Kitabı oku: «Waverley», sayfa 21

XXXVI.
Rakkausjuonia ja politiikkaa

Tässä ei tarvitse muistella chevalierin loistavaa saapumista Edinburgiin Prestonin ratkaisevan taistelun jälkeen. Olkoon kuitenkin mainittuna muuan seikka, koska se kuvaa Flora Mac-Ivorin ylevää mieltä. Ylämaalaiset, jotka prinssiä ympäröivät, laukasivat tämän riemullisen hetken innostuksessa ja vallattomuudessa tuon tuostakin piiluikkujansa, ja kun niistä yksi sattui olemaan kovalla panoksella ladattuna, hipaisi luoti nuoren neidon ohimoa, hänen heiluttaessaan nenäliinaa kuistilta. Fergus huomasi vahingon ja riensi oikopäätä neidon luokse; ja saatuaan selville, että haava oli vähäpätöinen, hän sivalsi miekkansa, aikoen hyökätä sen miehen kimppuun, jonka huolimattomuus oli saattanut Floran niin kamalaan vaaraan, mutta silloin tämä tarttui Ferguksen levättiin ja huudahti: "Älä tee poikaparalle mitään pahaa: taivaan nimessä, älä tee hänelle pahaa, vaan kiitä kanssani Jumalaa siitä, että vahinko kohtasi Flora Mac-Ivoria, sillä jos luoti olisi osunut johonkuhun whigiin, olisi niiden puolue väittänyt laukausta tahalliseksi."

Waverleyltä jäi tuntematta se säikähdys, jonka tämä tapaus hänessä olisi vaikuttanut, sillä hänen oli pakko pysyä joukkojen takana, saattaessaan eversti Talbotia Edinburgiin.

He matkustivat yhdessä ratsain, ja ikäänkuin olisivat halunneet tunnustella toistensa mielipiteitä ja tunteita, he keskustelivat jonkun aikaa tavallisista ja yleisistä asioista.

Kun Waverley sitte palasi siihen, mikä hänen sydäntään enimmin painosti, nimittäin isänsä ja setänsä asemaan, näytti eversti Talbot nyt haluavan ennemmin hälventää kuin lisätä hänen levottomuuttaan.

Näin tuntui olevan asian laita varsinkin silloin, kun oli kuullut Waverleyn vaiheet, joita tämä ei lainkaan arkaillut hänelle kertoa.

"Teidän ajattelematon tekonne", sanoi eversti, "ei siis johtunut mistään pahasta aikomuksesta, kuten lakimiehet sitä nimittänevät. Pari kohteliasta puheenpartta tältä italialaiselta kuljeksijaparilta ja hänen ylämaalaisilta värvääjäupseereiltaan sai teidät houkutelluksi hänen palvelukseensa, vai mitä? Onpa se tosin surkeaa ja hullua, mutta ei läheskään niin pahaa kuin aluksi täytyi uskoa. Silti ette nyt voi karatakaan tuon vallantavoittelijan luota – se näkyy mahdottomalta. Mutta en epäile, että niiden erimielisyyksien ohella, joita välttämättä syntyy näiden villien ja häikäilemättömien miesten kesken, ilmenee jokin mahdollisuus voidaksenne kunnialla päästä erillenne ajattelemattomasta liitostanne ennenkuin koko kupla puhkeaa. Jos näin voidaan järjestää tämä juttu, soisin teidän lähtevän Flanderiin erääseen turvalliseen paikkaan, jonka teille osotan. Luullakseni sopii minun sitte hallitukselta toimittaa teille armahdus, kun olette useita kuukausia oleskellut ulkomailla."

"En voi sallia teidän, eversti Talbot", vastasi Waverley, "puhua mistään sellaisesta juonesta, että minun olisi koetettava karata yrityksestä, johon olen ehkä liian pikaisesti, mutta ainakin vapaaehtoisesti liittynyt, samalla vakavasti päättäen kestää loppuun asti."

"No niin", huomautti eversti Talbot hymyillen, "suokaa minun ainakin ajatella ja toivoa vapaasti, vaikk'ei puhua. Mutta sanokaapa, ettekö koskaan ole tarkastaneet salaperäistä kääröänne?"

"Se on matkalaukussani, jonka kaiketi saamme Edinburgissa käsiimme."

