Kitabı oku: «Sisar Rosa», sayfa 4

"Kuuletteko tuon? Näettekö lähestyviä tulisoittoja?" huusi Lomaque, riemullisesti osoittaen kadulle. "Kunniaa kansallislaululle ja sille miehelle, jonka kädessä on koko Ranskanmaan onni! Hattu päästä, kansalainen Danville! Robespierre kulkee ohitse. Hänen henkivartijajoukkonsa, nuo Tuima-iskuiset, ovat häntä saattamassa tulisoitoilla Jakobini-klubiin! – Ken teitä vastustaisi, niinhän te sanoitte? Teidän herranne ja minun; se mies, jonka nimikirjoitus on tämän käskykirjan alla – se mies, joka kynänpyörähdyksellä voi lähettää meidän molempain päät yhdessä vierimään guillotinin pussiin! Huudanko häntä hänen kulkeissaan talon ohitse? Kerronko hänelle että Päällysmies Danville vastustaa minua vangitsemisen toimittamisessa? Teenkö niin? Teenkö niin?" Ja ylenkatseensa suuruudessa, näytti Lomaque aivan kasvavan ruumiinkoossaankin, työntäessään vangitsemiskäskyn Danvillen silmäin eteen, ja osoittaen allekirjoitusta keppinsä kahvalla.

Rosa katsoi ylös kauhistuksella Lomaquen lausuessa viimeisiä sanojaan – katsoi, ja näki miehensä kavahtavan vangitsemiskäskyn nimikirjoituksen edessä ikäänkuin olisi itse guillotini ilmestynyt hänen eteensä. Hänen veljensä tunsi hänen horjahtavan käsissään ja pelkäsi suuresti miten sisarensa voimat ja mielenmaltti voisi kestää, jos vangitsemisen kauhu ja viivytys tulisi vielä kauemmin hänen mieltään kuohuttamaan.

"Rohkeutta, Rosa; rohkeutta!" sanoi hän. "Sinä olet käyttäinnyt jalosti: sinun ei pidä nyt horjuman. Ei, ei! Ei sanaakaan enää. Ei sanaakaan ennenkuin minä taas kykenen selvään ajattelemaan ja päättämään mikä on parahinta. Rohkeutta, rakas sisareni: henkemme riippuu siitä. Kansalainen", jatkoi hän, kääntyen Lomaqueen, "toimittakaa vaan tehtävänne, – me olemme valmiina".

Raskaitten askelten töminä ulkona kävi yhä kovemmaksi; laulu kuului joka hetki selvemmin; palavien tulisoittojen leimuaminen valaisi taas pimeätä katua. Ottaen syyksi hatun tarjoamisen Trudainelle, astui Lomaque aivan häntä lähelle, ja kääntyen selin Danvilleen, kuiskasi: "en ole unhottanut hää-aattoiltaa enkä penkkiä joen-äyräällä".

Ennenkuin Trudaine ennätti vastata oli hän ottanut Rosan päällysvaatteen ja päähineen erään apumiehensä kädestä ja auttoi häntä niiden päällepanemisessa. Danville, vielä kalpeana ja vapisevana, astui nähdessään näitä lähdön valmistuksia, vaimonsa luokse ja lausui hänelle pari sanaa; vaan hän puhui hiljaa ja lähestyvä astunnan töminä sekä laulun hyrinä estivät kuulemasta hänen sanojaan. Kirous pääsi hänen suustaan ja hillitsemättömässä raivossa löi hän nyrkkinsä hänen vieressä olevaan pöytään.

"Sinetit on pantu jokaiseen kapineesen tässä huoneessa ja makuuhuoneessa", sanoi Magloire, lähestyen Lomaquea, joka nyykytti päätään ja viittauksella käski hänen kutsua ovelle toiset poliisimiehet.

"Valmiina", huusi Magloire, astuen heti esille miehineen ja kohotti ääntään saadakseen sanojaan kuulumaan. "Minne?"

Robespierre ja hänen Tuima-iskuisensa kulkivat juuri huoneen ohitse. Palavien tulisoittojen käry löyhähti akkunan kautta huoneesen; ohitse kulkevien miesten askeleet kopisivat yhä kovemmin vasten maata; Marseillais'en hiljainen hyrinä oli kasvanut selvästi kuuluvaksi lauluksi; Lomaque katsoi hetken vangitsemiskäskyynsä ja vastasi sitten:

"St. Lazare'n vankihuoneesen!"

NELJÄS LUKU

St. Lazare'n ylimmäinen vanginvartija seisoi vankihuoneen ulko-eteisessä, kaksi päivää Trudainen asunnossa tapahtuneen vangitsemisen jälkeen, poltellen aamupiippuaan. Katsellessaan pihan porttia kohden, näki hän portti-ovea avattavan ja erioikeuksellisen miehen astuvan sisään, jonka hän kohta tunsi Salapoliisinviraston toisen osaston ylipoliisiksi. "Miten, ystäväni Lomaque", huusi vanginvartija, astuen pihalle, "mikä teidät on saattanut tänne tänä aamuna, onko teillä asioita, vai huviksenneko olette tullut?"

