Kitabı oku: «Alhambra», sayfa 10

"Mihinkä Kadiga on joutunut?" huudahtivat säikähtyneet prinsessat.

"Allah yksinään tiennee," vastasi uskonhylkääjä; "vyöni pääsi keskellä virtaa irti, ja virta vei Kadigan. Tapahtukoon Allahn tahto! Mutta se oli kullalla ommeltu vyö ja kallishintainen."

Ei ollut aikaa turhaan vaikeroida: kuitenkin itkivät prinsessat katkerasti viisaan neuvonantajansa katoamista. Mutta ei tämä kunnon ämmä kumminkaan hukkunut virtaan: eräs kalastaja, joka veti nuottaa siinä paikassa, korjasi hänet maalle eikä liene vähää hämmästynyt kummallisesta saalistaan. Mihinkä viisas Kadiga sittemmin joutui, siitä historia ei mitään mainitse; varma on, että hän osoitti viekkauttansa siten, ettei koskaan enää uskaltanut Mohamed Vasenkätisen alueelle.

Yhtä vähän on tietona, mitenkä tämä älykäs kuningas menetteli, saatuansa tietää tytärtensä karkauksen ja uskollisimman palvelijansa hänelle tekemän kiepin. Tämä oli ensi kerta kun hän oli toiselta neuvoa kysynyt eikä tiedetä hänen sen kovemmin tähän heikkouteen vikapääksi käyneen. Kuitenkin kävi hän toimiinsa ja puuhiinsa pitääkseen varansa kotiin jääneen tyttären suhteen, joka ei ollut halunnut karata; luullaanpa tytön salaa katuneenkin ettei mukaan lähtenyt: silloin tällöin nähtiin hänen nojaavan tornin harjaa vasten ja luovan surullisia silmäyksiä Cordovan vuorille; ja monasti kuultiin hänen luuttansa eli kantelensa vierellä virittävän huolilauluja, joissa hän itki rakastajansa menoa ja sisariansa, ja suri yksinäistä elämäänsä. Hän kuoli nuorena ja haudattiin, yleisen kulkupuheen mukaan, erääsen holviin tornin alla, ja hänen aikainen kuolemansa on antanut aihetta useampaan kuin yhteen satuun, jotka ovat kulkeneet polvesta polveen.

Vieraita Alhambrassa

Lähes kolme kuukautta on nyt kulunut siitä, kun rupesin Alhambrassa asumaan; vuoden-aikain edistymiset ovat sittemmin tehneet monta muutosta. Tänne tullessani oli kaikki Toukokuun kukoistavassa kauneudessa; puiden lehdet olivat vielä hennot ja läpikuultavat; kranaatin hohtavat, tulipunaiset kukat eivät olleet vielä varisseet; hedelmätarhat Xenilin ja Darron varrella olivat vielä täydessä kukoistuksessa; kallioilla kasvoi viljelemättömiä kukkasia ja Granada näytti kokonansa olevan ympäröitty viljelemättömällä ruusupensaikolla, jossa lukemattomat satakielet, niin öillä kuin kaiket päiväkaudetkin, virittivät laulujansa.

Kesä on jo kulunut; ruusut ovat lakastuneet ja satakielien lumoavia lauluja ei kuulu enää; etäisemmät maisemat alkavat näyttää kuivaneilta ja paahtuneilta; mutta heti kaupungin vieressä ja noissa syvissä, ahtaissa notkoissa, lumipeittoisten vuorten juurella, vallitsee vihannuus iäinen.

Alhambrassa on paikkoja, jotka ovat sovitetut enenevän kesäkuumuuden mukaan, ja joista miltei maan-alaiset kylpykammiot ovat merkillisimmät. Näillä on vielä vanha itämainen laatunsa, vaikka rapistumisen merkkiä näissäkin alkaa näkyä. Portin vierellä, josta mennään erääsen pieneen, ennen muinoin kukilla kaunistettuun pihaan, on sali, ei kyllä suuren suuri, mutta keveätä ja somaa rakennuslaatua. Sen näkee eräästä vähäisestä kalterista, jota marmoripylväät ja Maurilaiset kaaret kannattavat. Alabasteri-kaivo pihalla viskoo vieläkin kimelteleviä vesisuihkujaan, paikkaa viileänä pitääkseen. Molemmin puolin on syvät, maasta koholla olevilla lattioilla varustetut alkovit eli uudukot, joihin kylvystä palanneet paneusivat pulleille polstareille ja tämän hyvänhajuisen ilman lemuissa ja musiikin suloisilla sävelillä kalterista unnutettiin hekumalliseen horrokseen. Toisella puolen tätä notkoa on vieläkin salaisempia kammioita, joihin ei hevillä ketään lasketa, ja joihin valo pääsi ainoastaan pienistä aukoista niiden kupulaeissa. Nämät olivat naisellisen yksinäisyyden kaikkein pyhimmät paikat, joissa haremin kaunottaret uhkeita kylpyjään nauttivat. Lauhkea, salaperäinen valo vallitsi yltympärinsä; särjetyt kylpypaikat ovat vielä olemassa, jälkiä muinaisesta loistosta niinikään. Ainainen hiljaisuus ja hämärä on tehnyt nämät huoneet mielipaikoiksi yölipakoille, jotka päivillä asuvat pimeissä lokeroissa ja loukoissa, ja, kun heitä säikytetään, salatemppuisesti rapistelevat näissä hämyisissä kammioissa ja suuresti lisäävät niiden oneutta ja kamaluutta.

