Kitabı oku: «Waverley», sayfa 29

LIII

Huomenna? Voi niin pian! Säästäkäätte!

Shakespeare.

Mukanaan entinen palvelijansa Alick Polwarth, joka Edinburgissa taas oli ruvennut hänen palvelukseensa, saapui Edward Carlisleen, jossa vasituinen sotaoikeus käsitteli hänen onnettomien toveriensa asiaa. Hän oli rientänyt tosin toivomatta enää pelastavansa Fergusta, mutta kiihkeästi haluten edes vielä kerran hänet nähdä. Minun olisi pitänyt mainita, että hän palkkasi syytetyille asianajajat heti kun sai kuulla, että istuntopäivä oli määrätty.

Edward pääsi töin tuskin oikeussaliin sisään, kun se oli tungokseen asti täynnä. Tämä oli jo kolmas istunto. Syytettyjen penkillä istui kaksi miestä. Valamiehet olivat jo julistaneet heidät syyllisiksi. Sitä seuranneen lyhyen hiljaisuuden aikana Edward katsahti syytettyihin päin. Siellä hän näki Fergus Mac-Ivorin uljaan vartalon ja jalot kasvot, jotka nyt olivat sairaaloisen kalpeat pitkällisen ja ankaran vankeuden vuoksi. Hänen vieressään istui Evan Maccombich. Edwardia rupesi huimaamaan heitä katsellessaan, mutta hän malttoi taas mielensä kun oikeuden puheenjohtaja juhlallisesti lausui: "Fergus Mac-Ivor Glennaquoichista eli Vich Iän Vohr ja Evan Mac-Ivor Tarrascleughista eli Evan Maccombich – te kumpikin olette syytteessä valtiorikoksesta. Mitä on teillä esitettävänä puolustukseksenne, jotta oikeus ei langettaisi tuomiota, jonka mukaan teidän olisi kuolemalla sovitettava rikoksenne?"

Fergus silmäsi häneen tuikeasti ja vastasi kovalla äänellä: "Minun ei sovi jättää läsnäolijoita siihen uskoon, ett'en voisi tuollaiseen kysymykseen vastata. Mutta se mitä minulla on sanottavaa, olisi teidän tuomionne ettekä sitä kuuntelisi. Jatkakaa siis työtänne niin pitkältä kuin teidän on sallittu. Eilen ja sitä ennenkin te olette vuodattaneet kunniakasta verta; älkää siis minunkaan vertani säästäkö. Vaikka kaikkein esi-isieni veri virtaisi minun suonissani, olisin sen pannut tässä taistelussa alttiiksi."

Evan Maccombich katsoi häneen vakavasti ja nousi seisaalle aikoen puhua. Mutta hämillään siitä, että hänen nyt oli lausuttava ajatuksensa vieraalla kielellä, hän pysyi vaiti. Tuomari kuitenkin kehotti häntä puhumaan.

"Minä vaan tahtoisin sanoa, korkea oikeus", lausui Evan niin sulavasti kuin osasi, "että jos Vich Ian Vohr päästetään vielä kerran vapaaksi lähteäkseen Ranskaan, josta käsin hän ei varmaankaan häiritsisi kuninkaan hallitusta, niin suostuisi kuusi parasta miestä hänen klan'istaan kuolemaan hänen sijastaan; ja jos annatte minun mennä Glennaquoichiin, toisin heidät tänne itse, ja sitte saisitte joko hirttää tai mestata. Minut saisitte ihan ensiksi tappaa."

Huolimatta hetken juhlallisuudesta kuului salista hillittyä naurua. Evan silmäili julmistuneena ympärilleen ja huusi: "Jos saksilaiset herrat nauravat sitä, että minä tai kuusi vertaistani pidämme henkeämme viiden sellaisen kuin Vich Ian Vohrin veroisena, niin he ovat ehkä oikeassa, mutta jos luullaan, ett'en palaisi täyttämään lupaustani, niin ei tunneta ylämaalaisen sydäntä eikä aatelismiehen kunniaa."

Nauru lakkasi heti ja salissa oli kuoleman hiljaisuus.

Sitten tuomari julisti kummallekin valtiorikoksesta syytetylle tuomion kaikkine kamaline seurauksineen. Mestaus määrättiin toimitettavaksi seuraavana päivänä. Kun tuomari esitti Evanille, että tämä pyytäisi armahdusta vedoten päällikkönsä viettelykseen, keskeytti hänet Evan huutaen: "Jos kerran vuodatatte Vich Ian Vohrin veren, niin otan teiltä vastaan vaan sen armon, että päästätte minut kahleista, annatte miekkani takaisin ja pysytte hetkisen aikaa siellä paikoillanne!"

"Viekää vangit ulos", käski tuomari; "hänen verensä tulkoon hänen päänsä päälle."

