Kitabı oku: «Loppiaisaatto eli Miten mielitte»
Näytelmän henkilöt:
ORSINO, Illyrian herttua.
SEBASTIAN, nuori ylimys, Violan veli.
ANTONIO, merikapteeni, Sebastianin ystävä.
Toinen merikapteeni, Violan ystävä.
VALENTIN, | herttuan seuralaisia.
CURIO, |
Herra TOPIAS RÄIHÄ, Olivian eno.
Herra ANTREAS KÄLPPÄINEN.
MALVOLIO, Olivian hovimestari.
FABIO, | Olivian palvelijoita.
Narri, |
OLIVIA, rikas kreivitär.
VIOLA.
MARIA, Olivian kamarineitsyt.
Hovimiehiä, pappeja, merimiehiä, oikeudenpalvelijoita,
soittoniekkoja y.m.
Tapahtumapaikka: Kaupunki Illyriassa ja läheinen merenrannikko.
ENSIMMÄINEN NÄYTÖS
Ensimmäinen kohtaus
Huone herttuan hovissa.
(Herttua, Curio ja hoviherroja tulee. Soittokunta perällä.)
HERTTUA.
Soitelkaa, jos on lemmen ruokaa soitto.
Sit' antakaa niin täydest', että halu
Kyllyyttään sairastuu ja siihen sammuu.
Tuo sävel uudelleen! Noin, noin se sammui,
Hiveltäin korvaa niinkuin lounan henki,
Jok' yli lemmenkukkavuoteen huokuu
Ja tuoksun tuo ja vie. – Vait, vait! Jo riittää.
Niin vieno se ei ole nyt kuin äsken.
Oi, lemmetär, kuin liehakoit ja liekut!
Kuin valtameri avara on helmas,
Mut joka siihen joutuu, olkoon vaikka
Kuink' arvokas ja ylväs, tuokiossa
Se laskee arvossa ja arviossa.
Niin mielihaaveita on lempi täynnä,
Ett' on se itse suurin mielihaave.
CURIO.
Ajoonko mennään?
HERTTUA.
Mitä ajoon?
CURIO.
Peuraa.
HERTTUA.
Jalointa peuraani jo ajoss' olen.
Oi, ensi kerran kun Olivian näin,
Niin tuntui, kuin ois puhdistunut ilma;
Ma tuokiossa muutuin peuraks itse,
Ja haluni, kuin julmat villikoirat,
Mua vielä vainovat. —
(Valentin tulee.)
Hän mitä sanoo?
VALENTIN.
Anteeksi, prinssi! Puheilleen en päässyt;
Tään vaan sain vastuun hänen neitsyeltään:
Ett' itse taivaskaan ei ennen nähdä
Saa hänen kasvojansa peitteetöinnä,
Kuin lämminnyt se seitsemän on kesää;
Vaan hunnutettuna hän käy kuin nunna
Ja silmää syövin suolavesin kastaa
Huonettaan päivittäin, näin höystääksensä
Kuollutta veljen rakkautta, jonk' ijäks
Surevaan muistoons' aikoo tallettaa.
HERTTUA.
Noin hellärakenteinen sydän, joka
Veljelleen lemmenvelan moisen maksaa,
Se kuinka lempiikään, kun kultanuoli
Muut siinä asustavat taipumukset
On tappanut! kun maksa, aivot, sydän —
Avujen suurten ylväät istuimet —
On kaikki halluss' yhden valtaherran! —
Nyt kukkamaille! Suloaatteillaan
Siell' uinuu lempi lehväteltassaan.
(Menevät.)
Toinen kohtaus
Merenrannikko.
(Viola, laivakapteeni ja laivamiehiä tulee.)
VIOLA.
Ja mikä tämä maa?
KAPTEENI.
Illyria, neiti.
VIOLA.
Mit' Illyriassa minä? Veljenihän
Elysiossa on. Mut ehkä hän
Ei hukkunut: vai mitä, merimiehet?
KAPTEENI.
Siin' "ehkä", että itse pelastuitte.
VIOLA.
Ah, veli raukka! Mutta ehkä hänkin.
KAPTEENI.
