Kitabı oku: «Titus Andronicus», sayfa 3

KOLMAS NÄYTÖS

Ensimmäinen kohtaus

Katu Roomassa

(Senaattoreja, tribuuneja ja oikeudenpalvelijoita tulee, heidän mukanaan Martius ja Qvintus, jotka sidottuina viedään teloitettaviksi. Titus kulkee edellä, rukoillen poikainsa puolesta.)

TITUS

 
Tribuunit, kuulkaa, arvon isät, kuulkaa!
Oi, vanhust' armahtakaa, jonka nuoruus
Sodissa kului vaaran-alaisissa,
Te rauhan turvissa kun nukuitte!
Aatelkaa vertani, jok' eestä Rooman
On juossut, valvotuita pakkas-öitä,
Karvaita näitä kyyneleitä, joita
On poskieni vanhat rypyt täynnä!
Oi, poikiani säälikää: ei heillä
Niin sielu ole paatunut kuin luullaan.
En poikaa kahtakolmatt' itkenyt,
Kun kaatuivat he maineen tanterelle,
Mut näiden puolesta ma tomuun piirrän
 

(Heittäytyy maahan; senaattorit y.m. kulkevat ohi.)

 
Sydämmen tuskan, sielun vetreet veet.
Maan janon kyyneleeni sammuttakoot;
Poikaini veri sitä häpein punaa.
Oi, maa, sua runsahammin pisaroillaan
Nää kaksi vanhaa rauniota kastaa
Kuin kuuroillansa nuori toukokuu.
Sua kesäpoudilla ma kostutan,
Ma kuumin vesin talvilumes sulaan
Ja muodollesi iki-kevään luon,
Jos kultapoikaini et verta juo.
 

(Lucius tulee, miekka paljastettuna.)

 
Tribuunit lempeät, te harmaapäät,
Kumotkaa tuomio, oi, vapauttakaa
Mun poikani, ja sanoa mun suokaa,
Mun, jok' en ole koskaan itkenyt,
Ett' teidät hellytti mun kyyneleeni!
 

LUCIUS

 
Oi, kallis isä, turhaan valitat:
Sua tribuunit ei kuule, kaikk' on menneet;
Kiville suruasi haastelet.
 

TITUS

 
Ah, Lucius, veljeis puolesta ma puhun.
Tribuunit hyvät, pyydän vielä kerran, —
 

LUCIUS

 
Tribuunit ei sua kuule, isä kulta.
 

TITUS

 
Se ei tee mitään; jos mua kuulisivat,
Mua eivät huomaisi; jos huomaisivat,
Mua eivät säälisi; mut minun täytyy
Puhua, vaikka turhaan, poikain eestä.
Siks suruni haastan kiville;
Vaikk' eivät vastaakaan ne tuskilleni,
Paremmat ovat toki tribuuneja:
Ne eivät puhettani keskeytä;
Kun itken, nöyrästi ne ottavat
Mun kyyneleni vastaan, itkein nekin;
Ja arvokas jos heillä vain ois puku,
Ei tribuunia heidän vertaistaan.
Kivi pehmyt on kuin vaha, tribuuni
Kovempi kiveä; on vaiti kivi,
Ei ketään loukkaa, mutta tribuunit
Kielellään ihmisiltä hengen vievät.
 

(Nousee.)

 
Mut miksi tässä seisot, miekka maalla?
 

LUCIUS

 
Vapautan kuolemasta veljeni;
Siit' yrityksest' ovat tuomarit jo
Ikuiseen maanpakoon mun tuominneet.
 

TITUS

 
Oi, onnellinen! Sehän ystävyyttä!
Hupero, etkö huomaa, että Rooma
Vain erämaa on, täynnä tiikereitä?
Eräänsä tiiker' etsii; Rooma minut
Ja omaiseni ottaa. Onni sulle,
Näist' ahmoista kun pääset maanpakoon!
Mut ketä Marcus-veli tuossa tuo!
 

(Marcus ja Lavinia tulevat.)

MARCUS

 
Varusta vanhat silmäs itkemään,
Sydämmes muuten särkyy, jalo Titus:
Ma vanhuudelles kuolon tuskaa tuon.
 

TITUS

 
Se syökö minut? Anna mun se nähdä!
 

MARCUS

 
Tää oli tyttäres.
 

TITUS

 
                  On vieläkin.
 

LUCIUS

 
Voi mua! Tämä näkö minut tappaa.
 

TITUS

 
Pelokas poika! Nouse, katso häneen. —
Lavinia, sano, mikä kiron käsi
Sun saattoi kädetönnä isäs eteen?
Ken houkkapää se mereen vettä loi
Ja varvun heitti Troian suureen paloon?
Suruni täys ol' ennen tuloasi,
Nyt, niinkuin Niili, rajoissaan ei pysy. —
Hae miekka! Minäi katkon käteni:
Ne Roomaa ovat puoltaneet, mut turhaan;
Mua ruokkiessaan tuskaa ruokkineet;
Rukoiluun olen nostanut ne suotta;
Ja apu niist' on ollut hyödytön.
Nyt muut' en palvelusta niiltä pyydä,
Kuin että toinen hakkaa toisen pois.
Laps, hyvä ettei sulla käsiä:
On turhaa käsin Roomaa palvella.
 

LUCIUS

 
Sano, rakas sisko, kuka sinut rääkkäs?
 

MARCUS

 
Ah! Voi! Tuo ajatusten armas elin,
Jonk oli jokellus niin hurmaavaa,
Nyt pikku-kupuhäkistään on viety,
Miss' sointujaan kuin lintu liverteli
Ja korvat lumos sulosävelin.
 

LUCIUS

 
Ah, sano sitten sinä, ken sen teki.
 

MARCUS

 
Tuommoisna hänen löysin; puistossa
Hän harhas, piileskellen niinkuin kauris,
Jok' auttamattoman on haavan saanut.
 

TITUS

 
Hän oli kauriini; ken hänet silpoi,
Löi minuun pahemman kuin kuolinhaavan.
Nyt luodolla ma seison niinkuin mies,
Jok', ympärillään ärjy meri, näkee
Kuink' aalto aallolt' yhä paisuu kuohu,
Odottain vain, ett' ärjäs hyökylaine
Kitaansa hänet nielee suolaiseen.
Tuost' armaat poikaseni kuoloon kulki;
Maanpakolaisna tuossa toinen seisoo,
Ja veli tässä tuskiani itkee.
Mut elämälleni on haikein isku
Lavinia kallis, kalliimp' elämääni. —
Jos tuossa asuss' oisin kuvas nähnyt,
Olisin tullut hulluksi; nyt mitä,
Kun tuommoisena näen sun elävältä?
Ei kättä sulla kuiveeks kyynelten,
Ei kieltä ilmi tuomaan, ken sun silpoi.
On miehes kuollut; hänen kuolemastaan
Sun veljes syytettyinä myöskin kuolleet.
Ah, katso, Marcus! Katso häntä, Lucius!
Kun veljet mainitsin, niin kyyneltulva
Taas posken kostutti, kuin mesikaste
Maast' otetun ja surkastuneen liljan.
 

MARCUS

 
Sit' itkee kenties, että tappoivat
He hänen miehensä; tai kenties sitä,
Ett' tietää syyttömiksi veljensä.
 