"Huvikseni, tällä kertaa, kansalaiseni. Minulla on jouto-aikaa, tunti tahi pari, kävelyyn käyttää. Minä huomasin olevani vankihuoneen läheisyydessä, enkä voinut olla tulematta tänne katsomaan miten minun ystäväni, ylimmäinen vanginvartija, jaksaa". Lomaque puhui ihmetyttävän hilpeästi ja vilkkaasti. Hänen silmiänsä vaivasi erinomainen heikkous ja räpytystauti; vaan hän hymyili kuitenkin mitä iloisimman veitikan näköisenä. Nuo hänen vanhat vihamiehensä, jotka aina epäilivät häntä enimmin silloin kun heikkous enimmin vaivasi hänen silmiään, eivät suinkaan olisi uskoneet sanaakaan siitä ystävällisestä puheesta, jonka hän ikään oli pitänyt, ja olisivat pitäneet varmana asiana että hänen käyntinsä ylimmän vanginvartijan luona oikeastaan tarkoitti muuta salaista asiata.

"Mitenkä minä jaksan?" sanoi vanginvartija, pudistaen päätään. "Liika työn rasitus, ystäväni, – liika työn rasitus. Ei ole joutohetkiä meidän osastossamme. Myös guillotinikin on käynyt liian hidastöiseksi meille!"

"Joko olette lähettäneet vankileipomuksenne tutkittavaksi tänä aamuna?" kysyi Lomaque, aivan huolettoman näköisenä.

"En; ovat juuri lähtemäisillään", vastasi toinen. "Tulkaa heitä katsomaan". Hän puhui aivan niinkuin vangit olisivat olleet joku kokoelma katseltavia kuvia tahi äsken valmistunut vaatepuku. Lomaque nyykäytti päätään, yhä vieläkin kasvoissa tuo onnellinen juhlallisuus. Vanginvartija näytti tietä sisempään etusaliin; ja osoittaen uneliaasti piipunvarrellaan, sanoi hän: "aamuleipomuksemme, kansalaiseni, juuri valmis leivottavaksi".

Muutamassa salin nurkassa oli yhteentungettuina enemmän kuin kolmekymmentä miestä ja vaimoa, kaikensäätyisiä ja – ikäisiä, muutamat tuijottaen ympärilleen epätoivoisen murheen katseella, muutamat nauraen ja leikkiä laskien huolettomasti. Lähellä heitä käveli laiskotellen muuan "Patrioteihin" kuuluva vahtijoukko, poltellen tupakkaa, syljeskellen ja kiroten. Patriotien ja vankien välillä istui vaperalla tuolilla toinen vanginvartija – kyttyräselkäinen mies; mahdottoman isoilla punaisilla viiksillä – suurustaan lopettamassa, ahmien suuria papuja, joita hän veitsellään pisteli vadista ja huuhtoi alas aika kulauksilla viiniputellista. Huolettomasti näytti Lomaque katselevan tuota inhoittavaa näytöstä, vaan muutamissa minuutissa oli hänen tarkat silmänsä tarkastaneet jokaisen vangin kasvoja ja huomanneet Trudainen ja hänen sisarensa seisovan yhdessä joukon takana.

"No, Apollo!" huusi ylimmäinen vanginvartija, puhutellen alempaa virkaveljeänsä lystikkäällä vankihuoneessa käytetyllä haukkumanimellä, "älä kaiken päivää te'e lähtöä tuon roskaleipomuksesi kanssa! Ja kuules nyt, ystäväni: minulla on lupa olla poissa asioillani osastossani iltapäivällä, niin että sinun asiasi tulee olemaan lukea guillotini-luetteloa ja merkitä vankien ovet ennenkuin vaunut tulevat huomen-aamulla. Käytä varovasti putellia, Apollo, tänä päivänä; käytä varovasti putellia, ettei tule hämminkiä kuolemaantuomittujen luettelossa huomenna".

"Eikös ole janottava Heinäkuun ilma tämä – kansalaiseni?" sanoi Lomaque, jättäen ylimmäisen vanginvartijan, ja taputellen kyttyräselkää mitä ystävällisimmällä tavalla hartioille. "Miten olette syössyt yhteen kaiken leipomuksenne tänään ilman järjestyksettä! Autanko minä teitä saamaan ne marssi-järjestykseen? Aikani on aivan teidän käytettäväksenne. Tämä aamu on minulla pyhäpäivää!"

