pari hyväilysanaa sille hyvästiksi lausuttuaan huudahti: "No, hyvät, nuoret ystäväni, olipa tämä kunniakas ja ratkaiseva voitto, mutta nuo ratsumieskonnat vain pakenivat liian pian. Olisin halunnut näyttää teille proelium equestre'n eli ratsastajataistelun hyvät puolet: nyt on noiden raukkamaisuus lykännyt toistaiseksi sen, mitä minä pidän sodankäynnin ylpeytenä ja kauhuna. Ja näin olen nyt minäkin vielä kerran joutunut taistelemaan vanhassa kiistassamme, vaikka myönnänkin, ett'en voinut niin suin päin syöksyä taistelun tulisimpaan tuoksinaan, koska velvollisuutenani oli pitää koossa sitä kourallista, mitä meillä oli ratsuväkeä. Eikä yksikään ritari saisi nureksia toveriensa saavuttamaa kunniaa, vaikkapa heitä käskettäisiin kolmin verroin suurempiin vaaroihin kuin hän; saattaahan toisella kertaa, Jumalan avulla, hänelle sattua toveriensa onni. – Mutta, Glennaquoich, ja te, mr. Waverley, pyydän teitä antamaan minulle parhaan neuvonne eräästä perin painavasta asiasta, joka syvään koskee Bradwardinen suvun kunniaa. – Suokaa siis anteeksi, vänrikki Maccombich, ja te, Inveraughlin, ja te, Edderalshendrach, ja te, sir."
Viimeksi puhuteltu oli Ballenkeiroch, joka entisajan sissikahakassa paroonin kädellä tapahtunutta poikansa kuolemaa muistellen vilkkui häneen hurjaa uhmaa välähtelevin katsein. Parooni oli nopea kuin salama pikaistumaan ja rypisti jo silmäkulmiaan, mutta Glennaquoich veti pois majurinsa ja päällikön käskevään tapaan huomautteli hänelle miten hullua oli tällaisena hetkenä uudistella vanhaa riitaa.
"Maa on raatojen peitossa", mutisi vanha vuoristolainen, ynseästi kääntyen pois, "yksi lisää olisi mennyt muun mukana, ja se olisi ollut Bradwardinen tahi minun. Mutta sinun vuoksesi, Vich Ian Vohr, se sikseen jääköön."
Päällikkö koetti ukkoa lepytellä, viedessään hänet joutuin pois. Palattuaan hän matalalla äänellä huomautti paroonille: "Se on Ballenkeiroch, jonka poika kaatui tuossa onnettomassa jutussa kahdeksan vuotta takaperin."
"Ahaa!" sanoi parooni, ja hänen kasvonpiirteittensä ankaruus suli oitis; "paljon voin sietää mieheltä, jolle olen niin ikävän onnettomuuden tuottanut. Teit oikein siinä, että selitit minulle asian, Glennaquoich; katsokoon nyt minuun mustana kuin keskiyö Martinpäivän aikaan, eikä Cosmo Comyne Bradwardine väitä hänen väärin tekevän. Oi, minulla ei miehistä perillistä ole, ja pitäisipä minun siis kärsiä miestä, jonka olen lapsettomaksi tehnyt – vaikka tiedättehän, että jälkeenpäin järjestin asian teidän kanssanne, suorittamalla sakkoa. – No niin, minulla, kuten sanoin, ei ole miesperillistä, mutta kuitenkin tulee minun ylläpitää sukuni kunniaa; ja siinä suhteessa pyysin erityistä ja yksityistä tarkkaavaisuuttanne."
Jännitetyn uteliaasti odottivat molemmat nuoret miehet hänen asiansa kuullakseen.
"En epäile, pojat, sitä", alotti hän, "että kasvatuksessanne on pidetty huolta läänityssopimusten oikean luonteen selvittämisestä ja valaisemisesta?"
Fergus pelkäsi loppumatonta selittelyä ja vastasi: "sen me tunnemme varsin tarkoin, parooni", nyhjäisten Waverleytäkin vaikenemaan tietämättömyytensä.