TITUS

 
Iloitse: he jos miehes tappoivat,
Niin oikeus sen kostanut on heille. —
Ei, ei, niin rumaa työtä eivät tehneet,
Sen siskon suru selväst' osoittaa. —
Laps rakas, suo mun suulles suukko painaa,
Tai anna merkki, miten tuskaas liennän.
Kaikk' istummeko, setäs, Lucius-veljes,
Sinä ja minä lähteen ympärille,
Vedestä poskiamme katsellen,
Kuink' ovat likaiset, kuin niityt, joihin
On inhan liman tulva jättänyt?
Ja lähteeseenkö tuijotamme, kunnes
Tuon kirkkaan veden raikas maku muuttuu
Karvaista kyynelistä suolaiseksi?
Vai kätemmekö katkomme? Tai poikki
Puremme kielemme, ja mykin ilmein
Elämme inhat loppupäivämme?
Mitä? Me, joill' on kieli, tuumikaamme
Jotakin kurjaa vielä kurjempaa,
Ett' ällistyvät sitä jälkipolvet.
 

LUCIUS

 
Äl' itke, rakas isä! Tuskillesi,
Näet, sisko-parka ääneen nyyhkyttää.
 

MARCUS

 
Rauhoitu, serkku! – Kuivaa silmäs, Titus!
 

TITUS

 
Oi, Marcus, Marcus! Hyvin tiedän, veli,
Ett' ei sun liinaas kyyneleeni mahdu:
Mies-parka, omillas sen kastelit.
 

LUCIUS

 
Lavinia rakas, poskesi ma kuivaan.
 

TITUS

 
Kas, Marcus, kas! Ma merkkins' ymmärrän.
Jos kieltä hällä, sanoisi hän nyt
Sen veljellensä, minkä minä sulle:
Tuo liina, märkä veljen kyynelistä,
Ei avuks ole siskon poskille.
Oo, tätä surun yksimielisyyttä!
Mut yhtä kaukana on lohdutus
Kuin manalan on mailta siunaus.
 

(Aaron tulee.)

AARON

 
Titus Andronicus, tään sanan sulle
Tuon keisarilta: poikias jos hellit,
Niin Luciuksen, Marcuksen tai sinun
Kätensä tulee jonkun katkaista
Ja lähettää se hälle; palkaks siitä
Hän tänne poikas elävinä laittaa
Ja heidän rikoksensa anteeks suo.
 

TITUS

 
Oi, keisar' armias! Oi, rakas Aaron!
Noin leivon kielelläkö korppi laulaa
Ja päivän nousust' ilotiedon tuo?
Käteni kernaast' annan keisarille;
Mua auta katkomaan se, hyvä Aaron.
 

LUCIUS

 
Seis, isä! Ylvää kättäs ei saa viedä,
Jok' on niin monta vihollista lyönyt.
Tää käsi riittää. Minun nuoren veri
On halvempaa kuin sun; mun käteni
On pelastava veljieni hengen.
 

MARCUS

 
Molempain teidän käsi Rooman eestä
Veristä tapparaa on heilutellut,
Tuhoa tuoden vihollisen päille:
Teill' ansiot on kummallakin suuret.
Mun käteni ei mitään tehnyt; kelpaa
Tok' ehkä lankojeni lunnaiksi:
Se silloin säästynyt on jaloon työhön.
 

AARON

 
Sopikaa pian, kenen käden saan:
He voivat kuolla ennen armahdusta.
 

MARCUS

 
Mun käteni sa vie.
 

LUCIUS

 
                   Ei, kautta taivaan!
 

TITUS

 
Ei riitaa! Tämänlainen kuiva ruoho
On kitkettävä pois; siis minun saat.
 

LUCIUS

 
Oi, rakas isä, pojastas jos käyn,
Mun pelastaa suo veljieni henki!
 

MARCUS

 
Isämme nimess', äitimmekin tähden,
Mun anna veljen rakkautt' osottaa!
 

TITUS

 
Sopikaa siis; ma säästän käteni.
 

LUCIUS

 
Käyn heti kirveen.
 

MARCUS

 
                   Minä sitä käytän.
 

(Lucius ja Marcus menevät.)

TITUS

 
Käy tänne, Aaron, – aion heidät pettää.
Kätesi mulle lainaa, niin saat minun.
 

AARON (syrjään)

 
Jos petosta on tuo, niin rehellinen
Min' olla tahdon enkä koskaan ketään
Noin pettää: – vaan sun toisin tavoin petän,
Sen vähän ajan päästä nähdä saat.
 

(Lyö poikki Tituksen käden.)

(Lucius ja Marcus palaavat.)

TITUS

 
Nyt kiista pois! Nyt tehtävä on tehty. —
Käteni, Aaron, keisarille vie;
Tää käsi, sano, suojannut on häntä
Sadoista vaaroista; hän haudatkoon sen,
Sit' on se vähintäänkin ansainnut.
Ja poikani, se sano, ovat mulle
Kuin jalokivet, joista halvan maksoin,
Mut sentään kalliin, omani kun ostin.
 

AARON

 
Andronicus, nyt menen. Kädestäsi
 

Saat kohta poikasi, – (Syrjään.) niin, heidän päänsä

 
Oo, kuinka tästä konnantyöstä nautin
Jo aatoksissa! Valkoiset ja narrit
Vain hyvää tehkööt, suokoot armahdusta;
Mull' olkoon sielu, niinkuin pinta, musta!
 

(Menee.)

TITUS

 
Täss' yhden käden nostan taivaaseen,
Maan puoleen lasken tämän heikon tyngän.
Jos valtoja on, jotka kyyneleitä
Katalan säälii, niitä rukoilen.
 

(Lavinialle.)

 
Mukana polvistutko? Tee se, lapsi!
Oi, taivas, kuule meitä, muuten ilman
Sokaamme huokauksilla, pimitämme
Sumulla auringonkin, niinkuin pilvi,
Kun märkään syliinsä se sulkee sen.
 

MARCUS

 
Oi, veli, puhu mahdollisia,
Äläkä syvään epätoivoon syöksy!
 

TITUS

 
Suruni syvä on, ei sillä pohjaa,
Siis on sen purkauskin pohjaton.
 

MARCUS

 
Tok' anna järjen johtaa voivotustas.
 

TITUS

 
Jos tässä kurjuudess' ois järkeä.
Niin voisin voihkinalle rajan panna.
Kun taivas itkee, eikö maakin tulvi?
Kun myrsky riehuu, eikö meri ärjy
Ja pöhöposkin uhmaa taivaita?
Kysytkö järkisyytä tähän meluun?
Min' olen meri; kuules, kuin se huokaa!
Hän itkevä on taivas, minä maa;
Mereni hänen huokauksistaan paisuu,
Ja maani hänen vuolaast' itkustaan
Kuin vedenpaisumuksen tulviin hukkuu.
Sen vuoks ei sisässäni pysy tuska,
Kuin juopon pois mun oksentaa se täytyy.
Siis sallikaa – ken hukkaa, sill' on lupa
Karvaasta suustaan purkaa sappea.
 

(Sanansaattaja tulee, tuoden kaksi päätä ja yhden käden.)

SANANSAATTAJA

 
Sa, kunnon Titus, huonon palkan sait,
Kun hyvän kätes laitoit keisarille.
Täss' yleväin on poikiesi päät;
Kätesi tässä, pilkoin palautettu.
Suruas ilkutaan ja uljuuttas.
On tuskemp' ajatella tuskiasi
Kuin muistaa oman isän kuolemaa.
 

(Menee.)

MARCUS

 
Jääks muuttukoon Sicilian kuuma Etna,
Ja hornan iki-lieskaks poveni!
Ei moista kurjuutt' ihminen voi kestää!
Tuo hoivaa ilku itkevien kanssa,
Mut tuskan pilkka kaksin kerroin surmaa.
 

LUCIUS

 
Tää näky noinko syvän haavan lyö,
Ja sentään inhottu ei elo väisty!
Elolle elon nimen kuolo jättää,
Kun muut' ei jäljell' elosta kuin henki!
 

(Lavinia suutelee Titusta.)

MARCUS

 
Ah, syddn-parka, lohduton on muiskus:
Jäävettä ryytyneelle madolle!
 

TITUS

 
Oi, milloin päättyykään tää kauhun uni!
 

MARCUS

 
Hyvästi, mairittelu! Kuole, Titus!
Et nuku nyt; näet poikiesi päät,
Soturinkätes, tyttös silvottuna;
Maanpakolaisen poikas kauhusta
Kalvaana, veretönnä; minut, veljes,
Kuin kivipatsaan kylmän turtana.
Ah, nyt en enää tuskiasi soimaa.
Hopeahiukses revi, hampain kalva
Toinenkin kätes: tämä kauhu olkoon
Poloisten silmiemme viime näky!
Nyt myrskyn aika on; miks et sa riehu?
 

TITUS

 
Ha, ha, ha!
 

MARCUS

 
Mut miksi naurat? Se ei sovi nyt.
 

TITUS

 
Siks, ettei kyynelt' ole mulla enää.
Tää suru lisäksi on vihamies:
Vetisen silmän anastaa se tahtois
Ja kyynel verolla sen soentaa;
Ja kuinka silloin koston luolan löydän?
On kuin nuo kaksi päätä haastaisi
Ja uhkais, etten tule autuaaksi,
Ennenkuin maksan nämä ilkityöt
Suun sisään niille, jotk' on niihin syypäät. —
Te, murheen murtamat, mua ympäröitkää;
Jokaisen puoleen käännyn nyt, ja vannon
Tuskanne kostaa, kautta sieluni!
 

Nyt valan tein. – (Marcukselle) Sin' ota toinen pää;

 
Kädellä tällä minä toista kannan. —
Lavinia, tehtävän saat sinäkin:
Hampaissas, tyttö, kanna kättäni. —
Pois, sinä, poika, silmistäni pois!
Maanpaoss' olet, tänne et saa jäädä.
Pois goottein luo, ja haali väkeä;
Ja jos mua rakastat – ja sen sa teet —
Mua suutele ja mene; työt' on paljon.
 

(Titus, Marcus ja Lavinia menevät.)

LUCIUS

 
Hyvästi, Titus, jalo isäni,
Mies onnettomin, mink' on Rooma nähnyt!
Hyvästi, ylvä Rooma! Paluustani
Ma pantit jätän kalliimmat kuin henki.
Lavinia, jalo sisko, hyvästi:
Josp' oisit vielä, mikä olit ennen!
Nyt Lucius ja Lavinia elävät
Vain unheessa ja kauhun tuskissa.
Jos Lucius elää, kohtunne hän kostaa:
Tuo ylvä keisar-pari vielä kerjää
Kuin porteilla Tarqvinius vaimoineen.
Nyt goottein luo! Tuon väkeä, ja koston
Tuon Roomalle ja Saturninukselle.
 

(Menee.)

 
Toinen kohtaus.
Huone Tituksen talossa. Ruokapöytä katettuna.
 

(Titus, Marcus, Lavinia ja nuori poikanen Lucius tulevat.)

TITUS

 
Nyt istukaa; mut enemp' älkää syökö,
Kuin että juur' niin paljon voimaa saamme,
Kuin julmain tuskaimme on kostoon tarvis.
Sa, Marcus, päästä tämä surun solmu:
Me kädettömät raukat, hän ja minä.
Me kymmenkertaist' emme tuskaamme
Voi ristikäsin ilmi tuoda. Mulle
Tää oikea on käsi-parka jäänyt,
Mill' ikeessä voin pitää poveni;
Ja tuskien kun riehaamana sydän
Komossa ruumiin tyrmäss' elämöi,
Niin noin sen alas survon! —
 

(Lavinialle.)

 
Sa, murheen kuva, joka merkein haastat,
Kun valtavasti sydän parkas sykkii,
Sa lyömäll' et voi sitä vaientaa.
Sit' ohkuill' iske, huokauksilla tapa,
Tai hampaisiisi ota pieni veitsi
Ja kaiva reikä kohti sydämmeen,
Niin että kaikki kyyneleet, mit' itket,
Valuisi aukkoon, imeytyisi siihen
Ja suolavirtaans' upottais sen narrin.
 

MARCUS

 
Hyi, veli, hyi! Noin lastas älä neuvo
Käsiksi käymään nuoreen elämäänsä.
 

TITUS

 
Mitä? Onko suru sun jo vimmannut?
Mull' yksin oikeus on hulluks tulla.
Hän voiko käsiks käydä elämäänsä?
Ah, miksi tuota käsi-sanaa hoet?
Aeneaan kahdestiko haastaa käsket
Sa Troian palosta ja kurjuudestaan?
Puheessas älä käsittele kättä,
Näin meille muistuttain sen puutetta!
Hyi, hassujahan puhun! Unhottaako
Me voimme, ettei meillä käsiä,
Vaikk' onkin Marcus niistä puhumatta?
Nyt ruokaillaan! Syö, rakas tyttö, tuo. —
 

Ei juomaa täällä. (Marcukselle.) Kuules, mitä sanoo;

 
Jo tunnen tytön kaikki tuskan merkit:
Hän sanoo, ettei muuta juomaa juo
Kuin kyyneleitä, surun keittämiä
Ja hänen poskillansa kuurnituita.
Valitus mykkä, ymmärtää sua tahdon
Ja sanattoman kieles oppia
Kuin kerjuumunkki pyhät rukouksensa.
Jos huokaat, tynkäs nostat taivaaseen,
Jos nyökkäät, viittaat, polvistut, jos minkä
Teet merkin, niistä kirjaimiston laitan,
Jost' aatoksias ahkerasti tutkin.
 

POIKA

 
Oi, jätä, vaari, julmat voivotukses;
Tädille taru kerro ratoksi.
 

MARCUS

 
Ah, hento poika liikutuksesi itkee,
Kun vaarinsa hän näkee synkkyyden.
 

TITUS

 
Vait, hento taimi, kyynelien lapsi!
Pian kyyneliin sun elos sulaa pois
 

(Marcus iskee veitsellään lautaseensa.)

 
Mit' isket sinä, Marcus, veitselläsi?
 

MARCUS

 
Kas noin, sen tapoin! Kärpänen se oli.
 

TITUS

 
Hyi, murhamies! Sydämmeni tapoit;
Jo hirmuun silmäni on kyllästynyt.
Ei murha-isku, lyöty syyttömään,
Tituksen sovi veljelle. Pois joutuin!
Ei sinust' ole, näämmä, seuraks mulle.
 

MARCUS

 
Ah, veli, kärpäsenhän tapoin vain!
 

TITUS

 
Mut mitä, jos sill' isä ois ja äiti,
Sen hennot kultasiivet kuinka lerppais
Ja ilmass' uikuis surun surina!
Viaton kärpäs-parka, joka tuli
Sirolla, sointuvalla surinallaan
Meit' ilahuttamaan, – ja sen sa tapoit!
 

MARCUS

 
Se ruma oli kärpänen ja musta
Kuin keisarinnan mauri; siks sen tapoin.
 

TITUS

 
Oo, oo, oo!
Suo anteeks, että sua soimasin,
Sin' olet tehnyt armeliaan työn.
Minulle veitses anna: survon sen,
Ja kuvittelen, että on se mauri,
Jok' on mua tullut myrkyttämään tänne. —
Tuoss' sinä saat, ja tuossa Tamora!
Haa, sinä konna! Emme ole sentään
Niin masenneet, ett' emme kahden tappaa
Vois kärpästä, jok' ilmestynyt tänne
On sysimustan maurin haahmossa!
 

MARCUS

 
Mies-raukka, niin on surun lannistanut,
Ett' oleviksi luulee varjoja!
 

TITUS

 
Pois ruoat! Tule kanssani, Lavinia;
Kamariis käymme; suruisia sulle
Ma luen menneen ajan tarinoita. —
Käy mukaan, poika; sull' on nuoret silmät:
Lukea saat, kun minun hämärtää.
 

(Menevät.)