"Ha! ha! ha! mikä iloinen veitikka hän on pyhäpäivä-aamua viettäessään!" huudahti ylimmäinen vanginvartija, kun Lomaque – nähtävästi kokonaan jättäen tavallisen luonteensa, iloissaan tunnin odottamattomasta joutoajasta – alkoi työntää ja survata vankeja riviin, puhellen lystikkäitä kokkapuheita, joille ei ainoastaan virkapalvelijat, vaan myös moni uhreista itsistään – huolettoman tiranniuden huolettomia uhreja – nauroi sydämellisesti. Loppuun saakka jatkaen tätä hullunkurista toimitustaan, sai Lomaque tilaisuutta tulla Trudainea niin lähelle että voi silmillään antaa hänelle merkin, ennenkuin hän tarttui hänen niskaansa samoin kuin muitten. "Noh, tasajoukko", huusi Lomaque, survaisten Trudainea. "Pysy nyt astuntarivissä ja muista pysyä samoissa askeleissa tuon nuoren vaimosi kanssa. Rohkaiskaa mieltänne, naiskansalaiseni! tässä maailmassa tottuu kaikkeen, yksin guillotiniinkin!"

Lomaquen puhuessa ja työntäessä samalla kertaa, tunsi Trudaine paperipalasen solahtavan niskansa ja kaulahuivinsa väliin. "Rohkeutta!" kuiskasi hän puristaen sisarensa kättä, kun huomasi hänen kauhistuvan Lomaquen pilan teeskenneltyä törkeyttä.

Joukko "Patrioti" – kaartin vartiomiehiä ympärillä, kulki vankisaatto verkalleen ulkopihan kautta matkallaan vallankumous-oikeuteen; kyttyräselkäinen vanginvartija seurasi takana. Lomaque oli aikeessa seurata heitä vähän matkan päässä, vaan ylimmäinen vanginvartija vaati häntä vieraanvaraisesti tulemaan takaisin. "Mikä kiire teillä on?" sanoi hän. "Nyt kun tuo parantumaton juoppo, toinen alapäällikköni, on lähtenyt matkalle leipomuksensa kanssa, niin totta saan pyytää teitä astumaan huoneesen ja maistamaan vähän viiniä".

"Kiitoksia", vastasi Lomaque; "vaan minun mieleni tekee paremmin kuunnella oikeuden tutkintoa tänään. Mitä jos tulisin takaisin myöhemmin? Mihin aikaan menette osastoonne? Kello kaksi, vai mitä? Hyvä! Minä koetan enkö voisi päästä tänne heti yhden jälkeen". Niin sanoen nyykäytti hän päätään ja läksi ulos pihasta. Kirkas auringonpaiste linnanpihalla saattoi häntä räpyttämään silmiään tavallista enemmin! Jos joku hänen vanhoista vihamiehistään olisi ollut hänen kanssaan, olisi se varmaan ajatellut itsekseen: "Jos ollenkaan aiot tulla takaisin, kansalainen Lomaque, niin ei se tapahdu heti yhden jäljestä!"

Matkallaan tapasi pääpoliisi kadulla muutamia poliisivirastoon kuuluvia ystäviä, jotka viivyttivät hänen kulkuansa, niin että hänen tullessa vallankumous-oikeuteen tutkimiset juuri olivat alkamaisillaan. Etevin huonekalu oikeussalissa oli pitkä puiseva honkainen pöytä, joka oli peitetty viheriäisellä villavaatteella. Tämän pöydän päässä istui presidentti oikeuskuntansa kanssa, hatut päässä, ja niiden takana kirjava joukko isänmaanrakastajia, joilla oli virallisesti jotakin tekemistä niiden oikeus-asioiden kanssa, jotka nyt piti otettaman esille. Pöydän etusivun vieressä oli yleisöä varten kaidepuilla eroitettu ala, jonka päällä oli parvi. Yleisöä edusti tässä tilaisuudessa joukko naisia, jotka kaikki istuivat yhdessä penkillä ja kutoivat sukkaa, ompelivat paitoja ja lapsenvaatteita, yhtä tyynimielisinä, kuin jos olisivat olleet kotonaan. Pöydän toisella puolella, kauimpana suuresta ovesta oli laudoista rakennettu, kaidepuilla eroitettu lava, jossa ikkunasta ja juttelevista äänistä syntynyt lakkaamaton hälinä kuului salissa Lomaquen astuessa sisään. Hän oli erioikeuksellinen mies täällä niinkuin vankihuoneessakin; ja hän tuli huoneesen erityisestä ovesta, niin että hänen tuli kulkea vankien lavan sivuitse ja ympäri, ennenkuin pääsi paikalleen presidentin tuolin taakse. Trudaine, joka seisoi sisarensa kanssa vankijoukon äärimmäisinä, nyykytti päätään merkin-annoksi, kun Lomaque sattui hetkeksi katsomaan häneen. Hän oli matkallaan oikeuteen saanut tilaisuutta lukea sen paperin, jonka pääpoliisi oli pistänyt hänen kaulahuivinsa väliin. Siinä oli seuraavat rivit: "Olen juuri saanut tietää missä kansalainen Dubois ja hänen vaimonsa nyt ovat. Ei teillä ole muuta neuvoa kuin tunnustaa kaikkityyni. Sillä tavoin te vedätte syylliseksi erästä hallitukseen kuuluvaa kansalaista, ja vaikutatte sen että hän, jos hänen oma henkensä on hänelle rakas, koettaa kaikkea pelastaakseen teidän ja teidän sisarenne hengen".