"Ja kaiketi tiedätte, että Bradwardinen paroonius on asetettu eräälle kyllä kunnialliselle, vaan laatuaan erikoiselle pohjalle. Sehän nimittäin on blancum, eli kuten Craig mieluummin soisi sanottavan francum, vapaa läänitys, pro servitio detrahendi, seu exuendi, caligas regis post battalliam." Tässä Fergus iski haukansilmänsä Edwardiin, melkein huomaamattomasti kohauttaen kulmakarvojaan, toistaen saman liikkeen hartioillaan. "Mutta tässä asiassa juohtuu mieleeni kaksi epätietoista kohtaa. Ensinnäkin, tuleeko tämä palvelus eli läänitystoimi missään tapauksessa prinssille, kun sanat kuuluvat, per expressum, caligas REGIS, itse kuninkaan saappaat; ja pyydän teitä lausumaan siitä mielipiteenne, ennenkuin jatkamme pitemmälle."
"No, hänhän on hallitseva prinssi", vastasi Mac-Ivor, kiitettävällä tahdonvoimalla pitäen kasvonsa tyyninä; "ja Ranskan hovissa osotetaan sijaishallitsijaakin kohtaan kaikkea sitä kunnioitusta, mikä kuninkaalle kuuluu. Sitäpaitsi, jos minun tulisi jommaltakummalta vetää saappaat jalasta, niin tekisinpä sen palveluksen nuorelle chevalierille kymmenen kertaa halukkaammin kuin hänen isälleen."
"Niin kyllä, vaan minä en puhu yksilöllisistä haluista. Kuitenkin on minulle hyvin tärkeätä se mitä kerrotte Ranskan hovitavoista. Ja epäilemättä prinssi, alter ego'na lienee oikeutettu vaatimaan kruunun suurten alustalaisten homagiumia, koskapa kaikki uskolliset alamaiset sijaishallitusvaltuudessa käsketään häntä kunnioittamaan kuin kuningasta itseään. Kaukana siis minusta olkoon hänen valtansa loiston vähentäminen pidättämällä tätä kunnioituksen toimenpidettä, joka niin erityisesti ylentää sitä, sillä epäilenpä tokko Saksan keisarinkaan saappaita riisuu vapaavaltakunnan parooni. Mutta tässäpä on toinen vaikeus – prinssi ei käytä saappaita, vaan ainoastaan ylämaalaisia töppösiä sääryksineen."
Tämä viime pulma oli vähällä mullistaa Ferguksen totisuuden.
"Tosiaan, parooni", virkahti hän, "tunnettehan sananparren: 'paha on riisua housuja ylämaalaiselta', ja saappaat ovat tässä yhtä lujassa."
"Sana caligae kuitenkin", jatkoi parooni, "tarkottaa alkuperäisessä merkityksessään pikemmin sandaaleja, vaikka myönnänkin että se perhetarustossamme, jopa vanhoissa asiapapereissammekin selitetään saappaiksi; ja Caius Caesar, Caius Tiberiuksen veljenpoika ja seuraaja, sai lisänimen Caligula a caligulis, sive caligulis levioribus, quibus adolescentior usus fuerat in exercitu Germanici patris sui. Ja caligae olivat myöskin käytännössä luostariveljeksillä, sillä eräästä vanhasta Pyhän Benediktuksen sääntökirjasta St. Amandin luostarissa luemme, että caligae sidottiin nauhoilla."
"Se soveltuu töppösiin", arveli Fergus.
"Totta kyllä, hyvä Glennaquoich, ja sanat ovat aivan selvät: caligae dictae sunt quia ligantur; nam socci non ligantur, sed tantum intromittuntur, s.o. caligae saavat nimensä nauhoista, joilla ne sidotaan, kun socci – jotka voinevat olla samaa kuin meidän tallukkamme, joita englantilaiset nimittävät tohveleiksi – vain sujautetaan jalkaan. Valtakirjan sanat myös suovat vaihtoehdon: exuere, seu detrahere, s.o. avata, kuten sandaaleista eli töppösistä puhuen, ja vetää pois, mikä taasen soveltuu saappaisiin. Kuitenkin haluaisin enemmän valaistusta tälle asialle, mutta pelkäänpä ettei täällä päin ole löydettävissä ketään oppinutta asiantuntijaa de re vestiaria.
"Suuresti sitä epäilen minäkin", virkkoi päällikkö, silmäillessään pitkin lakeutta hajaantuneita ylämaalaisia, jotka saaliinensa olivat palaamassa leiriin, "vaikka res vestiariasta itsestään näkyy tällä erää olevan suuri kysyntä."
