Kitabı oku: «Sisar Rosa», sayfa 6

"Selvänä, toivon minä", sanoi tyven ääni hänen takanaan. "Pistäysin juuri katsomaan miten jaksaisitte eilisen perästä".

"Miten minä jaksan, kansalainen Lomaque? Kiveksi muuttunut kummastuksesta. Te itse vartioitte tätä miestä ja tätä vaimoa edestäni, odotushuoneessa, eilen aamulla; ja mitä itseeni tulee, niin voisin vannoa lukeneeni heidän nimensä porttikalterilla eilen iltapäivällä. Nyt, tänä aamuna, tässä ei ole semmoista kuin nämä sanotut nimet koko luettelossa! Mitä ajattelette tästä?"

"Ja mitä te ajattelette", keskeytti loukattu alavartija, "hänen hävyttömyydestään haukkua minua huolimattomasta ovien liiduttamisesta, kun mies oli liian juovuksissa itse sitä toimittamaan? – liian juovuksissa voidakseen eroittaa oikeata kättään vasemmasta! Ellen olisi parasluontoinen mies koko maailmassa, niin minä kaipaisin ylivanginvartijalle".

"Aivan oikein teiltä antaa hänelle anteeksi, ja aivan väärin häneltä teitä torua", lausui Lomaque vakuuttavalla tavalla. "Ottakaa minulta neuvo", jatkoi hän, tuttavasti puhellen kyttyräselälle, "älkääkä liioin luottako tuohon teidän pettävään muistiinne, hiukan juotuanne edellisenä päivänä. Te ette ole voineet todellisesti lukea heidän nimiään kalteriportilla, senhän ymmärrätte, sillä siinä tapauksessa ne tietysti olisivat listassa. Mitä oikeussalin odotushuoneesen tulee, niin minä sanon sanan teidän korvaanne: pääpoliisit tietävät kummallisia salaisuuksia. Oikeuden presidentti tuomitsee ja armahtaa julkisesti; vaan onpa joku toinen, tuhannen presidentin vallalla, joka silloin tällöin tuomitsee ja armahtaa yksityisesti. Te voitte arvata kuka. Minä en sano muuta kuin neuvon vaan teitä pitämään päätänne paikoillaan, siten ett'ette pidä huolta muusta kuin tuosta luettelosta teidän kädessänne. Pysykää sen puustaveissa kiinni, niin ei kukaan voi teitä syyttää. Pitäkää vaan melua salaisuuksista, jotka eivät koske teitä, niin – "

Lomaque pysähtyi, ja pitäen kättään miekan tapaisesti, sujahutti sillä osoittavaisesti kyttyräselän pään ylitse. Tämä liikunto kuin myös ne vihjaukset, joita hän kuuli sitä ennen, hämmentivät kokonaan pientä miestä. Hän tuijotti hämmästyneenä Lomaqueen; pyysi parilla sanalla raakamaisesti anteeksi alavartijalta, ja kummallisella tavalla pyörittäen rumaa päätään, astui hän pois, pitäen kuolema-luetteloa rutistettuna kädessään.

"Tahtoisin heittää silmäyksen heihin, ja katsoa ovatko ne todellakin sama mies ja vaimo, joita minä vartijoin eilen aamulla odotushuoneessa", sanoi Lomaque, tarttuen kädellään kopin oveen, juuri samassa kun virkatoimessaan oleva vartija rupesi sitä kiinni panemaan.

"Katsokaa sisään, niinkuin tahdotte", sanoi mies. "Kyllä varmaan huomaatte tuon juoppolallin olevan yhtä väärässä näiden suhteen kuin hän on kaikissa asioissa".

Lomaque käytti heti tätä myönnettyä oikeutta. Hän näki Trudainen istuvan sisarensa kanssa kopin nurkassa kauimpana ovesta, arvattavasti siinä tarkoituksessa ett'ei Rosa kuulisi ovella tapahtuvaa keskustelua. Hänen silmissään näkyi kuitenkin levoton katse, hänen poskillaan enenevä punastus, joka osoitti hänen ainakin epävarmasti tietävän että jotakin outoa tapahtui käytävässä. Lomaque viittasi Trudainelle että hän tulisi ovelle, ja kuiskasi hänelle: "Määräämänne aine vaikutti hyvin. Te olette pelastetut täksi päivää. Kertokaa tämä uutinen sisarellenne niin lempeästi kuin voitte. Danville – " Hän vaikeni ja kuunteli kunnes hän voi vanginvartijan askeleitten kopinasta varmaan tietää tämän astuskelevan käytävän toisessa päässä. "Danville", jatkoi hän, "sekaannuttuaan kansajoukkoon kalteriportin ulkopuolella eilen, ja kuultuansa teidän nimiä luettavan, vangittiin illalla Robespierren salaisesta käskystä ja lähetettiin Temple-linnaan. Mikä syytös häntä vastaan tehdään, tahi milloin hän viedään tutkittavaksi, on mahdoton sanoa. Tiedän ainoastaan hänen olevan vangitun. Hush! Älkää puhuko nyt; ystäväni täällä ulkona tulee takaisin. Pysykää levollisena – toivokaa kaikkea sattumukselta ja valtiollisten asiain muutoksesta; ja lohduttakaa itseänne sillä ajatuksella, että olette molemmat pelastetut huomiseksi".