Tässä viileässä ja komeassa, vaikka rapistuneessa huoneessa, jossa on kuin luolansa vilpas ja rauhallinen olla, kulutin minä viime ajalla päivän helteiset tunnit ja menin vasta auringon laskettua ulos; öillä kävin minä suurimmalla pihalla sen isossa vesisäiliössä kylpemässä. Tällä tavoin onnistui minun vastustaa ilman-alan veltostuttavaa ja heikonnuttavaa vaikutusta.

Mutta unelmani rajattomasta ylivallasta on ollut ja mennyt. Minut herätti siitä nykyisin käsikiväärin laukaukset, jotka kajahtelivat tornista torniin, juurikuin linna olis hätäyttämällä valloitettu. Ulos riennettyäni tapasin minä vanhan Caballeroa (kavaljeerin, ritarin) suuren joukon kanssa palvelijoita Lähettien salin herrana. Se on eräs vanha kreivi, joka on tullut tänne hovilinnastaan Granadassa, nauttiakseen jonkun ajan Alhambran puhtaampaa ilmaa, ja joka, vanhan, perin oppineen metsästäjän tavoin, yllyttääkseen ruokahalua aamuisekseen, on ruvennut balkongilta pääskyjä ampumaan. Tämä oli viaton huvitus; sillä vaikka hän palvelijainsa nopeuden avulla kivääriä lataamaan taisi ennättämiseen ampua, en kuitenkaan saata syyttää häntä yhdenkään pääskyn kuolemasta. Linnut itsekin näyttivät olevan siitä mielissään ja tekevän pilkkaa hänen osaamattomuudestaan, sillä he parveilivat ihan likellä balkongeja ja visertivät aina sivu lentäissään.

Tämän vanhan herran tulo on vähän muuttanut asioiden ulkonäköä; mutta myös antanut ainetta mieluisiin mietteisin. Me olemme ikäänkuin hiljaisella suostumuksella jakaneet vallan keskenämme, samoin kuin Granadan viimeiset kuninkaat, paitse että olemme hyvin ystävällisessä liitossa keskenämme. Hän vallitsee rajattomasti Leijonain pihassa ja sen läheisissä saleissa, minä sitä vastoin saan rauhassa pitää kylpylaitokset ja Lindaraxan puutarhan. Me otamme atriamme yhdessä kaarilakien alla kartanolla, jossa suihkukaivot jäähdyttävät ilmaa ja vesi poristen virtaa marmorilattian ränneissä.

Iltasilla kokoontuu kotoinen seura jalon kreivin ympärille. Kreivitär tulee noin viisitoista-vuotiaan tyttärensä kanssa kaupunkiin. Sitten saapuu kreivin kotiväki, kappalainen, advokaati eli asianajaja, sihteeri, hovimestari, ja muuta väkeä hänen avaroilta maa-omaisuuksiltaan. Näin pitää hän ikäänkuin erinäistä hovia, jossa kaikki kokevat olla hänelle huviksi, uhraamatta sentään omia huvituksiansa. Totisesti, sanottakoon mitä sanotaan Hispanialaisesta ylpeydestä; seurallisessa ja kotoisessa elämässä sitä ei ole ensinkään. Ei missään kansassa ole keskuus omaisten välillä sydämellisempi, asiamiesten ja tottelevain välillä vapaampi ja luonnollisempi; näissä kohden on elanto Hispanian maakunnissa säilyttänyt paljon muinaisten aikain ylistettyä yksinkertaisuutta ja mutkattomuutta.

Armahisin olento tässä kotoisessa seurassa on kumminkin kreivin tytär, ihastuttava, vaikka miltei lapsellinen, pieni Carmen. Hänen ruumiinrakennuksensa ei ole vielä ennättänyt täyteen vaurauteensa, mutta siinä on jo tuo erinomainen sopusuhtaisuus ja notkea sulo, joka tässä maassa on niin yleinen. Hänen siniset silmänsä, ihana ihonsa ja vaalea tukkansa ovat harvinaisia Andalusiassa ja antavat hänen olennolleen lempeyden ja armaisuuden, joka pistää erilaiselta Hispanialaisten kaunotarten tavallista hilpeyttä vasten, mutta sopii täydellisesti yhteen hänen suoran, viattoman ja tuttavallisen käytöslaatunsa kanssa. Muuten on hänellä kaikki Hispanian naisten synnynnäiset taitolahjat ja näppäryys, ja hän laulaa, tanssii ja soittaa kitarria ihmeteltävällä taidolla.