Pian he saapuivat Edinburgiin. Prinssin erityisestä käskystä oli Waverleylle toimitettu asunto kauniissa talossa, jonne eversti Talbotinkin sopi jäädä. Ensi toimekseen hän tutki matkalaukkunsa sisällystä, josta puheena ollut käärö heti saatiinkin esille. Waverley avasi sen kiireimmiten. Kirjeenkuoresta, jonka osotteena oli vaan E. Waverley, Esq., hän löysi joukon avattuja kirjeitä. Päällimmäisinä oli kaksi hänelle itselleen osotettua kirjettä eversti Gardinerilta. Päivämäärältään aikaisempi sisälsi ystävällisiä ja kohteliaita muistutuksia siitä, että Edward ei ollut noudattanut kirjottajan neuvoa virkavapautensa käyttämisessä, joka sitäpaitsi pian päättyisi. "Ja vaikk'ei näin olisikaan asian laita", lausuttiin edelleen kirjeessä, "niin olisivat ulkomailta saadut tiedot ja sotaministeriön minulle antamat ohjeet pakottaneet minut lyhentämään poissaoloanne, koska meitä uhkaa, Flanderissa kärsityn häviön jälkeen, sekä muukalaisten hyökkäys että tyytymättömäin kapina omassa maassa. Pyydän siis teitä, kapteeni Waverley, saapumaan kiireimmiten rykmenttinne pääkortteeriin. Samalla minun täytyy lisätä, että tähän näyttää olevan sitä enemmän syytä, kun teidän skvadroonassanne on vireillä suurta tyytymättömyyttä, jonka tarkemman tutkimisen lykkään tuonnemmaksi, kunnes saan käyttää siinä kohden teidän apuanne."

Toinen kirje, kahdeksan päivää myöhemmin kirjotettu, oli tietysti sen laatuinen kuin saattoi odottaakin everstiltä, joka ei edelliseen ollut vastausta saanut. Hän muistutti Waverleyn velvollisuuksista kunniallisena miehenä, upseerina ja brittiläisenä; mainitsi hänen miestensä yltyvää tyytymättömyyttä, huomauttaen niistä joidenkuiden viitanneen sinne päin, että heidän kapteeninsa hyväksyi ja kiihotti heidän kapinallista menettelyänsä; ja lopuksi kirjottaja lausui syvintä surkuttelua ja ihmettelyä, ettei Waverley ollut totellut käskyä saapua pääkortteeriin, muistutti hänelle, että virkaloma oli peruutettu, ja vannotti sanoilla, joissa ilmeni isällistä varoitusta ja sotilaallista käskyvaltaa, korjaamaan erehdyksensä saapumalla viipymättä rykmenttiinsä. "Ollakseni varma", näin kuuluivat loppusanat, "että kirjeeni todella saapuu käsiinne, lähetän tämän skvadroonanne korpraalin Timsin mukana, joka on käsketty antamaan se nimenomaan vaan teille itsellenne."

Luettuaan nämä kirjeet Waverley tunsi mitä katkerimmalla mielellä olevansa pakotettu suomaan urhoollisen ja etevän kirjottajan muistolle amende honorable'n; sillä kun eversti Gardinerilla oli täysi syy uskoa, että molemmat kirjeet olivat varmasti perille saapuneet, niin ei niihin sisältyneiden käskyjen laiminlyömisestä voinut muuta seurata kuin se kolmas ja viimeinen kehotus, jonka Waverley todella sai Glennaquoichissa, vaikka liian myöhään, voidakseen sitä noudattaa. Hänen erottamisensa, koska ilmeisesti oli laiminlyönyt tämän viimeisen käskyn, ei siis ollut lainkaan ankara tai liiallinen toimenpide, vaan suorastaan välttämätön. Seuraava kirje, jonka hän avasi, oli hänen rykmenttinsä majurilta, sisältäen ilmotuksen, että hänen mainettaan tahraava huhu oli liikkeellä, se nimittäin, että muuan mr. Falconer Ballihopplesta tai joku muun niminen oli hänen läsnäollessaan esittänyt kapinallisen maljan, minkä hän oli vaieten sallinut tapahtua, vaikka sen ohella oli lausuttu mitä törkeimpiä loukkauksia kuninkaallista perhettä vastaan, niin että eräs seurassa ollut herrasmies, joka ei suinkaan ole tunnettu uskollisuudestaan hallitukselle, kuitenkin oli sekaantunut asiaan, ja että, jos juttu on oikein kerrottu, kapteeni Waverley välittämättä siitä loukkauksesta, joka häntä vastaan upseerina oli tehty, oli sallinut viimemainitun herran haastaa herjaajan kaksintaisteluun. Majuri vakuutti lopuksi, ettei kapteeni Waverleyn upseeritovereista ainoakaan voinut uskoa tätä häpäisevää juttua todeksi, mutta kuitenkin heidän yksimielisen vakaumuksensa mukaan oli välttämätöntä, että hän oman ja rykmenttinsä kunnian vuoksi heti omassa nimessään julistaisi sen perättömäksi j.n.e.