Tultuansa presidentin tuolin taakse, huomasi Lomaque nuo kaksi uskollista käskyn-alaista, Magloire ja Picard, jotka odottivat kokoontuneitten isänmaallisvirkamiesten joukossa, saadakseen jättää oikeudelle todistuksensa. Niiden takana seisoi päällysmies Danville nojaten vasten seinää. Ei kukaan häntä puhutellut, eikä hän ketään. Epäillys ja epätietoisuus näkyi hänen kasvonsa joka piirteessä; levottoman mielen äreys ilmautui hänen pienimmässäkin liikunnossaan – myöskin hänen pyhkiessään vähän väliin nenäliinallaan kasvojansa, joihin hiki nousi suurina pisaroina.

"Silence!" huusi täksi kertaa määrätty menojen-ohjaaja, käheä-ääninen mies nipukkasaappaissa, mahdottoman iso miekka vyöllä ja sauva kädessä. "Äänettömyyttä kansalaispresidentille!" sanoi hän uudestaan, lyöden sauvansa pöytään.

Presidentti nousi seisoalleen, ja julisti tämän päivän istunnon alkaneeksi; sitten rupesi istumaan jälleen. Silmänräpäyksellistä äänettömyyttä, joka seurasi, tauotti äkillinen meteli vankien keskuudessa lavalta. Kaksi vartijaa juoksi sinne. Kuului raskaan putoavan ruumiin tömähdys – muutamien naisvankien päästämät kauhun huudot – sitten oli taas kuolon hiljaisuus, jota ainoastaan muuan vartija häiritsi, joka astui salin poikki verinen veitsi kädessä, ja asetti tämän pöydälle. "Kansalaispresidentti", sanoi hän, "minulla on ilmoitettavana, että eräs vanki on juuri ikään pistänyt itsensä kuoliaaksi". Kuului mutiseva huuto – "Eikö muuta?" naiskatsojien joukosta, heidän ryhtyessään taas työhönsä. Itsemurhat oikeuden istunnoissa eivät olleet tavattomia tapauksia Hirmuvallan aikana.

"Nimi?" kysyi presidentti, levollisesti tarttuen kynäänsä ja avaten erästä kirjaa.

"Martigué", vastasi kyttyräselkäinen vanginvartija, astuen pöydän luokse.

"Mitä laatua?"

"Muinoin tiranni Capet'in kuninkaallinen vaunumaakari".

"Syytös?"

"Salaisia hankkeita vankihuoneessa".

Presidentti nyykäytti päätään, ja kirjoitti kirjaan: – "Martigué, vaununtekijä. Syytetty salahankkeista vankihuoneessa. Ehdätti lainmenoa itsemurhalla. Tekoa pidetään rikoksen täydellisenä tunnustuksena. Omaisuus otetaan valtiolle. Ensimmäisenä Termidorina, Tasavallan vuotena kaksi".

"Äänettömyyttä!" huusi mies lyijypäisellä sauvalla sillä aikaa kun presidentti riputteli santaa kirjoituksen päälle ja viittasi vanginvartijalle, että hänen piti viemän kuolleen ruumiin pois, ja sitten sulki kirjan.

"Onko erityistä ilmoitettavaa tänä aamuna?" kysyi presidentti katsahtaen takanaan olevaan joukkoon.

"On yksi", sanoi Lomaque, astuen presidentin tuolin luokse. "Sopisiko teidän, kansalaiseni, ottaa ensimmäiseksi Louis Trudainen ja Rosa Danvillen asia? Kaksi minun miehistäni on määrätty tänne vieraiksi miehiksi ja heidän aikansa on kallisarvoinen Tasavallalle".

Presidentti huomasi nimilistan edessänsä, ja antoi sen huutajalle eli menon-ohjaajalle, pantuansa ykkösen ja kakkosen Louis Trudainen ja Rosa Danvillen eteen.

Lomaquen astuessa takaisin entiseen paikkaansa presidentin tuolin takana, lähestyi Danville ja kuiskasi hänelle: "Huhu kertoo teidän saaneen tietoja kansalaisista Dubois. Onko se totta? Te tiedätte keitä ne ovat?"

"Kyllä", vastasi Lomaque; "vaan minulla on korkeampia käskyjä pitää näitä tietoja itseäni varten, juuri nyt".

Halunperäisyys, millä Danville teki kysymyksensä, ja pettymys, jota hän osoitti kun ei saanut tyydyttävää vastausta, olivat sitä laatua että tarkkahuomioinen pääpoliisi niistä tuli täydelleen vakuutetuksi siitä että Danville todellakin oli niin tietämätön, kun hän näytti olevan, miehestä ja vaimosta Dubois. Tämä salaisuus oli kaikessa tapauksessa vielä Danvillelle selittämätön salaisuus.

"Louis Trudaine! Rosa Danville!" huusi menojen-ohjaaja, toisen kerran kolahuttaen sauvallaan pöytään.

