Kitabı oku: «Nuori luotsi», sayfa 2

VIKLUND. Pariisissa oli vallan toista. Eihän se ollut oikeaa elämää. Viini ja naiset saivat minut vallan pyörälle päästä ja kahteen vuoteen en tehnyt muuta kuin tuhlasin perintöni. Täällä ei ole viiniä eikä – naisia.

KANERVO. Niinkö luulet? Ehkä täällä on molempiakin.

(Nauravat.)

LUOTSIKAPTEENI. Sitä minäkin luulen. Ja onhan minullakin hiukan kokemusta nuoruudestani. Olen minäkin asunut saaristossa!

VIKLUND. Ja vaikka täällä olisi tuhat impeä, niin ovat ne vaan minun mallejani. Tämä luonto, tämä kansa on kuvattava ja minä tulen sen tekemään. En ole todellakaan koskaan ennen tuntenut sellaista intoa, kuin nyt ja sen vuoksi uskallan toivoa, että minä tällä kertaa saan suuria aikaan.

LUOTSIKAPTEENI. Minun alkaa jo olla kiire. Lähdetäänkö katsomaan, joko vene on palannut minua hakemaan?

VIKLUND. Mene vaan setä Kanervon kanssa! Minä alan järjestellä huonettani.

(Luotsikapteeni ja Kanervo menevät. Annikki tulee.)

VIKLUND. Anteeksi, haetteko ketä?

ANNIKKI. En. Poikkesin vaan tänne.

VIK1UND. Oletteko talonväkeä.

ANNIKKI. En, olen naapurista.

VIKLUND. Mikä teidän nimenne on?

ANNIKKI. Annikki.

VIKLUND. Sointuva nimi. Sopii hyvin teille. – Minun nimeni on Viklund. Olen maalari. Olen tullut tänne merensaareen kuvaamaan ihmisiä ja luontoa. En ole ennen nähnyt näin suurenmoista luontoa, vaikka olenkin matkustanut halki Euroopan. Ette voi arvata, kuinka iloinen olen siitä, että olen tullut juuri tänne. Täällä ei minulta tule puuttumaan työtä.

ANNIKKI. Vai niin. Ja mitä varten te sitte maalaatte niitä tauluja?

VIKLUND. Mitäkö varten? Sepä omituinen kysymys. Mitäkö varten? Mitenkä siihen oikeastaan vastaisin.

(Miettii.)

Minä maalaan sitä varten kuin kaikki muutkin maalarit, että jokainen pieninkin piirre tulisi kuvatuksi, että jokainen luonnonilmiö tulisi värien kautta tulkituksi. Sitä varten maalaan. Kuulkaa, ettekö te tahtoisi ruveta minulle malliksi, että heti alusta pääsisin työhön käsiksi. Olisin teille siitä hyvin kiitollinen.

ANNIKKI. Minäkö? Mitä hyötyä teillä olisi minun maalaamisestani. Onhan täällä saarella tärkeämpiäkin henkilöitä kuin minä.

VIKLUND (Nauraa.) Te käsitätte minua väärin. Minä en maalaa ainoastaan tärkeitä asioita, vaan kaikkia, joissa on jotain muista eroavaa.

ANNIKKI. Mitä minussa sitten olisi muista eroavaa?

VIKLUND. Mitäkö teissä on muista eroavaa. Sanonko sen.

(Lähenee Annikkia.)

Mutta ehkä suututte. Ettekö? No te eroatte tuhansista muista sen vuoksi, että olette kaunis.

ANNIKKI. Nyt puhutte tyhmyyksiä.

VIKLUND. En, en. Se on vakava ajatukseni! Sen vuoksi tahdon teidät maalata. Lupaatteko ruveta mallikseni?

ANNIKKI. Mutta jos siinä on jotain pahaa. Minä en ymmärrä näitä asioita.

VIKLUND. Ei siinä mitään pahaa ole. Sehän on vallan tavallista.

(Lähenee vielä Annikkia.)

Lupaatteko?

ANNIKKI. Jos siinä ei mitään pahaa ole, niin voinhan luvata. Älkää sentään tulko niin lähelle! Te säikäytätte silmillänne minua. Ei, nyt minä menen, hyvästi.

VIKLUND. Älkää nyt niin kiireesti.

ANNIKKI. Kyllä minä nyt menen.

VIKLUND. Muistatteko lupauksenne?

(Eero on tullut ja seisahtunut syrjään.)

ANNIKKI. Muistan.

(Huomaa poistuessaan Eeron ja säpsähtää. Juoksee pois.)

VIKLUND. Oletteko te tämän talon miehiä?

EERO. Olen.

VIKLUND. Oletteko emännän poika?

EERO. Olen.

VIKLUND. Luotsiko?

EERO. Oppilas.

VIKLUND. Varmaankin hauska ammatti?

EERO. En tiedä.

VIKLUND. Olen maalari. Täällä on paljon aiheita maalata.

EERO. Vai niin.

VIKLUND. Annikki on luvannut, että saan maalata hänetkin.

EERO. Hyvä on.

VIKLUND. Ettekö tekin antaisi minun maalata teistä kuvaa, kun istutte veneenne peräsimessä silmä jäykkänä. Siitä tulisi oivallinen taulu, joka herättäisi huomiota näyttelyssä? Suostutteko?

EERO. En.

(Poistuu. Luotsikapteeni ja Kanervo palaavat.)

LUOTSIKAPTEENI. No nyt on vene rannassa ja minun täytyy jatkaa matkaani. Hauskaa kesää vaan teille molemmille! No mutta Armas, miksi olet noin nolon näköinen?

VIKLUND. Sain jo koetella sanojesi totuutta. Tämän kansan kanssa ei helposti tule tuttavaksi. Tuo nuori luotsioppilas on saakelin hävytön mies. Kohteli minua kuin mitäkin poikanulikkaa.

LUOTSIKAPTEENI (Nauraa.) Siinä sen näit! Varo vaan, ettet kovin usein polta kynsiäsi täällä saaressa. Merikansa on nyt kerta kaikkiaan sitä maata! Kyllä sinä vielä joskus opit heitäkin ymmärtämään. Mennäänkö rantaan?

(Lähtevät.)

LEENA (Tulee tuvasta.)

EEVASTIINA (Tulee.) Ne suolat jäivät äskeisessä kiireessä saamatta. Jokohan Leenalla olisi aikaa antaa niitä?

LEENA. Tulen kohta. Tiedäppä Eevastiina, että minä luulen, ettei niistä herroista ole meille muuta kuin harmia. Eerokin näkyy heihin suuttuneen, koska kävelee synkkänä tuolla rannalla. Kyllä se niin on, ettei niitä pitäisi päästää koko saareen. Harvoinhan niitä täällä on ollut, mutta aina niistä on ollut harmia.

EEVASTIINA. Sen vuoksihan niitä kaikki täällä koettavat karttaa. Mitenkä kävi Anna-Marin, jonka mies oli rahanansiolla Ameriikassa. Hän otti kolme vuotta sitten herroja luokseen asumaan ansaitakseen rahaa. Siellä niitä sitten oli koko kesän ja lienevät viihtyneet hyvinkin, sillä Anna-Mari on komea ihminen.

LEENA. Ja kun mies keväällä palasi Amerikasta, asuttuakseen kotitaloonsa rahoillaan elämään, niin oli perhe lisääntynyt.

EEVASTIINA. Kertovat hänen illalla tulleen Hangosta Rasinlahteen ja sieltä huonoa keväistä jäätä pitkin henkensä uhalla aamuyöstä saareen. Oli vilkaissut akkunasta sisään, kun siellä oli valoista. Silloin näki hän vaimonsa imettävän lasta. Ei mennyt tupaan lainkaan, vaan palasi samaa tietä huonoa jäätä pitkin Rasinlahteen, meni tuttavansa propsipomon luo ja pyysi viinaa, jota saikin.

LEENA. Oli juonut itsensä vallan siaksi, vaikkei koskaan ennen tietty hänen ryyppäävän. Sitten kun selvisi, kirjoitti kirjeen vaimolleen, ettei tarvitse häntä odottaa kotia. Sen hän jätti ja tuhat markkaa pomolle vaimolleen toimitettavaksi ja läksi menojaan, luultavasti takaisin Amerikkaan.

EEVASTIINA. Kaupungissa kuului taas juoneen itsensä humalaan ja sen jälkeen ei ole hänestä kuulunut mitään.

(Viklund ja Kanervo tulevat.)

Niin ne suolat, mennäänkö aittaan hakemaan niitä.

(Leena ja Eevastiina lähtevät.)

VIKLUND. Minuun teki tuo luotsioppilaan käytös hyvin tympäisevän vaikutuksen. Mikähän tästä tuleekaan? Alku näyttää huonolta. En luullut kansanmiestä niin röyhkeäksi.

KANERVO. Hänellä oli varmaan syynsä. Etkö voi tietää, minkä vuoksi hän sinua noin kohteli?

VIKLUND. En kuolemaksenikaan. Enhän mitenkään vielä ole ennättänyt häntä loukata, kun tuskin olen puhunut puolta sanaa hänen kanssaan.

KANERVO. Kyllähän se tuntuu omituiselta, mutta ehkä se asia vielä selviää. No, alammeko järjestää huonettamme, että pian pääsemme työhön käsiksi. Minä otan esille kuivat kirjani ja sinä maalilaatikkosi.

VIKLUND. Maalaamisesta johtui minulle mieleeni, että jo olen saanut ihanan mallin. Annikki on luvannut istua minulle tuohon tauluun, josta kerroin.

(Oikaisee ruumistaan kuin uusia voimia saadakseen.)

Mitäpä tuosta luotsioppilaasta! Turhaan otin loukkautuakseni hänen tylyydestään. Tullaanhan täällä toimeen ilman häntäkin. Missä kapsäkissä ovat maalitarpeeni? Vai tuossa, hyvä! Tuntuu oikein hauskalta ryhtyä työhön, kun on niin hyviä aiheita. Mutta mennäänpä tupaan järjestämään tavaroitamme. Ota sinä tuo laukku, minä pidän näistä muista huolta.

(Menevät taloon.)

ANNIKKI (Tulee juosten.) Nyt on Kautolan jahti mereen menossa. Tule Eero katsomaan! Sille kuuluvat antavan nimeksi "Onni."

EERO. Kiitos vaan kutsusta. En tule!

ANNIKKI (Loukkaantuneena.) Kun et tule, ole tulematta.

(Menee.)

EERO (Aukaisee tuvan oven.) Tuleppa tänne äiti. Minulla on sinulle puhumista.

LEENA (Tulee.)

EERO. Onko totta, että minusta on tehty luotsi?

LEENA. Niinhän se luotsivanhimman vaimo sanoi.

EERO. Vai sanoi niin.

(Synkästi.)

Parempi olisi ollut, jos ei olisi tullutkaan, sillä sitten olisi ollut helpompi olla. Nyt se tuli liian varhain!

LEENA. Mitä? Liian varhain! Eihän hyvä koskaan tule väärään aikaan!

EERO. Niinkö luulet? Mutta siinä erehdyt. Et tiedä äiti, että nyt juuri minä tunnen, että se, jota olen odottanut ja odottanut, sittenkin tuli onnettomaan aikaan.

(Esirippu.)

TOINEN NÄYTÖS

Ensimmäinen kuvaelma

Vahtiluoto. Taustalla aava meri. Vasemmalla kalamajoja, oikealla luotsien vahtitupa torneineen. Vainio istuu vahtituvan portailla tupakoiden, Honkala ja Kautola istuvat kivillä, Viklund maalaa kuvaa Vainiosta.

VIKLUND. Ja minä vuonna se sattui se kova elokuun myrsky?

VAINIO. Jos katsotte tuonne akkunan pieleen, näette siellä sen päivämäärän. Se tapahtui elokuussa 1891. Minä kyllä muistan sen päivän, niin kauvan kuin elän, sillä silloin oli minun vahtivuoroni. Jo pari päivää oli tuullut ankarasti ja vaikka se tuuli idästä, nousi vesi nousemistaan. Ajatelkaa, että vesi nousi kovalla itätuulella, vaikka se silloin tavallisesti laskee. Kyllä se tiedettiin, että tuuli kääntyy lounaaseen, mutta sitä ei kukaan arvannut, että siitä nousisi sellainen ryöppy.

VIKLUND. Ja saarella olivat tietysti kaikki levottomat?

VAINIO. Kuinka he eivät olisi olleet levottomat! Miehet ja suuri osa naisista olivat Virosta tulossa, se tiedettiin. Ja vaikka jahtimme ovatkin hyvät ja merikuntoiset, eivät ne sellaisessa tuulessa tahdo voida tulla toimeen. Ne eivät näet tahdo kääntyä kovassa aallokossa. – Ja vähä väliä tuli pikkupoikia kysymään, joko isän jahti on näkyvissä. Ja aina he saivat minulta kieltävän vastauksen.

Ne, jotka silloin olivat Suursaaren kohdalla, kun myrsky alkoi, kertovat, että se tuli kuin salama. Näkivät vaan suuren vaahtoavan vesiseinän lähestyvän. Laineita ei tuuli heti nostanut, sillä se oli niin kova, että katkaisi niiden harjat.

Purjeet, jotka olivat kovasti rievatut, otettiin heti kaikki alas. Ja niin laskivat jahdit ilman purjeita huimaavaa vauhtia Suursaaren Pohjoiskorkean alle ja monet heistä pääsivät Suurkylän lahteen. Mutta toiset ajelehtivat edelleen keskellä vesistä pimeyttä, jossa eivät voineet mitään nähdä, taasen aavalle merelle, kohti kiviä ja kareja. Ja se se on surkeata, ettei niistä monestakaan sen jälkeen kuulunut mitään!

VIKLUND. Ja saarella oli varmaan silloin suuri suru.

VAINIO. Suru, no onhan sekin nimitys, joka sopii, vaikka huonosti. Epätoivo silloin oli. Surtiin kuolleita, surtiin hukkaan menneitä talven ja kesän vaivoja ja surtiin niitäkin, jotka sieltä hengissä pääsivät.

VIKLUND. Mitä niissä sitten oli suremista?

VAINIO. Mitäkö niissä oli suremista? Olisittepa nähneet haaksirikkoiset! Katsokaapa Honkalaa tuolla. Hän on melkein kuuro, ei hän kuule muuta kuin korvaan huutamalla. Hän oli veljensä kanssa pienellä purjeveneellä Virosta tulossa, kun myrsky yllätti. Vene kaatui ja he koettivat pysyä kölin päällä ja saada sitä kääntymään. Veljen voimat loppuivat siinä ponnistuksessa. Lopulta sai Honkala veneen pystyyn ja veljensä, joka oli uppoamaisillaan, siihen. Ja niin alkoivat he mennä myötätuulta vene täynnä vettä. Veli jähmettyi ja kuoli vilusta. Honkala sitoi ruumiin nuoralla tuhtoon kiinni ja niin he jatkoivat matkaansa. Seuraavana päivänä he saapuivat kotisatamaan. Ja kun Honkala tuotiin maihin, oli hän kuuro ja mielipuoli. Nyt hän jo on taas melkein terve järjeltään, mutta ei naura koskaan.

(Katsoo merelle päin.)

Kas tuolla näkyy savua. Taitaa olla masina.

(Katsoo kiikarilla.)

Niin on. Luotsilippua ei vielä näy.

VIKLUND (On noussut lakattuaan maalaamasta ja pantuaan syrjään maalaustelineensä.) Olitteko koko myrskyn ajan tornissa?

VAINIO. En. Torni horjui niin, että pelättiin sen kaatuvan. Täytyi mennä alas vahtitupaan ja sieltä katselin rajuilmaa.

VIKLUND. Se mahtoi olla suurenmoinen näky. Eikö se ollut ihanata?

VAINIO (Luotsit hymyilevät.) Herra on lapsellinen. Se ei ollut ihanata.

VIKLUND. Anteeksi! Luulin teidän rakastavan merta, sillä onhan meri kaunis ja etenkin rajuilmoilla.

VAINIO (Nousee.) Suokaa anteeksi, nyt puhutte tyhmyyksiä. Jos teidän omaisenne olisivat rajuilmassa merellä, niin ei se taitaisi teistä olla niin ihana.

VIKLUND (Hämillään.) En ole ajatellut asiaa siltä kannalta.

LOKKI (On tullut ulos luotsimajasta ja seisoo portailla.) Ja vaikkei siellä juuri olisi omaisiakaan, niin luulisi herran kalpenevan, jos sattuisitte näkemään haaksirikon, vaikka se olisikin ulkomaalainen laiva. Viime syksynä kun olin täällä vahdissa yksin – kaikki muut olivat luotsaamassa – näin yöllä raketteja lounaassa päin. Laiva oli ajautunut Itäkivelle. Tuuli oli rankka ja yö niin pimeä, ettei eteensä nähnyt. Yksinäni en voinut mitään tehdä. Toivoin vaan, että raketit näkyisivät muille merenkulkijoille. Parin tunnin ajan niitä välkkyi yössä ja sitten pimeni kaikki. Koko yön istuin kiikari kädessä tornissa ja tähystin pimeyteen. Kun aamu valkeni, ei Itäkivellä näkynyt laivaa. Raketit oli nähty kylään ja luotsikutteri näkyi luovivan luodon ympärillä. Ketään ei ollut pelastunut.

VIKLUND. Kauheaa.

VAINIO. Meri on kavala.

EERO (Tulee luotsimajasta.) Masina lounaassa liputtaa luotsia.

(Menee.)

VAINIO (Puhuu kovalla äänellä Honkalan korvaan.) Masina tahtoo luotsia.

HONKALA. Käynpä kirjoittamassa päiväkirjaan.

(Käy majassa ja lähtee.)

VAINIO. Lokki, mene vetämään lippu tankoon, niin huomaavat, että luotsi on tulossa.

(Lokki menee.)

KANERVO (Tulee.) Oletko maalannut ahkerasti Armas? Minä olen koonnut paljon harvinaisia kasveja, niitä on runsaasti tällä luodolla.

VIKLUND. Enpä juuri. Olen kuunnellut luotsien juttuja.

KANERVO. Olemme jo olleet kolme viikkoa täällä etkä ole vielä saanut mitään valmiiksi. Eikö meri enään viehätä vai onko sinulla muita ajatuksia?

VIKLUND. Viehättää kyllä ja onhan tässä vielä aikaa. Ja muuten tuntuu minusta siltä, kuin minun pitäisi täällä viipyä vuosia oppiakseni tuntemaan merta. Se ei näy olevan niin helppoa.

KANERVO. Se kyllä näkyy harjoitelmistasi. Ne ovat samanlaiset kuin tuhannet muut. Kuvataan merta ja siitä tuleekin pesuvati.

VIKLUND. Sangen rakastettava arvostelu. Annan sen sinulle anteeksi, sillä saatpa vielä nähdä, että tästä tulee jotakin. Saatpa nähdä, että minä vielä hämmästytän sinut ja kaikki muut. Enhän vielä ole alkanutkaan parasta tauluani, jota olen niin paljon ajatellut. Huomenaamuna auringon nousussa ryhdyn työhön. Silloin on Annikki lupautunut mallikseni. Tuolla kivellä hän tulee istumaan ja minä tuolla. Siitä tulee jotakin mainiota. Saatpa nähdä!

KANERVO. Luulen kyllä, että siitä tulee jotakin mainiota.

(Naurahtaa.)

VIKLUND. Mitä tarkoitat?

KANERVO (Vakavana.) Sitä mitä sanonkin, että siitä tulee jotakin mainiota. Armas, oletko huvitettu Annikista taiteesi vai itsesi tähden?

VIKLUND. Mikä kysymys! Tietysti taiteeni tähden! Mitä voitkaan muuta luulla? Olenko minä ennen osoittanut olevani sellainen että…

KANERVO. Olet.

VIKLUND. Oikeastaan sinä olet niin hävytön, että pitäisi suuttua sinuun, mutta kun se pilaisi koko kesäiloni enkä muutenkaan tänään ole sillä tuulella, annan sinulle anteeksi.

KANEEVO. Kiitos jalomielisyydestäsi.

(Alkaa järjestellä ja tutkia kasvejaan.)

VAINIO. Kalamiehet taitavat jo nousta levoltaan.

VIKLUND. Niinpä näkyy. Tuollahan on minun mallinikin.

(Rientää pois.)

VAINIO. Kuulkaahan herra Kanervo. Tuo maalari näkyy katselevan Annikkia. Teidän tulisi varottaa häntä. Me emme suvaitse semmoista. Muutenkin on tuo maalari sellainen löperö. Eihän se ole mies eikä mikään. Hyppii edes takaisin eikä tee mitään muuta kuin laiskottelee.

KANEEVO. Olen hänelle siitä jo monta kertaa sanonut, mutta hän vaan nauraa, lienee oppinut tapansa Pariisissa ja Itaaliassa.