"Mitä ajattelette tästä kaikesta?" kysyi eversti Talbot, jolle Waverley oli antanut kirjeet ne itse luettuansa.

"Mitäkö ajattelen! Eihän tässä voi ajatella. Olen ihan hulluksi tulla!"

"Rauhoittukaa, nuori ystäväni; katsotaanpa, mitä noissa likaisissa töherryksissä on."

Ensimäinen kyhäys oli osotettu "herra W. Ruffin'ille" ja kuului:

"Korkeasti kunniallinen herra, muutamat nuorista pässinpäistämme ei oikeen tahro purra syöttiä, vaikka minä niille pänttäsin kalloon, että te näytitte mulle skoirin oman sinetin. Mutta Tims antaa teille ne kirjeet kun tahroitte, ja sanoo sille vanhalle aatamille, että on pistänyt ne skoirin omaan kouraan, kai se on sama, kuin teiränkin, ja sitte hän on ihan ensimäisestä merkistä valmiina, ja ei sitte muuta kuin eläköön kirkko ja Sachefrel, niinkuin isäukko aina viljankorjuussa hihkui.

Korkealla kunnioituksella

H. H.

Lisää. Sanokaa sille skoirille, että meidän on, vähä niinkuin halu saada hänestä kuulla ja miksi se ei itse kirjota, se on vähän mukavaa, ja luutnantti Bottler kans vähä epäilee."

"Ruffin on arvatenkin se Luola-Donald, joka korjasi kirjeenne ja piti teidän nimessänne kirjevaihtoa onnettoman Houghton raukan kanssa?"

"Täytynee melkein uskoa. Mutta kuka on vanha aatami?"

"Luultavasti Adam Gardiner poloisesta kömpelö sanasutkaus."

Muut kirjeet käsittelivät samaa asiaa, ja pian molemmat saivat lisäselvitystä Donald Beanin vehkeistä.

John Hodges, Waverleyn palvelija, joka oli jäänyt rykmenttiin ja joutunut Prestonin luona vangiksi, ilmestyi nyt heidän luoksensa. Hän oli hakenut päällikkönsä ruvetakseen taas hänen palvelukseensa. Tältä mieheltä he saivat kuulla, että vähän sen jälkeen, kuin Waverley oli lähtenyt rykmenttinsä pääkortteerista, muuan kaupustelija nimeltä Ruthven, Ruffin tai Rivane, sotamiesten kesken "viekkaaksi Willeksi" mainittu, oli usein käynyt Dundeen kaupungissa. Hänellä oli näkynyt olleen runsaasti rahaa, myyskenteli rihkamaansa hyvin halvasta, aina valmiina kestitsemään tuttujansa olutkapakoissa, ja osasi tunkeutua Waverleyn skvadroonassa monen sotamiehen suosioon, saaden ystävikseen varsinkin kersantti Houghtonin ja erään Timsin, joka myös oli aliupseeri. Näille hän Waverleyn nimessä ilmaisi suunnitelman, että heidän oli rykmentistä karattava ja saavuttava hänen luokseen ylämaahan, jossa ylämaalaiset klan'it jo kuuluivat suurin joukoin tarttuneen aseisiin. Miehet, jotka olivat kuin jakobiiteiksi kasvatetut, mikäli sellaisilla yleensä oli mitään valtiollista vakaumusta, ja tiesivät isäntänsä sir Everardin aina kannattaneen sen suuntaisia periaatteita, menivät hyvin helposti ansaan. Kun Waverley oli kaukana ylämaassa, tuntui tämä seikka heistä riittävältä aiheelta hankkia kirjeensä kaupustelijan välityksellä; ja hänen hyvin tunnetun sinettinsä näkeminen riitti vahvistamaan ne suulliset sopimukset, joita hänen nimessään tehtiin, mutta niiden vaarallisuuden vuoksi ei voitu paperille panna. Vehe tuli kuitenkin ilmi osallisten liian aikaisten kapinapuheiden vuoksi. Viekas Wille osottausi nimensä arvoiseksi, sillä heti kun ruvettiin epäilemään, katosi hän tietämättömiin. Kun sanomalehdessä oli julaistuna Waverleyn erottaminen, nousi suuri osa hänen skvadroonaansa ilmikapinaan, mutta toiset tukahuttivat sen ja riisuivat kapinoitsijoilta aseet. Sotaoikeus tuomitsi Houghtonin ja Timsin ammuttaviksi, mutta myöhemmin heidän sallittiin vetää hengestään arpaa. Houghton, joka siten pelasti nahkansa, osotti syvää katumusta, kun eversti Gardinerin nuhteet ja selitykset saivat hänet vakuutetuksi, että oli todellakin ollut mukana kovin häpeällisessä rikoksessa. On huomattava, että tämä mies poloinen, päästyään asiasta tähän käsitykseen, samalla oli varma siitä, että yllyttäjä oli toiminut ilman Edwardin valtuutusta, lausuen: "Jos se oli häpeällistä ja vanhaa Englantia vastaan, niin ei squire asiasta mitään tiennyt; hän ei milloinkaan ole tuuminut eikä tehnyt mitään häpeällistä, eikä myöskään Sir Everard eikä heistä kukaan ennenkään; siinä uskossa tahdon elää ja kuolla, että Ruffin keksi kaikki omasta päästään."