Aivan huumaantuneena joutui Edward väkijoukon mukana ulos kadulle. Hänessä oli vireillä vaan yksi halu, se nimittäin, että vielä kerran saisi Fergusta tavata. Hän lähti vankilaan, jossa hänen ystävänsä säilytettiin, mutta siellä häntä ei laskettu sisään. "Vangin luo ei pääse kukaan muu kuin rippi-isä ja hänen sisarensa", selitti muuan aliupseeri. Waverleyn kysyttyä missä Flora asui, ilmotettiin hänelle, että neiti Mac-Ivor oli ylhäisen katolisen perheen luona lähellä Carlislea.

Kun Edwardilta oli kielletty pääsy vankilaan, ei hän uskaltanut omassa epäsuotuisassa nimessään kääntyä ylisheriffin puoleen, vaan lähti tapaamaan sitä asianajajaa, joka oli saapunut Ferguksen juttua ajamaan. Tämä herra selitti, että pelättiin rahvaan kiihtyvän, jos saisi vallantavottelijan ystäviltä kuulla kertomuksia vangittujen viimeisistä hetkistä, ja sen vuoksi oli päätetty estää heidän puheilleen pääsemästä muita kuin läheisiä sukulaisia. Kuitenkin hän lupasi hankkia Waverleylle luvan käydä vankien luona huomisaamuna, ennenkuin heidät vietäisiin mestattaviksi.

Sitten Edward lähti neiti Mac-Ivorin luokse. Suuressa, synkännäköisessä huoneessa hän tapasi Floran istumassa ristikkoikkunan ääressä ja ompelemassa valkeaa vaatetta. Hänen seurassaan oli vanha nainen, näöltään muukalainen, joka vieraan tultua heti poistui. Flora nousi häntä tervehtimään, mutta kumpikaan ei aluksi kyennyt puhumaan. Hänen kasvojensa loistava väri oli kadonnut ja sijaan oli tullut puhtaimman marmorin valkeus, mutta keskellä suurta onnettomuuttaankin hän osotti puvussaan samaa huolellisuutta kuin ennenkin. Hänen ensi sanansa olivat: "Oletteko häntä tavannut?"

"En ole", vastasi Waverley, "hänen luokseen ei päästetty."

"Sitähän saattoi odottaakin", sanoi Flora, "mutta meidän on alistuminen. Luuletteko kuitenkin saavanne hänet vielä nähdä?"

"Ehkä huomenna."

"Siis huomenna tai ei koskaan, kunnes" – tässä Flora katsahti ylöspäin – "kaikki taas kohtaamme toisemme. Mutta toivoakseni te tapaatte hänet vielä kerran maan päällä. Hän rakasti teitä koko sydämestään, vaikka – vaan suottahan on menneisyydestä puhua. Olen niin usein mielessäni kuvitellut tätä kamalaa loppua ja kysynyt, voinko todella kestää kohtaloani."

"Rakas Flora, jos teidän henkinen voimanne – "

"Sepä se", keskeytti hän kiihtyneenä, "minulla on sydämessäni salainen ääni, joka kuiskaa, että juuri se henkinen voima, josta Flora Mac-Ivor ylpeili, on murhannut hänen veljensä!"

"Kuinka voitte lausua niin kauhean ajatuksen?"

"Se vaivaa minua kuin painajainen, vaikka tiedän sen minua pettävän. Tunkeutuen kaikkine kauhuineen sieluuni se tahtoo saada minut uskomaan, että veljeni olisi tuhlannut tarmonsa satoihin muihin puuhiin, mutta minä opetin hänet kohdistamaan ja alttiiksi panemaan kaikki kykynsä tähän yhteen epätoivoiseen yritykseen. Jospa voisin muistaa kerrankaan häntä varottaneeni, mutta sen sijaan minä yhä yllytin hänen tulista luontoaan!"

Edward koetti kaikilla mahdollisilla perusteilla vastustaa sitä käsityskantaa, joka Floran mieltä rasitti, muistuttaen hänelle niitä periaatteita, joissa hän samoin kuin Fergus olivat kasvaneet ja joiden mukaan kumpikin piti velvollisuutenaan toimia.

Hetken vaitiolon jälkeen kysyi Flora haaveksivasti: "Muistatteko vielä, että kerran tapasitte minut ompelemassa Ferguksen morsiuskokardia? Nyt ompelen hänelle hääpukua. Ystävämme täällä antavat viimeisen Vich Ian Vohrin verisille jäännöksille leposijan vihityssä maassa, omassa kappelissaan. Mutta ne eivät saa kaikki olla yhdessä, ei – hänen päänsä – en saa edes suudella rakkaan veljeni kylmiä huulia!"