"Ja huomenna?" kuiskasi Trudaine.

"Älkää ajatelko huomispäivää", vastasi Lomaque, kääntyen äkkiä oveenpäin. "Antakaa huomispäivän pitää huolta itsestään".

KUUDES LUKU

Eräänä kevät-aamuna, vuonna seitsemäntoista sataa yhdeksänkymmentä kahdeksan, jätti Chalon-sur-Marnen ja Parisin välillä kulkevat yleiset postivaunut yhden matkustajistaan ensimmäiseen pysäyspaikkaan Meaux'sta. Matkustaja, joka oli vanha mies, läksi, hetken katseltuaan miettiväisesti ympärilleen, pieneen ravintolaan, joka oli postihuoneen vastapäätä, ja jonka nimenä oli "Kirjo-hepo", ja emäntänä leski Duval vaimo, jota syystä kehuttiin puheliaimmaksi akaksi ja parhaimmaksi hanhenpaistin valmistajaksi koko paikkakunnassa.

Vaikka matkustaja ei herättänyt suurta huomiota tiellä vetelehtivien kylän laiskurien silmissä, ja vaikka leski Duval tervehti häntä aivan välinpitämättömästi, ei hän sentään ollut niin tavallinen ja jokapäiväinen vieras kuin nämä maalaiset näyttivät luulevan. Oli ollut sekin aika, jolloin tuolle hiljaiselle, vanhanpuoleiselle, vaatimattomalle virvoituksen pyytäjälle "Kirjo-hevossa" oli uskottu Hirmuhallituksen syvimpiä salaisuuksia, ja jolla oli oikeus millä hetkellä ja minä aikana tahansa käydä itse Maksimilian Robespierren puheilla. Leski Duval ja nuo laiskoittelijat postihuoneen edustalla olisivat todellakin hämmästyneet, jos joku asiantunteva henkilö pääkaupungista olisi ollut läsnä heille kertomassa että tuo nöyrännäköinen vanha matkustaja, kuluneella matkalaukulla, oli eräs Parisin Salapoliisiviraston entisiä pää-asioitsijoita.

Neljättä vuotta oli kulunut siitä kun Lomaque viimeisen kerran oli ollut Hirmuhallituksen virallisissa toimissa. Hänen hartiansa olivat käyneet enemmän kyyryyn, ja hänen tukkansa oli kaikki lähtenyt, paitse sivuilta ja takaa. Muutamissa muissa suhteissa näytti kuitenkin enenevä ikä parantaneen enemmän kuin pahentaneen hänen ulkonäköänsä. Hänen poskensa näyttivät terveemmiltä, hänen katsantonsa iloisemmalta, hänen silmänsä kirkkaammilta kuin olivat koskaan ennen näyttäneet. Hän astui myös ripeämmin kuin entisinä aikoina poliisivirassa; ja hänen pukunsa, jos kohta se ei näyttänyt varakkaan miehen puvulta, oli kumminkin puhtaampi ja paremmin pidelty kuin ennen aikaan hänen ollessaan valtiollisessa palveluksessa Parisissa.

Hän istuutui yksin ravintolan vierashuoneesen ja emännän lähdettyä noutamaan puolta putellia viiniä, jota hän pyysi, vietti hän aikaansa tarkastamalla likaista vanhaa korttia, jonka hän veti esille paperijoukosta taskukirjastaan, ja johon oli kirjoitettu seuraavat sanat: – "Kun rauhattomuuden ajat ovat ohitse, älkää unhottako niitä, jotka muistavat teitä ikuisella kiitollisuudella. Pysähtykää ensimmäiseen posti-asemaan Meaux'sta, Parisiin vievän valtamaantien varrella, ja kysykää ravintolassa kansalaista Maurice, jos vielä tahdotte nähdä meitä tahi kuulla meistä".

"Pyydän anteeksi kysymistäni", sanoi Lomaque, pistäen kortin taskuunsa, kun leski Duval toi sisään viiniä, "voitteko sanoa minulle asuuko täällä jossakin läheisyydessä eräs henkilö nimeltä Maurice?"

