Kitabı oku: «Waverley», sayfa 8

XIV.
Päällikkö ja hänen asuntonsa

Kolmisen vuosisataa aikaisemmin Fergus Mac-Ivorin esi-isä oli vaatinut sen lukuisan ja mahtavan klan'in päällikkyyttä, johon hän kuului. Hänet voitti vastustaja, jolla oli enemmän oikeutta tahi ainakin suurempi voima puolellaan, minkä vuoksi hän puoluelaisineen kulkeusi etelään päin etsimään Aeneaan tapaan uusia asuinsijoja. Perthshiren ylänkömaassa olivat olosuhteet suotuisat. Eräästä sikäläisestä mahtavasta paroonista oli tullut valtionkavaltaja; Ian – mikä oli seikkailijamme nimi – liittyi niihin, jotka kuningas oli valtuuttanut kapinoitsijaa kurittamaan, ja kunnostausi siinä niin suuresti, että sai paroonin tilukset sukuomaisuudekseen. Seurattuaan myös kuningasta sotaan Englannin hedelmällisiin seutuihin, hän käytti joutoaikansa niin toimekkaasti sotaveron keräykseen Northumberlandin ja Durhamin talonpoikaisväestön keskuudessa, että pystyi palattuaan rakentamaan kivisen tornin eli linnotuksen. Tämä herätti niin suurta ihailua alustalaisissa ja naapureissa, että hän sai nimekseen Ian nan Chaistel, Linna-Ian, ja siitä asti oli heimon päälliköllä ollut lisänimenään Vich Ian Vohr eli Suuren Ianin poika, koko klan'in nimittäytyessä Ivorin heimoksi Linna-Ian'in isän mukaan.

Ferguksen isä oli järjestyksessä kymmenes heimonsa päällikkö. Hän otti osaa 1715 vuoden kapinaan ja oli pakotettu pakenemaan Ranskaan, sitte kun sinä vuonna Stuartien puolesta tehty yritys oli mennyt mitättömiin. Muita maanpakolaisia onnellisempana hän sai paikan Ranskan palveluksessa ja nai siellä jalosukuisen naisen; tästä avioliitosta hänellä oli kaksi lasta, Fergus ja hänen sisarensa Flora. Skotlannissa oleva sukutila oli takavarikkoon otettuna kuulutettu myötäväksi, mutta saatiin pienestä summasta jälleen ostetuksi nuoren perillisen nimeen. Sen johdosta siirtyi tämä sittemmin sukunsa synnyinseudulle asumaan. Pian havaittiin, että hän oli harvinaisen lujaluonteinen, tulinen ja kunnianhimoinen, ja vähitellen tutustuessaan maan oloihin, hän sai ominaisuuksilleen erityisen toimialan, joka oli mahdollinen ainoastaan kuusikymmentä vuotta takaperin.

Jos Fergus Mac-Ivor olisi elänyt kuusikymmentä vuotta aikaisemmin, niin häneltä olisi kaiken todennäköisyyden mukaan puuttunut nykyinen maailmantuntemuksensa ja tapojensa siloisuus. Kuusikymmentä vuotta myöhemmin taasen ei hänen kunnianhimollaan ja vallanhalullaan olisi ollut nykyisen asemansa suomaa virikettä. Hän oli pikku piirissään tosiaan yhtä täydellinen valtiomies kuin itse Castuccio Castrucani. Mitä auleimmalla vakavuudella antausi hän sovittelemaan kaikkia kahakoita ja riitaisuuksia, joita usein syntyi lähiseudun muiden klan'ien kesken, tullen siten yhä yleisemmin käytetyksi ratkaisijana. Omaa patriarkkaalista valtaansa hän vahvisti varojaan säästämättä, vieläpä uhrasi niin paljon kuin suinkin kykeni sen komeilevan, joskin laatuaan kehittymättömän vieraanvaraisuuden ylläpitoon, mikä katsottiin päällikön arvolle kuuluvaksi. Samasta syystä hän keräsi tiluksilleen alustalaisia, vantteraa ja sotaisiin tarkotuksiin kelpaavaa väkeä kylläkin, vaan lukumäärältään paljoa enemmän kuin maan itsensä voitiin laskea elättävän. Nämä olivat etupäässä hänen omaa klan'iaan, jonka jäsenistä hän ei sallinut ainoankaan siirtyä muualle, mikäli vain saattoi sitä estää. Mutta sitä paitsi piti hän leivässään moniaita emäheimon seikkailijoita, jotka luopuivat vähemmän sotaisesta, vaikka varakkaammasta päälliköstä, palvellakseen Fergus Mac-Ivoria. Vieläpä muitakin, joilla ei ollut edes tuon vertaa heimolaisuutta Ferguksen väen kanssa, pääsi vannomaan hänelle uskollisuudenvalansa, eikä hän toden teolla hylännyt ketään, joka osotti osaavansa käyttää kahta kättään ja oli suostuvainen ottamaan Mac-Ivorin nimen.