Kun Edward sitten esitti hänelle Rosen pyynnön, että Flora pitäisi häntä sisarenansa ja neuvottelisi hänen kanssaan tulevaisuudesta, vastasi Flora: "Olen saanut Roselta kirjeen, jossa hän puhuu samasta asiasta. Murhe tekee itsekkääksi, enkä senvuoksi ole tullut hänelle kirjottaneeksi, että epätoivossanikin minun on iloista kuulla hänen onnellisista toiveistaan ja paroonin pelastumisesta. Antakaa tämä Roselle; se on viimeinen arvoesine, mikä hänen Flora paralleen jäi, ja on erään ruhtinattaren lahja." Näin sanoen hän antoi Edwardille rasian, jossa oli hänen hiuskoristeenansa ollut timanttiketju. "Minulle sillä ei enää ole arvoa. Ystäväni ovat minulle toimittaneet turvapaikan skotlantilaisten benediktiininunnien luostarissa Pariisissa. Huomenna lähden luostarisisareni kanssa matkalle. Ja nyt, mr. Waverley, jääkää hyvästi! Olkaa onnellinen Rosen kanssa ja muistakaa joskus ystäviänne, jotka näin menetätte. Mutta älkää koettako minua enää tavata."

Horjuvin askelin Waverley poistui Floran huoneesta ja palasi Carlisleen. Majatalossa hän sai kirjeen asianajajalta, joka ilmotti että hänelle oli myönnetty lupa käydä huomisaamuna varhain Ferguksen luona vankilassa.

LIV

 
Jo kellot soi ja rientää hetki:
On eessä synkkä kuolon retki.
 

Campbell.

Unettoman yön jälkeen oli Waverley varhain aamulla vankilan portin edessä. Mutta hänen oli vielä kauvan odotettava, ennen kuin määrähetkenä portti avattiin ja laskusilta päästettiin alas. Silloin hän pääsi sisään, näytettyään ovenvartijalle lupalippunsa.

Ferguksen koppi oli synkkä holvikomero keskellä linnaa suuressa tornissa. Vanhanaikuisten salpojen ja lukkojen narinaa, kun ne avattiin Edwardin päästämiseksi koppiin, seurasi kahleitten kalina, onnettoman päällikön laahustaessa pitkin kivilattiaa syleilläkseen ystäväänsä.

"Rakas Edward", sanoi hän lujalla, melkein iloisella äänellä, "tämäpä on todella hauskaa. Minun oli niin iloista kuulla, että sinulle avautuu onnellinen tulevaisuus. Kuinka Rose jaksaa? Ja miten on vanhan paroonimme laita? Varmaankin hyvin, koska sinäkin olet vapaana. Kerroppa nyt, kuinka aiot järjestää kolmen lumikon, karhun ja saapaspihdin jutun?"

"Älä nyt, hyvä Fergus, puhu mokomista asioista tällaisena hetkenä!"

"No niin, kyllähän me tänne saavuimme onnellisemmilla enteillä – esimerkiksi viime marraskuussa, kun rinnatusten marssimme kaupunkiin ja hinasimme valkean lipun näiden vanhain tornien huippuun. Mutta silti en rupea ruikuttamaan, kun onni on kääntynyt vastaiseksi. Tiesinhän hyvinkin, kuinka uhkarohkeassa yrityksessä olin mukana. Aikani on nyt muuten täpärällä – puhukaamme siis asioista, jotka ovat tärkeämpiä. Kuinka on prinssin laita? Pääsikö hän verikoirilta pakoon?"

"Pääsi kyllä; hän on turvassa."

"Jumalan kiitos! Kerro nyt lähemmin hänen pakoretkestään!"

Waverley kertoi hänelle tämän merkillisen jutun, mikäli se silloin jo oli tiettynä, ja Fergus kuunteli innostuneena. Sitten hän kyseli muidenkin ystäväinsä kohtaloa, varsinkin oman klan'insa vaiheita. Tämä oli joutunut vähemmän kärsimään kuin useat muut heimot, sillä Ferguksen vangitsemisen jälkeen olivat hänen miehensä hajaantuneet ja palanneet kotiseuduilleen, joten kapinaa lopullisesti kukistettaessa heitä ei enää tavattu aseissa eikä siis kovin ankarasti kohdeltu. Tieto tästä tuotti Fergukselle suurta tyydytystä.

"Sinä olet rikas, Waverley", sanoi hän, "ja jalomielinen. Jos saat joskus kuulla näitä köyhiä Mac-Ivorin miehiä ahdistettavan, niin muista olleesi kerran itsekin niiden puvussa ja siten tulleesi ikään kuin tämän suvun ottopojaksi. Parooni tuntee kyllä tapamme ja lähellä asuen voi sinulle ilmottaa, milloin on aika esiintyä heidän suojelijanansa. Tahdotko sen luvata viimeiselle Vich Ian Vohrille?"

Kuten lukija tajuaa, antoi Edward sen takeeksi kunniasanansa, jonka hän sitte täyttikin niin loistavasti, että hänen muistoaan vielä nytkin siunataan Glennaquoichissa.