Molemmat astuivat, totellen käskyä, esille vankien lavan kaidepuitten luo. Ensimmäinen katsaus tuomareihinsa, ensimmäinen kauhu tuntiessaan seisovansa kuulijakunnan armahtamattoman uteliaisuuden esineenä, näytti voittavan Rosan voimat. Hän kävi kuolon kalpeasta tulipunaiseksi, sitten kalpeaksi uudelleen, ja piiloitti kasvojansa veljensä hartioita vasten. Miten tasaisesti hän kuuli veljensä sydämen tykkivän! kyyneleet täyttivät hänen silmänsä, ajatellessaan että veljensä pelkäsi ainoastaan hänen tauttaan!

"Nyt!" sanoi presidentti kirjoittaen heidän nimensä. "Kenen ilmiantamia?"

Magloire ja Picard astuivat esille pöydän viereen. Edellinen vastasi – "kansalais-päällysmies Danville'n".

Vastaus nosti suurta hälinää sekä vangeissa että kuulijoissa.

"Syytetyt mistä?" jatkoi presidentti.

"Miesvanki salaisista hankkeista Tasavaltaa vastaan; naisvanki, rikoksellisesta tietoisuudesta siitä".

"Tuokaa esille todistuksenne samassa järjestyksessä".

Picard ja Magloire avasivat todistuksia sisältävät pöytäkirjansa, ja lukivat presidentille samat erityisseikat, jotka olivat aikaisemmin lukeneet Lomaquelle.

"Hyvä", sanoi presidentti, kun olivat lopettaneet. "Meidän ei tarvitse vaivata itseämme millään muulla kuin tiedustamalla keitä kansalaiset Dubois ovat, ja niitä tietoja te varmaan olette valmiit antamaan. Oletteko kuulleet todistukset?" jatkoi hän kääntyen vankeihin; Picardin ja Magloiren puhellessa keskenään hiljaa sopottaen, ja katsellessa hämmästyneinä pääpoliisiin, joka seisoi äänettömänä heidän takanaan. "Oletteko kuulleet todistukset, te vangitut? Tahdotteko sanoa jotakin? Jos tahdotte puhua, niin muistakaa että tämän oikeuden aika on kallis-arvoinen ja ettette saa sitä turhaan kuluttaa".

"Minä pyydän saadakseni puhua, omasta ja sisareni puolesta", vastasi Trudaine. "Aikomukseni on säästää oikeuden aikaa tunnustuksen tekemisellä".

Hiljainen sopotus, joka oli kuulunut naiskuulijoitten puolelta vähää ennen, lakkasi heti kun hän lausui sanan: tunnustus. Kuolon hiljaisuudessa tunki hänen matala, tyyni äänensä oikeussalin kaukaisimpiin nurkkiin, kun hän, itseään hilliten, ettei kenkään voisi huomata sitä toivon kuolemankamppausta, joka tapahtui hänen sisässänsä, jatkoi puhettansa seuraavin sanoin:

"Minä tunnustan salaiset käyntini talossa Papistonkadun varrella. Minä tunnustan että ne henkilöt, joita kävin tapaamassa, ovat todistuksissa osoitetut. Ja viimein tunnustan tarkoitukseni näillä käynneilläni heidän luonansa olleen auttaa heitä heidän aikeissaan lähteä Ranskasta. Jos olisin tehnyt tämän valtiollisista vaikutteista, nykyisen hallituksen valtiolliseksi vahingoksi, myönnän että olisin syyllinen semmoisiin salahankkeisin Tasavaltaa vastaan, jommoisista minua syytetään. Vaan ei mitkään valtiolliset tarkoitukset minua elähyttäneet, eikä mikään valtiollinen täytymys minua kehoittanut tekemään sitä, joka minun on saattanut tämän oikeuden eteen. Niillä henkilöillä, joita autoin lähtemään Ranskasta, ei ole minkäänlaista valtiollista merkitystä, tahi yhteyttäkään valtiollisten asiain kanssa. Yksistään yksityisistä vaikutussyistä minä osoitin tätä inhimillisyyttä heitä ja toisia kohtaan – inhimillisyyttä, jota hyvä tasavaltalainen saanee tuntea, joutumatta isänmaansa onnen kavaltajaksi".

"Oletteko valmis ilmoittamaan oikeudelle keitä nämä kansalaiset Dubois todellakin ovat?" kysyi presidentti levottomasti.

"Olen valmis", vastasi Trudaine. "Vaan ensin haluan saada lausua pari sanaa sisareni suhteen, joka seisoo tässä oikeuden edessä syytettynä minun kanssani". Hänen äänensä alkoi käydä epävakaiseksi; ja nyt vasta alkoi hänen kasvonsa muuttaa väriä, kun Rosa nosti kasvonsa hänen hartioistaan ja katsoi häneen tuskaisesti. "Minä rukoilen oikeutta julistautaan sisartani syyttömäksi kaikkeen osanottoon siihen rikokseen, josta olen syytetty – ", jatkoi hän. "Puhuttuani suoruudella itsestäni, voin minä vaatia uskomaan puhettani hänestä, kun vakuutan ett'ei hän ole minua auttanut eikä ole voinut auttaa. Jos syytä on; on se yksistään minun; jos tulee rangaistusta, tulkoon se yksistään minun kärsittäväkseni".