Se vakaumuksen varmuus, joka hänessä oli tässä asiassa ilmennyt, sekä hänen väitteensä, että Waverleylle osotetut kirjeet oli annettu Ruthvenin käsiin, olivat eversti Gardinerin mielessä vaikuttaneet muutoksen, josta tämä oli eversti Talbotille puhunut.

Lukijalle lienee jo aikoja käynyt selväksi, että Donald Bean Lean oli tässä juonessa suorittanut kiusaajan osan. Hänen vaikuttimensa olivat lyhyesti seuraavat: – Toimeliaan ja juonikkaan älynsä avulla hän oli jo kauvan palvellut chevalierin uskottuja ala-asiamiehenä ja vakoojana, vieläpä niin laajaperäisesti, ett'ei sitä aavistanut Fergus Mac-Ivorkaan, jonka suojeluksessa hän oli, mutta jota hän pelkäsi ja vihasi. Tietysti hän yhä tavotteli tilaisuutta johonkin rohkeaan vehkeeseen, joka tuottaisi hänelle menestystä tämän politiikan alalla ja samalla vapauttaisi hänet nykyisestä, vaarallisesta rosvonammatistaan. Pääasiassa oli hänen toimekseen annettu ottaa selvää rykmenttien miesluvusta Skotlannissa, upseerien luonteesta j.n.e., ja jo kauvan hän oli silmällä pitänyt Waverleyn skvadroonaa, jota arveli yllytykseensä erittäin taipuvaksi. Vieläpä hän arveli, että Waverley sydämessään kannatti Stuartien asiaa, ja varmistui tässä luulossaan senkin johdosta, että toinen niin kauvan oleskeli jakobiitin, Bradwardinen paroonin luona. Kun siis tämä, mukanaan Glennaquoichin palvelija, kävi hänen luolassaan, ei rosvo voinut mitenkään käsittää pelkän uteliaisuuden olevan siihen aiheena, vaan uskoi herkästi, että hänen omaa kykyään haluttiin käyttää johonkin tärkeään juoneen rikkaan, nuoren englantilaisen turvissa. Se seikka, että Waverley ei vähääkään välittänyt viittauksista, jotka olisivat johtaneet selvityksiin, ei muuttanut hänen luuloansa. Tätä menettelyä hän piti viisaana varovaisuutena, joka tosin tuntui hieman loukkaavalta, koska hän pelkäsi olevansa syrjäytettynä yrityksestä, jonka menestykseen tarvitaan keskinäistä luottamusta; siksi hän päätti turvata itselleen asian kulussa oman osansa, huolimatta siitä, annettiinko hänelle varsinaista tehtävää vai eikö. Tässä tarkotuksessa hän Waverleyn nukkuessa anasti hänen sinettinsä, voidakseen sitä osottaa tunnusmerkkinä sotamiehille, joiden luuli nauttivan kapteenin luottamusta. Saavuttuaan ensi kerran Dundeehen, rykmentin olinpaikkaan, hän huomasi ensi arvelussaan erehtyneensä, mutta samalla hänelle avautui uusi toiminta-alue. Hän tiesi, ett'eivät chevalierin ystävät palkitsisi mitään palvelusta niin runsaasti kuin jos hänen onnistuisi houkuttaa joku osa vakinaisia joukkoja lipunpettäjiksi. Siinä mielessä hän keksi ne vehkeet, joihin lukija jo on tutustunut ja jotka selvittävät kaikki ennen Waverleyn matkaa Glennaquoichista sattuneet selkkaukset ja hämäryydet. Eversti Talbotin neuvosta Waverley oli palvelukseensa ottamatta nuorukaista, jonka antamat tiedot olivat näihin vehkeisiin luoneet runsaasti lisävaloa. Hän vakuutti Edwardille, että miehelle koituisi vahinkoa, jos hänet sekotettaisiin tähän epätoivoiseen hankkeeseen, ja että asian kääntyessä miten päin tahansa hänen todistuksensa kelpaisi ainakin selvittämään niitä seikkoja, jotka olivat saaneet Waverleyn antautumaan tähän yritykseen. Waverley laati sen vuoksi lyhyen selonteon tapahtumista isällensä ja sedällensä, varottaen heitä kuitenkaan koettamasta nykyisissä oloissa vastata hänen kirjeeseensä. Sitten Talbot jätti nuorukaiselle kirjeen, joka oli osotettu erään lahdessa risteilevän englantilaisen sotalaivan päällikölle ja jossa pyydettiin laskemaan kirjeentuoja maihin Berwickissä ja antamaan hänelle passi – shireen. Miehelle annettiin tarpeen mukaan rahaa suorittaakseen matkan niin pian kuin mahdollista; myös käskettiin hänen palkata joku kalastaja viemään itseään rannalta sotalaivaan. Tämä suunnitelma onnistuikin täydellisesti, kuten jälkeenpäin selveni.