"Jospa voisin", jatkoi Fergus, "sinulle luovuttaa myös oikeuteni näiden yksinkertaisten ja urheiden miesten rakkauteen ja kuuliaisuuteen – tai jospa minun olisi onnistunut edes suostuttaa Evan anomaan määrätyillä ehdoilla armoa ja sitte olemaan sinulle parhaana uljaimpana, alttiimpana – " Tässä hänet keskeytti kyynelvirta, jota hänen oma kohtalonsa ei saanut vuotamaan, mutta joka nyt kasvinveljeä ajatellessa valui herkkänä.

"Mutta sille ei mitään mahda", hän jatkoi hieman tyynnyttyään. "Sinä et voi olla Vich Ian Vohr; nämä kolme loihtusanaa ovat ainoa Sesam, aukene heidän tunteittensa saavuttamiseksi ja Evan poloisen on seurattava minua kuolemaan, kuten koko elämänsäkin ajan oli mukanani."

"Niinpä todellakin", sanoi Maccombich nousten lattialta, jolla oli niin hiljaa levännyt, ett'ei Edward hämärässä ollut häntä huomannut. "Eikä Evan koskaan ollut parempaa kohtaloa toivonutkaan kuin saada kuolla päällikkönsä kanssa."

Naputus ovelle ilmotti rippi-isän saapuneen, ja Edward poistui siksi aikaa, jolloin pappi antoi vangeille viimeiset lohdutukset katolisten kirkonmenojen mukaan. Hetken kuluttua hänet taas päästettiin sisään, ja samalla tuli sotamiesten saattamana seppä irrottamaan vangeilta kahleet.

Pian senjälkeen kuului rumpujen pärinää. "Tämä on viimeinen kutsumus aseisiin, mitä minun annetaan kuulla. Ja nyt, rakas Edward, ennen kuin eroamme, puhukaamme Florasta – sisarelleni omistan hellimmät tunteeni, mitä koskaan on sydämessäni liikkunut!"

"Emmehän tässä vielä eroa!" sanoi Edward.

"Tässä juuri; sinä et saa edemmä tulla. Omasta puolestani en pelkää, mitä nyt seuraa, mutta eloon jäävä ystävä ei aina voi sietää nähdä, mitä kuoleva helposti kestää. Toivon muuten, että pääni pystytetään skotlantilaisen portin päälle, jotta silloinkin saan katsella isänmaani sinertäviä kukkuloita. Parooni lisäisi tähän:

"Moritur et moriens dulces reminiscitur Argos."

Nyt kaikui linnan pihalta rattaiden ja kavioiden töminää. "Kuten sanoin, sinun ei sovi minua seurata, ja kun tuo ääni muistuttaa, että aikani pian päättyy, niin kerro nyt, miltä sinusta Flora näytti!"

Waverley kertoi hänelle liikutetuin mielin siitä mielentilasta, jossa oli Floran tavannut.

"Sisar parkani!" huokasi Fergus. "Oman tuomionsa hän kyllä olisi kestänyt, mutta ei minun kuolemaani! Vaan kun eromme ensi tuska on lauhtunut, saa hänen ankara velvollisuuden tuntonsa ja järkkymätön uskollisuutensa uutta ryhtiä – siitä olen varma. Silloin hän muistelee Fergusta kuten muitakin sukumme sankareita, joiden tekoja hän mielellään kertoi."

"Eikö hän enää saa sinua nähdä?" kysyi Waverley; "hän näytti kuitenkin sitä odottavan."

"Välttämätön pikku juoni säästää häneltä viimeisen kamalan hyvästijätön. En voisi kyynelittä hänestä erota enkä salli noiden miesten otaksua, että heillä on voimaa minuun vaikuttaa. Floralle on uskotettu, että hän saisi minut tavata myöhemmällä – ja tämän kirjeen vie rippi-isä hänelle ilmottamaan, että kaikki on lopussa."

Nyt saapui muuan upseeri julistaen, että yli-sheriffi ja hänen apulaisensa odottivat linnan portilla ottaakseen vastaan Fergus Mac-Ivorin ja Evan Maccombichin. "Valmis olen", sanoi Fergus. Sitten hän tarttui Edwardin käsivarteen ja astui papin ja Edwardin saattamana portaita alas, sotamiesten seuratessa jälestä. Pihalla seisoi skvadroona rakuunia ja pataljoona jalkaväkeä neliönä, jonka sisällä oli vankeja mestauspaikalle viemään määrätyt kärryt: matkaa oli noin penikulman verran. Kärryissä istui pyöveli, jonka ammattia osotti hänen kädessään oleva leveä miekka. Nähtyään rakuunat huudahti Evan innoissaan: "Nuohan ovat samoja urhoja, jotka Gladsmuirissa pötkivät meitä pakoon, ennen kuin ehdimme niitä edes vielä tusinaa nitistää. Kyllä ne nyt osaavat näyttää rohkeilta." Pappi kehotti häntä pysymään hiljaa.