Niin maar; ja lohduks yksi "ehkä" vielä:
Siis tietäkää: kun laiva meiltä särkyi,
Ja te ja aniharvat pelastuneet
Veneessä keinuitte, niin veljenne,
Hädässä neuvokkaan, näin köyttäytyvän
Tukevaan, laineill' uiskelevaan mastoon
Ja, kuin delphiinin seljässä Arion,
Elävän ystävyksin aallon kanssa
Niin kauas kuin voin nähdä.
VIOLA.
Tuossa kultaa!
Omapa pelastukseni se kuiskaa
Mun toivolleni hänen pelastustaan,
Ja puhees sitä tukee. Maan sa tunnet?
KAPTEENI.
Hyvinkin: täst' ei kolmen tunnin matkaa
Mun syntymä- ja kasvinseudulleni.
VIOLA.
Ken täällä hallitseepi?
KAPTEENI.
Herttua,
Yht' ylväs luonteeltaan kuin nimeltäänkin.
VIOLA.
Ja nimensä?
KAPTEENI.
Orsino on.
VIOLA.
Orsino!
Isäni kuulin mainivan sen nimen;
Hän silloin oli vielä poikamies.
KAPTEENI.
Niin nytkin on, tai oli äsken aivan.
Kuukaus on siitä vaan, kun täältä läksin;
Huhuttiin silloin, – sillä, tiedättehän,
Mit' isot toimii, sitä pienet kielii, —
Ett' ihanaa Oliviaa hän kosi.
VIOLA.
Ken se?
KAPTEENI.
Siveä impi, kreivin tytär.
Vuos' sitten isä kuoli; silloin tyttö
Veljensä hoitoon joutui, joka hänkin
Kuol' äskettäin; nyt, sanotaan, hän surust'
Ei nähdä voi, ei puhutella miestä.
VIOLA.
Oi, sitä neittä palvella jos saisin,
Niin ett'ei tietäis maailma, ken olen,
Ennenkuin itselleni kypsyy aika
Sit' ilmaista!
KAPTEENI.
Tuo käynee tuskin päinsä.
Ei pyynnöt minkäänlaiset häneen pysty,
Ei itse herttuankaan.
VIOLA.
Sinulla, kapteeni, on käytös hieno,
Ja vaikka luonto usein saastaisuutta
Somahan kuoreen kätkee, luulen sentään,
Ett' ompi sulla sydän, joka vastaa
Tuot' ihanata ulkomuotoasi.
Nyt pyydän – runsaan siitä palkan saat —
Äl' ilmaise, ken olen, ja mua auta
Pukeumaan aikeheni mukaisesti;
Palvella tahdon tuota herttuaa;
Esitä minut eunukiksi hälle.
Et kadu vaivaasi: ma laulaa taidan
Ja toimittaa jos mitä soitonpuolta,
Niin että palvelijakseen kyllä kelpaan.
Kuin sitten käy, sen aika selvittää,
Vait'olostas vaan riippuu juoni tää.
KAPTEENI.
Te olkaa eunukki, mä mykkä oon;
Jos kieli juoruu, silmä soetkoon!
VIOLA.
No, kiitos vaan. Nyt näytä mulle tietä.
(Menevät.)
Kolmas kohtaus
Huone Olivian talossa.
(Herra Topias Räihä ja Maria tulevat.)
HERRA TOPIAS. Mitä hittoja se sisareni tytär ajattelee, kun noin panee veljensä kuoleman sydämmelleen? Mure tuopi mullan karvan, se on vissi, se.
MARIA. Totta puhuen, herra Topias, teidän pitää tulla varhemmin kotiin iltaisin; sisarenne tytär, armollinen neiti, panee pahakseen noita sopimattomia aikojanne.
HERRA TOPIAS.
Pankoon hän, mitä panee.
MARIA.
Niin, mutta teille olisi omansa säädyllisempi elämäntapa.
HERRA TOPIAS. Omansako? Minä olen omani ja omissani liikun. Tämä takki on omansa juomatakiksi ja nämä saappaat samaten; ja jos ei, niin hirttäytykööt omiin rakseihinsa.