Kyllästyneenä Callum Begin palvelijatoimeen, kun epäili tämän tarkotuksena olevan myös vakoilla isäntänsä puuhia, pestasi Waverley palvelijakseen Edinburgista erään yksinkertaisen nuorukaisen, joka oli lakkiinsa ottanut valkean kokardin joutuessaan raivoisan lemmenkateeksi Jenny Jopin vuoksi, koska tämä oli koko yön tanssinut vaan musketöörikorpraali Ballockin kanssa.

XXXVII.
Seuraelämää ja lemmen juonia

Eversti Talbot kävi käytöksessään Waverleytä kohtaan ystävällisemmäksi, saatuaan tältä täyden luottamuksen, ja kun heidän oli pakko olla paljon toistensa seurassa, rupesi Waverley enemmän kunnioittamaan everstin luonnetta. Aluksi tuntui hänen jyrkästi paheksivissa ja moittivissa lausunnoissaan olevan jotakin kovaa, vaikka hän yleensä oli hyvin kernas mukautumaan toisen väitteisiin. Tottumus hallitsemaan oli myös luonut hänen puhetapoihinsa jonkinlaisen mahtipontisen jyrkkyyden, huolimatta siitä sulavuudesta, jonka oli saavuttanut seurustellessaan ylemmissä piireissä. Sotilasluonteena hän oli toista laatua, kuin mitä Edward tähän asti oli kokenut. Bradwardinen paroonin sotilaallisuudessa oli turhanpäiväistä muodollisuutta; majuri Melville oli pikkumaisen tarkka yksityiskohdissa ja kurinpidon käytännöllisessä puolessa, kuten oikeastaan sopisi vaan pataljoonan päällikön, vaan ei armeijan komentajan: Ferguksen sotilasmieli taas oli niin sekautunut suunnitelmiin ja valtiollisiin mielipiteisiin, että hän oli enemmän pikku ruhtinaan kuin sotilaan kaltainen. Mutta eversti Talbot oli joka suhteessa englantilainen soturi. Hänen koko sielunsa palveli kuningasta ja isänmaata, ylpeilemättä paroonin tavoin ammattinsa tietopuolisesta taidosta tai, kuten majuri, käytännöllisestä kokemuksestaan, tai käyttämättä kykyään Glennaquoichin päällikön tavoin omiin kunnianhimoisiin aikeisiinsa. Tämän kaiken ohella hän oli mitä sivistynein ja tietorikkain mies, vaikka toiselta puolen, kuten jo huomautimme, erityisiin englantilaisiin ennakkoluuloihin takertunut.

Vasta vähitellen selvisi Edwardille eversti Talbotin luonne; sillä ylämaalaisten viettäessä useita viikkoja Edinburgin linnan turhassa piirittämisessä Waverleyllä ei ollut muuta tekemistä kuin huvitella seuraelämässä. Hän olisi mielellänsä vienyt uuden ystävänsä eräiden vanhojen tuttujensa piiriin. Mutta heidän käytyään parissa paikassa eversti pudisti päätään ja kieltäysi enää kokeilemasta. Vieläpä hän kuvasi Bradwardinen paroonia sietämättömimmäksi muotoseikkain orjaksi, mitä hänen onnettomuudekseen vielä oli tarvinnut tavata, ja Glennaquoichin päällikköä ranskalaistuneeksi skotlantilaiseksi, jossa yhtyi hänet kasvattaneen kansan viekkaus ja suostuttamiskyky ynnä synnyinkansansa ylpeä, kiivas ja kostonhimoinen luonne. "Jos paholainen", sanoi hän, "olisi hakenut nimenomaan sellaista asiamiestä, joka osaisi oikein villitä tämän onnettoman maan olot, niin ei olisi luullakseni voitu parempaa veitikkaa löytää kuin tämä on, jonka olemus tuntuu yhtä toimeliaalta kuin sulavalta ja juonikkaalta ja jota ehdottomasti seuraa ja tottelee joukko sellaisia hurjapäitä, jollaisia te suvaitsette ihailla."