Kreivi antoi, muutamia päiviä tulonsa jälkeen Alhambraan, nimipäivänään vähäiset juhlapidot, joihin hän kutsui perheensä jäsenet ja talonväkensä, ja joihin niinikään useampia vanhoja palvelijoita hänen kaukaisilta omaisuuksiltaan saapui, osoittamaan hänelle kunnioitustaan ja käymään komeaan atriaan osallisiksi. Tämä patriarkallinen henki, joka oli omituinen Hispanian aatelistossa sen varakkuuden päivinä, on huvennut yhdessä sen rikkauden kanssa; mutta muutamat, joilla niinkuin kreivillä vielä on vanhat sukukartanonsa, säilyttävät osaksi vieläkin vanhaa tapaa, antaen vetelehtäväin turvattien tulvailla omaisuuksillaan ja miltei syödä ne suuhunsa.

Tämän ylevämielisen Hispanialaisen tavan mukaan, jossa aulius ja Hispanialainen ylpeys ovat yhtä paljon osallisena, vanhaa palvelijaa ei pantu koskaan palveluksesta pois, vaan hän sai jonkun toimituksen kaikeksi jäljellä olevaksi elinajakseen; ja mikä vielä enempi oli, hänen lapsistaan ja lapsenlapsistaan, ja monasti hänen muistakin sukulaisistaan, kunhan vaan olivat sukulaisia, tuli vähitellen sukuperintö hänen heimokunnalleen. Tämän tähden olivat Hispanian aateliston isot hovilinnat, jotka näyttävät niin tyhjän, ylpeän komeilta, verratessa niiden avaruutta noihin kohtalaisiin ja vähiin huonekaluihin, Hispanian kultaisina aikoina välttämättömän tarpeelliset isäntäinsä patriarkallisten tapain tähden. Ne tuskin olivatkaan muuta kuin isoja kasarmia perimöisten turvattien perheille, jotka lihoittivat heitänsä Hispanialaisen aatelismiehen kustannuksella. Kunnian-arvoisa vanha kreivi, jolla on omaisuuksia monessa osassa valtakuntaa, vakuutti minulle, että useat heistä vaan elättivät kokonaisia laumoja mokomia pesiintyneitä kotureita (loisia), jotka katsoivat olevansa oikeutetut maksuttomaan asuntoon ja elatukseen maa-omaisuudella, koska asianlaita oli ollut useissa sukupolvissa sama heidän esi-isillään.

Kreivin perhekunnallinen juhlallisuus keskeytti tavallista hiljaista elantoa Alhambrassa; musiiki ja iloisuus kaikui sen muuten niin hiljaisissa saleissa; vieraita puheli ja huvitteli kaltereissa ja puutarhoissa, ja toimekkaita palvelijoita kaupungista juoksenteli pihan poikki, kantaen isoja vateja noista vanhoista köökeistä, joissa taas kokkia ja piikoja hääläsi ja valkeita liemusi.

Juhlapidot, sillä täydellinen Hispanialainen päivällisatria on juhlapidot, annettiin ihanassa Maurilaisessa La Sala de las dos Hermanas (molempain sisarien sali) nimisessä salissa; pöytä notkui ruokain paljoudesta ja iloinen seurallisuus vallitsi atrialla; sillä vaikka Hispanialaiset tavallisesti ovat kohtuullinen kansa, he kuitenkin pidoissa ovat oikeita syömäriä. Minua erittäin miellytti se seikka, että sain käydä osalliseksi atriaan, jonka Alhambran kuninkaallisissa saleissa antoi sen miehen jälkeinen, joka oli yksi sen mainioimpia valloittajia; sillä kunnian-arvoisa kreivi juonsi syntynsä suoraan alenevaa polvea myöten tuosta "suuresta sotapäälliköstä," kuuluisasta Gonsalvo de Cordovasta, jonka miekkaa hän tallehtii palatsinsa arkistoissa Cordovassa.

Atrian päätyttyä lähti seura Lähettien saliin. Täällä vaikutti itsekukin yleiseksi hupaisuudeksi näyttämällä jotain taitolahjaansa: siellä laulettiin, puhuttiin, juteltiin kummallisia satuja, tahi tanssittiin kitarrin, tämän Hispanialaisen ilon yleisesti käytetyn taikakalun mukaan.

Koko seuran henkenä ja elämänä oli kuitenkin pieni, runsaasti lahjoitettu Carmen. Hän otti erään osan suorittaakseen jonkun Hispanialaisen ilvenäytelmän kahdessa tahi kolmessa kohtauksessa, ja osoitti enempää kuin tavallista näytelmätaitoa; hän osotteli kansan-mieleisiä Italialaisia naislaulajia, merkillisellä ja harvinaisella menestyksellä ja tavattoman ihanalla äänellä; hän matki Mustalaisten ja tienoossa asuvan maaseudun kansan kielimurteita, tanssia ja ballaadeja, ja toimitti nämät kaikki keveydellä ja luontevuudella, hemmellä ja sattuvaisuudella, jotka olivat kokonansa lumoavaiset.