MARIA. Tuo juominen ja rentustelu tekee teistä lopun. Armollinen neiti puhui siitä vielä eilispäivänä, ja eräästä tuhmasta herrasta lisäksi, jonka tässä tuonais-iltana toitte tänne häntä kosimaan.
HERRA TOPIAS.
Kuka se? Herra Antreas Kälppäinenkö?
MARIA.
Sama mies.
HERRA TOPIAS.
Niin muhkeata miestä ei ole toista koko Illyriassa.
MARIA.
Mitä se tähän kuuluu?
HERRA TOPIAS.
Miks'ei? Hänelle tulee kolmetuhatta dukaattia vuodessa.
MARIA. Niin, mutta häneltä menee vuodessa kaikki hänen dukaattinsa: hän on aika hölmö ja tuhlari.
HERRA TOPIAS. Että kehtaattekin semmoista sanoa! Hän, joka soittaa väkiviulua ja puhuu kolmea, neljää kieltä sanasta sanaan ulkoa: hänessä on vähän älyniekan vikaa.
MARIA. Niin, todellakin, äly on hänessä vähän vialla, sillä, paitsi että hän on hölmö, on hän suuri riitapukari, ja jos hänessä ei olisi hiukan pelkurin vikaa, joka vähän hänen riidanhaluaan hillitsee, niin arvelevat älymiehet, että hän jo pian olisi vikapää kuolemaan.
HERRA TOPIAS. Nyrkkini kautta! Ne ovat konnia ja sadattelijoita, jotka hänestä sitä sanovat. Ketkä ne ovat?
MARIA. Samat, jotka väittävät sitäkin, että hän joka yö juopuu teidän seurassanne.
HERRA TOPIAS. Niin, juomalla sisareni tyttären muistoa: ja sitä muistoa aion minä juoda niin kauan kuin jaksan kaulaa kastaa ja Illyriassa on juotavaa. Pelkuri se on ja ämmä, joka ei sisareni tyttären muistoa juo siksi, että aivot pyörivät yhdellä varpaalla niinkuin hyrrä. Vaiti, tyttö, Castiliano vulgo, sillä tuossa hän tulee, se herra Antreas Kälppäinen.
(Herra Antreas Kälppäinen tulee.)
HERRA ANTREAS.
Herra Topias Räihä! Mitä kuuluu, herra Topias Räihä?
HERRA TOPIAS.
Rakas herra Antreas!
HERRA ANTREAS.
Jes siunatkoon teitä, kaunis velho.
MARIA.
Samaten teitä, herra.
HERRA TOPIAS.
Valtaus, herra Antreas, valtaus!
HERRA ANTREAS.
Kuka hän on?
HERRA TOPIAS.
Sisareni tyttären kamarineitsyt.
HERRA ANTREAS.
Hyvä neiti Valtaus, toivon saada lähemmin teihin tutustua.
MARIA.
Nimeni on Maria, herraseni.
HERRA ANTREAS.
Hyvä neiti Maria Valtaus, —
HERRA TOPIAS. Erehdystä, herra Antreas. Valtaus on samaa kuin lähentely, puhuttelu, kyöhäys, hyökkäys.
MARIA.
Hyvästi, hyvät herrat!
HERRA TOPIAS. Jos näin hänet päästät, Antreas, niin paras, ett'et enää koskaan pamppuasi paljasta.
HERRA ANTREAS. Jos näin täältä pääsette, neiti, niin paras, ett'en enää koskaan pamppuani paljasta. Kaunis naikko, luuletteko pöllöjä pitelevänne?
MARIA.
En, herraseni, minä en pitele teitä.
HERRA ANTREAS.
Mutta saatte, totta vieköön, kohta pidellä. Kas, tuossa on käteni.
MARIA. No niin, herra, ajatus on vapaa; mutta, kuulkaas, viekää kätenne maitokamariin juotettavaksi.
HERRA ANTREAS. Soo! Luulenpa, ett'en ole semmoinen aasi, että voisin pitää käteni kuivana. Mutta mitä on tuo pila?
MARIA.
Kuivaa pilaa.
HERRA ANTREAS.
Onko teillä paljon sitä?