"Josko minä voin sanoa?" kertoi lyhyt lylleröinen leski. "Tietysti minä voin! Kansalainen Maurice, ja hänen rakastettava sisarensa – jota ei saa unhottaa sen tähden, ett'ette te muistaneet mainita häntä, – asuu kymmenen minuutin matkan päässä minun talostani. Viehättävä asunto, viehättävällä paikalla, ja kaksi mitä viehättävintä asukasta – niin hiljainen, niin syrjäinen ja niin erinomaisen tuottava paikka. Minä toimitan heille kaikkea, – lintuja, munia, leipää, voita, kasvaksia (ei ne sentään syö mitään laatua paljon), viiniä (jota eivät juo puoliakaan siitä mikä olisi heille terveellistä); lyhyesti sanottu, minä muonitan tuota pikku erakkomajaa, ja rakastan noita kahta herttaista erakkoa kaikesta sydämestäni. Oih! heillä on ollut murheensa, ihmisparoilla, etenkin sisarella, vaikka ne eivät koskaan puhu niistä. Kun ensin tulivat asumaan tänne meidän naapuristoomme – "

"Pyydän anteeksi, kansalainen, vaan jos te tahtoisitte ainoastaan olla niin hyvä ja neuvoisitte minua – "

"Josta on kolme – ei, neljä – ei, kolme ja puoli vuotta aikaa – lyhyesti, juuri sen jälkeen kun tuo mies Saatana Robespierre oli tullut päätä lyhemmäksi (aivan sopivata hänelle), niin minä sanoin miehelleni (joka teki loppuansa silloin miesparka!) 'Hän kuolee' – tarkoittaen naista. Hän ei kuitenkaan kuollut. Lintuni, munani, leipäni, voini, kasvakseni, ja viinini, auttoivat häntä taudin läpi – yhteydessä aina kansalaisen Mauricen hellän hoidon kanssa. Niin! niin! Olkaamme tunnokkaat tunnustamaan ansiota, kun semmoinen on paikallaan; älkäämme koskaan unhoittako että kansalainen Maurice auttoi paljon viehättävän sairaan parantumista samoin kuin ruokavarat ja juomat Kirjavasta Hevosesta. Siinä se nyt on, mitä kauniin pikku nainen mitä kauniimmassa pikku majassa – "

"Missä? Tahdotteko olla niin hyvä että sanotte minulle missä?"

"Ja erinomaisen terveenä, paitsi silloin tällöin kun häntä kohtaa suonenvedontapaiset taudinpuuskat, jotka sanottavasti, niin minä ainakin luulen, ovat seurauksia kauheasta säikähtymisestä – hyvin todennäköistä tuona kirottuna Hirmun aikana, ennenkuin tulivat Parisista – te ette juo, kunnon mies! Miksi ette juo? – Hyvin, hyvin kaunis kalvakkalaatuisia ollakseen; vartalo ehkä liian laiha – antakaa minun kaataa lasiinne – mutta enkeli hyväluontoisuudessa, ja oikein on liikuttavaa nähdä miten hän on kiintynyt kansalaiseen Maurice – "

"Kansalaiseni, emäntäni! tahdotteko, tahi ettekö tahdo sanoa minulle missä ne asuvat?"

"Te hupsu mies! miks'ette kysyneet sitä ennen, jos tahdoitte sitä tietää? Lopettakaa viininne ja tulkaa tänne ovelle. Tässä rahoistanne takaisin ja kiitoksia käynnistinne vaikk'ette ottaneet paljoa. Tulkaa tänne ovelle, sanon minä, älkääkä keskeyttäkö minua! Te olette vanha mies – voitteko nähdä kahdenkymmenen sylen päähän? – Vai niin, te voitte! Älkää närkästykö, – se ei koskaan tee kenellekään hyvää. No katsokaa nyt taaksepäin, tietä pitkin, jonne minä osoitan. Te näette suuren kivikasan? Hyvä. Kiviläjän toisella puolella on pikku ura, – te ette voi sitä nähdä, vaan voittehan te pitää muistissa, mitä minä teille sanon? Hyvä. Te kuljette polkua myöten kunnes tulette erään joen rannalle; joen vartta pitkin kunnes tulette muutamaan siltaan; toista jokivartta sitten (kuljettuanne sillan yli) kunnes tulette vanhan vesimyllyn luo – oikein kallisarvoinen vesimylly! kuuluisa peninkulmien päässä ylt'ympäri; taideniekkoja kaikista maailman ääristä tulee alinomaa sitä piirustamaan! Oh! miten olette käyneet hätäiseksi taas! Te ette malta odottaa? Kärsimätön vanha mies, minkälaista elämää teidän vaimonne mahtaa saada kärsiä, jos teillä on semmoinen! Muistakaa siltaa! Voi, teidän vaimoparkaanne ja lapsianne, minä säälin heitä – teidän tyttäriänne erittäin. Pst! pst! muistakaa siltaa, hätäinen vanha mies, muistakaa siltaa!"

Astuen niin pian kuin saattoi, päästäkseen kuulemasta leski Duvalin kielen pieksäntää, kääntyi Lomaque kivikasan kohdalla polulle, joka erosi valtamaantieltä, kulki yli joen ja tuli vanhalle vesimyllylle. Aivan lähellä sitä oli asuinhuone, – puinen koruton rakennus, pikku puutarha edessä. Lomaquen tarkat silmät huomasivat kukkaislavojen luonnikasta järjestystä ja akkunavaatetten hienoa vaikeutta huonolasisten pienten ikkunain takana. "Tämä mahtaa olla paikka", sanoi hän itsekseen, koputtaessaan ovea kepillään. "Minä voin nähdä hänen kättensä jälkiä ennenkuin astuin yli kynnyksen".

