Kitabı oku: «Alhambra», sayfa 3
Comares'in torni
Lukija on saanut lyhykäisen kuvauksen Alhambran sisäpuolesta, ja halunnee nyt yleistä katsahusta sen ympäristöihin. Aamu on kirkas ja suloinen, eikä ole aurinko vielä saanut kyllin voimaa hävittääkseen yön virvoittavaa viileyttä; sentähden tahdomme nousta Comares'in tornin huippuun ja katsella Granadaa ja sen lähiseutuja.
Tule siis, hyvä lukija, ja seuraa minua tuohon runsailla kuvateoksilla koristettuun etehiseen, joka vie Lähettien saliin. Kuitenkaan emme tahdo saliin mennä, vaan käännymme vasemmalle kädelle, tuohon pieneen oveen, joka tekee aukon muuriin. Pidä tarkoin varasi! tässä on jyrkät kiertoraput, mutta niukasti päivänvaloa; näitä ahtaita, pimeitä ja kierteleviä portaita ylös ovat kumminkin Granadan uljaat kuninkaat ja heidän kuningattarensa nousseet tornin harjalle, pitämään silmällä Kristittyin kohti marssivia sotajoukkoja ja katselemaan taisteluita Vegalla. Jo vihdoin olemme penkereillä kaunistetulla katolla ja saatamme hengittää vähän aikaa, sillä aikaa kun yleisesti silmäilemme kaupungin ja maiseman loistoisata panoramaa: louhisia vuorenkukkuloita, vihannoitsevia laksoja ja tuota hedelmällistä lakeutta, linnaa, tuomiokirkkoa, Maurilaisia tornia ja Göthiläisiä kupukirkkoja, kaatuvia rakennuksia ja kukoistavia lehtoja.
Menkäämme likemmä harjaa ja katsokaamme suoraan alas. Katsosta, yhdellä puolen on meillä koko Alhambran keto näkymässä ja me saatamme nähdä sen kartanoille ja puutarhoihin. Tornin juurella on Albercan piha, suuren vesisäilönsä eli kalalammikkonsa kanssa, ympäröitty kukkaisistutuksilla; tuolla on Leijonain kartano, kuuluisine suihkukaivoineen ja keveine Maurilaisine holvikäytävineen, ja keskellä palatsia on Lindaraxan pieni puutarha, juuri palatsin sydämeen haudattuna, ruusupensaineen ja sitruuni-lehtoineen ja rehevästi vihannoitsevine pensas-aitoineen.
Tuo meitä ympäröitsevä, neliskulmaisilla torneilla varustettu harja-jono, joka ulottuu kukkulan huipun ympäri kokonansa, on linnan ulkoinen raja. Muutamat tornit ovat, niinkuin näet, ainoastaan raunioita, ja niiden vankat jäännökset ovat peitetyt viiniköynnöksillä, viikunapuilla ja aloe-aidoilla.
Katselkaamme nyt tornin pohjaista puolta. Korkeus huikaisee; tornin perustuksetkin ovat korkeammat kuin tämän jyrkän, viestävän kukkulan lehdot. Ja katsopas, pitkä halkeama noissa vahvoissa muureissa osoittaa että tuo halkeama on syntynyt jostain noita maanjäristyksiä, jotka aika ajoin ovat nostaneet niin paljon peljästystä Granadassa, ja jotka, ennen tahi myöhemmin, välttämättömästi muuttavat tämän kukistukseensa kallistuvan rakennuksen raunioruhoksi. Tuo syvä, ahdas lakso allamme, joka vähitellen lavenee, jota enemmin se ulkoontuu vuorista, on Darron lakso. Sinä näet sen vähäisen joen koukertelevan lehtoin, lehtimajain ja hedelmä- ja kukkaistarhain läpi. Se oli muinaisina aikoina mainio joki, sillä sen aallot kuljettivat, kultaa muassaan ja sen hietaa seulotaan vieläkin usein, toivossa että siinä löydettäisiin tätä kallista metallia. Muutamat noista valkoisista huvihuoneista, jotka siellä täällä haamoittavat lehtokujain ja viinitarhain välitse, olivat Maurilaisten maaseudullisia turvapaikkoja, joissa he nauttivat ihastuttavain puutarhainsa virkistyttäviä sulohajuisia lemuja.