Fergus syleili Waverleytä, suuteli häntä molemmille poskille ja hypähti sitte kevyesti kärryihin. Evan istuutui hänen viereensä, ja kulkue lähti liikkeelle. Portilla rikolliset luovutettiin asianomaisilla menoilla siviilivirkamiesten haltuun. Kun yli-sheriffi oli lausunut: "Jumala varjelkoon Yrjö-kuningasta!" nousi Fergus seisaalle ja vastasi kaikuvalla äänellä: "Jumala varjelkoon kuningas Jamesia!" Nämä olivat viimeiset sanat, mitä Waverley kuuli hänen puhuvan. Kulkue loittoni vähitellen, ja hetken kuluttua oli Waverley linnan pihalla yksinänsä, tuijottaen jäykästi holviaukkoon, josta hänen ystävänsä oli ikipäiviksi häneltä kadonnut.

LV.
Dulce domum

Sitä kauhun tunnetta, jonka valtaamana Waverley oli heti Ferguksen mestauksen jälkeen Carlislesta lähtenyt, seurasi vähitellen vakava surumielisyys, niin että hän saapuessaan synnyinseudulleen jo saattoi luonnon helmasta ammentaa lohdutusta. Mutta kuinka täyteläinen olikaan se ilo, jota tunsi saadessaan heittäytyä kunnianarvoisten sukulaisten syliin, joille hän oli velvollinen osottamaan kiitollisuutta ja rakkautta!

Ei ainoakaan moitteen sana häirinnyt heidän yhtymisensä iloa. Vaikka sir Everard ja mrs. Rachel olivat surreet Edwardin vaarallista liittoa nuoren chevalierin kanssa, niin hänen käytöksensä oli kuitenkin niiden periaatteiden mukainen, joissa he itse olivat kasvaneet. Eversti Talbot oli myös hyvin taitavasti raivannut Edwardille tietä ystävälliseen vastaanottoon kuvaamalla hänen uljasta esiintymistään varsinkin Prestonin luona. Sitä paitsi miellytti vanhaa paroonia ja hänen sisartaan se ajatus, että heidän veljenpoikansa oli ryhtynyt kaksintaisteluun niin etevän upseerin kuin everstin itsensä kanssa, vanginnut hänet ja siten kuolemasta pelastanut.

Waverleyn ulkomuoto, sotaelämän ahavoittama ja sotilaskurista ryhdikäs, osotti suurta voimaa ja miehevyyttä, vahvistaen todeksi everstin lausunnon ja samalla viehättäen kaikkia Waverley-Honourin asukkaita, jotka kilvan riensivät häntä katsomaan. Mr. Pembroke iloitsi salaa siitä rohkeudesta, jota Edward oli osottanut Englannin kirkon asiaa puolustaessaan; kuitenkaan ei hän voinut olla entistä oppilastaan hieman moittimatta siitä, että tämä oli leväperäisesti pidellyt hänen käsikirjotustaan. Niinpä hän kertoi joutuneensa kärsimään mieskohtaista epämukavuutta, kun kuninkaan lähetti oli tullut paroonia vangitsemaan. Silloin hän oli katsonut viisaimmaksi lymytä erääseen luolaan, jota entisen tarkotuksensa nojalla vielä nytkin nimitetään "papinluolaksi", eikä sinne oltu uskallettu kuin yhden kerran päivässä tuoda hänelle ruokaa, joka sitä paitsi oli useimmiten ollut haaleata. Edwardin mieleen muistui Bradwardinen paroonin paljoa ikävämpi turvapaikka, mutta hän ei tahtonut vertauksella loukata arvokasta opettajaansa.

Kaikki olivat innokkaita valmistuspuuhissa Edwardin häitä varten, joita hänen omaisensa jo kauvan olivat sydämestänsä toivoneet. Hänen nyt aikomansa avioliitto näytti heistä kaikin puolin edulliselta paitsi mitä varallisuuteen tuli, mutta tätähän heillä itsellään oli kylliksi. Sen vuoksi kutsuttiin mr. Clippurse taas Waverley-Honouriin. Mutta hän ei tullut yksinänsä; kun vanhuuden raihnaisuus jo alkoi rasittaa, oli hän liikekumppanikseen ottanut veljenpoikansa; liikkeen yhteisenä toiminimenä nyt oli Messrs. Clippurse ja Hookem. Näiden käskettiin laatia asianomaiset määräykset mitä anteliaimman kaavan mukaan, ikäänkuin Edward naisi päärin tyttären, joka laahaisi isänsä tiluksia lumikkovaippansa helmassa.

Vaikka Waverley koetti jouduttaa asiaa, vei silloisten kulkuneuvojen hitaisuus ja laillisten muotojen noudattaminen kaksi kuukautta aikaa, ennen kuin hän Englannista lähtönsä jälkeen taas saapui Duchraniin noutamaan morsiantaan. Kuuden päivän kuluttua vietettiin häät. Nuoren parin vihki arvoisa mr. Rubrick, joka oli Bradwardinen kotikappalainen. Frank Stanley oli samaan aikaan saapunut Duchraniin ja toimi sulhaspoikana. Lady Emily ja eversti Talbot olivat myös aikoneet olla häissä läsnä, mutta vähää ennen kävikin ilmi, ett'ei lady Emilyn terveydentila sietänytkään matkan vaivoja. Sen sijaan päätettiin, että Edward Waverley ja hänen puolisonsa, jotka paroonin kanssa aikoivat heti lähteä Waverley-Honouriin, poikkeisivat matkallaan muutamiksi päiviksi eversti Talbotin maatilalle, jonka tämä oli Skotlannissa ostanut ja jolla hän toistaiseksi asui.