Mieleisin kohta näissä esittelyissä oli kuitenkin hänen nöyryytensä ja täydellinen haluttomuutensa tahtoakseen loistaa lahjoillansa. Hän ei näyttänyt tietävänkään kuinka monipuoliset hänen lahjansa ovat, ja tavallisesti hän ainoastaan silloin tällöin, ja täydellisellä lapsen viattomuudella, harjoittaakin niitä kotiväen huviksi. Tottapa hänen havaintokykynsä ja osaavaisuutensa ovat ylenmäärin pikaiset ja tarkat, sillä hän ei ole koskaan ollut perheestä poissa, ja on vaan satunnaisesti ja sivumennen tainnut ottaa onkeen niitä moninaisia luonteita ja omituisuuksia, jotka hän, seura-ilon viehättämänä, suoraa päätä hetken huviksi esittää. Iloista on nähdä sitä rakkautta ja ihastusta, jolla jokainen perheesen kuuluva häntä kohtelee; häntä ei kutsu kukaan, ei palkka väkikään, muuksi kuin La Ninna'ksi (lapseksi), nimitys, jossa, näin käytettynä, Hispanian kielen mukaan on jotain suloista ja hellää.

En tule koskaan muistamaan Alhambraa, ajattelematta samalla tätä pientä armasta Carmenia, kuinka hän sen marmorisaleissa leikitsi onnellisena, viattomana ja iloisena, tanssasi Maurilaisten kastanjisten näpsytykselle, ja sulautti äänensä hopeahelyn suihkukaivoin lorinan kanssa yhteen.

Tässä juhlallisessa tilassa kerrottiin monta kummallista ja hupaista satua ja juttua, joista useita olen unhottanut, mutta yksi niistä pystyi erittäin mieleeni, ja minä tahdon koettaa sitä juttelemalla huvittaa lukijoitani.

Satu prinssi Ahmed Al Kamel'ista
eli
rakkauden pyhiin vaeltaja

Oli kerran eräs Maurilainen kuningas Granadassa, jolla vaan oli yksi poika, jonka hän kutsui Ahmediksi, mutta jolle hänen hoviherransa, niistä erinomaisten luonnonlahjain merkeiltä, joita he hänen piennä lasna vielä ollessaan hänessä huomasivat, antoivat liikanimen Al Kamel, eli Täydellinen.

Tähtein selittäjät vahvistivat heitä heidän toiveissaan ja ennustivat hänestä kaikkea hyvää, mikä tekee prinssin täydelliseksi ja kuninkaan onnelliseksi. Ainoastaan yksi pilvi peitti hänen onnenvaiheitaan, mutta ruusunvärinen oli sekin. Hänestä oli tuleva armasluontoinen, ja tämän hellän intohimon tähden oli hän joutuva suuriin vaaroihin. Jos häntä kumminkin kävisi rakkauden viettelyksistä varjeleminen kunnes täyteen ikään ennättäisi, nämät vaarat poistuisivat ja koko hänen elämiinsä tulis olemaan keskeymätöntä onnellisuutta.

Estääkseen kaikkia tällaisia vaaroja tulemasta, päätti kuningas viisaudessaan kasvattaa prinssiä jossain etäisessä paikassa, jossa tämä el koskaan saisi nähdä naisellisia kasvoja eli edes kuulla rakkaudesta mainittavan. Tätä varten rakensi hän kauniin hovilinnan kukkulan huipulle vastapäätä Alhambraa, ihanain, mutta korkeilla muureilla ympäröittyin puutarhain keskelle, joka hovilinna oli juuri sama palatsi, mikä nyt on tunnettu Generalifen nimellä. Tähän palatsiin suljettiin nyt nuori prinssi ja uskottiin Eben Bonabben'in hoitoon ja opetukseen, joka oli oppineimpia ja kuivimpia Arabialaisia tietoviisaita, oli ollut enimmän osan elämäänsä Egyptissä, jossa oli tutkinut hieroglyfeja ja urkkinut haudoissa ja pyramideissä, ja enemmin mielistyi Egyptiläiseen muumiaan kuin viehättävimpään elävään kaunottareehen. Tämä viisas mies sai käskyn opettaa prinssille kaikkia mahdollisia tietoja, paitse yhtä – hän oli pidettävä täydellisessä tietämättömyydessä rakkaudesta. "Käytä kaikkia mahdollisia varokeinoja, jotka katsot tarpeellisiksi tähän tarkoitukseen," sanoi kuningas, "ja muista, Eben Bonabben, että jos poikani oppii jotain kielletystä tiedosta, sinun hoidossa ollessaan, niin saat hengelläsi vastata siitä." Raukea hymy levisi viisaan Bonabbenin kuiville kasvoille tämän uhkauksen johdosta. "Olkoon sinun kuninkaallinen sydämesi yhtä huoleti pojasta, kuin minä olen päästäni: näytänkö minä mieheltä semmoiselta, joka antaisin opetusta tuohon halpaan kiihkohimoon?"