Tuo korkealla oleva palatsi, korkeine valkeisine tornineen ja pitkine holvikäytävineen, joka kääntää etupuolensa tuota vuorta kohti, ihanain lehtoin ja rippuvain puutarhain keskellä, on Generalife, yksi Maurilaisten kuninkaiden kesälinnoja, johonka he menivät kuumaksi vuodenajaksi, nauttimaan vielä viileämpää tienoota kuin Alhambran on. Tuo paljas kukkulan huippu tuonnempana sitä, muutamine muodottomine raunioineen, on Silla del Moro, eli Maurilaisen olopaikka, näin kutsuttu sentähden että se oli onnettoman Boabdilin turvapaikkana erään kapinan aikana, jossa hän istui ja surullisena katseli kapinallista kaupunkiansa.
Juoksevan veden lorina kuulun silloin tällöin laksosta; se tulee erään Maurilaisen myllyn vesijohdosta, kukkulan juurelta. Lehtokuja tuolla ulompana on Alameda (poppelimetsä) pitkin Darron rantaa, mieluinen kävelypaikka iltasilla, ja rakastavain kohtauspaikka kesä-öinä, jolloin käytävien varrella olevilta penkeiltä usein kuullaan kitarrin näpytystä. Tätä nykyä näkee siellä vaan muutamia vetelehtäviä munkkeja ja joukon vedenkantajia Avellanon kaivosta.
Sinä säikähdyt ja kavahdat? Se vaan on haukka, jonka olemme pesästään säikäyttäneet. Tuo torni on parvelevain lintuin oikea pesäpaikka; pääskysiä ja muita pikku lintusia on kosolta joka halkeamassa ja raossa, ja ne lentelevät sen ympärillä kaiken päiväkauden; ja yöllä, kun kaikki muut ovat levolle menneet, esiintyy kamala hukkapöllö piilopaikastaan ja antaa tornin harjoilta kuulla turmaa ennustavan huutonsa. Katsopas kuinka haukka, jonka liikkeelle säikäytimme, laukuilee pois tuolla alhaalla, hiipoo puunlatvoja ja purjehtii raunioille tuonnemma Generalifeä!
Jättäkäämme nyt tämä puoli tornia ja kääntäkäämme silmämme lännen puolelle. Täällä näemme, etäältä, Vegaa rajoittavan vuoriharjanteen, tuon vanhan rajan Maurilaisen Granadan ja Kristittyin alueen välillä. Sen huippuin välissä näemme vieläkin sotaisia kaupunkeja, joiden harmaat muurit ja katonharjat näyttävät olevan samaa kappaletta kuin kalliotkin, joille ovat raketut; ja sieltä täältä näkyy jonkun kallion nenältä yksinäinen Atalaya (vartijatorni), ikäänkuin pilvistä katseleva läheisiin laksoihin.
Noista solukoista, Lopen vuoren-ahdingon kautta, astuivat Kristittyin sotajoukot Vegalle tuon harmaan ja paljaan vuoren juurelle, joka on melkein erillään kaikista muista ja ojentaa rohkean louhisen kätensä lakeudelle ulos, ja nämät laumat hyökkäsivät äkisti kohti, lentävin lipuin, torvien räikkyessä ja rumpujen rämistessä. Kuinka muuttunut on nyt tämä taulu! Haarniskoittuin sotijain kimelteleväin rivien sijassa, me näemme ahkerain hevosaasin-ajajain verkallisen kulkueen hitaasti liukuvan pitkin vuoren syrjää. Tuolla loitompana on kuuluisa Pinos-silta, mainio monesta verisestä ottelusta Maurilaisten ja Kristittyin välillä, mutta vielä mainiompi sinä paikkana, jossa Kolumbo saavutettiin ja kuningatar Isabellan lähettiläät kutsuivat hänet takaisin, juuri silloin kun epätoivossaan aikoi lähteä pois maasta ja Ranskan hoville esittää löytötuumansa.