Hääseurue matkusti komeasti. Sir Everard oli veljenpojalleen lahjottanut kuusi uljasta hevosta, joiden vetämät uusimmankuosiset vaunut ihmetyttivät puolta Skotlantia; jäljestä seurasivat mr. Rubrickin perhevaunut – molemmat olivat täynnä naisia. Sitte ratsasti joukko herroja, ja viimeisinä kulkivat palvelijat, joita oli ainakin parikymmentä. Kuitenkin tuli, ottamatta nälänhädän vaaraa lukuun, rättäri Macwheeble heitä vastaan tiellä ja pyysi poikkeamaan Pikku-Veolaniin. Parooni tuijotti häneen hämmästyneenä ja vastasi, että hän ja hänen poikansa kyllä kernaasti matkustaisivat Pikku-Veolanin kautta tervehtiäkseen rättäriä, mutta ett'eivät he aikoneet tuoda mukanansa koko häämatkuetta. Hän lisäsi ilomielin kuulleensa, että hänen kunnottoman seuraajansa myytyä tilukset vanha ystävä Duncan oli uudelta omistajalta takaisin saanut virkansa. Rättäri kumarteli ja yhä uudisti pyyntönsä, kunnes parooni, vaikka olikin tunkeilevaisuudesta harmissaan, kuitenkin suostui, peljäten muuten osottavansa sellaisia tunteita, joita kaikin mokomin tahtoi salata.

Heidän lähestyessään puistokujan päätä parooni vaipui vakavaan mietiskelyyn, josta hänet herätti vaan se huomio, että torninhuiput oli uudelleen rakennettu ja rauniokasat korjattu paikalta. Mutta enimmin häntä ihmetytti, että molemmat suuret kivikarhut oli taas pystytetty porttipylväiden päihin. "Uusi omistaja", hän lausui Edwardille, "on osottanut sinä lyhyenä aikana, jonka hän on tiluksia hallinnut, enemmän gusto, kuten italialaiset sanovat, kuin tuo Malcolm koira saavutti vita adhuc durante, vaikka itse olin häntä täällä kasvattanut. – Kun kerta on koirista puhe, niin eiköhän nuo ole Ban ja Buscar, jotka Davie Gellatleyn mukana tuolla hyppivät?"

"Ehdotan, että mennään niitä tapaamaan", sanoi Waverley; "sillä luullakseni talon nykyinen isäntä on eversti Talbot, joka haluaa meitä nähdä. Aluksi hieman epäilin teille mainita, että hän on ostanut vanhan kartanonne, ja voimmehan nytkin sivuuttaa tämän ja mennä rättärin luo, ell'ette mielellänne häntä tapaa."

Nyt oli paroonilla tilaisuus näyttää jalomielisyyttään. Hän henkäisi syvään, otti runsaasti nuuskaa ja huomautti, että kun kerta oli näin pitkälle joutunut hän ei voisi mennä everstin asunnon ohitse, ja että hänestä oli erittäin hauskaa nähdä entisten alustalaistensa uutta isäntää. Näin sanoen hän laskeutui ratsulta maahan, ja muut herrat seurasivat hänen esimerkkiään; myös naiset nousivat vaunuistansa. Hän tarjosi käsivartensa tyttärelleen ja kujaa alas mentäessä osotteli hänelle, kuinka pian Diva Pecunia oli kyennyt poistamaan kaikki hävityksen jäljet.

Kaikki kaadetut puut oli viety pois. Niiden juuretkin oli kaivettu irti ja maa sitten taas tasotettu ja turpeilla peitetty. Hävityksestä ei näkynyt enää merkkiäkään, ja ainoastaan hyvin perehtynyt silmä saattoi huomata muutoksia. Davie Gellatleyn ulkoasussa oli myös tapahtunut uudistus; hän tuli vieraita vastaan, toisinaan pysähtyen ihmettelemään omaa uutta pukuaan. Tosin hän loisti samoissa väreissä kuin ennenkin, mutta nyt hän esiintyi niin koreana, että olisi sopinut prinssinkin palvelijaksi. Hän läheni hyppien entisellä oudolla tavallaan, ensin paroonin, sitten Rosen luokse, ja silittäen vaatteitaan hän lakkaamatta huudahteli: "kaunis, kaunis Davie." Innoissansa hänen oli vaikea kunnollisesti laulaa monilukuisista sävelistänsä ainoatakaan, sillä erinomainen riemuntunne pyrki häntä läkähdyttämään. Myöskin koirat osottivat vallattomilla hypyillään, että nekin tunsivat entisen isäntänsä. "Totta puhuen, Rose", huudahti parooni, "näiden mykkien eläinten ja tuon narri paran kiitollisuus panee kyyneleet vuotamaan vanhoista silmistäni, kun taas Malcolm heittiö – mutta eversti Talbotille olen todellakin kiitollinen siitä, että hän on niin hyvin pitänyt huolta koiristani ja Davie poloisesta. Meidän ei kuitenkaan sovi jättää niitä tänne nauttimaan eläkettä."