Hänellä oli tilaisuus näiden voimien harjottamiseen, saatuaan komennettavakseen yhden noista itsenäisistä komppanioista, jotka hallitus oli muodostanut yleisen rauhan säilyttämiseksi ylämaassa. Sen päällikkönä hän toimi pontevasti ja suurella innolla, pitäen hyvää huolta järjestyksestä alueellaan. Alustalaisensa hän pani vuoron jälkeen palvelemaan tässä komppaniassa jonkin määrätyn ajan, joten he kaikki saivat jonkinlaisen sotilaallisen kasvatuksen. Rosvoja vastaan taistellessaan huomattiin hänen äärimmäisiin asti käyttävän sitä omaa määräysvaltaa, mikä käsitettiin kuuluvaksi apuna käytetylle sotaväelle niin kauvan kuin laki ei vielä käynyt oikeaa uraansa ylämaassa. Niinpä hän oli aivan epäilyttävän lempeä niille sisseille, jotka hänen käskystään luovuttivat saaliinsa takaisin ja lupasivat alistua hänen tuomittavikseen, mutta vainosi ankarasti, otti kiinni ja jätti oikeuden haltuun kaikki sellaiset lainrikkojat, jotka uhmasivat hänen kehotuksiaan. Jos taasen jotkut oikeuden palvelijat, sotilasosastot tahi muut ottivat ahdistellakseen pahantekijöitä hänen alueillaan, siihen hankkimatta hänen myöntymystään ja apuaan, niin ei mikään ollut sen varmempaa, kuin että heitä kohtasi jokin auttamaton vastus tahi häviö. Niin tapahtuessa oli Fergus Mac-Ivor ensimäinen ilmaisemaan myötätuntoisuuttaan, ja samalla kun hienosti moitti heidän ajattelemattomuuttaan, hän ei ollut kaunopuheliaasti valittamatta sitä laittomuuden tila, mihin koko maa oli joutunut. Nämä valitukset eivät ajan mittaan ehkäisseet epäluuloa, ja lopulta saatiin hallitus ottamaan pois Fergus Mac-Ivorilta sotilaallinen päällikkyys.

Mitä tahansa tunsikaan sydämessään tämän johdosta, hän pystyi salaamaan kaiken tyytymättömyyden, jos sitä hänessä oli. Mutta pian alkoi lähiseutu tuntea pahoja vaikutuksia siitä epäsuosiosta, joka oli kohdannut nuorta päällikköä. Donald Bean Lean ja muut maantieritarit. joiden tuhotyöt olivat siihen asti rajottuneet toisiin piirikuntiin, näyttivät nyt vakinaisesti asettuneen tälle siunatulle rajaseudulle; eivätkä heidän rosvoilunsa kohdanneet suurtakaan vastarintaa, kun alamaan aateli oli enimmäkseen jakobiitteja, ja aseeton. Täten olivat monet asukkaat pakotetut maksamaan suojelusveroa Fergus Mac-Ivorille, joka sillä keinoin ei ainoastaan saanut suurta vaikutusvaltaa, vaan myöskin käyttövaroja vieraspitoihinsa.

Kerrotulla menettelytavalla oli etäämmä tähtäävä päämäärä kuin naapuristossaan suurta olla ja pikku klan'ia mielin määrin hallita. Lapsuudestaan asti oli hän kiintynyt maanpakolaisen kruununtavottelijaperheen kohtaloon, ja oli vakuutettu siitä, että valtaistuimelta syösty hallitsijasuku oli jo pian pääsevä oikeuksiinsa, jolloin sen auttajat nousisivat suureen arvoon ja kunniaan. Tätä silmällä pitäen hän oli ylämaalaisia koetellut saattaa keskinäiseen sovintoon, ja omaa väkeään lisännyt mahdollisuutta myöten, jotta oltaisiin ensimäisessä sopivassa tilaisuudessa valmiit tarttumaan aseihin. Samassa tarkotuksessa hän myös pyrki sellaisten alamaan ylimysten suosioon, jotka olivat Stuartien ystäviä. Varomattomasti riitaannuttuaan mr. Bradwardinen kanssa, jota omituisuuksistaan huolimatta suuresti kunnioitettiin maassa, hän oli senvuoksi nopea käyttämään Donald Bean Leanin partioretkeä sovinnon tekoon jo kertomallamme tavalla. Otaksuivatpa jotkut, että hän oli toimittanut koko yrityksen Donaldin harkintaan, päästäkseen jälleen tekemisiin lairdin kanssa – missä tapauksessa rauha maksoi jälkimäiselle kaksi hyvää lypsylehmää. Stuartit osottivat palkkioksi kaikesta tästä innosta yhä lisääntyvää luottamusta häntä kohtaan, ja lähettivät soveliaina aikoina läjän kiiltäviä kultakolikoita, eivätkä myös säästelleet kauniita lupauksia. Loistavin vastalahja oli kuitenkin muuan suunnattoman suurella vahasinetillä varustettu pergamentti, joka oli olevinaan kreivin-valtuus, minkä oli myöntänyt itse James, Englannin kolmas ja Skotlannin kahdeksas kuningas, uskolliselle ja rakkaalle Fergus Mac-Ivorilleen, Glennaquoichissa, Perthin kreivikunnassa Skotlannin maassa. Tämän tulevaisen kreivinkruunun välkkyessä silmäinsä edessä, Fergus ryhtyi yhä laajaperäisemmin tuon onnettoman aikakauden salaliittoutumiseen ja suunnitteluihin, ja kaikkien sellaisten toimeliaiden asiamiesten tapaan sai omantuntonsa helposti taipumaan muutamiin tinkimisiin puolueensa palveluksessa, joista kunniantunto ja ylpeys olisi hänet pidättänyt, jos olisi yksistään omia etujaan ajanut.