Kas tuossa toinen paikka, löytäjän historiassa niinikään merkillinen. Tuo aamu-auringon paisteessa kiiltävä jana muuria ja tornia, juuri keskellä Vegaa, on Santa Fén kaupunki, jonka tuo katholinen kuningas ja kuningatar rakensivat, Granadan piirityksen aikana, sittenkuin ankara tulipalo oli hävittänyt heidän leirinsä. Noiden muurien sisäpuolella kutsui tuo sankarillinen kuningatar Columbon takaisin, ja niiden sisällä tehtiin se sopimus, jonka seurauksena oli uuden maailman löytäminen.
Täällä, etelän puolella, vilkkuu silmä Vegan kaseville kauneuksille, tämän kukoistavan erämaan puutarhoille, lehdoille ja uhkeille hedelmätarhoille, joita koukertelevan Xenilin hopeoitut aallot leikkovat, muodostaen lukemattomia noroja, jotka täytetään vedellä vanhoista Maurilaisista kanavista ja pukevat tienoon vihannuuteen joka ei koskaan lakastu. Täällä ovat ne ihastuttavat maakartanot, puutarhat ja lehdot, joiden omistuksesta Maurilaiset niin urhoollisesti taistelivat. Yksin nekin talot ja majat, joissa nyt talonpoikia asun, säilyttävät arabeskein ja muiden somain koristeiden jälkiä, jotka osoittavat niiden olleen loistoisia asuinpaikkoja Maurilaisten ajalla.
Tuonnempana Vegan lehdoilla kaunistettua tienoota näet etelää kohti jakson jylhiä kukkuloita, jota alas hevosaasia hiljaan tulla jonottaa. Eräältä noiden kunnaiden huipulta loi onneton Boabdil viime kerran silmänsä Granadalle, ja antoi helppoa sille epätoivolle, joka ahdisti hänen sieluansa. Se on paikka joka on mainio kertomalauluissa ja historiassa, ja sitä kutsutaan "Maurilaisen viimeiseksi huokaukseksi."
Nosta nyt silmäsi tuon vuoriruhon lumipeitteiselle huipulle, joka kiiltää kuin valkoinen kesäpilvi sinisellä taivaalla. Se on Sierra Nevada, Granadan uljuus ja ihastus; sen viilistyttäväin tuulten ja iäisen vihannuuden, sen purskuvain suihkukaivoin ja iäti kuivamattomain virtain lähde. Tämä majesteetillinen vuoriruho antaa Granadalle paljouden nautintoja, joka on harvinainen eteläisessä maassa olevalle kaupungille: pohjaisen ilmanlaadun pirteän kasvillisuuden ja keveän ilman, yhdistettyinä tropiikimaiden auringon elähyttävään lämpöön ja eteläisen taivaan pilvettömään siniin. Juuri tuo sen kukkuloille kokoutunut lumi se on, joka, kesän lisääntyneen kuumuuden mukaan, lähettää puroja ja virtoja joka lakson ja notkon kautta Alpuxarras-vuorissa, ja levittää uhkeata vihannuutta ja hedelmällisyyttä moniin onnellisiin ja yksinäisiin laksoihin.
Näitä vuoria kyllä sanottakoon Granadan kunniaksi. Niiltä nähdään koko Andalusia ja ne näkyvät sen kaukaisimpiinkin tienoihin. Hevos-aasin ajaja tervehtii niitä, kun hän polttavilla lakeuksilla saa niiden lumipeittoiset kukkulat näkyviinsä; ja Hispanialainen merimies laivansa kannella, tuolla loitolla, loitolla Keskimeren sinertävillä laineilla, huomaa ne aateksivaisen näköisenä, ajattelee ihanaa Granadaa ja laulaa matalalla äänellä jonkun vanhan kertomalaulun Maurilaisista.
Mutta jo on kyllä – aurinko paistaa korkealta vuorien päällitse ja valaa polttavaa hellettään päämme päälle. Jo on tornin penkereillä kaunistettu katto lämmin jalkaimme alla; lähtekäämme täältä, astukamme alas ja virvoitelkaamme meitämme lakikäytäväin alla Leijonain Kaivon ympärillä.