Tietoviisaan valppaan katsannon alla kasvoi prinssi palatsin ja sen puutarhaan yksinäisyydessä. Hänellä oli mustia orjia paasareinaan, julman-näköisiä ja mykkiä, jotka eivät rakkaudesta mitään tienneet, taikka jos tiesivätkin, eivät kyenneet sanoilla ilmoittamaan mitä tiesivät. Eben Bonabben oli erinomaisen huolellinen kehittääksensä hänen mielenlahjojaan, ja koki tutustuttaa häntä Egyptin salaisiin oppeihin; mutta näissä prinssi ei suuresti edistynyt, ja kohta huomattiin, ettei hänellä ollut taipumusta tietoviisauteen.

Kuitenkin oli hän nuoreksi prinssiksi erinomaisen kuuliainen, valmis seuraamaan jokaista neuvoa ja aina viimeisen neuvonantajan käskyä noudattava. Hän hillitsi haukotuksensa ja kuunteli maltillisesti Eben Bonabbenin pitkiä ja opillisia kanssapuheita, joista hän sai pintapuolisen tiedon useissa opinhaaroissa, ja näin ennätti hän onnellisesti kahdenteenkymmenenteen vuoteensa, ruhtinaallisen viisauden ihmeenä – mutta perin tietämättömänä rakkaudesta.

Tällä ajalla huomattiin kumminkin jonkunlainen muutos prinssin käytöksessä. Hän keitti opintonsa kokonaan pois, alkoi kävellä puutarhoissa ja istui aateksivaisena suihkukaivoilla. Muiden taitoin muassa oli hän oppinut vähän soitantoakin, tämä vei nyt häneltä suuren osan hänen aikaansa, ja jonkunlainen runoudenkin lahja huomattiin hänessä. Viisas Eben Bonabben tuli nyt ylen levottomaksi ja koetti ankaralla algebrallisella (puustavi-laskullisella) kurssilla eli jaksolla karkoittaa noita joutavia mielikuvatuksia – mutta prinssi kääntyi siitä inhostuen pois. "Minä en suvaitse algebraa," sanoi hän, "se on minun vihani. Minä tarvitsen jotain, mikä paremmin sydäntä puhuttelee."

Viisas Eben Bonabben pudisti harmaata päätänsä näille sanoille. "Tuli loppu tietoviisaudelle," sanoi hän. "Prinssi on keksinyt että hänellä on sydän." Hän piti nyt oppilastaan ankaralla silmällä, ja näki että hänen sydämensä luonnollinen hellyys salaa alkoi käydä vaikuttavaiseksi, ja että vaan sen esine häneltä puuttui. Prinssi käveli Generalifen puutarhoissa tunteiden hurmoksissa, joiden syytä hän ei tainnut selittää. Välistä istui hän suloisiin unelmiin vajonneena; sitten otti hän luuttunsa ja näpäytteli siitä säveliä mitä liikuttavimpia, nakkasi sen sitten syrjään ja alkoi huokailla ja huudahdella.

Kohta alkoi tämä lemmellinen mieliala ulottua hengettömiin esineihin, hänellä oli mielikukkasensa, joita hän hoiti hellällä innolla, sitten kiintyi hänen mielensä muutamiin puihin, ja erittäinkin mielistyi hän yhteen puuhun, joka oli soma muodoltaan ja synkkä lehviltään, leikkasi nimensä sen kuoreen, koristi sen oksat kiehkaroilla ja lauloi, kanteleellaan säistäen, värsyjä sen kunniaksi.

Viisasta Eben Bonabbenia huoletti tämä hänen hoidokkaansa kuohuinen mielentila. Hän näki hänen olevan tuon kielletyn tiedon partaalla – vähinkin vihjaus taisi ilmaista hänelle tuon turmaatuottavan salaisuuden. Huolissaan prinssin onnesta ja omaa päänsä vakuudesta, riensi hän tempaamaan häntä pois puutarhan viettelyksistä, ja sulki hänet korkeimpaan torniin Generalifessa. Tässä tornissa oli huoneet erinomaisen kauniit ja siitä taisi nähdä miltei äärettömiin, matta se oli korkealla noiden lemuavain ja lumoavain lehtoin ilmakehästä, jotka olivat niin vaaralliset herkästi viehtyvän Ahmedin tunteille.

Mitä oli nyt Eben Bonabbenin tehtävä, saadakseen häntä tyytymään vankeuteensa ja noita ikäviä aikoja jollain kuluttamaan. Prinssi oli juurtajaksain ammentanut kaikki hupaiset tiedot, ja algebraa ei ollut mainitsemistakaan. Onneksi oli Eben Bonabben, Egyptissä ollessaan, saanut oppia lintuin kieltä eräältä Juutalaiselta rabbinilta (kirjan-oppineelta), joka oli oppinut sen suoraan alenevaa polvea myöten viisaalta Salomolta, jolle kuningatar Sabasta oli sen opettanut. Viisas mies tuskin oli ennättänyt mainita tätä opinhaaraa, ennenkuin prinssin silmät kiiluivat halusta, ja tämä ahkeroitsi nyt sitä semmoisella innolla, että kohta oli yhtä oppinut kuin opettajansa.