Päällikkö ja hänen vieraansa saapuivat Glennaquoichin hoviin hilpein mielin. Siinä oli kaksi rakennusta: Ian nan Chaistelin asuntona ollut karkeatekoinen, nelinurkkainen torni, ja korkealla luhdilla varustettu päärakennus. Jälkimäisen oli rakennuttanut Ferguksen isoisä, palattuaan ikimuistoiselta Ylämaan Rynnäköksi sanotulta sotaretkeltä, joka oli tehty läntisiin kreivikuntiin. Tällä Ayrshiren whigejä ja presbyteerejä vastaan suunnatulla ristiretkellä oli sen ajan Vich Ian Vohr varmaankin menestynyt yhtä hyvin kuin Northumberlandin ryöstämisessä esi-isänsä, ja sen vuoksi jättänyt jälkeläisilleen hänkin mahtavuutensa muistomerkiksi suuren rakennuksen.

Ympäristö kuitenkin oli karua ja vajanaisesti viljeltyä, mutta rakennuksen edustalla oli tulijoita vastassa näky, joka olisi nostanut Marlboroughin herttuankin rintaa, jos hänellä olisi ollut sellainen esitettävänä kansansa kiitollisuuden lahjottamassa Blenheim-linnassaan. Satakunta ylämaalaista täysissä pukimissa ja varuksissa oli siinä käynyt vilkkaaseen aseleikkiin, joka todisti hyvää harjotusta ja sotaista kuntoa. Päällikkö heidät nähdessään lausui ohimennen, että oli unohtanut kutsuneensa "muutamia klan'insa jäseniä esille, nähdäkseen olivatko he tarpeellisessa kunnossa maansa puolustusta varten sekä sellaisia ikäviä tapauksia estämään, kuin nyt kuuluu Bradwardinen paroonille tapahtuneen."

"Ja miten suurella määrällä tuollaisia uljaita sotilaita onkaan onni pitää teitä päällikkönään?" kysyi ihaillen Waverley, johon tuo epäilemättä ennakolta järjestetty näky oli tehnyt toivotun vaikutuksen.

"Hyvän asian puolesta ja suositun päällikön johdolla on Ivorin heimosta harvoin käynyt taistelutantereelle vähempää kuin viisisataa säilää. Mutta tiedättehän, kapteeni Waverley, että kaksikymmentä vuotta takaperin julistettu aseidenriisumis-laki estää heitä olemasta niin täydessä asekunnossa kuin entis-aikaan; enkä pidä väestäni enempää asestettuna kuin tarvitaan oman tahi ystävieni omaisuuden varjelemiseksi miehiltä, joita yksi oli viime yönä isäntänänne."

"Mutta joukollanne voisitte piankin hävittää ja hajottaa Donald Bean Leanin ja monen muun joukkueet."

"En sitä epäile; ja palkintonani olisi käsky luovuttaa kenraali Blakeneylle Stirlingin linnotukseen ne muutamat säilät, mitä meille vielä on jäänyt: eipä se vain viisasta olisi. Mutta menkäämme, säkkipillien sävel ilmottaa päivällisen olevan valmiina. Suokaa minulle kunnia ohjata teidät yksinkertaiseen asumukseeni."

Juhlasalina oli Ian nan Chaistelin rakennuksen koko alikerta, jonka läpi ulottui jättiläismäinen tammipöytä päästä päähän. Päivällisvarusteet olivat yksinkertaiset, jopa karkeatkin, ja seuruetta riitti tungokseen asti. Pöydän päässä istui päällikkö itse Edwardin ja muutamien naapuri-klan'eista saapuneiden vieraiden kanssa; arvojärjestyksessä olivat sitte lähinnä hänen oman heimonsa vanhimmat, lampuodit ja kiinnikkeensaaneet, joiksi kahdeksi ryhmäksi heidät jaettiin, heillä kun oli hallussaan kappaleita päätilasta; näiden alapuolella heidän poikansa, veljenpoikansa ja kasvattiveljensä; sitte päällikön huoneenhaltijat, kukin arvonsa mukaan; ja alimpana ne alustalaiset, jotka itse todella viljelivät maata. Vielä tämän pitkän sarjan jatkona näki Edward kartanolla, jonne johtava suuri kaksipuolinen ovi oli sepo selällään, ruohikossa suuren joukon yhä alempiarvoisia ylämaalaisia, jotka kuitenkin olivat kestivieraita hekin ja saivat osuutensa sekä juhlan isännän läsnäolosta että päivän nautinnoista. Loitolla, keinujen äärimmäisillä liepeillä liehuen, oli kirjava lauma akkoja, ryysyisiä lapsia, mieronkiertäjiä, nuoria ja vanhoja, suuria metsäkoiria, mäyrä- ja paimenkoiria sekä kaiken näköisiä kylänrakkeja. Ja kaikilla oli jokin suoranainen tahi välillinen harrastus ja osuus näytelmän juonessa.