Kompaa kunnioitti parooni hymyilyllä, vaan palasi heti takaisin asiaan, joka näytti olevan hänelle mitä vakavinta laatua.
"Rättäri Macwheeble kyllä on sitä mieltä, että tämä kunniapalvelus on sen luontoinen, että se tehdään si petatur tantum, ainoastaan jos hänen kuninkaallinen korkeutensa vaatii kruunun vasallilta tätä mieskohtaista velvollisuuden osotusta; ja hän todellakin osotti minulle Dirletonin 'Epäilyksistä ja Kysymyksistä' tapauksen Grippit versus Spicer, koskeva maatilan peruutusta ob non solutum canonem, s.o. läänitysveron laiminlyönnin vuoksi, veron ollessa kolme pippurijyvää vuodessa, mitkä arvioittiin seitsemäksi kahdeksas-osaksi penniä Skotlannin rahaa, ja siinä kuitenkin vastaaja vapautettiin. Mutta minä katson varmimmaksi itse tarjoutua tekemään prinssille tämän palveluksen ja olla valmiina siihen. Kuitenkin pidän samalla huolta siitä, että rättärini silloin on saapuvilla, mukanaan protestikirja, jonka hän tässä on laatinut – (tässä parooni veti paperikääryn povitaskustaan) – ja jossa lausutaan, että 'jos hänen kuninkaallinen korkeutensa näkee hyväksi vastaanottaa muuta apua caligae'nsa (merkitkööt ne sitte saappaita tahi töppösiä); riisumisessa kuin sanotun Bradwardinen paroonin, niin se ei ole millään muotoa vahingoittava tahi ehkäisevä sanotun Cosmo Comyne Bradwardinen oikeutta samaan palvelukseen tulevaisina aikoina; eikä se ole antava kenellekään kamariherralle, kamaripalvelijalle, squirelle tahi hovipojalle, jonka apua hänen kuninkaallinen korkeutensa saattaa suvaita käyttää, minkäänlaista oikeutta, nimeä tahi vaatimusta sanotun Cosmo Comyne Bradwardinen tilaan ja Bradwardinen parooniuteen, kaikkineen mitä siihen kuuluu ja mikä ylempänä mainittu on'."
Fergus ylisti tätä toimenpidettä sydämensä pohjasta ja parooni lausui heille ystävälliset hyvästit, tyydytetyn turhamaisuuden myhäilyn kirkastaessa järeitä kasvojaan.
"Eläköön rakas ystävämme parooni", huudahti päällikkö Bradwardinen poistuttua kuuluvista; "hullunkurisempaa äijää ei ole Tweedin pohjoispuolella! Harmittaa kun en huomannut hänelle ehdottaa, että olisi tänä iltana saapunut prinssin iltaseurueeseen saapaspihti kainalossa. Varmaankin hän olisi suostunut, kunhan olisin pitänyt naamani totisena."
"Mutta miten voi sinua huvittaa pilanteko noin suopeasta ja arvokkaasta miehestä?"
"Suo anteeksi, Waverley, mutta sinähän yrität olla yhtä naurettava kuin hänkin. Etkö siis älynnyt, että mies on kaikesta sielustaan kiintynyt tuohon saapasjuttuun? Hän on pikku lapsesta asti kuullut ja ajatellut sitä maailman suurimpana etuoikeutena ja juhlallisimpana mainetyönä; ja pidänpä epäilemättömänä, että juuri sen saavuttamiseksi hän etupäässä ryhtyikin aseisiin. Usko minua, jos olisin yrittänyt pidättää häntä noin saattamasta itseään naurun alaiseksi, niin olisi hän pitänyt minua tietämättömänä, nenäviisaana narrina, tahi kenties joutunut kiusaukseen leikata kurkkuni poikki – jollaisen huvin hän oli jo kerran suoda itselleen erään muodollisen seikan johdosta, joka ei hänen silmissään kuitenkaan ollut puoleksikaan niin tärkeä, kuin nyt tämä saapas- tahi töppös-ongelma. Mutta minunpa täytyy mennä pääkortteeriin valmistamaan prinssiä tätä merkillistä kohtausta varten. Tietoni on varmaankin tervetullut, sillä se suo hänelle sydämmellisen naurun tällä haavaa ja saa hänet varomaan nauramasta hetkellä, jolloin se olisi sangen mal à propos. Näkemään asti siis, Waverley."