Heidän vielä puhellessaan tuli lady Emily puolisonsa käsivarteen nojaten vieraita vastaan puistokujan sisäportilla ja lausui kaikki sydämellisesti tervetulleiksi. Kun esittely oli suoritettu, pyysi hän anteeksi, että oli käyttänyt pientä juonta houkuttaakseen heidät jälleen sellaiseen paikkaan, joka ehkä herättäisi heissä surullisia muistoja – "mutta kun tänne on tulossa uusi isäntä, niin me halusimme, että parooni – "

"Mr. Bradwardine, hyvä rouva, jos suvaitsette", keskeytti vanha herra.

"Siis mr. Bradwardine ja samoin mr. Waverley, teidän pitäisi tulla katsomaan, mitä olemme tehneet saadaksemme isienne kartanon entiseen kuntoon."

Parooni vastasi vaan syvällä kumarruksella. Ja todellakin, kun hän astui kartanon pihalle, näytti kaikki olevan korjattuna entisellensä, millaiseksi oli jäänyt muutamia kuukausia takaperin hänen lähtiessään sotaretkelle, paitsi suuria hevostalleja, jotka olivat palaneet ja saaneet sijaansa siromman muotoisia rakennuksia. Kyyhkyslakka oli taas täynnä; suihkukaivo kimalteli leikkien kuin ennenkin, ja kaikki karhut seisoivat niin huolellisesti korjattuina ja täydennettyinä, ett'ei niissä voinut ollenkaan huomata äskeisen väkivallan vaikutuksia. Kun näihin vähäpätöisiin yksityisseikkoihin oli pantu niin paljon huolta, niin ei tarvinne erittäin mainita, että itse päärakennus oli perinpohjin korjattu, samoin kuin puutarhat olivat uudestaan täydessä loistossa. Sitä paitsi oli kaikkialla koetettu niin paljon kuin mahdollista säilyttää entistä muotoa ja sävyä. Parooni silmäili ympärilleen äänetönnä ihmetellen: vihdoin hän kääntyi eversti Talbotin puoleen.

"Lausuessani teille, sir, hartaimman kiitokseni perheeni tunnuskuvien uudistamisesta entisellensä en voi olla ilmaisematta kummastustani siihen, ett'ette ole minnekään sijottanut omaa vaakunaanne; muistaakseni se on vahtikoira, jota ennen muinoin nimitettiin 'talbot'iksi.' Ainakin pitää sellaista koiraa vaakunassaan uljas ja mainio Shrewsburyn kreivi, jonka kanssa perheenne on epäilemättä läheistä sukua."

"Luullakseni", vastasi eversti hymyillen, "meidän koiramme ovat samaa alkujuurta – jos muuten vaakunakilvet rupeisivat kiistelemään etevämmyydestä, niin minä puolestani voisin sanoa: 'tappele koira, tappele karhu'."

Näin puheltaessa ja paroonin ottaessa uudestaan hyvän annoksen nuuskaa he olivat astuneet huoneisiin sisälle, nimittäin parooni, Rose ja lady Emily nuoren Stanleyn ja rättärin kanssa, kun taas Edward ja muu seura oli jäänyt katselemaan uutta kasvihuonetta, jossa rehotti mitä ihanimpia kasveja. Parooni alkoi uudestaan puhella mieliaineestaan: "Vaikka te suvaitsettekin leikkisästi vähentää sukunne mainetta, eversti Talbot, kuten olen nähnyt toistenkin ylhäisten aatelismiesten menettelevän kotimaassanne, niin täytyy minun kuitenkin huomauttaa, että vaakunanne on vanhimpia ja mainioimpia, samoin kuin nuoren ystäväni Stanleynkin tunnusmerkki, jona on kotka ja lapsi."

"Linnuksi ja kakaraksi sitä sanotaan Derbyshiressä", sanoi Stanley.

"Te olette rohkea poika, sir", virkkoi parooni, joka oli suuresti mieltynyt nuorukaiseen, ehkä senkin vuoksi, että tämä häntä toisinaan härnäili, "rohkea poika te olette, ja täytynee kai minun joskus teitä hieman kurittaa." Samalla hän puristi suurta ruskeaa nyrkkiään. "Mutta kuulkaapa nyt, eversti Talbot, mitä aioin sanoa: Teillä on pitkän pitkä sukujohto, ja kun nyt olette laillisella tavalla ja asianmukaisia muotoja noudattaen hankkinut itsellenne ja suvullenne tämän maatilan, jonka olen itseltäni ja omaisiltani menettänyt, niin toivon sen pysyvän teidän perheenne omana yhtä monta vuosisataa kuin se oli viimeisen omistajansa suvulla."