Ovi avattiin. "Pyydän anteeksi, tokkohan kansalainen Maurice – ?" alkoi Lomaque ensihetkellä kun ei selvään nähnyt pimeässä pienessä etehisessä.

Ennenkuin hän ennätti sanoa enempää, oli hänen käteensä tartuttu, hänen matkalaukkunsa poisotettu, ja hyvin tuttu ääni huusi: "Tervetullut! tuhatta, tuhatta kertaa tervetullut, viimeinkin! Kansalainen Maurice ei ole kotona; vaan Louis Trudaine rupeaa hänen sijaisekseen, ja on iloissaan, ihastuksissaan, nähdessään vielä kerran parhaimman ja kalliimman ystävänsä!"

"Minä tuskin teidät tunsin jälleen. Miten olette muuttunut paremmannäköiseksi!" huusi Lomaque heidän tultuaan asunnon vierashuoneesen.

"Muistakaa että te näette minun pitkän ajan oltuani tuskista vapaana. Sen jälkeen kun tänne muutin asumaan, olen mennyt levolle iltasilla enkä ole peljännyt aamusilla", vastasi Trudaine. Hän meni ulos etehiseen puhuessaan, ja huusi portailta: "Rosa, Rosa! tule tänne! Se ystävä, jota hartaimmin olet toivonut saavasi tavata, on viimeinkin tullut". Hän totteli kehoitusta heti. Hänen tervehdyksensä suora ystävällinen sydämellisyys, hänen vakaa päätöksensä, ensimmäisten kysymysten vaihduttua, auttaa vierasta ottamaan päältään päällysnuttuansa omalla kädellään, hämmenti ja miellytti Lomaquea niin että hän tuskin tiesi mihin kääntyä, mitä sanoa.

"Tämä panee enemmän koetukselle, hauskalla tavalla, yksinäistä vanhaa miestä kuin minä" – hän oli lisätä: "kuin tuo kahvikupin varina pitämisen odottamaton kohteliaisuus, vuosia takaperin"; vaan muistaen mitä muistoja tuokin vähäpätöinen seikka voisi herättää, pysähytti hän itseään.

"Enemmän koetukselle kuin mikä?" kysyi Rosa, taluttaessaan häntä tuolin luo.

"Ah! minä unhotin, vanhuuden tylsyys jo minua vaivaa!" vastasi hän hiukan hämillään. "Minä en ole tottunut juuri äskettäin iloon nähdä teidän herttaisia kasvojanne taas".

Oli todellakin hupaista katsella näitä kasvoja nyt niiden aikojen perästä, joina Lomaque viimeksi oli ne nähnyt. Vanha kolmen vuoden levollisuus ei ollut Rosalle voinut tuoda jälleen tuota nuoruuden suloutta, jonka hän iäksi päiväksi oli kadottanut Hirmun aikana, ei se kuitenkaan ollut menojaan mennyt jättämättä hyviä jälkiä parantavasta vaikutuksestaan. Vaikka hänen poskensa eivät olleet saaneet takaisin nuoruuden pulskeuttaan, että hänen ihonsa nuoruuden hienouttaan, olivat hänen silmänsä kuitenkin saaneet jälleen paljon entistä sulouttaan, ja hänen katsantonsa kaiken entisen miellyttävän herttaisuutensa. Mitä oli jäänyt salaista murheellisuutta hänen kasvoihinsa, ja osoittuvaa hiljaisuutta hänen käytökseensä, oli jäänyt vahingotta ja vienosti, enemmän osoittamaan mitä kerran oli ollut, kuin mitä nyt oli.

Näytti kuitenkin siltä kuin jotain menneitten aikojen levottomuutta ja tuskaa olisi palannut hetkeksi heidän kasvoihinsa, kun Trudaine, kaikkien istuuduttua, katsoi tutkivasti Lomaqueen ja kysyi: "Tuotteko mitään uutisia Parisista?"

"En mitään", vastasi hän; "vaan erinomaisia uutisia sen sijaan Rouenista. Minä olen kuullut, sattumalta, isäntäni kautta, jonka palveluksessa olen ollut siitä lähtien kuin me erosimme, teidän vanhan huoneenne virran rannalla olevan vuokrattavana taas".

Rosa syöksähti tuoliltaan. "Oi, Louis, jos me saisimme asua siinä vielä kerran! Minun kukkaistarhani?" jatkoi hän kääntyen Lomaqueen.

"Viimeinen asukas on hoitanut kaikki-tyyni", vastasi hän.

"Ja laboratorio?" lisäsi veli.

"Jätetty paikoilleen", sanoi Lomaque. "Tässä on kirje, jossa kaikki erityiset seikat ovat tarkkaan lueteltuina. Te voitte luottaa siihen, sillä kirje on sen henkilön kirjoittama, jonka toimena on huoneen vuokraaminen".

Trudaine tutki kirjettä tarkkaan.

"Hinta ei käy yli meidän varain", sanoi hän. Kolmevuotisen säästäväisyyden perästä täällä, kannattaa meidän antaa jotakin suuresta hauskuudesta".