MARIA. On, herra, kaikki sormenpäät täynnä. Kas niin vaan, tuossa saatte kätenne takaisin, minä olen kuiva.
(Menee.)
HERRA TOPIAS. Ah, ritari, nyt tarvitset kupollisen sektiä. Olenko ikänä nähnyt sinua noin nujerrettuna?
HERRA ANTREAS. Ette sinä ilmoisna ikänä, luulisin, paitse milloin sekti on minut nujertanut. Väliin tuntuu minusta, ett'en ole minä sen älykkäämpi kuin muukaan tavallinen kristitty ihminen, mutta olenhan suuri häränlihan syöjä, ja se se, luulemma, tekee hieman haittaa älylleni.
HERRA TOPIAS.
Epäilemättä.
HERRA ANTREAS. Jos sen tietäisin, niin, jumalauta, pois sen kieltäisin. Huomenna minä ratsastan kotiin, herra Topias.
HERRA TOPIAS.
Pourquoi, hyvä ritari.
HERRA ANTREAS. Mitä se on, pourquoi? Myöntävääkö vai kieltävääkö? Voi, jos olisin kieliin käyttänyt sen ajan, minkä olen miekkailuun, tanssiin ja karhunajoon kuluttanut! Oi, että olisin opinammattiin ruvennut!
HERRA TOPIAS.
Silloin olisit saanut oivan tukkapään.
HERRA ANTREAS.
Mitä? Olisiko se tukkaani parantanut?
HERRA TOPIAS.
Epäilemättä; sillä näethän, ett'ei se tahdo luonnostaan kähertyä.
HERRA ANTREAS.
Mutta se sopii minulle sangen hyvin, eikö totta?
HERRA TOPIAS. Erinomaisesti; se roikkuu niinkuin pellavatutti rukinpäässä ja toivon vaan, että saisit emännän, joka ottaisi sinut polviensa väliin ja kehräisi sen putipuhtaaksi.
HERRA ANTREAS. Tottakin, huomenna lähden kotiin, herra Topias; sisarenne tytär ei tahdo näyttäytyä, ja jos sen tekeekin, niin panen vetoa neljä yhtä vastaan, ettei hän minusta huoli. Herttua itse, tästä naapurista, kosii häntä.
HERRA TOPIAS. Hän ei huoli herttuasta; hän ei tahdo ketään, joka on häntä parempi säätyyn, ikään ja älyyn nähden; sen hän on minulle vannonut. Vielä sitä on toivon kipinää, ukkoseni.
HERRA ANTREAS. Odotan sitten vielä yhden kuukauden. Minulla on mitä kummallisin luonne olla taitaa; olen väliin kovasti ihastunut hyppyihin ja naamiaisiin.
HERRA TOPIAS.
Kelpaatko sinä, ritari, sellaisiin hullutuksiin?
HERRA ANTREAS. Yhtä hyvin kuin joku toinenkin Illyriassa, olkoonpa kuka hyvänsä, kun vaan ei ole minua ylhäisempi; en silti tahdo vanhalle vertoja vetää.
HERRA TOPIAS.
Kuinka suoriut sinä galliardi-hypyssä, ritari?
HERRA ANTREAS. Osaan kuin osaankin takavilkuria heittää, ja hypäkön teen yhtä hyvän kuin joku toinenkin Illyriassa.
HERRA TOPIAS. Miksi tällaista taitoa salassa pidetään? Miksi tällaisia avuja kätketään esiriipun taakse? Pelätäänkö, että ne tomuttuvat, niinkuin rouva Mallin2 maalikuvat? Miks et mene kirkkoon galliardia hypellen ja tule kotiin courantea tanssien? Minä puolestani teikkaisin aina hoppapolskan tahdissa enkä heittäisi edes vettänikään muussa kuin enkeliskan asennossa. Mitä ajattelet? Onko tämä maailma semmoinen, että täällä sopii panna kynttilänsä vakan alle? Luulenpa, sääriesi oivaan rakennukseen nähden, että ne ovat muodostetut galliardin tähtiasemossa.
HERRA ANTREAS. Niin, tukevat ne ovat, ja tulenkarvaisissa sukissa näyttävät ne koko sieviltä. Laitetaanko hypyt?