Mietteitä Maurilaisten vallasta Hispaniassa
Mieluisimpia paikkojani on balkongi Lähettien salin keskimmäisen akkunan ulkopuolella, Comares'in korkeassa tornissa. Olen vastikään istunut siellä, nauttimassa pitkän kauniin päivän loppua. Aurinko, joka vajosi Alhambran purppurapunaisten vuorten taa, loi sädevirtaa Darron laksoon ja levitti surullista kultausta Alhambran punaisille torneille; Vega, keveällä auterella peitettynä, oli kuin kultainen järvi edessäni. Ei ainoakaan tuulahus häirinnyt tämän tunnin onnellisuutta, ja vaikka heikkoja kitarrin helähyksiä ja iloisia ääniä silloin tällöin nousi Darron lehdoista, tekivät ne linnassa vallitsevan merkillisen hiljaisuuden ainoastaan sitä juhlallisemmaksi. Se oli yksi noita hetkiä ja luonnon näytelmiä, joissa muisti vaikuttaa miltei lumoavasti ja, niinkuin ilta-aurinko, joka loi viimeistä heloansa näille rapistuneille torneille, säteillään valistaa muinaisten aikain jaloisuutta.
Istuissani ja katsellessani vaikutusta minkä vähenevä päivänvalo teki tähän Maurilaiseen linnaan, tarkistui huomioni tuohon keveyteen, pulskeuteen ja hekumallisuuteen koko sen sisäisessä rakennuslaadussa, ja sen täydelliseen vastakohtaisuuteen noissa isoissa, synkissä ja juhlallisissa Götiläisissä rakennuksissa, joita Hispanialaiset valloittajat rakensivat. Jo rakennuslaatukin osoittaa noiden kahden sotaisaa kansan vastakkaista ja yhdistämätöntä luonnetta, jotka niin kauan taistelivat ylivallasta tällä niemimaalla. Vähitellen aloin vakaisesti miettiä Hispanian Arabialaisten merkillisiä onnenvaiheita, joiden koko olemassa oleminen on kuin kerrottu taru ja varmaankin on historian harvinaisimpia, mutta kumminkin loistoisimpia sivuseikkoja. Niin mahtava ja pitkällinen kuin heidän valtansa olikin, tuskin tiedämme kuinka meidän tulee kutsua heitä. He olivat tavallaan ilman laillista maata oleva, nimetön kansakunta. Eronnut, Europan rannoille viskattu laine tuosta suuresta Arabialaisesta tulvasta kuin olivat, heissä näyttää olleen tuon tulvan ensimmäisen hyökkäyksen koko ankaruus. Heidän valloitusretkensä Gibraltarin kalliosta Pyrenean vuorille oli yhtä pikainen ja loistoisa, kuin Muhamettilaisten voitot Syriassa ja Egyptissä. Mikä vielä enempi on, jollei heitä olis ehkäisty Tours'in lakeuksilla, olisi kenties koko Ranskanmaa, koko Europa yhtä helposti voitettu, kuin Itämaan valtakunnat, ja Puolikuu vielä tänäkin päivänä levittäisi valoansa Parisin ja Londonin temppeleiltä.
Pyrenean vuorten tuolle puolen karkoitettuina luopuivat Asian ja Afrikan sekanaiset parvet, jotka tämän suuren tulvan tekivät, Muhamettilaisesta valloitus-aatteesta, ja koettivat Hispaniassa perustaa rauhallista ja pysyväistä herrautta. Valloittajina he osoittivat yhtä paljon urhoollisuutta kuin maltteellisuutta, ja molemmissa näissä omaisuuksissa kävivät he yhden aikaa edelle niistä kansoista, joiden kanssa he taistelivat. Syntymätienoiltaan eroitettuina he rakastivat sitä maata, jonka he katsoivat Allahn lahjaksi, ja kokivat kaunistaa sitä kaikella, mikä voi vaikuttaa ihmisen onnellisuuteen. He perustivat valtansa viisaille ja kohtuullisille lakisäädelmille, viljelivät ahkerasti tieteitä ja taiteita, edistivät maanviljelystä, käsitehtaita ja kauppaa, ja muodostivat näin vähitellen valtakunnan, jota etevämpi varallisuudessa ja onnessa ei mikään muu ollut, keräsivät huolellisesti ympärilleen sen suloisuuden ja sievistyksen, josta Arabialainen valtakunta idässä korkeimman sivistyksensä aikana oli mainio, ja levittivät itämaisen opillisuuden valoa yöpeittoisen Europan läntisissä tienoissa.