Tällä näköjään määrättömällä vieraanvaraisuudella oli kuitenkin taloudellinen rajansa. Jonkinmoista huolta oli käytetty pöydän yläpäässä ja suorastaan englantisen vieraan edessä olevien kala- ja lihamaljakkojen j.n.e. kuntoonpanemiseen. Alempana pöydän varrella oli suunnattomia, muodottomia raavaan- ja lampaanlihan möhkäleitä, ja ihan pöydän keskellä kokonaisena käristetty lammas. Se oli asetettu jaloilleen seisomaan, vihko vihanneksia suussa, ja tämän elukka paran kimppuun kävivät urheasti ylämaalaisten tikarit ja puukot, niin että se pian oli silvottu surkeiksi riekaleiksi. Vielä alempana näkyivät ruokalajit yhä järeämmiltä, mutta kylliksi oli ruokaa kaikkialla. Lihakeitto, sipulit, juusto ja aterian rippeet ilahuttivat taivasalla juhlivia Ivorin poikia.

Samat ohjesäännöt vallitsivat väkijuomien jakelussa. Oivallista punaviiniä ja samppanjaa tarjoiltiin päällikön lähimmille, whiskyä ja olutta muille. Eikä tämä epätasaisuus tuntunut tuottavan pienintäkään loukkautumista. Jokainen ymmärsi, että hänen makunsa täytyi olla arvosijansa mukainen, ja ne, joille oli määrätty säästäväisempi juoma, pyysivät sitä siis aina oman valintansakin johdosta, lausuen viinin liian kylmäksi vatsalleen.

Kolme säkkipillin soittajaa puhalsi huimaa sotamarssia koko aterian ajan, ja holviksi kaareutuvan laipion kaiku sekä kelttiläisen kielen sorina aiheutti sellaisen Baabelin-hälyn, että Waverleyn korvissa humisi. Mac-Ivor pyysikin vierastaan suomaan anteeksi noin suuren seurueen tuottaman sekamelskan, huomauttaen miten välttämätöntä hänen asemassaan oli rajattoman vieraanvaraisuuden noudattaminen. "Nämä uljaat, joutilaat heimolaiseni", virkkoi hän, "pitävät maatilaani vain ikäänkuin minun holhottavanani kaikkien yhteiseksi elatukseksi; ja minun täytyy hankkia heille lihaa ja olutta, näiden veitikkain muuta tekemättä kuin harjotellessa miekkailua, kuleskellessa pitkin vuoristoa, ammuskellessa, kalastellessa, metsästellessä, juopotellessa ja kylän neitokaisia kosiskellessa. Mutta mitä voinkaan tehdä, kapteeni Waverley? Jokainen käy oman laatunsa jälkeen, niin haukka kuin ylämaalainen." Edward antoi odotetun vastauksen, onnitellen häntä niin monen urhean ja uskollisen seuralaisen omistamisesta.

"Niinpä kyllä", vastasi päällikkö; "jos olisin halukas isäni tavoin, antautumaan alttiiksi iskulle päähän tahi kahdelle kaulaan, niin luulenpa että nämä vetelehtijät olisivat puolellani." Sitte hän viittasi soittoniekat taukoamaan, ja lausui äänekkäästi: "Minne on laulu puikahtanut, ystävät, kun ei sitä enää löydä Mac-Murrough?"

Mac-Murrough, perheen runolaulaja, ijäkäs ukko, otti viittauksen viipymättä huomioonsa ja alkoi matalalla äänellä nopeasti hyräillä kelttiläistä säetulvaa, minkä kuulijakunta vastaanotti kaikella innostuksen suosiolla. Laulaja intoutui sikäli kuin pääsi pitemmälle laulussaan. Hän oli ensin pitänyt silmänsä maahan luotuina; nyt hän katseli ympärilleen milloin pyydellen, milloin käskien, ja hänen laulunsa kohosi hurjiksi, tärisyttäviksi säveliksi, joita säestivät paljon puhuvat elkeet. Runoilijan kiihko tuntui tarttuvan kuulijoihinkin. Heidän rajut, ahavoituneet kasvonsa saivat hurjemman, tulistuneen ilmeen; kaikki kumartuivat laulajaan päin, monet hypähtivät seisaalleen ja viuhtoivat hurmiossa käsillään, ja toiset tarttuivat miekankahvaan. Laulun tauottua syntyi tuokioksi syvä hiljaisuus, runoilijan ja yleisön kiihtyneiden tunteiden vähitellen palautuessa tavallisille urilleen.