Hän pysähtyi äkkiä ja hämmästyi. Hänen oli helppo olla Rosaan katsomatta, vaan hän ei voinut pelastua mihinkään itsensä hallitsemisen koetuksesta, jos Rosa puhuisi. Juuri kun hän lausui viimeisen lauseen, nosti Rosa taas kasvonsa hänen hartioistaan, ja kuiskasi tuskaisesti:

"Ei, ei, Louis! Ei tätä uhrausta, kaikkien toisten uhrauksien perästä – ei tätä, vaikka sinä pakoittaisit minua itseäni puhumaan heille!"

Hän irroitti äkillisesti kätensä veljestään ja astui samassa esille kaidepuitten luo, jossa hän seisoi katsellen läsnäoleviin ja samalla kaikkien katseltavana. Kaidepuut tärisivät hänen kättensä vavistuksesta hänen niistä kiinnipitäessään itseään tukeaksensa! Hänen hiuksensa riippuivat vanukkeisina hänen hartioillaan; hänen kasvonsa olivat saaneet omituisen lujuuden; hänen suloiset siniset silmänsä, jotka muulloin olivat niin lempeät, olivat saaneet kauhistuksen kiillon. Uteliaisuuden ja ihmettelemisen sohina kuului naisten joukossa. Muutamat nousivat levottomasti istuiltaan, toiset huusivat:

"Kuunnelkaa, kuunnelkaa! hän aikoo puhua!"

Hän puhui. Heleänä ja kirkkaana kuului tuo suloinen ääni, suloisempana kuin koskaan murheessa, muitten äänten yli – yli raa'an mörinän ja kuiskaavan suhinan.

"Herra presidentti" – alkoi vaimo parka vakavasti. Hänen seuraavat sanansa eivät voineet kuulua naisten vihellyksiltä.

"Oh! ylimys, ylimys! Ei ollenkaan teidän kirottuja arvonimiä täällä!" oli heidän kimakka huutonsa hänelle. Hän ei peljästynyt näitä huutoja, eikä niitä seuraavia rajuja liikuntoja, hän katseli vakavasti ympärilleen, tuo omituinen lujuus vielä kasvoissaan. Hän olisi puhunut taas, huolimatta tuosta metelistä ja noista inhon-osoituksista, vaan hänen veljensä ääni oli hänen ääntään väkevämpi.

"Kansalainen, presidentti", huusi veli, "en ole vielä lopettanut. Pyydän saada lopettaa tunnustukseni. Minä rukoilen oikeutta olemaan välinpitämätön sisareni puheista. Viimeisien päiväin levottomuus ja kauhu on sekoittanut hänen ymmärrystään. Hän ei voi vastata sanoistaan – minä vakuutan sen julkisesti, koko oikeuskunnan kuullen".

Veri nousi taas hänen vaaleisin kasvoihinsa kun hän lausui tämän vakuutuksensa. Tälläkin tärkeällä hetkellä miehen jalo sydän nuhteli häntä tuosta petoksesta, vaikka vaikutteena siihen oli hänen sisarensa hengen pelastaminen.

"Antakaa hänen puhua! antakaa hänen puhua!" huusivat naiset, kun Rosa, koskematta, katsomatta veljeensä, ikäänkuin hän ei olisi kuullut mitä tämä puhui, toisen kerran koetti puhua tuomareille, huolimatta Trudainen keskeyttämisestä.

"Vaiti!" huusi sauvalla varustettu mies. "Vaiti te vaimot! kansalais-presidentti aikoo puhua".

"Vanki Trudainella on puheen oikeus", sanoi presidentti; "ja saa jatkaa tunnustustaan, Jos naisvanki aikoo puhua, niin hän saa puhua perästäpäin. Minä kehoitan molempia syytettyjä joutuisasti toimittamaan puhuttavansa minulle, muutoin pahentavat he asiaansa, eivätkä paranna. Minä käsken kuulijakuntaa olemaan vaiti; ja ell'ei minua totella, ai'on minä ajaa kuulijat pois. Nyt, vanki Trudaine, pyydän minä teitä jatkamaan. Ei sanaakaan enää sisarestanne; antakaa hänen puhua omasta puolestaan. Nyt teidän ja meidän välinen asia koskee miestä ja vaimoa Dubois. Oletteko tahi ettekö ole valmis ilmoittamaan oikeudelle keitä he ovat?"

"Minä uudestaan ilmoitan että olen valmis puhumaan", vastasi Trudaine, "Kansalainen Dubois on eräs palvelija. Vaimo Dubois on sen miehen, joka on minut ilmi antanut – päällysmies Danvillen äiti".