"Oi mikä onnen päivä se tulee olemaan kun me tulemme kotiimme taas!" huusi Rosa. "Olkaa niin hyvä, kirjoittakaa ystävällenne heti", lisäsi hän, puhuen Lomaquelle, "ja ilmoittakaa meidän ottavamme huoneen, ennenkuin joku toinen ennättää meidän edellä!"

Lomaque nyykäytti päätään; ja taitettuaan kirjettä tavankäyvästi entiseen viralliseen muotoonsa, kirjoitti hän muistutuksen sen laitaan vanhaan viralliseen tapaansa. Trudaine huomasi tämän ja tunsi sen muistuttavan menneitä murheen ja kauhun aikoja. Hänen kasvonsa kävivät taas totisiksi, sanoessaan Lomaquelle: "Onko nämät hyvät uutiset todellakin kaikki mitä teillä on tärkeätä meille kerrottavaa?"

Lomaque mietti epäillen ja väänsihe tuolillaan. "Mitä muuta uutta minulla on, se ei pahene jos vähän odottavatkin", hän vastasi. "Minä mielelläni tekisin ensin muutamia kysymyksiä sisarenne ja teidän suhteista. Te ette paheksu että minä palajan vähäksi hetkeksi niihin aikoihin, jolloin viimeksi toisiamme kohtasimme?"

Hän käänsi itsensä tällä kysymyksellä Rosaan, joka vastasi kieltävästi; vaan hänen äänensä näytti muuttuvan lausuessaan tuon yhden sanankin "Emme". Hän käänsi kasvonsa toisaanne puhuessaan; ja Lomaque huomasi hänen kätensä vapisevan kun hän otti jonkun työn lähellä olevalta pöydältä, ja äkkiä ryhtyi siihen.

"Me puhumme niin vähän kuin mahdollista niistä ajoista", sanoi Trudaine, katsoen tarkoittavaisesti sisareensa; "vaan meillä on muutamia asioita teiltä kysyttävänä, vuorostamme; niin että niistä ajoista puhuminen tällä kertaa on välttämätön. Teidän äkillinen katoamisenne tuon kauhean vaarallisen ajan ratkaisevana hetkenä ei ole tullut meille täydellisesti selitetyksi. Tuo pikku ilmoitus, minkä jätitte, auttoi meitä arvaamaan mitä oli tapahtunut, enemmän kuin sitä ymmärtämään".

"Minä voin sen helposti selittää nyt", vastasi Lomaque. "Hirmuhallituksen äkillinen kukistus, joka oli pelastusta teille, oli perikatoa minulle. Uusi tasavaltainen hallitus oli anteeksiannon hallitus muille paitsi Robespierren hännälle, niin puheenpartena silloin oli. Jokaista miestä, joka oli ollut niin jumalaton tahi niin onneton että oli sekaantunut, vähimmässäkään määrässä, hirmuhallinnon koneistoon, uhattiin, ja oikeudella, Robespierren kohtalolla. Minä, muitten kanssa, jouduin tämän kuoleman-uhkauksen alaiseksi. Minä ansaitsin kuolla ja olisin nöyrästi käynyt mestattavaksi, vaan teidän tauttanne. Yleisten asiain menosuunnasta minä tiesin teidän tulevan vapautetuiksi; ja vaikka teidän pelastuksenne oli sattumusten aikaansaama, oli minullakin ulkonaisesti osa siinä työssä, tehdessäni sen mahdolliseksi; ja minussa heräsi halu saada teitä molempia nähdä taas vapaana omilla silmilläni – itsekkäinen mielihalu nähdä teitä elävänä, hengittävänä, todellisena todistuksena sydämeni ainoasta hyvästä herätyksestä, johon voin tyytyväisyydellä katsella. Tämä toivo herätti minussa uutta halua elämään. Minä päätin paeta kuolemaa, jos vaan olisi mahdollista. Kymmenen päivää olin piiloitettuna Parisissa. Minun sitten onnistui päästä Parisista, ja matkustaa onnellisesti Sveitsiin, josta minun tulee kiittää muutamia jäännöksiä niistä tiedoista, joita kokemuksen kautta olin saanut, palvellessani salapoliisivirastossa. Loppu kertomuksestani on niin lyhyt ja niin pian kerrottu, että voin sen samalla kertoa. Ainoa sukulainen, jonka tiesin olevan elossa, oli eräs minun serkkuni (jota en ollut koskaan ennen nähnyt), joka oli silkkikauppiaana Bernissä. Minä tunkeusin tämän miehen armolle. Hän huomasi minun asioitsemiskykyni ja että minä siis voin olla hyödyllinen hänelle ja hän otti minut luokseen. Minä toimitin mitä hänen vaan teki mieli minulle määrätä tehtäväksi; matkustin hänen asioissaan Sveitsissä; ansaitsin hänen luottamustaan, ja saavutinkin sen. Vasta pari kuukautta takaperin minä erosin hänestä; jätin palvelukseni ainoastaan ruvetakseni, isäntäni omasta kehoituksesta, hänen poikansa asioitsijaksi, joka myöskin oli silkkikauppiaana, Chalon-sur-Marnen kaupungissa. Tämän kauppiaan konttorissa olen minä kirjeenvaihtajana; ja pääsin teitä katsomaan nyt ainoastaan siten, että otin lähteäkseni erästä isäntäni asiaa toimittamaan Parisiin. Se on kovaa työtä minun ikäiselleni, kärsittyäni niin paljon maailmassa – vaan minun kova työni on viatonta työtä. Minun ei ole tarvis kumartaa joka pennin edestä, jonka pistän taskuuni – en ole velvoitettu ilmiantamaan, viekoittelemaan, vainustelemaan toisia ihmisiä tapettaviksi, ansaitakseni leipäni ja kootakseni siksi rahaa että kunnialla pääsen hautaan. Minä olen lopettamaisillani huonoa, halpaa elämää viattomasti viimeinkin. Se on vähäinen asia, vaan se on kuitenkin jotakin – ja sekin tyydyttää miestä tällä iällä. Minä olen onnellisempi kuin ennen, tahi, vähintäin, vähemmin häpeissäni katsoessani semmoisten ihmisten silmiin kuin te olette".