Hän ei säästänyt arvostelussaan naisiakaan, joita oli seuroissa tavannut. Tosin hän myönsi Flora Mac-Ivorin olevan kauniin naisen ja Rose Bradwardinen samoin miellyttävän tytön. Mutta hän väitti, että edellinen pilasi kauneutensa vaikutusta jäljittelemällä ylhäisön tapoja, joita arvatenkin oli nähnyt käytännössä St. Germainin naurettavassa hovissa. Mitä taas Rose Bradwardineen tuli, niin hänen mielestään ei kukaan kuolevainen voinut ihailla sellaista sivistymätöntä olentoa, jonka puutteellinen kasvatus oli yhtä vähän sopusoinnussa sukupuolensa ja nuoruutensa kanssa, kuin jos hän esiintyisi puettuna pelkästään isänsä vanhaan sotilastakkiin. Tämäntapaisista moitteista suurin osa ei ollut muuta kuin kelpo everstin ennakkoluuloja ja myrtymystä, sillä hänestä olisi enkelikin näyttänyt pirulta, ilmestyessään valkea kokardi rinnalla, valkea ruusu hiuksissa ja "Mac" nimen edessä. Myönsipä hän itsekin leikillisesti, ettei voisi suvaita Venustakaan, jos tämä hänelle salongissa esitettäisiin neiti Mac-Jupiterina.

Helposti uskottavaa on, että Waverley katseli näitä nuoria neitosia aivan toisin silmin. Piirityksen kestäessä hän melkein joka päivä kävi heidän luonaan, vaikka surukseen huomasikin edistyvänsä Floran suosiossa yhtä huonosti kuin chevalier linnan vallottamisessa. Neito pysyi jyrkästi siinä käytöksessään, jota oli Waverleytä kohtaan ruvennut noudattamaan, kuitenkaan nähtävästi pyrkimättä häntä välttelemään, tai herkeämään hänen kanssaan seurustelemasta. Joka sana, joka silmäys oli tyysten sopusoinnussa hänen menettelytapansa kanssa, eikä Waverleyn alakuloisuus tai Ferguksen huonosti salattu kiukku voinut syventää Floran huomaavaisuutta Edwardia kohtaan muunlaiseksi, kuin mitä tavallisin kohteliaisuus vaati. Toiselta puolen taas Rose Bradwardine vähitellen sai yhä enemmän arvoa Edwardin silmissä. Usein oli hänellä tilaisuutta huomata, että samalla kun neidon arkuus alkoi hälvetä, hänen olentonsa esiintyi ylevämpänä; – että tämän nykyisen ajan kiihottavat olot näyttivät kehittävän tunteissa ja mielenilmauksissa arvokkaisuutta, jota hän ei ollut ennemmin tajunnut, ja että neito ei jättänyt käyttämättä ainoatakaan tilaisuutta, jonka avulla saattoi rikastuttaa tietojaan tai hienostaa aistiaan.

Flora Mac-Ivor nimitti Rosea oppilaaksensa, auttaen hänen opintojaan ja hartaasti kehittäen hänen aistiaan ja ymmärrystään. Tarkka katsoja olisi huomannut, että hän Waverleyn läsnäollessa oli paljon halukkaampi tuomaan esille ystävättärensä eteviä ominaisuuksia kuin omiaan. Kuitenkin minun täytyy pyytää lukijaa uskomaan, vakuuttaessani että tämän lempeän ja uhrautuvan tarkotuksen verhona oli mitä hellin arkatuntoisuus, tarkasti välttäen kaikkea, mitä olisi voitu teeskentelyksi epäillä. Floran käytös muistutti siis yhtä vähän sellaista ilveilyä, jolla kaunis nainen tavallisesti on koettavinaan esittää toisen etuja, kuin Davidin ja Jonatanin ystävyys kahden Bond-kadulla retkuilevan jätkän välistä suhdetta. Tosiasia oli, että vaikka vaikutus oli tuntuva, ei juuri voitu syytä havaita. Kumpikin nainen suoritti osansa kuin taitava näyttelijä, kaikkein katselijain mieliksi, ja kun näin oli asian laita, niin kävi melkein mahdottomaksi älytä, että vanhempi yhä luovutti ystävällensä sen tehtävän, joka olisi paraiten sopinut hänen omalle kyvyllensä.

Waverleyhin nähden oli Rose Bradwardinella vielä eräs vetovoima, jota vaan harvat miehet voivat vastustaa, nimittäin ilmeinen harrastus kaikkeen, mikä koski Edwardia. Neito oli liian nuori ja kokematon voidakseen arvioida sen huomion koko mahtia, jota yhä osotti käytöksessään. Hänen isänsä oli liiaksi syventynyt tieteellisiin ja sotilaallisiin tutkimuksiin, huomatakseen tyttärensä puolueellisuutta, eikä Flora Mac-Ivor häirinnyt häntä nuhteilla, koska näki ystävänsä ainoastaan tällä käytöksellä voivan lopulta ehkä saavuttaa vastarakkautta.

Tosiasia on, että neitojen heti jälleen tavattua toisensa Rose oli ilmaissut viisaalle ja tarkkanäköiselle ystävälleen sydämensä tilan, vaikk'ei itsekään ollut siitä selvillä. Siitä saakka Flora oli varmasti päättänyt lopullisesti hyljätä Waverleyn kosiskelut ja samalla koettaa suunnata niitä Roseen päin. Hänen veljensä oli kyllä toisinaan, puoleksi leikillä, puoleksi tosissaan, lausunut aikovansa kosia neiti Bradwardinea, mutta tämä seikka ei horjuttanut Floran aikeita. Sillä hän tiesi Ferguksella olevan avioliittolaitoksesta peräti mannermaalaiset käsitykset, niin ett'ei tämä menisi enkelinkään kanssa vihille, ellei samalla saavuttaisi tarkotustaan varmempaa asemaansa ja rikkautta. Paroonin itsepäinen aie siirtää omaisuutensa etäiselle miesperilliselle, eikä tyttärelleen, näytti siis voittamattomalta esteeltä, jonka vuoksi Fergus ei milloinkaan voisi todella kosia Rose Bradwardinea. Ferguksen aivoissa pyörikin lakkaamatta kaikenlaisia tuumia ja vehkeitä; samoin kuin moni keksijä, jolla on enemmän älyä kuin sitkeyttä, niin Ferguskin usein ihan odottamatta, ilman mitään näkyvää syytä, jätti sikseen aikeensa ja ryhtyi vakavasti käsiksi toiseen, joka sukeutui uutukaisena esiin hänen mielikuvituksensa ahjosta tai aikaisemmin oli puolivalmiina syrjään heitetty. Siksi oli useinkin hyvin vaikea arvata, miten hän jossakin asiassa lopulta menettelisi.

Vaikka Flora oli sydämellisesti kiintynyt veljeensä, jonka ponteva toimintatapa olisi ilman heitä yhdistäviä sisaruussiteitäkin herättänyt hänen ihailuaan, niin hän ei silti ollut huomaamatta Ferguksen virheitä, joita piti jokaisen naisen toiveisiin nähden tuhoisina, koska avioliiton onneen kuuluu kotoisen yhdessäolon rauhallinen nautinto ja molemminpuolisen hellyyden osottaminen. Sitä vastoin tuntui Waverley, huolimatta taistelutannerten ja sotatuumain haaveiluista, ihan kuin luodulta kodikasta elämää varten. Hän ei halunnut eikä saanutkaan mitään osaa lähimmän ympäristönsä monimutkaisissa puuhissa, ollen enemmän kyllästynyt kuin kiintynyt niihin hänen läsnäollessaan usein nousseihin väittelyihin, joissa pohditaan ristiriitaisia vaatimuksia, oikeuksia ja etuja. Kaikki osotti hänen olevan juuri sen miehen, joka voisi tehdä Rosen onnelliseksi, koska tämän luonne oli samanlaatuinen.

Eräänä päivänä Flora istuessaan Rose Bradwardinen vieressä huomautti tuosta piirteestä Waverleyn luonteessa. "Hänen älynsä ja hieno aistinsa", virkkoi Rose, "ei voi harrastaa sellaisia pikkumaisia väittelyitä. Mitä hän esimerkiksi välittää siitä, onko Macindallagherien päällikkö, joka on tuonut taisteluun vaan viisikymmentä miestä, eversti vai kapteeni? Ja miten voi odottaakaan mr. Waverleyn ottavan osaa kiihkeään kiistaan, johon veljesi joutui nuoren Corrinaschianin kanssa siitä, kuuluuko kunniasija klan'in vanhimmalle vai nuorimmalle kadetille?"

"Rakas Rose, jos hän todellakin olisi se sankari, joksi häntä luulet, niin hän kyllä välittäisi näistä asioista jonkun verran, vaikk'ei sen vuoksi, että niissä itsessään olisi mitään arvoa, vaan koska hän niissä saisi tilaisuutta esiintyä välittäjänä kiihtyneiden miesten kesken, joille nuo seikat ovat erimielisyyden aiheena. Etkö huomannut, kuinka Waverley hitaasti kohotti päätään ikäänkuin unesta heräten ja kysyi, mitä oli tekeillä, kun nuori Corrinaschian raivoisana kiljui ja tarttui miekkaansa?"