Generalifen torni ei nyt enää ollut yksinäinen paikka; hänellä oli seuraa tykönään, jonka kanssa hän taisi haastella. Hänen ensimmäinen tuttavansa oli haukka, joka oli tehnyt pesänsä katonharjan halkeamaan, josta se lenteli avaralle tienoosen saalista hakemaan. Prinssistä tämä tuttavuus ei kumminkaan ollut oikein mieleinen, eikä arvollinenkaan. Se oli oikea rosvo ilmassa, paisunut ja kerskuva, ja sen haastelu koski vaan rosvouksia, murhaa ja hurjia urotekoja.

Hänen ensimmäinen tuttavansa sen jälkeen oli tarhapöllö, vallan viisaan näköinen, isopäinen rengas-silmä lintu, joka istui silmiään vilkuttaen ja tihruttaen kaiken päivän jossain muurin kolossa, mutta öillä vauhkaili ulkona. Tämä oli hyvin viisas olevinaan, puhui paljon tähtein selitys-opissa ja kuusta, ja oli salaisetkin tieteet tuntevinaan; mutta erittäinkin halustunut oli se metafysiikaan, ja prinssistä oli sen lörpötys vielä ikävämpää kuin Eben Bonabbenin.

Sitten oli siellä eräs yölipakko, joka kaiken päivän rippui jaloistaan erään holvin pimeässä nurkassa, mutta hämärissä lähti ulos, kannantaukset läntällään. Tällä ei kumminkaan ollut kuin hämäräisiä aatteita kaikissa aineissa, se teki pilkkaa asioista, joista sillä vaan oli vajanainen tieto, eikä näyttänyt häntä mikään huvittavan.

Paitse näitä oli siellä myös pääskynen, johonka prinssi alussa hyvin ihastui. Tämä oli liukas kieleltään, mutta ei pysynyt koskaan yhdessä kohti, vaan oli levoton, ja harvoin niin kauan kotona, että olis tainnut oikeasta kanssapuheesta tulla mitään. Kohtapa näkyikin, ettei hän ollut muu kuin puolioppinut pintapuolinen loruaja, joka vaan uiskenteli asiain pinnalla, ollen kuitenkin kaikki tietävinään, vaikka oikeastaan ei ollut juurtajaksainen missään.

Nämät olivat ainoat höyheniset ystävät, joiden kanssa prinssi oli tilaisuudessa opetella tuota uutta kieltä; torni oli kovin korkea muiden lintuin käydä siellä. Hän kyllästyi kohta uusiin tuttaviinsa, joiden kanssapuheesta oli päälle niin vähän hyötyä eikä sydämelle ensinkään, ja vaipui jälleen entisiin, syviin ajatuksiinsa. Talvi kului, kevät kukkineen, nurmineen, hyvänhajuisille lemuineen oli käsissä, ja se onnellinen aika tuli, jolloin linnut parittelevat ja pesiään laittavat. Ennen pitkää kaikui yleinen laulu ja soinnollisuus Generalifen lehdoissa ja puutarhoissa, ja kuului prinssillekin hänen yksinäisessä tornissaan. Yleensä kuultiin samaa pääainetta: rakkautta! rakkautta! rakkautta! laulettavan ja vastattavan kaikilla sanain ja sävelten muutoksilla mitkä ovat mahdollisia. Prinssi kuunteli hiljaa ja hämmästyneenä. "Mitä tarkoitetaan tuolla rakkaudella," ajatteli hän, "jolla koko maailma näyttää olevan täytettynä, ja josta minä en tiedä mitään?" Hän kääntyi ystävänsä haukan puoleen, saadakseen häneltä tietoa tästä. Tämä riiviö linnukseen vastasi ylenkatseellisella äänellä: "Teidän täytyy," sanoi hän, "kysyä noilta aikaisemmilta rauhallisilta linnuilta maan päällä, jotka ovat luodut saaliiksi meille, ilman ruhtinaille. Ammattini on sota, ja tappelu korkein huvitukseni. Sanalla sanoen, minä olen soturi, enkä tiedä mitään siitä asiasta, jota rakkaudeksi sanotaan."

Prinssi kääntyi inholla hänestä pois, ja haki tarhapöllön hänen kolostaan. "Hän on," sanoi hän, "rauhallinen lintu, ja varmaan osaa vastata kysymykseeni." Niin pyysi hän nyt pöllöä sanomaan hänelle mitä tuo rakkaus oli, josta kaikki linnut lehdoissa heidän allansa lakkaamatta lauloivat.