Päällikkö tuntui enemmän tarkastelleen muiden mielenliikutusta kuin itse antautuneen sen haltuun. Hän täytti nyt vieressään olevan pienen hopeapikarin punaviinillä. "Anna tämä", sanoi hän eräälle palvelijalle, "Mac-Murrough nan Fonnille (lauluniekalle), ja mehun juotuaan pitäköön kuoren, muistona Vich Ian Vohrilta." Laulaja vastaanotti hartaalla kiitollisuudella lahjan; hän joi viinin ja suuteli pikaria, kunnioittavasti käärien sen huiviinsa. Koko klan näkyi olevan suuresti mielissään päällikkönsä anteliaisuudesta.

Monta hyväksymisellä vastaanotettua geeliläistä maljalausetta esitettiin; muutamia niistä selittelikin päällikkö vieraalleen: "Sille, ken ei selkäänsä käännä ystävälle eikä vihamiehelle; – ken ei konsanaan ostanut tahi myönyt oikeutta; – ken ei ole kumppaniaan hylännyt; – vieraanvaraa pakolaiselle, ja säretyt luut vallan-anastajalle; – kiltissä kulkeville pojille; – ylämaalaisille yhteen lyöttäyneinä."

Edwardia suuresti halutti saada tietää äskeisen laulun sisältö, joka oli niin voimakkaasti tenhonnut kuulijansa, ja hän mainitsi uteliaisuutensa isännälleen. "Kun huomaan", lausui tämä vastaukseksi, "että olette jo kolmasti antanut pullon kiertää koskematonna ohitsenne, niin aioinkin jo esittää, että vetäytyisitte sisareni teepöydän ääreen – hän osaa selittää teille sellaiset asiat paremmin kuin minä."

Edward suostui tähän kernaasti, ja päällikkö virkkoi muutaman sanan ympärillään oleville, poistuen sitte Waverleyn keralla pöydästä. Oven sulkeutuessa heidän takanaan, Edward kuuli innostuneen eläköönhuudon, jolla koko klan ilmaisi tunteitaan johtajaansa kohtaan.

XV.
Päällikön sisar

Flora Mac-Ivorin kamari oli sisustettu mitä yksinkertaisimpaan tapaan, sillä Glennaquoichissa supistettiin kaikkia muita menoja mikäli suinkin mahdollista, jotta voitaisiin kaikessa loistossaan ylläpitää päällikön vieraanvaraisuutta sekä lisätä hänen puoluelaistensa lukumäärää. Mutta tästä kitsaudesta ei ollut merkkiäkään nähtävissä itse nuoren neidin puvussa, joka oli hienoa, kallista kangasta sekä puoleksi pariisilaiseen, puoleksi yksinkertaisempaan ylämaan kuosiin hyvin aistikkaasti sommiteltu. Kähertäjän taide ei ollut päässyt rumentamaan tukkaa, vaan valui se mustina suortuvina kaulalle, pitimenä ainoastaan kampa, joka oli runsaasti koristeltu timanteilla; ylämaan tavat nimittäin eivät sallineet naisen verhota hiuksiaan ennen miehelään menoaan.

Flora oli varsin silmäänpistävästi veljensä näköinen; heillä oli samat antiikit, säännölliset kasvonpiirteet, samat mustat silmät, silmäripset ja kulmakarvat, sama puhdas hipiä, joka kuitenkin Ferguksella oli päivän paahtama ja hänen sisarellaan mitä hennointa naisekkuutta ilmaiseva. Mutta Ferguksen korskeus ja jämeys oli Florassa päin vastoin suloisena lempeytenä, ja terävän, mustan silmän eloisa katse, joka päällikössä näytti kärsimättömältä silloinkin kun se kohtasi aivan luonnollisia vastuksia, oli sisaressa saanut herttaisen miettiväisyyden leiman. Ferguksen katseet tuntuivat etsivän kunniaa, valtaa, kaikkea, mikä voisi kohottaa hänet muiden kuolevaisten yläpuolelle, vaan hänen sisarensa näytti, ikäänkuin jo tajuten henkisen etevämmyytensä, pikemmin säälivän kuin kadehtivan niitä, jotka ponnistelivat ulkonaisia etuja kohti. Hänen tunteensa vastasivat kasvojen ilmettä. Lapsuudestaan asti oli hän oppinut pitämään Stuartien asiaa yhtä pyhänä kuin uskontoaan, ja oli valmis sen hyväksi tekemään kaikkea, kärsimään ja uhraamaan kaikkea. Mutta hänen intonsa, ollessaan veljensä tunteita hillittömämpi, oli samalla myös kaikesta itsekkyydestä vapaa – mitä ei voinut Ferguksesta suorastaan väittää. Chevalier St. George ja hänen ruhtinaallinen puolisonsa olivatkin osottaneet erikoista huomaavaisuutta sisarusparin vanhempia ja näiden kuoltua orpoja itseään kohtaan, suoden heille hyvän kasvatuksen ja useamman vuoden oleskelun hoviseurueessaan. Se sai sisarukset tuntemaan mitä sydämellisintä kiitollisuutta pakolaisperhettä kohtaan. Prinsessa Sobieskilta oli Floralla pikku eläke, jota hän käytti hyväntekeväisyyteen klan'issaan, jonka tilan parantaminen oli hänen hartaimpia pyrkimyksiään.