"Kyllä, mutta eikö se nauru, johon he hänen hajamielisyytensä vuoksi ratkesivat, vaikuttanut paljoa enemmän riidan loppumiseen kuin mitkään sanat, mitä hän olisi voinut heille lausua?"

"Totta on sekin ystäväiseni", myönsi Flora, "mutta Waverleyn arvolle sopivampaa olisi, jos hän järkisyillä olisi heidät tyynnyttänyt."

"Haluaisitko sinä hänet joksikin yleisrauhottajaksi kaikkein pikapäisten ylämaalaisten kesken? Suo anteeksi, rakas Flora, veljesi on tietysti tämän asian ulkopuolella; hän on älykkäämpi kuin puolet heistä yhteensä. Mutta saatatko todellakin millään tavoin verrata Waverleytä näihin ylpeisiin, äkäisiin, raivoisiin miehiin, joiden riitoja yhä näemme ja vielä enemmän kuulemme ja jotka säikyttelevät minut ihan kuoliaaksi?"

"En ollenkaan vertaa häntä raakoihin ja sivistymättömiin, rakas Rose. Minä vaan surkuttelen, että niin nerokas ja lahjakas mies ei hanki seurassa sitä asemaa, johon hänellä olisi ominaisuuksiensa vuoksi täysi oikeus, eikä omista kaikkea voimaansa jalon asian hyväksi, jota on ruvennut ajamaan. Onhan joukossa sellaisia kuin Lochiel ja P – ja M – ja G – , mitä sivistyneimpiä ja kyvykkäimpiä; miksi hän ei suvaitse toimia ja auttaa asiaa heidän tavallaan? Usein olen arvellut hänen intonsa laimenevan sen ylpeän, kylmäverisen englantilaisen vaikutuksesta, jonka seurassa hän on nykyään alinomaa."

"Eversti Talbotinko? Kyllähän siinä on hyvin epämiellyttävä mies. Hän ei näy pitävän skotlantilaista naista senkään arvoisena, että viitsisi tarjota kupillisen teetä. Mutta Waverley on niin hyvänluontoinen, niin sivistynyt – "

"Onpa kylläkin", vahvisti Flora hymysuin, "hän osaa ihailla kuuta ja lausua Tasson runojakin."

"Paitsi sitä hän osaa taistella, kuten tiedät", lisäsi neiti Bradwardine.

"Mitä tuohon taistelemiseen tulee", vastasi Flora, "niin luulen kaikkien miesten – ainakin niiden, joita miehiksi kehtaan sanoa – olevan jotenkin toistensa kaltaisia; yleensä tarvitaan karkaamiseen enemmän rohkeutta kuin tappelemiseen. Sitä paitsi, kun miehet seisovat vastatusten, on heissä jokin sisäinen vaisto tappeluun, kuten huomaamme muissakin miespuolisissa olennoissa, esimerkiksi koirissa, sonneissa ja semmoisissa. Mutta Waverley ei ole omiansa suuriin ja uhkarohkeisiin yrityksiin. Hän ei olisi koskaan voinut olla kuuluisa esi-isänsä Sir Nigel, vaan sen sijaan Sir Nigelin ylistäjä ja runoilija. Kuuleppas, minä sanon sinulle oikein, missä hän on kotonaan ja omalla paikallaan", jatkoi Flora Mac-Ivor; "hänen on oltava kotoisen onnen rauhallisessa piirissä, Waverley-Honourissa, jossa saa nauttia oppineen lepoa ja ylevää elämäniloa. Siellä hän sitte korjauttaa vanhan kirjastonsa mitä kauneimman goottilaisen tyylin mukaan ja täyttää kaappinsa mitä arvokkaimmilla ja harvinaisimmilla teoksilla; siellä hän laatii suunnitelmia ja piirtelee maisemia, kirjottelee runoja, rakennuttaa temppeleitä ja kaivattaa luolia; ihanana kesä-iltana hän seisoo pylväskäytävässä linnansa edessä, katsellen kauriita, jotka kuuvalossa leikkivät ruohikolla tai suurten, aavemaisten tammien varjossa; ja toisinaan hän lausuu tuntehikkaita runoja kauniille, nuorelle puolisolleen, joka pitelee häntä käsivarresta – ja hänestä tulee onnellinen mies!"

"Ja hänen vaimonsa on todellakin onnellinen", ajatteli Rose parka. Mutta hän vaan huokasi eikä jatkanut puhelua.