HERRA TOPIAS.
Niin, mitäpä muutakaan? Olemmehan syntyneet kauriin tähdikössä.
HERRA ANTREAS.
Kauriinko? Se merkitsee tuustia ja puustia.
HERRA TOPIAS. Ei, veliseni, se merkitsee teikausta ja keikausta. Näytähän noita kipakoitasi. Hei vaan! Korkeammalle! Hei! hei! – Oivallista!
(Menevät.)
Neljäs kohtaus
Huone herttuan hovissa.
(Valentin, ja Viola miehen puvussa, tulevat.)
VALENTIN. Jos herttua teille yhä vaan tämmöistä suosiota osoittaa, Cesario, niin on luultava, että kohoatte hyvinkin korkealle. Hän on vasta kolme päivää teitä tuntenut.
VIOLA. Pelkäätte joko oikullisuutta hänen puoleltaan tai huolimattomuutta minun puoleltani, koska epäilette hänen suosionsa kestävyyttä. Onko hän lemmissään huikentelevainen?
VALENTIN.
Ei suinkaan.
VIOLA.
Kiitoksia. Tässä tulee herttua.
(Herttua, Curio ja seurue tulevat.)
HERTTUA.
Miss' on Cesario?
VIOLA.
Nöyrin palvelijanne.
HERTTUA.
Hetkeksi poistukaa te muut. – Cesario,
Nyt tiedät kaikki: avonainen aivan
On sydämmeni salakirja sulle.
Olivian luo siis lähde, nuorukainen;
Äl' eittoon tyydy, ovellaan vaan seiso
Ja sano, ettet paikastasi liiku,
Ennen kuin pääset puheilleen.
VIOLA.
Mut, Herra,
Jos niin hän antaunut on surun valtaan,
Kuin kerrotaan, hän ei mua koskaan kuule.
HERTTUA.
No, huuda sitten, riko säätty tapa,
Mut tyhjin toimin palata et saa.
VIOLA.
Jos pääsen puheilleen, niin mitä sanon?
HERTTUA.
Ah! Kerro hälle rakkauteni kiihko,
Kiitellen hellyyttäni, hänet hurmaa;
Sa tuskieni tulkiks olet oiva;
Hän mieluummin sun nuoruuttasi kuulee
Kuin vakavamman muotoist' airutta.
VIOLA.
En tuota usko.
HERTTUA.
Usko, rakas poika;
Se parjaa nuorta ikääsi, ken sanoo,
Ett' olet sinä mies. Dianan huulill'
Ei punaa somempata; vieno äänes
On, niinkuin immen, heleä ja kirkas;
Sin' olet naisen osaan niinkuin luotu.
Suotuisa tähtesi on tähän toimeen.
Sen tiedän. – Neljä, viisi mukaan menköön,
Tai kaikki, jos on halu. Mulle paras
On mitä vähin seura. – Työs tee hyvin,
Niin herrasi on onni sinun onnes,
Ja hyvät päivät saat.
VIOLA.
Teen, minkä voin.
(Syrjään.)
Tukala tuska kosioida sille,
Jon kanssa mielis itse vihkisille!
(Menevät.)
Viides kohtaus
Huone Olivian talossa.
(Maria ja narri tulevat.)
MARIA. Sano oiti, missä olet ollut; muuten en puolusteeksesi suutani avaa senkään vertaa, että harjas siitä sisään mahtuisi. Armollinen neiti laittaa sinut varmaankin hirteen poissaolostasi.
NARRI. Laittakoon vaan. Joka kunnolla on hirtetty, ei sen tarvitse temppuja tehdä.
MARIA.
Todista tuo.
NARRI.
Hän ei näe mitään tehdä.
MARIA. Mikä surkea vastaus! Voitko sanoa, mistä on syntyisin tuo sananparsi: tehdä temppuja?
NARRI.
En, rakas neitsyt Maria.
MARIA.
Sotapalveluksesta; ja sitä sinä, narrinsilmä, kehtaatkin matkia.
NARRI. No niin; suokoon Jumala viisautta niille, joilla sitä on, ja antakoon niiden, jotka narreja ovat, käyttää leiviskäänsä!
MARIA. Mutta hirteen sinä vaan joudut, kun olit niin kauan poissa, tai virkaheittiöksi, – joka on sinulle, luulisin, yhtä kuin jos joutuisit hirteen.
NARRI. Hyvä hirsinuora on parempi kuin huono naimakauppa, eikä sitä virkaakaan kaipaa niin kauan kuin on kesä.
MARIA.
Siis on asia suora.
NARRI.
Ei vielä vallan; on siinä vielä kaksi mutkaa.
MARIA. Niin että, jos toinen katkee, niin toinen kestää; tai jos molemmat katkeavat, niin roimahoususi putoavat.
NARRI.
Oikein osattu, totta totisesti! Oikein osattu! Jatka, jatka! Jos herra
Topias jättäisi juomisensa, niin olisit sinä sukkelin kappale Eevan
lihaa, mitä Illyriassa on olemassa.
MARIA.
Pidä suusi, senkin narrinsilmä! Tuolla tulee armollinen neiti.
Järkevästi tekisit, jos pyytäisit koreasti anteeksi.
(Menee.)
NARRI. Äly, jos se on tahtosi, niin auta minua keksimään kelpo kuje. Nuo älyniekat, jotka luulevat sinut omistavansa, huomataan sangen usein narreiksi; ja minä, joka varmaan tiedän sinua puuttuvan, voinen käydä viisaasta miehestä. Sillä mitä sanoo Quinapalus? Parempi viisas hullu kuin hullu viisas.
(Olivia ja Malvolio tulevat.)
Jumala siunatkoon teitä, neitiseni!
OLIVIA.
Viekää narri pois!
NARRI.
Ettekö kuule, hyvät ihmiset? Viekää neiti pois!
OLIVIA. Vaiti siinä! Olet kuiva narri; en tahdo sinusta enempää tietää. Sitä paitsi rupeat huonoksi tavoiltasi.
NARRI. Kaksi vikaa, madonna, joita voi parantaa juomalla ja hyvillä neuvoilla. Antakaa kuivalle narrille juotavaa, niin hän ei ole kauemmin kuiva; neuvokaa huonoa tekemään parannusta; jos hän sen tekee, niin ei hän ole kauemmin huono; jos hän ei sitä voi, niin laittakaa hänet räätälin paikattavaksi. Sillä kaikki parannus on vaan paikkausta; hyve, joka horjahtaa, on paheella paikattu, ja pahe, joka parantuu, on hyveellä paikattu. Jos tämä yksinkertainen päätelmä kelpaa, niin hyvä on; jos ei, niin mitä siihen voi? Niinkuin ei ole muuta tosi sarvipäätä kuin onnettomuus, niin on kauneuskin kukkanen. Neiti käski viedä pois narrin; siis sanon vieläkin kerran: viekää pois neiti!
OLIVIA.
Ystävä, sinut minä käskin viedä pois.
NARRI. Erehdystä korkeimmassa määrässä! – Neitiseni, cucullus non facit monachum, se on niin paljon kuin: minulla ei ole kirjotakkia aivoissani. Madonna hyvä, suokaa minun todistaa, että te olette narri.
OLIVIA.
Voitko sen tehdä?
NARRI.
Sangen sievästi, madonna hyvä.
OLIVIA.
No, todista.
NARRI. Sen täytyy tapahtua kysymyksien ja vastauksien kautta. Pikku sievä kyyhkyseni, vastatkaa.
OLIVIA.
No, hyvä; muun ajanvieton puutteessa siedän sinua.
NARRI.
Madonna hyvä, miksi surette?
OLIVIA.
Narri hyvä, siksi että veljeni kuoli.
NARRI.
Minä arvaan, että hänen sielunsa on helvetissä, madonna.
OLIVIA.
Minä tiedän, että hänen sielunsa on taivaassa, narri.
NARRI. Sitä suurempi narri olette, madonna, kun surette sitä, että veljenne sielu on taivaassa. – Viekää pois narri, hyvät ihmiset.
OLIVIA.
Mitä pidätte tästä narrista, Malvolio? Eikö hän yhä parane.
MALVOLIO.
Kyllä, ja menee sitä menoa, kunnes hän kuoleman kielissä värjyy.
Vanhuus, joka viisasta vajentaa, täydentää vaan narria.
NARRI. Jumala suokoon teidän, herraseni, aikaisin vanheta, että narriutenne täydentyisi! Herra Topias varmaankin vannoisi, etten minä ole mikään kettu, mutta hän ei panisi vetoa kahta penniä siitä, että te ette ole narri.
OLIVIA.
Mitä siihen sanotte, Malvolio?
MALVOLIO. Ihmettelen, että teidän armoanne huvittaa mokoma mehuton raukka. Näin hänen tässä taannoin joutuvan alakynteen tavallisen narrin rinnalla, jossa ei ole enemmän ajua kuin pölkyssä. Nähkääs, hän on jo aivonsa hukannut; jos ette naura ja anna hänelle aihetta, niin on hänellä kapula suussa. Toden totta, ne järki-ihmiset, jotka tuontapaisille palkkanarreille vaan nauraa kikottavat, eivät ole narrien narreja paremmat.
OLIVIA. Oi, Malvolio, te podette itserakkautta, ja pilaantunut maininne nirsottelee. Se, joka on jalo, viaton ja puhdas mieleltään, pitää pallina sen, minkä te luulette tykinluodiksi. Ei etuoikeutettu narri parjaa sillä, että hän sättii, eikä tunnustettu järkimies säti sillä, että hän moittii.
NARRI.
Mercurius suokoon sulle valheen lahjan, koska puhut hyvää narreista!
(Maria palajaa.)
MARIA. Armollinen neiti, tuolla on ovella nuori herra, joka haluaa teitä puhutella.
OLIVIA.
Herttuan lähettiläs, eikö niin?
MARIA.
En tiedä, neiti; se on kaunis nuori mies, mukana loistava seurue.
OLIVIA.
Kuka väestäni häntä siellä pidättää?
MARIA.
Herra Topias, sukulaisenne.
OLIVIA. Toimita hänet pois sieltä, kuuletko; hän ei puhu muuta kuin hullutuksia. Hyi koko miestä! (Maria menee.) Menkää, Malvolio. Jos viesti on herttuan, niin olen sairas tai kotoa poissa, kumpi hyvänsä, kun vaan pääsen heistä. (Malvolio menee.) Nyt näet, narri, että hullutuksesi aikovat vanheta; ne eivät miellytä enää.
NARRI. Sinä olet puhunut meidän puolestamme, madonna, ikäänkuin vanhin poikasi olisi tuleva narriksi. Jupiter hänen kallonsa täpätköön aivoja täyteen, sillä tässä tulee yksi heimokuntasi jäsen, jolla on sangen heikko pia mater.
(Herra Topias tulee.)
OLIVIA.
Toden totta, puolihumalassa! – Kuka se on siellä ulkona, eno!
HERRA TOPIAS.
Eräs herra.
OLIVIA.
Eräs herra! Kuka herra?
HERRA TOPIAS.
Eräs herra siellä on. – (Topiasta nikottaa.) Sakramenskatun sillit! —
Hä, sinä pöllö, mitä?
NARRI.
Hyvä herra Topias, —
OLIVIA.
Eno, eno! Näin varhain jo noin hiivassa.
HERRA TOPIAS.
Kiimassako? Minä annan kiimalle hemmetin. Siellä on joku ulkona.
OLIVIA.
No niin, kuka se on?
HERRA TOPIAS. Olkoonpa vaikka piru, jos häntä haluttaa; se ei liikuta minua. Uskokaa pois vaan, sanon minä. No, se on yhtä kaikki.
(Menee.)
OLIVIA.
Mihin on päihtynyt mies verrattava, narri?
NARRI. Hukkuneeseen, narriin ja hulluun. Ensimmäisestä liikanaukusta hän narriutuu, toisesta hän hullaantuu, ja kolmanteen hän hukkuu.
OLIVIA. Hae siis ruumiinkatsoja tarkastamaan häntä, sillä hän on jo kolmannella päihtymisen asteella: hän on hukkunut. Mene ja katso häntä.
NARRI.
Hän on vasta vaan hullu, madonna, ja narrin pitää hullua katsoa.
(Menee.)
(Malvolio palajaa.)
MALVOLIO. Armollinen neiti, tuo nuori mies tuolla ulkona vannoo tahtovansa puhutella teitä. Sanoin, että olette sairas; hän sanoi sen tietävänsä ja juuri sen vuoksi tulleensa teitä puhuttelemaan. Sanoin, että nukuitte; hän sanoi senkin ennalta tietävänsä ja juuri sen vuoksi tulleensa teitä puhuttelemaan. Armollinen neiti, mitä minun tulee hänelle sanoa? Hän näyttää olevan kaikkien verukkeiden varalta varustettu.
OLIVIA.
Sanokaa hänelle, että hän ei saa minua puhutella.
MALVOLIO. Sen olen jo sanonut; hän vaan vakuuttaa, että hän seisoo yötä päivää kuin vahtikoju ovellanne, kunnes päästätte hänet puheillenne.
OLIVIA.
Minkä laatuinen ihminen hän on?
MALVOLIO.
Miehinen ihminen.
OLIVIA.
Minkä säätyinen?
MALVOLIO.
Säädytön; hän haluaa teitä puhutella, jos haluatte tai ette.
OLIVIA.
Minkä näköinen hän on, ja minkä ikäinen?
MALVOLIO. Ei kyllin vanha mieheksi, eikä kyllin nuori pojaksi; niinkuin litu, ennen kuin se tulee liskoksi, tai niinkuin raakila, ennen kuin se kypsyy omenaksi; ei vuoksi eikä luode, siinä vaan miehen ja pojan keskivaiheilla. Hän on varsin sievännäköinen ja puheissaan sangen nenäkäs. Luulisinpa, ettei hän ole vielä kuiva korvan takaa.
OLIVIA.
Tulkoon sisään. Kutsukaa tänne kamarineitsyeni.
MALVOLIO.
Kamarineitsyt, armollinen neiti kutsuu teitä.
(Menee.)
(Maria palajaa.)
OLIVIA.
Tuo huntuni; se kasvoilleni heitä.
Orsinon airut tulkoon vielä kerran.
(Viola tulee.)
VIOLA.
Missä on talon arvoisa neiti?
OLIVIA.
Minulle puhukaa; minä vastaan hänen puolestaan. Mikä asianne?
VIOLA. Helottava, valittu, verraton kaunotar! – Pyydän, sanokaa, kuka on tämän talon neiti, sillä en koskaan ole häntä nähnyt. En mielelläni tahtoisi turhaan käyttää puhettani; sillä, paitse sitä, että se on suurella taidolla sepitetty, on minulla ollut hirveä työ oppia se ulkoa. Hyvät kaunokaiset, älkäät pilkatko minua; olen kovin herkkä kaikelle, mikä vähänkin vivahtaa epäkohteliaisuuteen?
OLIVIA.
Mistä tulette, herraseni?
VIOLA. En osaa paljon muuta, kuin mitä olen ulkoa lukenut, ja tämä kysymys ei ole läksyssäni. Soma sulotar, suvaitkaa antaa minulle häveliäs vakaumus siitä, että olette talon neiti, jotta voisin jatkaa puhettani.
OLIVIA.
Oletteko näyttelijä?
VIOLA. En, pikku viekas sydänkäpyseni, ja kuitenkin vannon kaiken pahuuden paulojen kautta, ett'en ole se, jota osoittelen. Oletteko te talon neiti?
OLIVIA.
Jos en vääryydellä itseäni omista, niin se olen.
VIOLA. Jos se olette, niin, toden totta, omistatte itsenne vääryydellä; sillä mikä on omaanne niin, että voitte sen antaa pois, ei ole omaanne niin, että voitte sitä kieltää. Vaan tämä ei kuulu tehtäviini: aion jatkaa puhettani ylistykseksenne ja sitten ilmoittaa teille lähetykseni ytimen.
OLIVIA.
Suoraan vaan pääasiaan; vapautan teidät ylistyksestä.
VIOLA. Ah, ja minä kun näin niin paljon vaivaa sitä oppiakseni, ja se kun on niin runollinen!