Miss Mac-Ivorin seurapiiri oli sekä hänen asemansa että oman valintansa vuoksi aivan pieni. Hänen läheisin ystävänsä oli Rose Bradwardine, johon hän olikin suuresti kiintynyt; ja yhdessä nähtyinä he olisivat olleet taiteilijalle mitä viehättävimpinä esikuvina iloiselle ja kaihomieliselle runottarelle. Uutena tuttavana Fergus nyt esitti hänelle kapteeni Waverleyn.

Kun ensimäiset tervehdykset oli vaihdettu, Fergus virkkoi sisarelleen: "Hyvä Flora, ennenkuin palaan esi-isiemme tapaan pidettäviin raakalaiskemuihimme, täytyy minun ilmottaa sinulle, että kapteeni Waverley on kelttiläisen runottaren palvelija, kenties ei vähimmin juuri sen vuoksi, ett'ei hän ymmärrä kieltä ainoatakaan sanaa. Olen hänelle kertonut olevasi mainio ylämaan runouden tulkitsija, jotta Mac-Murroughkin ihailee käännöksiäsi lauluistansa, samalla perusteella vain, kuin kapteeni Waverley ihailee alkuteosta – syystä ett'ei voi ymmärtää niitä. Etkö lukisi tahi lausuisi vieraallemme englanninkielellä sitä erinomaisen pitkää nimisarjaa, minkä Mac-Murrough oli sepittänyt tämänpäiväiseksi sankarirunokseen? Panen pääni veikkaa teirenhöyhentä vastaan, että sinulla jo on käännös siitä tehtynä; yhdessäpä lauluniekka ja sinä sepittelette ja neuvottelette, ennenkuin hän miehille virtensä veisaa."

"Koko laulu ei ollut muuta, kapteeni Waverley, kuin luettelo ylämaan eri klan'eista luonteenomaisine määritelmineen, sekä kehotus heille muistamaan ja esikuvanaan pitämään isiensä mainetöitä", virkkoi Flora vältellen.

"Vaan jos en erehdy, niin kuulin hänen laulussaan omankin nimeni, niin oudolta kuin koko olettamus tuntuikin?" intti puhuteltu.

"En sitä epäile. Geeliläinen runous on harvinaisen ääntiörikkautensa kautta hyvin taipuisaa äkillisen mielenjohteen palvelukseen, ja laulaja aivan useasti lisäilee ennakolta mietityn teoksensa tehoa, sovittamalla joukkoon monenmoisia laulutilaisuuden aiheuttamia säkeitä."

"Antaisin parhaan ratsuni, jos saisin tietää mitä ylämaan laulajalla saattoi olla sanottavaa minunlaisestani mitättömästä etelämaalaisesta – hänen mainintansa tuntui saavan kaikkien katseet kääntymään minuun."

"Ei se teille maksa ainoatakaan jouhta ratsunne harjastakaan", vastasi Flora. "Una, mavourneen!"

Hän puhui geelinkielellä muutaman sanan kamaritytölleen, joka sievästi niiaten pujahti ulos huoneesta. "Lähetin Unan tiedustamaan laulajalta hänen käyttämiään lauseita", hän selitti, "ja sitte koetan kykyni mukaan tulkita ne teille."

Fergus oli jo vetäytynyt takaisin juhlan viettoon. Pian palasi Una asialtaan, ja toisti emännälleen joitakuita geeliläisiä säkeitä. Flora näkyi miettivän kotvasen, ja kääntyi sitte hiukan punehtuen Waverleyhin: "Mahdoton on uteliaisuuttanne tyydyttää, kapteeni Waverley, itseään arvosteltavaksi asettamatta. Mutta kuitenkin, jos suotte minulle hetken miettimis-ajan, niin koetan sovittaa teitä koskeneiden tilapäis-säkeiden merkityksen kömpelöön käännökseen, jota jo ennemmin olen yrittänyt eräästä alkutekstin osasta sommitella. Kun ilta on viehättävä, niin näyttäköön Una teille tien erääseen mielipaikkaani, jossa yhdyn teihin Cathleenin, toisen seuralaiseni keralla."

Una läksi emännältään jonkin neuvon saatuaan opastamaan Waverleytä toisen käytävän kautta pitkin kapeaa laaksoa, jonka pohjukassa kiertelevän virran juoksua he seurasivat. Jonkin ajan kuluttua he saapuivat sivujoelle, jolla oli lähteensä vasemmalla kädellä olevassa vuoristossa ja joka esiintyi kahden suuren kallion välisestä hyvin kapeasta solasta. Tämän uomaa pitkin he nyt kääntyivät kulkemaan, pientä polkua myöten, jota monin paikoin oli paranneltu Floraa varten. Maisema oli äkkiä muuttunut aivan uudeksi, aivan kuin olisi jokin satumaa ollut avautumassa katsojan silmien eteen. Kalliot saivat tuhansia omituisia ja vaihtelevia muotoja. Eräässä kohden nousi pilviä pitelevä keila vaeltajien eteen, ikäänkuin estämään kaiken etenemisen; ja vasta aivan sen juurelle tultuaan huomasi Waverley äkillisen käänteen, jolla polku kiersi tuon jylhän vuorenjättiläisen. Toisessa kohdassa olivat syvän kuilun ulkonevat reunat niin lähellä toisiaan, että kaksi poikittain asetettua ja turpeilla katettua mäntyä oli siltana rotkon yli, vähintäin puolitoista sataa jalkaa korkealla ilmassa. Siinä ei ollut kaidepuita ja leveydeltään oli se tuskin kolmea jalkaa.

Tuijottaessaan tuohon vaaralliseen tiehen, joka näkyi mustana juovana, kallioseinämien kutistamalla taivaanlaen kaistaleella, Waverley kauhistuneena näki Floran ja hänen seuralaisensa ilmaantuvan kuin keijuisvaltakunnan asujamet tuolle hytkyvälle perustalle, näköjään ilmassa liihottelevina. Impi pysähtyi hänet alhaalla nähdessään ja heilutti hänelle tervehdykseksi nenäliinaansa, niin keveästi ja huolettomasti, ett'ei hän voinut värisemättä katsella moista vaaran uhittelua. Hänen päätään huimasi, eikä hän saanut vastanneeksi tervehdykseen; tuntui suurelta huojennukselta nähdä kauniin ilmestyksen katoavan hennolta astinlaudaltaan rotkon toiselle puolelle.

Polku kulki edellämainitun sillan alitse ja nousi sitte nopeasti puron reunalta ylöspäin. Laakso laajeni avaraksi pyöriöksi, jonka rinteillä huojui koivuja, nuoria tammia, pähkinäpensaita ja harvakseltaan marjakuusiakin. Kalliot vetäysivät peremmälle, kohottaen rosoisia harjanteitaan viidakon takana, ja niitä ylemmä nousi siellä täällä huippuja ja kukkuloita, muutamat paljaita, toiset metsäisiä, jotkut pyöreitä, kanervan kattamia kumpuja ja toiset rotkoisiksi louhikoiksi rakoilleita. Äkillisessä käänteessä johti polku, joka oli pitemmän aikaa pysytellyt ulohtaalla purosta, kauniin putouksen kaltaalle. Se ei ollut niin merkillinen suuresta korkeudestaan eikä vesipaljoudestaan, kuin kauniista ympäristöstään. Syöstyään noin kahdenkymmenen jalan korkuisen louhikon yli, virta keräysi avaraan, luonnon muodostamaan säiliöön, joka oli täynnä reunojaan myöten; ja missä putouksen vaahtokuplat olivat hajonneet, siinä oli vesi niin kirkasta, että saattoi nähdä jokaisen kiven syvällä pohjassa. Tässä altaassa kiertäen puro löysi tiensä reunassa olevasta railosta ja syöksähti toisena putouksena pohjattomalta näyttävään rotkoon, kunnes kaukana alhaalla jälleen ilmestyi päivänvaloon vuosituhansien kuluessa sileiksi hivuttamiensa mustien kallioiden alta ja solui soristen alas notkoa, virtana, jonka laitoja Waverley vast'ikään oli noussut. Tuon romanttisen säiliön rantamat olivat yhtä kauniit, mutta jo jylhyyteen ja suurenmoisuuteen taipuvia. Huimaavan korkeiden huippujen lomissa oli sammalpeitteisiä notkelmia, joihin oli istuteltu puita niin aistikkaasti, että ne eivät häirinneet maiseman alkuperäistä suloa.

Siellä Waverley tapasi Floran tuijottamassa kosken kuohuihin. Kahden askeleen päässä taampana seisoi Cathleen, pidellen pientä skotlantilaista harppua, jota Floran oli opettanut käyttämään Rory Dall, muuan läntisen ylämaan viimeisiä harpunsoittajia. Länteen aleneva aurinko loi runsaan ja vaihtelevan väriloiston kaikille esineille, ja tuntui antavan lumotun hohteen Floran silmien eloisalle, viehkeälle tummuudelle; se kirkasti hänen hipiänsä heleyden ja puhtoisuuden, ja teki tenhoisaksi hänen ryhtinsä arvokkuuden ja vartalonsa sulon. Edward ei mielestään ollut rohkeimmissa unelmissaankaan kuvitellut niin loihtivaa haltijatarta.