"Hush! hush!" keskeytti Rosa, pannen kätensä hänen käsivarrelleen. "Minä en voi sallia teidän puhua itsestänne tuolla tavoin, en edes piloilla".

"Minä puhuin totisesti", vastasi Lomaque tyyneesti; "vaan minä en tahdo vaivata teitä enää sanallakaan minusta itsestäni. Minun historiani on kerrottu".

"Kokonaan?" kysyi Trudaine. Hän katsoi tutkivaisesti, melkein epäileväisesti, Lomaqueen, kysyessään. "Kokonaisuudessaan?" toisti hän. "Teidän kertomuksenne on lyhyt, todellakin, hyvä ystäväni. Ehkä olette unhottanut jotakin siitä?"

Taas Lomaque väänsihe tuolillaan mietteissä.

"Eikös ole vähän kovaa vanhan miehen kärsiä, kun häneltä aina vaan kysytään, eikä koskaan vastata yhteenkään hänen kysymykseensä?" sanoi hän Rosalle, hyvin iloisena käytöksessään, vaan katsannoltaan vähän levotonna.

"Hän ei tahdo puhua, ennenkuin olemme kahden", ajatteli Trudaine.

"Parasta on häntä tyydytellä".

"No, no", sanoi hän ääneen, "ei nurkua. Minä myönnän teidän vuoronne olevan nyt kuulla meidän kertomuksemme; ja tahdon koettaa parastani teitä tyydyttääkseni. Vaan ennenkuin aloitan", lisäsi hän, kääntyen sisareensa, "tahdon huomauttaa, Rosa, että jos sinulla on talousaskareita toimitettavana tuolla ylhäällä – "

"Minä tiedän mitä tarkoitat", keskeytti Rosa, ottaen äkkiä käsiinsä työnsä, jonka oli antanut pudota syliinsä; "vaan minä olen vahvempi kuin luulet; minä voin kuunnella pahinta, mitä voit kertoa, aivan tyynesti. Kerro vaan, Louis; pyydän, puhu vaan – minä voin aivan hyvin jäädä teitä kuulemaan".