"Mr. Bradwardine, siinä lausuitte todella ystävällisen toivomuksen", vastasi eversti.

"Kuitenkaan en voi jättää ilmaisematta teille ihmettelyäni, eversti Talbot", jatkoi parooni, "että te, jossa olen huomannut niin paljon amor patriae, kun Edinburgissa toisemme tapasimme, jotta muita maita suorastaan halveksitte, nyt olette katsonut hyväksi pystyttää kotijumalanne procul a patriae finibus ja siten ikäänkuin tuomita itsenne maanpakoon."

"Totta tosiaan, parooni, minä en enää käsitä että vanhan sotilaan pitäisi yhä eksyttää toista ollakseen kavaltamatta muuatta salaisuutta, jonka nuo nuoret pöhköt Waverley ja Stanley sekä yhtä narrimainen vaimoni ovat päähänsä saaneet. Siksi ilmotan nyt teille, että tämän suuren maatilan myyjälle etukäteen antamallani rahasummalla sain ostettua vaan pienen metsästyslinnan – shiressä, nimeltä Brerewood Lodge, ynnä siihen kuuluvat parisataa acrea maata, jonka pääansiona on se etu, että se sijaitsee vaan muutamien penikulmien päässä Waverley-Honourista."

"Mutta kuka sitte on oikeastaan tämän kartanon ostaja?"

"Sen asian selvittäminen on tämän herran tehtävä", vastasi eversti.

Rättäri, jota tämä vetoominen tarkotti, oli jo kauvan aikaa tepsutellut maltitonna heidän ympärillään, "kuten kana kuumalla halstarilla", niinkuin hän itse jälkeenpäin hykerrellen kuvaili, mutta samalla hänen olisi sopinut lisätä, "tai kuten muninut kana täydessä loistossaan."

Nyt hän astui esille. "Niin, sen minä voin, hyvät herrat", ja kiireesti kiskoen taskustaan näkyviin mytyn papereita, joiden punaisia siteitä hän mielenliikutuksesta vapisevin sormin päästeli, hän lisäsi: "Tässä on luovutus- ja kauppakirja, jonka Malcolm Bradwardine Inch-Grabbitista on omakätisesti allekirjottanut ja asianomaiset todistajat oikeaksi vahvistaneet; sen mukaan hän määrätystä rahasummasta, joka hänelle on paikalla käteisesti suoritettu, luovuttaa ja säätää, että Bradwardinen, Tully-Veolanin ja muut tilukset kaikkinensa, mitä niihin kuuluu, ynnä linna, rakennukset ja – "

"Asiaan, herra; tuon kaiken osaan kyllä ulkoa", keskeytti eversti.

"Siirtyvät Cosmo Comyne Bradwardinelle, Esq.", jatkoi rättäri, "hänelle ja hänen perillisellensä ja oikeudenomistajillensa, ainiaaksi ja peruuttamattomasti – pidettäviksi joko a me vel de me – "

"Mainitkaa lyhyesti!"

"Kunniallisen miehen omantunnon nimessä, eversti, minä luen niin lyhentäen kuin tämä tyyli ikinä sallii. – Kuitenkin sillä nimenomaisella ehdolla ja määräyksellä, että – "

"Mr. Macwheeble, tätähän sittenkin kestää kauvemmin kuin Venäjän talvea – suokaa anteeksi, että keskeytän. Niin, mr. Bradwardine, perhetilanne on taas kokonansa teidän omanne ja käytettävänne; sen rasituksena on vaan se summa, joka tarvittiin takaisin ostoon, mutta olen kuullut, että itse omaisuus on paljoa arvokkaampi."

"Vanha virsi – vanha virsi, ell'ei herroilla ole mitään sitä vastaan", huudahti rättäri käsiään hieroen. "Katsotaanpa tilikirjoja."

"Mainitun rahasumman on mr. Edward Waverley antanut käytettäväksi; se saatiin kauppahintana hänen isänsä omaisuudesta, jonka häneltä ostin, ja on kiinnitetty hänen puolisonsa, teidän tyttärenne, ja tästä avioliitosta syntyvien lasten hyväksi."

"Se on yleinen kiinnitys", huomautti rättäri, "vakuudeksi Rose Comyne Bradwardinelle alias Waverleylle, elinkorkona ja mainitusta avioliitosta mahdollisesti syntyville lapsille läänityksenä: ja minä laadin sitäpaitsi erikoisen, ennen avioliittoa tehdyn sopimuksen, intuitu matrimonii, jott'ei sitä jälkeenpäin voitaisi kumota lahjotuksena inter virum et uxorem."