Neito näytti tyynesti tietä sellaiseen paikkaan, missä kosken kohina laulua ja soittoa häiritsemättä vain olisi sitä säestämässä, istuutui sammaleiselle paadelle ja otti Cathleenilta harpun.

"Olen antanut teidän ottaa vaivaksenne kävellä tänne, kapteeni Waverley, siitä syystä, että arvelin maiseman herättävän teissä mielenkiintoa, sekä myöskin sen vuoksi, että ylämaalainen lauluni kärsisi käännökseni vajavuuksista vielä enemmän, jos esittäisin sen ilman sille kuuluvaa luontaista ympäristöään ja säestystään, Maani runollisin sananparsin puhuakseni, kelttiläisen runottaren asuntona on yksinäisen vuoren usma, ja sen ääni majailee tunturipuron sorinassa. Ken häntä kosii, sen täytyy rakastaa karua kalliota enemmän kuin hedelmällistä laaksoa, ja erämaan yksinäisyyttä pitää parempana kuin juhlasalin riemua."

Kuullessaan tätä kaunottaren selitystä, jossa äänen sointu sai mielenliikutukselta kaihoisan värähdyksen, olisivat harvat voineet pidättyä huudahtamasta, että hänen kutsumansa runotar ei konsanaan olisi voinut löytää arvokkaampaa edustajaa. Mutta Waverley ei saanut miehuutta lausuakseen ajatusta, joka kyllä tuli hänen mieleensä. Se hurja romanttisen auvon tunne, jolla hän kuuli immen ensimäiset soiton helähdykset, sisälsi jotakin tuskaisaakin, inhaa kaihoa. Hän ei olisi mistään hinnasta jättänyt paikkaansa immen rinnalla, vaan miltei ikävöitsi kuitenkin yksinäisyyttä, voidakseen vapaasti harkita ja tutkia sitä tunteiden ristiriitaa, mikä nyt hänen poveaan paisutti.

Muutamat säännöttömät alkusoinnahdukset esittivät haavemielisen johdannon, joka oli täydessä sopusoinnussa kosken kaukaisen kohinan ja haavanlehdissä humisevan iltatuulosen kanssa. Seuraavat säkeet antavat vain hämärän käsityksen niistä tunteista, joilla Waverley ne kuuli tuolla tavoin laulettuina ja säestettyinä:

 
Sumu vuorill' on, yöhön jo mantere hukkuu,
siki-unt' yhä Gaelin sankarit nukkuu:
kävi vieraalta käsky – ja maan yli yö,
kylmi syämmet ja herposi käsien työ!
 
 
Tomu tapparat, kilvet ja peitset jo peri,
ruma ruostepa syövytti säilän – ei veri;
mitä luikkuja lie, toki määränä vain
nyt on niilläki teiret ja kaurihit ain.
 
 
Esi-isien töitä jos laulaja toistaa,
iva iskun jo saakoon, se häpeän poistaa!
Joka jänne jo vait – joka sävel, mi tois
sitä mainetta mieleen, mi hälveni pois.
 
 
Oi! On yön uni mennyt, on vaihtunut aamuun,
joka loistohon vuoret ja manteren saa muun:
Glenaladale-kukkulat kultasi tuo,
ja Glenfinnanin virroissa sous valovuo.
 
 
Jalomielinen Moray, sä maanpakolainen,
sädeloistossa lippusi nostata vainen,
yli pohjolan laajalle liehuen näin
se on enne sen myrskyn, mi saapuvi päin!
 
 
Pojat urhoin, kun aamu se valkasee itää,
teitä vanhojen harpunko huhuta pitää?
Tämä hehku on ennenki kutsunut ain'
esi-isänne voittohon, kuolohon vain.
 
 
Kuninkaita jok' ammoin jo kansalle panit,
oi Glengarry, ja Sleatin ja Ranaldin klan'it,
kuni vuorilta virtana syöksyen
ikiliittohon käykää te yhtehen!
 
 
Lochiel, uro uljas, jo säiläsi ota
sekä kilpes, nyt alkavi urhojen sota!
Raju Keppoch, sun torvesi tokkopa soi,
jotta kaikk' Corryarrick jo kaikua voi?
 

Suuri vainukoira hypähti näreiköstä, syöksyen Floran luo ja keskeyttäen hillittömillä hyväilyillään hänen laulunsa. Etäältä kuului vihellys, ja koira ammahti jälleen alas polkua nopeana kuin nuoli. "Airueestaan päättäen on Fergus tulossa tänne, kapteeni Waverley. Hän ei pidä muusta runoudesta kuin leikillisestä, ja saapuu ajoissa keskeyttämään sen pitkän luettelon heimon-nimiä, joka oli runossamme vasta alkuun päässyt."

Waverley lausui pahottelunsa keskeytyksestä.