Hispanian Arabialaisista kaupungeista tuli pakopaikkoja kristityille taideniekoille, joissa nämät saivat opetusta hyödyllisissä taiteissa. Toledon, Cordovan ja Granadan yliopistoissa kävi muiden maiden nuorukaisia, oppimassa Arabialaisten tieteitä ja tullaksensa tuntemaan muinaisuuden läjätyitä viisauden aarteita; iloisten tieteiden harrastajat menivät Cordovaan ja Granadaan, oppimaan Itämaiden runoutta ja musiikia; ja pohjan teräkseen puetut sotijat riensivät sinne, vaurastumaan ritarillisissa harjoituksissa ja harjautumaan ritarillisuuden laadullisiin, sievistettyihin tapoihin.
Jos Muhamettilaiset muistomerkit Hispaniassa, jos Cordovan moskea, Sevillan Alkazar ja Granadan Alhambra vielä ovat kaunistetut päällekirjoituksilla, jotka komeillen kerskaavat heidän valtansa pysyväisyydestä ja mahtavuudesta; käyneekö tätä kerskausta tyhmänrohkeana ja mielettömänä pilkkaaminen. Sukukuntia sukukuntain, vuosisatoja vuosisatain perästä oli kadonnut, ja yhä pysyivät he maansa omistuksessa. Aikakausi oli kulunut, pitempi kuin se oli mikä oli kulunut siitä ajasta jolloin Normannit valloittivat Englannin, ja Musan ja Tarikin jälkeiset taisivat yhtä vähän ajatella tulevansa maanpakoon ajetuiksi, kuin Rolfin ja Wilhelmin jälkeiset ja näiden vanhat paroonit taisivat uneksia tulevansa ajetuiksi takaisin Normandian rannikoille.
Yhtäkaikki ei ollut Muhamettilainen valta Hispaniassa muu kuin loistava ulkomainen kasvi, joka ei tehnyt pysyväistä juurta siihen maahan, jota se kaunisti. Naapureistaan lännessä uskonnon ja tapain voittamattomilla esteillä eroitetut, ja heimolaisistaan idässä merillä ja erämailla, he olivat itsekseen oleva kansa. Koko heidän olemisensa oli pitkällistä, vaikka loistoissa ja ritarillista taistelua jalansijasta valloitetussa maassa.
He olivat Islamin ulkovartijoita ja rajanvahtia. Hispanian niemimaa oli se suuri tappelutanner, jossa pohjan Götiläiset sotijat ja idän Muhamettilaiset valloittajat yhtyivät toisihinsa ja taistelivat herraudesta, ja Götiläisen yksipintainen ja kestävä urhoollisuus voitti viimein Arabialaisen uljaan rohkeuden.
Ei milloinkaan ole minkään kansan häviö ollut täydellisempi, kuin Hispanialaisten Maurilaisten oli. Missä he ovat? Kysy Barbarian rantamailta ja sen autioilta kaupungeilta. Heidän muinoin mahtavan valtakuntansa maanpakoon ajetut jäännökset katosivat Afrikan raakalaisten sekaan ja herkesivät olemasta kansa. He eivät ole edes omaa nimeäkään jälkeensä jättäneet, vaikka he noin kahdeksan vuosisataa tätä ennen olivat itsepäällinen kansa. Maa, jonka he olivat kodikseen valinneet ja jota olivat vuosisatoja hallussaan pitäneet, kieltäytyy heitä tunnustamasta, muina kuin valloittajina ja väkivaltaisina anastajina. Ainoastaan muutamat harvat rapistuneet muistomerkit todistavat heidän voimaansa ja valtaansa, samoin kuin yksinäiset kalliot, syvällä jonkun maan sisämaissa, osoittavat muinaista laajaa ja hirmuista vedenpaisumusta. Semmoinen muistomerkki on Alhambra. Muhamettilainen rakennus kristityssä maassa, Itämainen palatsi lännen Götiläisten loistorakennusten keskellä; uhkea muistomerkki urhoollisesta, ymmärtäväisestä ja sivistyneestä kansasta, joka valloitti, vallitsi ja katosi.
Talouden hoito
Jo on aika että annan lukijalle käsitteen minun taloudellisesta laitoksestani tässä merkillisessä asunnossa. Kuninkaallisen palatsin, Alhambran, hoito on uskottu eräälle vanhalle, naimattomalle naiselle, nimeltä Donna Antonia Molina, mutta jota, Hispanialaisen tavan mukaan, tavallisesti ja tuttavallisesti sanotaan Tia Antoniaksi, eli täti Antoniaksi. Hän pitää Maurilaisia puutarhoja ja salia voimassa ja näyttää niitä muukalaisille; tästä vaivasta luovutetaan hänelle kaikki palatsia katsomassa käyviltä tulevat sivutulot, ja kaikki puutarhain tuotteet, jonka ohessa hän on velvollinen tilapäissä antamaan kuvernöörille veron hedelmistä ja kukista. Hänen asuinhuoneensa ovat eräässä kulmassa palatsia; ja hänen perheesensä kuuluu yksi veljenpoika ja yksi veljentytär, kahden eri veljen lapset. Veljenpoika Manuel Molina on useilla hyvillä omaisuuksilla lahjoitettu nuori mies ja Hispanialainen Graviteti. Hän on palvellut armeijassa, sekä Hispaniassa että Länsi-Indiassa, mutta tutkii nyt lääkintätiedettä, toivoen kerta pääsevänsä lääkäriksi tässä linnassa, joka virka vuosittain tuottaa ainakin lähes kaksisataa Suomen markkaa. Sisarentytär taas on pienoinen pyylevä, mustasilmäinen Andalusian tyttö, nimeltä Dolores (murhe), mutta joka, kiiluvista silmistään ja iloisesta luonteestaan, ansaitsee iloisemman nimen. Hän on tätinsä kaiken tavaran varma perillinen, johon tavaraan kuuluu muutamia rappioisia huoneita linnassa, jotka antavat noin satakymmenen markkaa vuotuista tuloa. En ollut kauan ollut Alhambrassa, ennenkuin keksin vienon rakkauden olevan olemassa ymmärtäväisen Manuelin ja hänen mustasilmäisen orpanansa välillä, ja ettei mikään estänyt heitä yhdistämästä tuumiaan ja toiveitaan, muu kuin tohtorinkirja ja paavin erilupa, heidän likeisen sukulaisuutensa tähden.
Kelpo Antonian kanssa olen minä tehnyt sen sopimuksen, että hän antaa minulle ruoan ja huoneen, ja pieni ilomielinen Dolores siivoaa kamarini ja palvelee minua pöytään. Myös on minulla komennossani eräs pitkä, änkyttävä vaaleatukkainen hoitukka, nimeltä Pepe, joka tekee työtä puutarhoissa ja mielellään tahtois olla minun passarini, johon virkaan kumminkin Mateo Ximenes, "Alhambran poika," on ennen häntä ennättänyt. Tämä reipas ja palvelukseen mieluinen poika on, en oikein tiedä itsekään millä lailla, osannut asetella niin, että hän alinomaa, siitä asti kun ensi kerran kohtasin häntä linnan portilla, on ollut minun vaiheillani ja on niin oleutunut asioihini, että viimein on jäänyt aloilleen ja itse asettanut hänensä palvelijakseni, oppaakseni, vartijakseni ja historialliseksi aseenkantajakseni, niin että minun on ollut täytymys parantaa hänen pukuansa, että hänen kävis tarpeellisella arvollisuudella näyttäyminen moninaisissa askareissaan ja toimituksissaan. Hän on sentähden pannut vanhan, harmaan kaapunsa pois, kuin käärme nahkansa, ja käy nyt, omaksi sanomattomaksi tyytyväisyydekseen ja toveriensa suureksi hämmästykseksi, siistissä Andalusialaisessa hatussa ja jakussa. Siivon Mateon päävika on kovin pitkälle menevä halu olla hyödyllinen. Koska hän tykönään tietää, että hän on ikäänkuin luikahtanut palvelukseeni ja että minun mutkaton ja hiljainen olemislaatuni tekee hänen palveluksensa tyhjäntoimitukseksi, niin hän ponnistaa kaikkea keksimystaitoaan, tehdäksensä hänensä minulle oikein tarpeelliseksi. Minä olen kuin pääsemättömissä hänen apukernaudestaan; minä en pääse askelta astumaan ulkopuolelle palatsia, kävelläkseni sinne tänne linnassa, hänen olematta hetikohta kintereilläni, jolloin hän selittää kaikki mitä näen; ja jos minä rohkenen lähteä ympäristön kukkuloille kävelemään, väittää hän olevansa oikeutettu seuraamaan minua suojelijavahtina, vaikka suuresti pengon hänen, jos päällekarkaus tehtäisiin, ennemmin luottavan pitkiin sääriinsä, kuin vankkoihin käsivarsiinsa. Tähän katsomatta ompa Mateo-parka toki toisinaan hyvinkin lystillinen kumppani; hän on teeskentelemätön, aina hyvällä mielellä, puhelias ja juoruileva kuin kylän-parturi, ja tuntee tarkoin kaikki paikan ja ympäristön ämmäin jutut; mutta se minkä hän suurimmaksi ansiokseen lukee, on hänen tätä paikkaa koskeva satuvarastonsa; hän tietääkin kertoa juttuja mitä kummallisimpia jokaisesta linnan tornista, holvi-ja porttikäytävästä, jotka kaikki hän silmittömästi todeksi uskoo.
Useimmat näistä on hän, oman kertomuksensa mukaan, oppinut isän-isältään, eräältä saturikkaalta räätäliltä, joka eli kunnes oli liki satavuotias eikä koko elinaikanaan ollut käynyt kuin kahdesti linnan alueen ulkopuolella. Hänen työhuoneensa oli, miltei kokonaisena vuosisatana, kokouspaikkana muutamilla kunnian-arvoisilla hölppähuulilla, jotka tavallisesti siinä viettivät iltayönsä, puhellen muinaisista ajoista, palatsin salaisuuksista ja siinä olleista kummallisista tapauksista.
Tämän historiallisen räätälin koko olento, hyörintä ja pyörintä, ajatukset ja elämä olivat täten rajoitetut Alhambran muurien sisälle; siellä oli hän syntynyt, siellä eli ja hengitti hän ja siellä oli hänellä toimeentulonsa; siellä hän kuoli ja haudattiinkin. Onneksi jälkimaailmalle ei hänen satuviisautensa ole hänen kanssansa hukkaantunut. Uskottavan Mateon oli jo poikana tapa tarkasti kuunnella isän-isän ja tämän työpöydän ympärille keräytyneen juoruseuran kertomuksia, ja on hän täten koonnut varaston verrattomia tietoja Alhambrasta, joita ei löydy kirjoissa ja jotka tosiaankin suuressa määrässä ansaitsevat jokaisen tiedonhaluisen lukijan huomiota.
Nämät ovat ne ihmiset, jotka vaikuttavat minun kodillisiin mukavuuksiini Alhambrassa, ja minä kysyn, onko yhtään niistä valtamiehistä, Maurilaisista tahi Kristityistä, jotka ennen minua ovat tässä palatsissa vallinneet, palveltu suuremmalla uskollisuudella taikka onko hänellä vallastaan ollut suurempaa iloa?
Noustessani aamusilla ylös, kantaa minulle Pepe, tuo änkyttävä puutarhan renki, äskenpoimittuja kukkia veroksi, jotka sitten Dolores, joka katsoo kunniaksensa saada kamarini parahin tavoin koristetuksi, taitavalla kädellä järjestää ruukkuihin. Atriani nautin minä missä sattuu; välistä jossain Maurilaisessa salissa, välistä lakikäytävissä Leijonain kartanolla, kukkain ja suihkulähteiden keskellä; ja mennessäni ulos viepi minut palvelevainen Mateo vuoripaikoille mitä romantilaisimmille ja laksoin ihanoille huvipaikoille, joista jokainen, poikkeuksetta, on jonkun kummallisen jutun näyttämö.