Tämän kysymyksen kuultuaan yrehtyi tarhapöllö loukatusta arvoisuudestaan nähtävästi. "Minun yöni," sanoi hän, "kuluvat opinnossa ja tutkimuksissa, ja päiväni niinikään ajatellessani kaikkea mitä olen oppinut. Mitä noihin laululintuihin tulee, joista puhutte, niin heitä en koskaan kuuntele, minä halveksin heitä ja heidän satujaan. Allah olkoon kiitetty, minä en osaa laulaa; minä olen tietoviisas enkä tiedä mitään siitä asiasta, jota rakkaudeksi sanotaan."

Prinssi meni holviin, jossa hänen ystävänsä yölipakko rippui jaloistaan, ja teki saman kysymyksen. Yölipakko nyrpisti suutansa, kovin niipastuneen näköisenä. "Miksi häiritsette minua aamu-unessani noin mitättömällä kysymyksellä?" sanoi hän vihaisesti. "Minä lennän vaan hämärissä ulos, muiden lintuin nukkuissa, enkä milloinkaan huoli heidän asioistaan. En ole lintu enkä kala, ja siitä kiitän luojaani. Minä tunnen ne konniksi kaikkityyni ja kauhistun heitä kaikkia. Sanalla sanoen, minä olen lintuin vihaaja – enkä tiedä mitään siitä asiasta, jota rakkaudeksi sanotaan."

Prinssi seisoi pettyneenä toivossaan ja epäileväisenä, mutta hänen uteliaisuutensa yltyi vielä enemmin tästä vaikeudesta saada se tyydytetyksi. Hänen tällä mielellä ollessaan astui hänen vanha opettajansa, torniin. Prinssi astui kiihkeästi häntä kohti. "Oi viisas Eben Bonabben," huudahti hän, "sinä olet ilmoittanut minulle paljon maapiirin viisaudesta; mutta vielä on yksi asia, josta en tiedä mitikään, ja josta mielelläni tahtoisin saada jotain tietoa."

"Prinssi esittäköön vaan kysymyksensä, ja kaikki mitä on hänen palvelijansa ymmärryksen ahtaalla alalla on hänen palveluksekseen."

"Sanosta siis, sinä syvällisin kaikista viisaista, minkälainen on sen asian luonto, jota sanotaan rakkaudeksi?"

Viisas Eben Bonabben seisoi kuin ukon-nuolen iskemänä. Hän vapisi ja valjehtui, ja hänestä tuntui niinkuin hänen päänsä jo olis aivan löyhässä hänen hartioillaan.

"Mikä on voinut antaa prinssilleni aihetta semmoiseen kysymykseen – missä mokoma halpa sana on kuultu?"

Prinssi vei hänet tornin akkunaan. "Kuuntele, oi Eben Bonabben," sanoi hän. Tietoviisas kuunteli. Satakieli istui pensas-aidassa tornin alla ja lauloi lemmetyiselleen, orjantappuran ruusulle; jokaiselta kukkivalta oksalta ja jokaisesta lemuavasta lehdosta laukuili yhteensointuvia säveliä, ja rakkaus! rakkaus! rakkaus! oli nyt niinkuin ennenkin se aine, jota kaikki lauloivat.

"Allah Akbar! Jumala on suuri!" huudahti viisas Bonabben. "Kuka on niin rohkea, että tahtoo kätkeä tätä salaisuutta ihmisten sydämiltä, koska linnutkin ilmassa liittäyvät yhteen sitä ilmoittamaan."

Sitten kääntyi hän Ahmedin puoleen ja sanoi: "Oi prinssi, sulje korvasi noille viekoitteleville sävelille. Älä salli tuon vaarallisen tiedon sieluusi päästä. Tiedä, että tuo rakkaus on syynä puoleen katalan ihmiskunnan onnettomuuksia. Se juuri synnyttää vihaa ja toraa veljesten ja ystäväin välillä, se juuri yllyttää kavaloihin murhatekoihin ja nostaa hävittäviä sotia. Huolet ja murheet, ikävät päivät ja unettomat yöt ovat sen kumppaneja. Se kalvaa nuoruuden kukoistuksen, kuivaa sen huvitusten lähteen ja mättää sen päälle kaikki ennenaikaisen vanhuuden onnettomuudet. Allah pitäköön sinua, prinssiseni, täydellisessä tietämättömyydessä siitä mitä rakkaudeksi sanotaan."

Viisas Eben Bonabben meni kiireesti tiehensä, jättäen prinssin vielä syvempään kahdapäisyyteen. Turhaan koki tämä poistaa tätä ainetta mielestään; se oli aina hänen ajatustensa etevimpänä esineenä, ja kiusasi ja vaivasi häntä hyödyttömillä arvauksilla. "Ah," sanoi hän itsekseen, kuunnellessaan lintuin sulo-äänisiä lauluja, "eipä olekaan surua noissa sävelissä; kaikissa tuntuu hellyys ja ilo. Jos rakkaus tuottaa niin paljon onnettomuuksia ja taisteluja, minkä tähden ei nuot linnut kuihdu yksinäisyydessä, eli miksi he eivät revi palasiksi toisiaan, vaan sen sijaan iloisina lentelevät lehdoissa ja leikitsevät keskenään kukkasten keskellä?"