Satojen yht'aikaa puhuvien, huudahtavien ja murisevien äänten kohina seurasi tätä vastauksen lausuntoa. Ei sitä miestä koko oikeussalissa, joka olisi voinut pidättää hämmästyksensä osoitusta. Se vaikutti vankeihin, jotka seisoivat lavallaan, se vaikutti itse huutajaan, oikeuden tuomareihinkin, jotka hetki sitä ennen olivat rötköttäneet huolettomina, äänettöminä tuoleissaan. Helinän ollessa viimeinkin taukoamaisillaan, lakkasi se silmänräpäyksessä, kun kuultiin jonkun huutavan tungoksesta presidentin tuolin takana:

"Antakaa tietä! Päällysmies Danville on ruvennut voimaan pahoin!"

Kova kuiske ja toisiaan keskeyttävien äänten sohina seurasi; sitten liike virantoimitus-joukkiossa; sitten eleinen hiljaisuus; sitten ilmestyi äkkiä Danville yksinänsä pöydän eteen. Hänen katseensa, kun hän käänsi kalpeat kasvonsa kuulijoihin, vaienti ja pysähytti heitä, kun juuri olivat aloittamaisillaan uutta hälinää. Jokainen kuroittihe eteenpäin, halukkaana kuulemaan mitä hän sanoisi. Hänen huulensa liikkuivat; vaan niistä lähteviä sanoja eivät muut kuulleet kuin ne, jotka sattuivat istumaan aivan hänen läheisyydessään. Puhuttuansa lähti hän pöydän luota erään poliisimiehen nojassa, joka näytti taluttavan häntä oikeuskunnan yksityistä ovea kohti, ja siis vankien lavaa kohti. Hän seisattui kuitenkin puolitiessä, käänsi äkkiä kasvonsa vangeista pois ja viitaten salin toisella puolella olevaan yleiseen oveen päin, antoi hän taluttaa itseään ulos ulko-ilmaan sitä tietä. Hänen mentyä sanoi presidentti, puhuen osittain Trudainelle ja osittain kuulijakunnalle:

"Kansalais-päällysmies Danville on ruvennut voimaan pahoin kuumuudesta täällä salissa. Hän on lähtenyt (minun tahdostani poliisimiehen huostassa) virkistymään ulko-ilmaan; vakuuttaen minulle tulevansa takaisin ja valaisevansa tätä eriskummallista ja epäluulon-alaista seikkaa, jonka vanki nyt on tuonut ilmi. Jos syytetyllä Trudainella on enempää ilmoitettavaa minulle, niin minä käsken häntä jättämään sen siksi kun kansalainen Danville palajaa. Tämä asia on ensin selville saatava, ennenkuin muita asioita voi ottaa esille. Ettei oikeuden aika kuitenkaan menisi hukkaan, annan minä naisvangille luvan käyttää tätä tilaisuutta, puhuakseen häntä itseään koskevista seikoista, joita hän ehkä tahtoo tuomareille ilmoittaa".

"Saattakaa tuo mies vaikenemaan!" "Viekää hänet ulos oikeussalista!" "Pankaa hänelle suu-kapula!" "Viekää guillotiniin!" Tämmöisiä huutoja kuului kuulijoiden joukosta presidentin vai'ettua. Nämä tarkoittivat kaikki Trudainea, joka oli tehnyt viimeisen epätoivoisen ponnistuksen, saadakseen sisartaan olemaan vaiti, ja joita yrityksiä katsojat olivat huomanneet.

"Jos vanki puhuu vielä sanaakaan sisarelleen, niin viekää hänet pois", sanoi presidentti, kääntyen lavan ympärillä seisoviin vartioihin.

"Hyvä! me saamme viimeinkin kuulla häntä. Vaiti! vaiti!" huusivat naiset, laittautuen mukavasti istumaan penkeilleen, ja valmistautuen töitään taas jatkamaan.

"Rosa Danville, oikeus odottaa saadakseen kuulla teitä", sanoi presidentti, heittäen säärensä ristiin ja nojautuen taaksepäin muhkeasti isossa nojatuolissaan.

Viimeksi kuluneiden viiden minuutin hälinän ja häiriön kestäessä oli Rosa seisonut hetken aikaa samassa asennossa. Tuo omituinen vakava mielen-ilmaus oli yhden ainoan kerran muuttunut hänen kasvoissaan. Kun hänen miehensä astui pöydän viereen ja seisoi siinä yksinänsä kaikkien katseltavana, vapisivat hänen huulensa hiukan, ja hieno punastuksen varjo kulki nopeasti yli hänen kasvojensa. Tuotakaan pientä muutosta ei enää näkynyt – hän oli vaaleampi, hiljaisempi, entisestään enemmän muuttunut kuin koskaan, katsellessaan presidenttiin ja lausuessaan seuraavaa:

"Minä tahdon seurata veljeni esimerkkiä ja tehdä tunnustukseni samoin kuin hän. Olisin mieluimmin tahtonut että hän olisi puhunut minunkin puolestani; vaan hän on liian alttiiksi antavainen, puhuakseen muuta kuin minkä hän luulee pelastavan minua joutumasta hänen rangaistukseensa osalliseksi. Minä en tahdo tulla pelastetuksi, ellei hän tule myös. Minne hän menee täältä lähtiessään, sinne minäkin tahdon mennä; mitä hän kärsii, tahdon minäkin kärsiä; jos hän tuomitaan kuolemaan, toivon Jumalan antavan minulle voimaa nöyränä kuollakseni hänen kanssaan! Ja nyt tahdon lausua, mikä minun osani on siinä asiassa, josta minun veljeäni on syytetty: – Joku aika takaperin kertoi hän minulle muutamana päivänä nähneensä mieheni äidin Parisissa, puettuna köyhäksi vaimoksi, puhutelleensa häntä ja pakoittaneensa häntä itseänsä ilmoittamaan. Tähän saakka olimme kaikki pitäneet varmana asiana, että hän oli lähtenyt Ranskasta, koska hän noudatti vanhanaikaisia mielipiteitä, joita oli vaarallista ihmisten nyt noudattaa; luulimme hänen lähteneen Ranskasta ennenkuin tulimme Pariisiin. Hän kertoi veljelleni todellakin lähteneensä (vanha uskottu perheen palvelija apuna ja suojelijana) Marseilleen saakka; ja että hän, huomatessaan siellä kauemmaksi pääsönsä odottamattoman vaikeaksi, oli luullut Jumalan tällä tavoin varoittavan häntä jättämästä poikaansa, jota hän innokkaasti rakasti, ja josta hän ainoastaan suurella vastahakoisuudella oli eronnut. Hyljäten aikomuksensa odottaa maanpakolaisuudessa rauhallisempia aikoja, päätti hän lähteä Parisiin ja piiloitella siellä, koska tiesi poikansa myöskin sinne lähteneen. Hän otti vanhan ja rehellisen palvelijansa nimen – palvelijansa, joka viimeiseen saakka kieltäytyi jättämästä häntä ilman suojelijatta; ja hän aikoi elää ankarimmassa salaisuudessa ja aivan erillään muista, tarkastellen, tuntemattomana, poikansa menestymistä, ja valmiina heti tiedon saatua ilmoittamaan itsensä hänelle, kun vaan valtiollisten asiain kanta sallisi hänen onnellisesti yhdistyä rakastettuun lapseensa. Veljeni katsoi tätä yritystä kovin vaaralliseksi sekä hänelle itselleen, hänen pojalleen, että myös tuolle kunnioitettavalle vanhalle miehelle, joka oli pannut päänsä alttiiksi emäntänsä etua katsoen. Minä ajattelin samoin; ja onnettomana hetkenä minä sanoin Louis'lle: 'Tahdotko sinä koettaa salassa auttaa anoppiani matkalle ja katsoa että hänen uskollinen palvelijansa todellakin saattaa hänet Ranskasta tällä kertaa?' Minä tein väärin kun pyysin veljeäni tekemään tämän, sillä minä tein sen itsekkäisestä syystä – syystä, joka on yhteydessä minun avioelämäni kanssa, joka ei ole onnellinen. Minun ei ollut onnistunut voittaa mieheni lempeä ja hän kohteli minua pahoin. Minun veljeni, joka aina on rakastanut minua paljoa hellemmästi, pelkään minä, kuin olen koskaan ansainnut; minun veljeni osoitti yhä suurempaa hellyyttä minua kohtaan, kun hän näki mieheni kohtelevan minua tylysti. Tästä syntyi viha heidän kesken. Minun ajatukseni, pyytäessäni veljeäni tekemään sen, jonka olen maininnut, oli, että jos me kaki estäisimme anoppiani, ilman vaaratta miehelleni, saattamasta vaaraan itseään ja poikaansa, me tulisimme, kun aika joutuisi puhua siitä mitä olimme tehneet, näyttäytymään mieheni silmissä uudessa ja paremmassa valossa. Minä olisin näyttänyt miten hyvin minä ansaitsin hänen rakkauttaan, ja Louis olisi näyttänyt miten hyvin hän olisi ansainnut lankonsa kiitollisuutta; ja niin me olisimme tehneet kotimme onnelliseksi viimeinkin, ja kaikki kolme olisimme yhdessä eläneet suosiossa keskenämme. Tämä oli minun ajatukseni; ja kun minä kerroin sen veljelleni, ja kysyin häneltä tuottaisiko se suurta vaaraa, ajattelemattani hänen hellyyttään ja sääliväisyyttään minua kohtaan, sanoi hän: 'Ei!' Hän oli niin totuttanut minua ottamaan vastaan uhrauksia minun onnellisuuteni eduksi, että minä annoin hänen saattaa itseänsä vaaraan, auttamalla minua vähäisessä perheellisessä tuumassani. Minä kadun tätä nyt katkerasti; minä pyydän häneltä anteeksi täydestä sydämestäni. Jos hänet julistetaan syyttömäksi, koetan minä käytökselläni näyttää itseäni paremmin ansaitsevaksi hänen rakkauttaan. Jos hän tuomitaan syylliseksi, tahdon minä myös käydä mestauslavalle, ja kuolla veljeni kanssa, joka pani henkensä alttiiksi minun tähteni".