Vaikka minä mieluisimmin vietän suuremman osan päivää yksinäni, menen minä toisinaan käymään Donna Antonian vähäisessä kodillisessa seurassa. Tämä kokoontuu tavallisesti johonkin vanhaan Maurilaiseen kamariin, joka on sekä köökkinä että salina, koska nurkkaan on laitettu törkeätekoinen tulisija, jonka savu on soaissut värit seinillä ja pian kokonansa hävittänyt muinaiset arabeskit. Yksi balkongilla varustettu akkuna, josta näkee Darron laksoon, laskee viilistyttävää iltatuulta huoneesen; ja täällä syön minä kohtalaisen iltaiseni, hedelmiä ja maitoa, ja käyn perheen kanssapuheesen osalliseksi. Hispanialaisilla on luontoperäinen lahja, eli synnynnäinen hyvä äly, joka tekee heidät ymmärtäväisiksi ja hupaisiksi seuraihmisiksi, kuulukoot mihin säätyyn hyvänsä ja olkoon heidän kasvatuksensa ollut kuinka vajavainen tahansa; tähän tulee vielä, ettei he koskaan ole halpamielisiä eli roistomaisia; luonto on lahjoittanut heille syntyperäisen arvollisuuden ja mielen ylevyyden. Kelpo Tia Antonia on nainen, jolla on syvällinen ja hyvä ymmärrys, vaikka häneltä puuttuu sielun sivistystä; ja kirkas-silmäisessä Doloresissa on, vaikka hän kaikkiansa ei ole lukenut kuin kolme tahi neljä kirjaa, ihastuttava sekoitus luontaisuutta ja tervettä ymmärrystä, ja hän hätäyttää minut monasti sattuvilla ja teeskentelemättömillä kokkapuheillaan. Veljenpoika huvittaa meitä välistä lukemalla jotain vanhaa Calderonin tahi Lope de Vegan ilvenäytelmää, jota hän silminnähtävästi ei tee ainoastaan meitä huvittaakseen, vaan myös sivistyttääkseen orpanaansa Doloresta, vaikka, hänen suureksi nöyristyksekseen, tämä pieni tyttö nukkuu ennenkuin ensimmäinen näytös on loppuun luettu. Välistä käy Tia Antonian luona vieraisilla ystäviä ja alustalaisia läheisestä kauppalasta, taikka invaliitien vaimoja. Nämät kohtelevat häntä, palatsin suojelijana, suurella kunnioituksella, ja pyytelevät hänen suosiotansa kertomalla uutisia kotoansa taikka ongituita kulkupuheita Granadasta. Kuunnellessani näitä iltajuoruja olen saanut tietää monta merkillistä tapausta, jotka selittävät kansan tapoja ja lähiseudun omituisuuksia. Ne olivat vaan mutkattomia kertomuksia viattomista huvituksista, ja saivat kaiken miellyttäväisyytensä ja arvonsa paikan laadusta. Minä kävelen lumotulla pohjalla ja olen romantilaisilla kuvilla ympäröitty. Aina lapsuudestani asti, jolloin minä, Hudsonin rannoilla, ensi kerran viehdyin erääsen vanhaan Hispanian historiaan sodista Granadassa, on tämä kaupunki aina ollut minun valvovain unelmaini esineenä, ja usein vaeltelin minä kuvas-aistillani Alhambran romantilaisissa saleissa. Niin ovat siis nämät unelmat nyt vihdoin viimein toteutuneet! Kuitenkaan tuskinpa saatan minä uskoa aistejani, eli ajatella, että minä todellakin asun Boabdilin palatsissa ja sen balkongeilta katselen tuota ritarillista Granadaa! Kävellessäni näissä Itämaisissa ilman-aloissa ja kuullessani suihkulähteiden lorinata ja satakielien lauluja; hengittäissäni ruusujen lemuja ja tuntiessani tämän sulohajuisen ilman-alan vaikutusta, mieleni melkein tekee ajatella olevani Mahometin paratiisissa, ja että pieni pyylevä Dolores on yksi noita heloittavia Houreja, jotka ovat aiotut panemaan oikeauskoisten autuaallisuuden mittaa kukkurallensa.