"Te tiedätte mitä me kärsimme odotus-aikamme ensimmäisinä päivinä, sen perästä kun kepposenne oli onnistunut", sanoi Trudaine, kääntyen Lomaqueen. "Oli, luullakseni, saman päivän iltana, jona me olimme viimeisen kerran nähneet teidät St. Lazaressa, kun sekavia huhuja lähestyvästä vallankumouksesta Parisissa ensin alkoi tunkea vankihuoneemme muurien läpi. Lähinnä seuraavina päivinä osoittivat vartijaimme kasvot tarpeeksi että nämä huhut puhuivat totta, ja että Maltteellinen puolue todellakin uhkasi kumota Hirmuhallitusta. Meillä tuskin oli aikaa toivoa mitään tästä siunatusta muutoksesta, ennenkuin tuo kauhea uutinen Robespierren onnistumattomasta itsemurhan-yrityksestä, sitten hänen tuomiostaan ja mestauksestansa, saapui meille. Vankeushuoneessa syntynyttä hämmennystä tuskin voinee kuvata. Tutkitut ja tutkimattomat vangit olivat kaikki yhdessä. Robespierren vangitsemispäivästä lähtien ei mitään käskyjä tullut virkakunnille, ei kuolemanluetteloa vankihuoneesen. Vanginvartijat, joita säikytti sinne leviävät huhut, että tirannien alhaisimmatkin palvelijat tulisivat olemaan vastuun-alaisia ja tulisivat tuomituiksi hänen kanssaan, eivät koettaneetkaan ylläpitää järjestystä. Muutamat heistä – tuo kyttyräselkäinen mies muitten joukossa – pötkivät pakoon tykkönään. Epäjärjestys oli niin täydellinen, että uuden hallituksen asiamiesten tullessa St. Lazareen, vangit olivat nälkään kuolemaisillaan, kaikkein elämäntarpeitten puutteessa. Huomattiin mahdottomaksi erityisesti tutkia meidän asioitamme. Milloin olivat tarvittavat asiakirjat kadonneet; milloin olivat löydetyt asiakirjat mahdottomat ymmärtää uusille tutkijoille. Niitten oli täytymys viimein kiirehtiä työstään ja kutsuivat meitä esille tusinoittain. Tutkittuina tahi tutkimatta, olimmehan kaikki tirannin vangitsemia, olimmehan kaikki syytetyt salavehkeistä häntä kohtaan, ja olimme kaikki valmiit tervehtimään uutta hallitusta Ranskan pelastuksena. Yhdeksässä kymmenestä tapauksesta olivat meidän parhaimmat vapauttamisen vaatimukset johdetut näistä suhteista. Tallien ja Yhdeksännen Thermidorin miehet luottivat meihin, koska Robespierre, Couthon ja St. Just olivat meitä epäilleet. Samoin kuin meitä oli vangittu epäsäännöllisesti, niin meitä vapautettiin epäsäännöllisesti. Kun sisareni ja minun vuoto tuli, ei meitä tutkittu viittä minuuttiakaan. Ei meiltä edes tehty tutkivaa kysymystä; minä luulen että me olisimme voineet sanoa omat nimemme aivan vaaratta. Vaan minä olin edeltäkäsin neuvonut Rosaa että meidän tuli ottaa nyt äitimme sukunimi – Maurice. Kansalaisina Maurice me siis astuimme ulos vankihuoneesta; sillä nimellä olemme sittemmin eläneet täällä piilopaikassamme. Meidän vietetty rauhallisuutemme on riippunut ja tulevainen onnemme riippuu siitä että meidän pelastuksemme kuolemasta tulee olemaan syvimpänä salaisuutena meidän kolmen kesken. Eräästä pätevästä syystä, jonka te voitte täydelleen arvata, ei veli ja sisar Maurice saa tietää mitään Louis Trudainesta ja Rosa Danvillesta, paitsi että he olivat niitten satojen uhrien joukossa, jotka mestattiin Hirmuhallituksen aikana".

Hän puhui tämän viimeisen lauseen hienolla hymyllä, ja miehen katsannolla, joka luulee, vastoin omaa tunnettaan, käyttelevänsä helposti tärkeätä asiaa. Hänen kasvonsa synkistyivät kuitenkin taas äkkiä katsoessaan, viimeiset sanat sanottuaan, sisareensa. Hänen työnsä oli vielä kerran pudonnut hänen polvilleen; hänen kasvonsa olivat toisaanne, ettei Trudaine voinut niitä nähdä; vaan hän näki ristissä olevien, polville vaipuneitten käsien vapistuksesta, ja suonien vähäisestä paisunnasta hänen niskassaan, jota hän ei voinut veljeltään peittää, että kehumansa vahvahermoisuus oli hänen jättänyt. Kolmevuotinen lepo ei ollut häntä niin paljon vahvistanut, että olisi voinut kuulla miehensä nimeä lausuttavan, tahi olla läsnä kun kuolettavan tuskan ja kauhun viimeisistä ajoista muistutettiin, kauhistusta osoittamatta kasvoissaan ja käytöksessään. Trudaine näytti tulevan murheelliseksi, vaan ei kummastuvan siitä mitä hän huomasi. Viitaten Lomaquelle olemaan vaiti, nousi hän ja otti Rosan päähineen lähellä olevalta akkunalta.

"No, Rosa", sanoi hän, "aurinko paistaa, suloinen kevät-ilma kutsuu meitä ulos. Lähtekäämme kävelemään pitkin joen vartta. Miksi me pitäisimme vanhaa ystäväämme täällä, ahtaassa pikku huoneessa, kun meillä on peninkulmain avaruudelta kauniita maisemia hänelle näyttää toisella puolen kynnyksen? Tulkaa! se on petosta Kuningatar Luontoa vastaan pysyä huoneessa tämmöisenä aamuna".

Vastausta odottamatta pani hän päähineen sisarensa päähän, otti hänen käsivartensa kainaloonsa, ja niin lähdettiin ulos. Lomaque kulki totisen näköisenä heidän jäljestä.

"Olen iloinen siitä ett'en näyttänyt kuin loistavaa puolta uutisieni luettelosta hänen läsnä-ollessa", ajatteli hän. "Hänen sydämensä ei ole terve vielä. Puheeni olisi kipeästi koskenut häneen, naisparkaan! Minä olisin taas saattanut hänelle kovan tuskan, ellen olisi pitänyt suutani!"

He kävelivät vähän aikaa pitkin joen vartta, jutellen mitättömistä asioista; sitten palasivat asuinhuoneelle. Rosa oli sillä aikaa taas tullut voimiinsa, ja saattoi hartaudella ja ilokseen kuunnella Lomaquen lystikästä kuvailua kirjuri-elämästään Chalons-sur-Marnessa. He erosivat vähäksi aikaa huoneen ovella. Rosa meni huoneen yläkertaan, josta hänen veljensä oli häntä huutanut alas. Trudaine ja Lomaque läksivät taas uudestaan kävelemään pitkin joen vartta.