Hän makasi eräänä aamuna vuoteellaan, ajatellen tätä pulmallista ainetta. Hänen akkunansa oli auki suloiselle aamutuulelle, joka toi muassaan orangsi-kukkain tuoksuja Darron laksosta. Satakielen ääni kuului hiljaa, yhä vieläkin laulava samaa ainetta. Prinssin kuunnellessa ja huokaillessa, kuului yhtäkkiä suhina ilmasta, kaunis kyyhky, jota haukka ajeli, syöksähti akkunan kautta sisään ja putosi läähättäen lattialle, jolla aikaa sen takaa-ajaja, toivossaan saaliista pettyneenä, laukuili pois vuorten yli.

Prinssi otti läähättävän kyyhkyn ylös, hyväili sitä, siveli hiljaa sen siipiä ja likisti sitä rintaansa vasten. Asetettuaan sen pelvon hyväilyksillään, pani hän sen kultaiseen häkkiin ja antoi sille omasta kädestään nisunjyviä mitä valkoisimpia ja kauniimpia ja vettä mitä kirkkahinta. Lintu ei kumminkaan tahtonut ruokaa vastaanottaa, istui surullisena ja alakuloisena, ja äännähti vaan silloin tällöin vaikeroivasti.

"Mikä sinua vaivaa?" sanoi Ahmed. "Eikö ole sinulla kaikkea mitä sydämesi saattaa haluta?"

"Ah, ei!" vastasi kyyhky; "minä olen eroitettuna sydämeni toisesta puolesta, ja eroitettuna juuri kevään onnellisena aikana, juuri rakkauden aikana."

"Rakkauden!" toisti Ahmed; "ole hyvä, kaunis kyyhkyseni, ja sano minulle mikä rakkaus on?"

"Tottapa sanon, prinssi kulta. Se on tuska yhdelle, onni kahdelle ja taistelu ja vihollisuus kolmelle. Se on lumousvoima, joka vetää kahta olentoa toisiinsa, yhdistää heidät suloisella yksimielisyydellä, ja tekee heidän yhdistyksensä onneksi, mutta heidän eronsa onnettomuudeksi. Eikö ole yhtään olentoa, johon tunnet itses vedetyksi näillä hellän uskollisuuden siteillä?"

"Minä rakastan vanhaa opettajaani Eben Bonabbenia enemmän kuin ketään monta olentoa; mutta hän on monasti ikävä, ja välistä tunnen itseni onnellisemmaksi ilman hänen seurattansa."

"Senlaista yksimielisyyttä en tarkoitakaan. Minä puhun rakkaudesta, elämän suuresta salaisuudesta ja perisyystä, nuoruuden hurmaavaisimmasta huvituksesta, vanhuuden maltillisimmasta ilosta. Katso ulos, prinssi, ja näe kuinka tänä onnellisena vuoden-aikana koko luonto on täynnä rakkautta. Jokaisella luodulla olennolla on puolisonsa; vähäisinkin lintu laulaa lemmetyiselleen: yksin hyönteinenkin kosii naarastaan tomussa, ja nuot perhoset, joiden näet tornin päällä liipoittelevan ja ilmassa leikitsevän, ovat keskinäisestä rakkaudestaan onnelliset. Ah, prinssiseni! oletko tuhlannut noin paljon kalliita nuoruuden päiviä, tuntematta mitään rakkaudesta? Eikö ole yhtään toiseen sukupuoleen kuuluvata armasta olentoa, eikö yhtään ihanata prinsessaa eli armahista neitoa, joka on viehättänyt sydämesi ja täyttänyt sielusi suloisilla kivuilla ja hellillä haluilla?"

"Minä alan ymmärtää," sanoi prinssi huoaten: "semmoista levottomuutta olen useammin kuin kerran tuntenut, tietämättä syytä siihen; ja mistä, tässä kamalassa yksinäisyydessäni, etsisin minä esinettä semmoista kuin sinä selität?"

Kanssapuhetta jatkettiin vähän aikaa, ja prinssin ensimmäinen opetustunti oli päättynyt.

"Ah!" sanoi hän, "jos rakkaus on semmoinen riemu ja sen hukka semmoinen onnettomuus, niin varjelkoon Allah minua häiritsemästä kenenkään sen ihailijan iloa!" Hän avasi häkin, otti kyyhkyn ulos, suuteli ja hyväili häntä hellästi, vei hänet akkunan luoksi ja sanoi: "lennä, onnellinen lintu, iloitse sydämesi ystävän kanssa nuoruuden ja kevään päivinä. Miksi tekisin sinut kanssa-vangikseni tässä hirmuisessa tornissa, johon rakkaus ei ikänä voi päästä?"

Ihastunut kyyhky räpisteli siipiään, lennähti ilmaan ja meni kuin nuolena alas Darron kukoistaviin lehtoihin.