Ikäänkuin suostumuksesta, sanaakaan toisilleen puhumatta, kiiruhtivat he asuinhuoneen läheisyydestä; sitten seisattuivat äkkiä, ja katselivat tarkkaavaisesti toistensa silmiin – katsoivat äänettöminä hetken. Trudaine puhui ensin.

"Minä kiitän teitä siitä että häntä säästitte", alkoi hän äkkipäätä, "hän ei ole tarpeeksi vahva vielä voidakseen kuulla uudesta onnettomuudesta, ellen minä saata hänelle tiedon ensiksi".

"Te luulette siis minun tuovan pahoja uutisia?" sanoi Lomaque.

"Minä tiedän sen. Nähtyäni teidän ensimmäisen katseenne häneen, sen jälkeen kun olimme kaikki istuutuneet vierashuoneesen, minä tiesin sen. Puhukaa! ilman pelotta, varomatta, ilman tarpeetonta alkupuhetta. Kolmen vuoden levollisuuden perästä, jos Jumalan tahto on meille taas saattaa murhetta, minä voin tyynesti kärsiä koetusta; ja, jos tarpeen on, voin voimistuttaa häntä myös sitä kärsimään. Sanon uudelleen, Lomaque, puhukaa suoraa! Minä tiedän uutisenne olevan pahoja, sillä minä tiedän jo edeltäpäin että uutiset ovat Danvillesta".

"Te olette oikeassa, minun pahat uutiseni ovat uutisia hänestä".

"Hän on saanut ilmi salaisuuden meidän paostamme guillotinin kidasta – ?"

"Ei – hänellä ei ole aavistustakaan siitä. Hän luulee – niinkuin hänen äitinsä, niinkuin jokainen luulee – teidän tulleenne mestatuiksi päivänä sen jälkeen kun Vallankumous-oikeus tuomitsi teidät kuolemaan".

"Lomaque! te puhutte varmuudella tästä hänen luulostaan – vaan te ette voi olla varma siitä".

"Minä voin, välttämättömimmillä, kauheimmilla perusteilla – Danvillen omista teoista päättäen. Te olette pyytäneet minua puhumaan suoraan – ?"

"Minä pyydän teitä taas – minä pysyn siinä! Uutisenne, Lomaque – uutisenne, ilman muuta sanaa esipuheeksi!"

"Te saatte ne ilman muuta sanaa esipuheeksi. Danville on juuri naimisiin menemäisillään".

Kun vastaus oli annettu, seisattuivat molemmat joen rannalla ja katselivat taas toisiinsa. Kuoleman äänettömyyttä kesti hetken. Tämän hetken aikana kohisi vesi, iloisesti rientäessään kivisessä uomassaan, erinomaisen kova-äänisesti, lintujen laulu joen varrella olevassa pienessä metsässä kuului erinomaisen heleältä molempien korvissa. Vieno tuulen hengähdys, päiväsydämen lämpimyydessäkin, kävi viileästi heidän poskiinsa, ja kevät-auringon paiste heidän kasvoihinsa oli ikäänkuin paiste läpi talvisien pilvien.

"Lähtekäämme astumaan", sanoi Trudaine matalalla äänellä. "Minä odotin pahoja uutisia, vaan en tuota. Oletteko varma siitä, mitä minulle juuri puhutte?"

"Yhtä varma kuin siitä, että tuo virta vieriää tuossa vieressämme. Kuulkaa miten minä tulin tämän tietämään, ettekä epäile enää. Viime viikkoon saakka en tiennyt mitään muuta Danvillesta, kuin että hänen vangitsemisensa, Robespierren käskystä, oli, asiain muuttuessa, hänen henkensä pelastus. Hän vangittiin, niinkuin teille kerroin, samana iltana kuin hän oli kuullut teidän nimiä luettavan kuolemaan tuomittujen luettelosta vankihuoneen portilla. Hän pysyi vankeudessaan Temple-linnassa huomaamattomana ulkopuolella eläville valtiollisessa hämmennyksessä, juuri niinkuin te pysyitte huomaamattomina St. Lazaressa; ja hän käytti hyväkseen samalla tavalla tuin te tuota hyvissä ajoin tullutta kapinaa, joka löi kumoon Hirmuhallituksen. Minä tiesin sen ja tiesin hänen astuneen ulos vankihuoneesta Robespierren vainottuna uhrina – ja enemmän kuin kolme vuotta kului ett'en tiennyt mitään. Kuulkaa nyt. Viime viikolla satuin odottamaan isäntäni, kansalaisen Clairfait'n, kauppapuodissa muutamia konttoriin vietäviä papereita, kun muuan vanha mies astui sisään tuoden suljettua pakettia, jonka hän antoi muutamalle kauppapalvelijalle, sanoen: