Kitabı oku: «Hihhuleita: Kuvauksia Itä-Suomesta», sayfa 5

Profeetta kääntyi häneen päin ja sanoi juhlallisen vakavasti: "nouse ylös, tyttäreni, sinun uskos on tehnyt sinut terveeksi."

Ja sairas nousi varovasti paisuneiden jalkainsa varaan ja hoiperteli väkijoukon kauhuksi lattialle.

"Ihme, katso ihmettä!" kuului ääniä, ja naiset panivat vavistuksissaan kätensä ristiin. Adam astui ylevästi ja voittoisasti hänelle vastaan, otti häntä kannattaen kainaloista ja sitte, kuin hän tunnusti myöneensä miehensä tietämättä talon tavaroita ja laiminlyöneensä Jumalan sanaa, antoi hänelle anteeksi ja talutti hänet takaisin paikalleen.

"Ihme, ihmetyö! Eikö hän totisesti ole Herran profeetta!" Ja liikutus levisi kuin taudin rutto läsnäolijoihin. Yhä ylemmäksi nousivat laineet sairaissa omissatunnoissa ja kuohuvissa sieluissa. Siitä tuli kauhun juhla. Ahdistus jo ammoin sitte tehdyistä synneistä nosti hien otsalle ja tunnustuksen huulille, ja siellä tunnustettiin syntejä, joita tuntikausi sitte ei kukaan olisi ilmaissut, vaikka olisi uhattu kiskoa kieli suusta. Synnit, jotka äsken näyttivät niin mitättömiltä, niin ihan joutavilta, kaikki ne nyt nousivat ylös ajan pimeydestä ja tomustuneen unhotuksen peitosta. Jokainen muisti nyt pelolla, joka melkein näytti mielipuolisuudelta, noita syntejä, jotka ennen olivat olleet keveät kuin untuvat voikukan siemenkoterossa, kuin hiirenherneet lasten helminauhassa. Nyt, nyt olivat ne tästä hirveästä kuritussaarnasta kasvaneet suuriksi, raskaiksi kivenmöhkäleiksi, jotka painoivat ja rasittivat syntisen sielua. Ja runsaasti vuodattaen katkeria kyyneleitä täytyi heidän tunnustaa ja saada syntiselle sydämmelleen helpotusta anteeksiantamisen voimasta. Sill'aikaa kuin muutamat itkien polvillansa vääntelivät käsiään, kiiruhti jo toisia Adamin luo, joka liekitsevänä uskoninnosta sekä valtansa ja asemansa tuntevana valtaavan levollisesti jakeli anteeksi antamisen suloista palsamia murheellisille sieluille ja sairaille omilletunnoille. Ei kukaan olisi tänä hetkenä voinut olla tunnustamatta tämän lahjakkaan hengen arvokasta vakavuutta eikä hänen katseensa voimaa, joka kukisti kaikki.

"Herran rauha olkoon teidän kanssanne! Autuas se ihminen, jolle Herra ei lue hänen pahoja tekojansa, jonka hengessä ei mitään vilppiä ole. Herran ääni käy voimassa. Hänen äänensä särkee Libanonin sedripuut ja hyppyyttää niitä kuin vasikkaa sekä Libanonin ja Sirionin niin kuin nuorta yksisarvista.

"Ja sinä, ylpeä Tobias!" Hän kääntyi, täynnä pyhää kiivautta, häneen päin, osoitti häntä ja sanoi: "älä paaduta sydäntäsi tänään, vaan muista, että helvetin koura on tarttunut sinuun ja kuoleman paula pudonnut sinun päällesi!"

Tobiaan kasvot sävähtivät kalpeiksi kuin haamun, hän horjahti ja kaatui kuin salaman lyömänä maahan, ryömi vavisten hihhulin luo ja sanoi kuiskaamalla:

"Totisesti, minä olen suurin kaikista syntisistä; minä olen pettänyt herran Sebaotin." Ja nyt hän kertoi, minkä vääryyden hän oli kärsinyt kirkkoherra Brandtilta, että hän oli aikonut luopua lapsuutensa uskonnosta, että ainoastaan isän uhkaus oli pidättänyt häntä siitä, ja nyt – Siinä keskeyttivät häntä nyyhkytykset, niin hillittömät, että hänen oli mahdoton puhua enää sanaakaan. Kaikki mitä hän oli kärsinyt ja rikkonut näinä viikkoina, kaikki, mitä hän oli kadottanut, lapsuuden usko, äiti, Anni, kaikki tuli nyt yht'äkkiä hänen päällensä. Kaikkea näkemään aukesivat kerrassaan hänen silmänsä.

Adam seisoi hetkisen hämmästyksissään, siinä oli tunnustus, jollaista hän ei vielä koskaan ollut saanut keltään armon etsijältä. Hän vähään aikaan ei tiennyt itsekään, mitenkä käsittäisi Tobiasta, mitenkä antaisi hänelle anteeksi. Hetkisen hän oli epätietoinen, mutta hän huomasi, miten kaikki ihmiset hehkuvin katsein tähystelivät hänen kasvojansa; jos hän nyt oli neuvoton, niin heti meni hukkaan kaikki, mitä hän oli voittanut taivaalle.

"Nouse ylös, poikani", sanoi hän hitaasti; "sinä olet lähempänä vapahdustasi, kuin itse luuletkaan. Sillä autuas on se, joka ei vaella jumalattomain neuvossa, eikä seiso syntisten tiellä, eikä istu, kussa pilkkaajat istuvat. Siitä nyt näet, mitä ne ovat nuo valtionkirkon papit? Susia lammasvaatteissa he ovat. He antavat kiviä leivän sijasta. Sinä olet eronnut nyt heistä kaikista. Tule nyt Herrasi laumaan; me yksin olemme oikeat uskovaiset. Täällä kuohuu Herran armon lähde. Sinun syntisi annetaan sinulle anteeksi."

Ja ihastuksissaan, onnellisena nyt jo kuukausia kestäneiden hengellisten tuskain jälkeen syleili nuorukainen Adamia.

"Autuus, autuus, armo ja vapahdus!" kuului ihmisjoukosta. Riemuiten uskon kiivaudesta ja palavuudesta huutelivat he halleluja! ja hosianna! jota paitsi kuului lyhyitä, kimakoita, hysteerisiä älähdyksiä ja huokauksia sekä noita hih! ja hu! joista tämä lahko on saanut nimensä. Huutaen Sebaot, Sebaot, ylkä tulee! alkoivat he veisata virttä, jossa miesten passo-ääni jymisi kuin meren kohina, keskenkasvuisten poikain terävät äänet kuin kalalokin kirkuna tuulella ja naisten kimakat sopraanot kuin rantaraukan valitus. Monilla lirityksillä ja hidastuksilla nousivat pyhät sanat ylös kohti kevätyön vaaleaa taivasta:

 
Jumala ompi turvamme
Ja apu tuskissamme,
Siis hänehen me luotamme
Eläissä, kuollessamme;
Maa, meri, ilma pauhatkoot,
Maan alle vuoret vaipukoot,
Ei peljätä se meitä.
 
 
Maan perustukset tärisee,
Kun Herran ääni kaikuu,
Kuninkaat, vallat värisee,
Päämiehet maahan vaipuu;
Mutt' meill' on Herra Jumala,
Kuin vartioitsee laumaansa,
Päältämme vaarat torjuu.
 

Tuntikausi toisensa perästä kului rukoillessa, veisatessa ja sanaa selittäessä. Myöhään sytytettiin viimeinkin kynttilät ja pyhiä lupauksia otettiin ja annettiin. Moni oli ainoastaan peljästynyt, mutta moni myöskin lämminnyt. Moni juomari palasi kotiinsa, mielessä luja päätös lakata juomasta. Moni, joka oli luullut itseään valkoiseksi ja puhtaaksi, näki, että hänessä olikin syntiä ja viheliäisyyttä, ja monivuotiset vihat ja riidat sovittiin käden lyönnillä ja rauhan suuteloilla. Onnellisina, tyytyväisinä ja paremmin varustettuina synnin kiusauksia ja perkeleen viettelyksiä vastaan läksivät veljet ja sisaret pois kukin kotiinsa. Yö levitti hämäräänsä ja uni vuodatti rauhaa näihin sydämmiin, jotka äsken vapisivat Herran vitsan alla.

Hihhulisaarnaaja mennessään levolle sanoi iloisena ja tyytyväisenä: "pyhä Henki on tehnyt tänään suuria ihmeitä."

VII

Pari viikkoa oli kulunut siitä merkillisestä kääntymyspäivästä; Adam Pihlhjerta oli ahkerasti käyttänyt tätä aikaa herätyssaarnain ja rukousten pitoon sekä veisuusen. Laestadiuksen postillasta oli hän lukenut voimakkaimmat kappaleet. Vähitellen oli hän alkanut kuulijoillensa istutella hihhulien opin uskonkappaleita ja ilokseen huomannut heidän yhä enemmän vakaantuvan opissa. Tosin oli sellaisiakin pilkkaajia, joihin mitkään vakuutukset eivät pystyneet, mutta kuin enin osa sentään oli Adamin uskolaisia, niin hän ei pitänyt lukua heistä. Päin vastoin oli se toiselta kannalta katsoen helpompikin hänelle. Hän saattoi nyt oikein persoonallisesti kääntyä muutamien harvain puoleen, oikein maalata heidän syntinsä ja kauhistuttaa uskovaisia. Tobias oli melkein hurjan haaveksivasti kiintynyt tämän lahkon oppiin. Hänellä kun oli kevyt mieli, niin jotenkin vähä voi hänet herättää ja vetää mukaansa, ja se usein auttoi hänet pahimpain vaikeuksien yli. Tosin pienetkin ikävyydet samasta syystä tekivät hänelle elämän tukalammaksi, kuin olisi ollut tarpeen. Nyt kuitenkin pitkän levottomuus-, kärsimys-ja ahdistusajan jälkeen Adamin sanat olivat saattaneet hänet sellaiseen tilaan, että elämä hymyili hänelle, levottomuus oli karkoitettu ja rauha asui taas hänen sielussansa. Sen sopusoinnun tunnossa kirjoitti hän äidilleen kirjeen, pyytäen, kuten Adam oli neuvonut yleisin sanoin, hartaasti anteeksi, luvaten parantua sekä kuvaten mielensä muutoksen ja uskonsa ja luvaten kohta palata kotiin. Hän tahtoi ainoastaan saada loppuun työnsä, jonka oli alkanut, kuulla Adamin saarnoja ja selityksiä ja sitte kevätpuoleen palata. Hän pyysi myöskin kertomaan terveisiä isälle.

Yksi, johon hengen voima ei vähääkään koskenut, oli lihava kestkievari. Hänen hitaassa sielussaan ei ollut mitään pohjaa, johon sana olisi voinut sattua, ei ollut mahdollinen karvaimmillakaan sanoilla, järkevimmilläkään syillä herättää häntä, lyödä kipunoita hänen sielustansa. Se oli samaa kuin lyödä puuvillaan tai untuviin, ei siitä ollut mitään hyötyä, siinä ei näkynyt edes lyönnin merkkejäkään. Hän ei ruvennut edes vastustamaankaan tätä liikettä ennen, kuin kuukauden lopulla, kuin hän suureksi peljästyksekseen huomasi oluen ja viinan menekin melkoisesti vähenneen. Ei kukaan tahtonut juoda hänen houkuttelevia tavaroitansa, kaikkein vähimmin, kuin profeetta itse asui hänen tykönänsä. Se oli toki liikaa. Nyt hän vähitellen kuohutti mielensä suutuksiin. Se viha kohtasi ensin vesitautista vaimoa ja Kaisua, jotka molemmat olivat sydämmestään ja sielustaan suostuneet Adamin oppiin. Kaksikymmenvuotisen rauhallisen elämän jälkeen alkoivat nyt vanhoilla päivillä avioriidat. Vaimo puolusti Adamin korkeaa lähetystä ihmetyöllä, jonka Hän oli tehnyt, kuin antoi hänelle voimaa käydä.

"Älä lörpöttele", tiuskasi kestkievari, "kyllä sinä voit astua, kuin vain viitsit; mutta sinä et viitsi; älä hulluttelekaan ihmeistä."

Kuitenkaan ei hänellä ollut ryhtiä eikä voimaa estää rukous-, veisuu- ja ripityskokousten pitoa kolmekin kertaa viikossa hänen tuvassaan. Adamilla kun oli suuri kyky hallita ja vallita, niin hän olisi tuota pikaa ottanut koko isännyyden häneltä, jos hän ei olisi Kaisun ja vesitautisen tähden ja Tobiaan hartaasta pyynnöstä viimein päättänyt muuttaa pois kestkievaritalosta kalastajan mökkiin joen suuhun.

Muutamien päiväin kuluttua siitä, kuin Tobias muutti pois kestkievarista, tuli mies anniskelutupaan, joka oli suuri huone, sievistetty helakan sinisillä seinäpapereilla ja koristettu muutamilla Iljinin kivipainon tuotteilla sekä asetuksilla ja hintaluetteloilla. Tämän kaiken päälle olivat kärpäset, savu ja ruuan katku levittäneet keltaharmaata ja siten hiukan himmentäneet muuten kirkasta väriä. Mies kävi hyvin varmasti ja arvonsa tuntevasti istumaan paraasen paikkaan ja esitti itseään isännälle Viipurin läänin kuvernöörin määräyksellä. Juodessaan väkevää rommitotiansa aukoi hän ja silitti kiiltäväksi kulunutta polveaan vasten erään paperin, katsoa tirkisteli ja luki hyvin arvokkaasti näin:

"Sitten kuin nimismies … piirissä Viipurin lääniä on Kuvernöörin virastolle ilmoittanut, että niin suuri joukko irtainta väkeä, veijareita y.m. on kokoutunut … aseman seuduille, että hänen on mahdoton yksinään yllä pitää järjestystä siinä laajan piirinsä osassa, Kuvernöörin virasto täten määrää entisen lääninkanslistin Karl Napoleon Jurvelinin auttamaan piirin vakinaista nimismiestä pitämään yllä järjestystä varsinkin siinä sanotun piirin osassa, joka on huvilanomistajille palstoitettu, ja saa Karl Napoleon Jurvelin" j.n.e., j.n.e.

Karl Napoleon Jurvelin nuolasi ohuita huuliansa, tirkisteli, kuten hänellä oli tapana, imi voimakkaasti piippuaan, käänsi kokoon määräyksensä ja katsoi mahtavasti kestkievariin; siitä katseesta voi kuka hyvänsä nähdä "katsos minua, sellainen mies minä olen".

Kestkievari kumarsi ja moneen kertaan toistelluilla korusanoilla lausui olevansa vakuutettu, että herra Karl Napoleon Jurvelin juuri oli sopiva mies siihen hankalaan toimeen ja että hän saattaisi koko kunnan kiitollisuuden velkaan, jos hän voisi toimittaa, paitsi muita, erään Adam Pihlhjertan, irtolaisen ja veijarin, kiinni vahingoittamasta ihmisiä.

"No, sille me kyllä opetamme, mistä David olutta osti", sanoi Jurvelin päättäväisesti, heilautti polvensa ristiin toisen päälle ja koetti näyttää uhkaavalta ja arvokkaalta. "Vai on hän niin häijy. Pohjalainen! niinkö? tappelee ja pauhaa, vai onko hän uusmaalainen, itsepintainen ja kiukkuinen, vai ehkä Kuopiosta, juoppo ja kavala!"

Kestkievari tuskin ehti vastata, kuin kyytimies äkisti syöksyi sisään, huutaen: "isäntä, isäntä sauna palaa, tulkaa kaikin mokomin ulos!"

"No, ijankaikkinen isä, sauna, voi minua onnetonta, sauna, minun uusi saunani!"

"Ei uusi, vaan vanha."

"No mutta, sinä kirottu, sano sitte heti, vanha sauna; palakoon se, ei se minuun koske. Mutta kuulepas, kuka on tehnyt tulta siihen harakanpesään? eihän siellä ole kukaan kylpenyt kuukausiin."

"Adam, se saarnaaja, hänhän se aina kylpee yksinään."

"Kas niin, joko se taas on hän vehkeilemässä. Piru vieköön sen vitsauksen; mutta miksi hän ei kylve yhdessä kuten muut ihmiset. Siinä nyt kuulette, herra nimismies."

"Kylpee yksinään, kylpee yksinään, nyt ei ole oikein asiat", mutisi

Jurvelin.

Nimismies ja kestkievari riensivät tulipalon paikalle. Sauna oli pieni rakennus, jo ihan hajoamassa, katto tuohista ja risuista, joita alhaalla tukemassa oli räystäslauta. Harjalla riu'ut ulottuivat yksi tai kaksi jalkaa ylemmäksi kattoa, joten se näytti kyhmyselkäiseltä eläimeltä, jolla oli harja pystyssä. Mustaa savua tulla tuprueli porstuasta, liekit jo pyrkivät ylös ja koettivat nuoleskella kattotuohia. Koko joukko ihmisiä oli saapunut katsomaan paloa, mutta ryhtymättä vielä mihinkään tulen sammutustoimeen. Koko sauna oli ihan rappiolla, joten siitä ei ollut mitään vahinkoa, jos se paloikin. Nimismies kuitenkin ajatteli toisin. "Pian toimittakaa vettä!" huusi hän, "tuuli puhaltelee kylään päin, ja jos se kiihtyy, niin tulee tästä kokkoa enempikin." Hitaasti lähdettiin vettä noutamaan, saatiin muutamia kiuluja ja korvoja, ja nuoremmat miehet alkoivat laimeasti sotia tulta vastaan.

"Mutta missä on Adam?" kysyi kestkievari.

"Hän on saunassa."

"No hänpä on lämmittänyt itselleen saunan kuumaksi", sanoi kestkievari vastahakoisesti. "Adam, missä sinä olet? tule pois, Adam!"

Adam pisti päätänsä ulos ikkunasta ja näytti hyvin peljästyneeltä. "Porstua on tulessa, minun vaatteeni ovat jo palaneet ja ikkuna on liian pieni, minä en mahdu ulos; paras on minun olla täällä, missä olen", mutisi hän vielä hitaasti ja veti päänsä pois. Tobias juoksi heti esiin, siepattuaan jostakin käsillä olevan kirveen, rikkoi ikkunan kehyksen ja, savun tuprutessa yhä mustemmin sekä kipunain lennellessä kuin ilotulituksesta taivasta kohti, paukutteli pihtipieliä, jotka, jo vanhat ja hauraat, helposti murtuivat ja putosivat rymähtäen sisään. "Tule nyt ulos, Adam!" huusi hän. Liekki leimusi jo katolla, mutta ei mitään Adamia näkynyt. Tobias ja kaksi rohkeinta nuorta miestä ryömi ikkunasta sisään, ja heti nostettiin voimaton, puoleksi tukehtunut Adam ulos; mutta tuskin saatiin Adamin leveä, alaston ruumis lasketuksi maahan, kuin ihmetyksen ja peljästyksen huuto sai jokaisen unhottamaan tulipalon ja katselemaan alastonta, puoli kuollutta miestä. Hänen leveässä, vahvalihaksisessa seljassaan oli veripunalla kirjoitettuina, että hän oli tehnyt jonkin häpeällisen rikoksen. Selkä oli kirjavanaan punaisia ja sinipunaisia naarmuja ja arpia haavoista, joita piiskarin raipat olivat siihen piirrelleet. Nyt, kuin kuumuus oli vetänyt enemmän verta ihoon, näytti melkein siltä, kuin vanhat haavat olisivat jälleen auenneet ja tiukkuneet verta.

"Ahaa, poikaseni!" sanoi Jurvelin tyytyväisesti, "niinkö sinun asiasi ovatkin; no, nyt minä kyllä näen, minkä tähden mies kylpee yksinään ihan kuin herroiksi. Mutta toimittakaa nyt pian vettä!"

Mitään veden tuontia ei siitä tullut, sillä nyt oli katto jo tulen vallassa, ja levitellen sysimustia savupilviä käpristyivät tuohet torvelle, rätisten kuin rasva tulessa, ja mahtavat tulikielet nousivat kohti taivasta. Kaikki peräytyivät etemmäksi ja Adam Pihlhjerta heräsi täyteen tajuunsa. Yksi silmäys vain, yksi katsaus Tobiaasen, joka seisoi vieressä, kasvot välinpitämättöminä, jopa halveksivankin näköisinä, niin Adamille selvisi kaikki ja hän käsitti, että kaikki nyt oli hukassa. "Miksi ette antaneet minun kuolla ja palaa? se olisi ollut paljon parempi", mutisi Adam.

"Mitä hän sanoo?" tiedusti v.t. nimismies. "Kas niin, toimittakaa miehelle vaatteita, niin saamme hänet sinne, jonne hän kuuluukin." Adam istui nurmikolla, kädet silmäin edessä. Kaksi polttavaa kyyneltä vierähti alas hänen punaisilta, paisuneilta poskiltansa, hänen ohauksensa sykkivät kuin vasaroilla kalkutellen, ja korvansa suhisivat, kuin ennen sinä hirmuisena päivänä, jolloin piiskarin raipat turmelivat hänen ruumiinsa. Liekin leimutessa kohti taivasta ja rätisten heitellessä kipunoita astui Adam, muutamia lainavaatteita yllään, nimismiehen ja eräiden pahimpain vihamiestensä saattamana rantaan päin pukeutumaan asunnossansa, kalastajan majassa.

Jo oli ilta ja kyläläiset palasivat töistään. Jokainen sai nähdä Adamin hänen horjuen astuessaan joen suuta kohti jäljessä koko joukko uteliaita. Hänen häpeänsä oli tietty kaikille, yksin lapsetkin osoittelivat häntä. Lehmät, jotka märehtien seisoivat tarhoissaan, käänsivät hitaasti päitään ja pitkään katsoivat pahantekijää. Kanat, jotka jo olivat kokoutuneet yöksi porraspuille, kuuntelivat tämän surullisen jonon kulkua ohitse, karitsat ja lampaat hymähtivät peloissaan pakoon makuultansa tien varrelta ja koirat, jotka eivät kärsi mitään tavatonta, haukkuivat raivoisasti. Siinä astui Adam toivottomuudesta ja kalvavasta surusta raskain askelin, mutta enimmän hän kuitenkin suri rakkaan opetuslapsensa kovaa ja halveksivaa käytöstä. Adamin ja hänen vartiainsa siten astuessa yhä edelleen levisi tuli leviämistään. Nyt vasta alkoivat talonpojat ajatella tulen sammuttamista ja kiiruhtivat huimaa vauhtia palopaikalle, niin että kuin Adam viimein saapui asunnollensa, oli häntä saattamassa ainoastaan v.t. nimismies yksinään. Nimismiehelle, joka ei tuntenut Adamia, oli perin vastenmielinen tämä olo kahdenkesken tuon toivottomuuteen saatetun pahantekijän kanssa, jonka paksut, vahvat käsivarret ja rintalihakset osoittivat hänellä olevan karhun voiman. Tuskaisella mielellä katsahti hän omiin heikkoihin käsivarsiinsa, jotka eivät olleet koskaan pidelleet muita aseita kuin myrkkyistä kynää. Päästyä kalastajan majalle sanoi nimismies sen tähden ihan siivosti ja säveästi: "minä menen sisään ja annan sinulle vaatteesi tänne ulos." Hän näet viisaasti arvikoitsi, että alaston mies ei voisi paeta eikä tällä tavalla myöskään tuvasta ottaa hyökkäysaseita. Mutta Adam oli murtunut, isku oli sattunut liian kovasti, hänen ylpeytensä oli kukistunut ja sydämmensä haavoittunut; häntä nimismiehen ei tarvinnut peljätä. Hän ääneti puki yllensä välttämättömimmät vaatteet, jotka Karl Napoleon Jurvelin heitti hänelle ulos puoli avoimesta ovesta, ja seurasi vartiaansa takaisin läpi kylän. Kuin he nyt astuivat kestkievarin ohitse, seisoi lihava isäntä tyttärensä Kaisun kanssa pihalla, repi pitkää ohutta tukkaansa, itki, kiroili ja rukoili. Hänen kattonsa harjalla oli leikittelemässä sinipunaisia tulia, ne hypiskelivät yli päreiden ja lautain kuin varpuset, tarttuivat kiinni milloin mihinkin loistaviin pikku pisteihin, jotka kasvoivat nopeasti punaisiksi, suhiseviksi liekeiksi. Ilman palokaluja, ilman vettä ei siinä voitu mitään tehdä. Kuin kestkievari huomasi Adamin ja nimismiehen, leimahti hänen vihansakin ilmi tuleen; raivosta kalpeana juoksi hän hihhulin luo, pui nyrkkiä hänen silmäinsä edessä ja huusi kovemmin kuin liekkien kohina ja rätinä: "Kirottu, kirottu sinä valeprofeetta, sinä hylkiö, Siperian asukas. Katso, mitä olet tehnyt. Sinä tapoit minun kotikäärmeeni, minun kotitonttuni." Ja nyyhkyttäen vaipui hän maahan, mutisten: "minun onneni, minun onneni on ainiaaksi hävinnyt, nyt kostaa käärmekuningas."

Ja samassa ikään kuin vahvistaakseen hänen sanojansa tuli Tobias ynnä pari muuta miestä ulos palavasta tuvasta, kantaen raskasta taakkaa. Se oli vesitautinen. Kauhistuen tulipalosta oli hän pudonnut tuolistaan alas, ja kuin ihmisiä sitte tuli auttamaan häntä, makasi hän suorana lattialla; hänen leukansa riippui velttona ja muoto oli tummansininen; hän oli kuollut.

"No hyvä kestkievari, mitä te siinä loruatte käärmeistä, ei teidän pidä huolia sellaisista taikatempuista", sanoi v.t. nimismies lohdutellen. "Ja teidän vaimonne sitte, sitä tietähän meidän kaikkein pitää käydä; jospa vain kaikki pääsisimme niin nopeasti tästä murheen laaksosta", selitteli hän. Sairashan se vaimonne kuitenkin oli jo monta vuotta, niin että paras olikin, että Herra korjasi hänet. Mutta mitenkä, tottahan kaikki on palovakuutettu?"

"Vakuutettu! Minulla oli kaikki vakuutettuna kymmenen vuotta; sitte tuli tuo Belialin mies, ja mitä luulette hänen sanoneen? Synti on vakuuttaa, sanoi hän, uskovaiset vakuuttavat Jumalan tykönä. Tulee ottaa vastaan niin onni kuin onnettomuuskin, Herra suojelee omiansa. Niin, hiisi tietköön, mitä kaikkea hän sanoi. Ja minä taivuin vaimoni tahtoon, ja nyt, niin nyt on Herra…" Sanoja puuttui sukkelapuheiselta mieheltä ehkä nyt ensi kerran elämässään. Adam kuunteli synkkänä hänen puhettansa ja astui hitaasti ja vaiti eteen päin. Samassa hypähti kestkievari ylös, sieppasi suuren kiven maasta ja kiroten heitti profeettaa, jolle se sattuikin selkään. Mutta Adam kuiskasi hiljaa: "Herra, anna heille anteeksi."

Kymmenen minuutin kuluttua istui hän jo vankeudessansa.

Miten oli kaikki muuttunut niin lyhyessä ajassa! Vielä tuntikausi sitte astuskeli hän vapaana ja toimi Jumalan valittuna miehenä, suosittuna ja kunnioitettuna näiden ihmisten keskellä, jotka kaksi tai kolme kuukautta sitte eivät tienneet hänen nimeänsä, ja nyt – vankeudessa. Kuka oli syynä, missä oli vika? Eikö hän ollut vilpittömästi palvellut Jumalaa, eikö hän ollut katunut rikoksiansa, rakastanut sanaa enemmän kuin muut, puhunut parannuksesta ja uskosta, puhtaista tavoista ja velvollisuuden täyttämisestä. Missä sitte oli syy, että Jumala nyt vihastui häneen ja sysäsi hänet niin syvälle. Ja Adam kävi istumaan, mietti ja ajatteli, lujasti päättäen saada selkoa niiden tapausten syystä, kuin hän äsken oli kokenut. Hän muuttui nyt ankaraksi ja lahjomattomaksi tuomariksi itseänsä kohtaan. Kaikki hänen omantuntonsa väärä ja vilpillinen viisasteleminen saatettiin heti vaikenemaan. No niin, nuoruutensa rikosta, pikastuksissa tehtyä murhaa taikka vain murhaa, kuten tuomari sitä sanoi, hän oli katunut monta pitkää, tuskallista vuotta. Sen tähden oli hän elänyt vankeudessa ja millaisessa vankeudessa, varkaiden, kunniattomain konnain kanssa, joka seura olisi voinut kokonaan turmella hänet. Kahdesti oli hän paennut vankeudesta tuon jumalattoman seuran tähden. Kumpaisenkin kerran oli hänet saatu kiinni, hän oli saanut raippoja, hän oli ainiaaksi häväisty, hän ei voinut kuten muut näyttää ruumistansa toisille ihmisille, sen hän oli tietänyt jo ennen ja nyt katkerasti kokenut. Sitte hän oli anonut siirtoa Siperiaan ja tavannut siellä uskonveljiä, joiden oppiin hän oli kiintynyt kauan pidätetyn sielun-elämän koko voimalla. Eräänä soveliaana hetkenä oli hän karannut, vapaus, tuo vapaus oli houkutellut häntä liian kovasti ja Jumalahan oli antanut hänelle anteeksi, miksipä eivät ihmisetkin antaisi. No niin, olihan kaikki siihen asti selvää; mutta mitenkä ihmiset antaisivat hänelle anteeksi, hehän eivät tienneet hänen rikostansa eikä rangaistustansa, hän ei ollut ilmaissut kumpaakaan. Kas, siinäpä se olikin kipeä kohta. Tunnustakaa seurakunnalle, oli hän itse julistanut. Eikö varsin moni ollut tunnustanut hirmuisia tekoja hänelle, mutta hän itse, hän oli ollut vaiti. Nyt tuli rangaistus. Ja Adamin omatunto huusi kovasti ja saarnasi hänelle: Mitä sinä olet tehnyt, sinä omatekoinen pappi, sinä saastaisia aseita käyttänyt sotamies. Mitenkä nyt käypi kaikille niille tunnustajille, jotka sinä olet kääntänyt oppiisi. Nyt he kaikki luopuvat ja paatuvat yhä enemmän, ja tämä Tobias, sinun rakkain opetuslapsesi, minkä vaikutuksen hänen nuori mielensä saa sinun valheellisuudestasi, sinun ulkokultaisuudestasi. Sinä olet rakastanut vapautta, valtaa sielujen ylitse enemmän kuin totuutta. Adam oli sortunut, hänen voimakas sielunsa maahan lyöty kuin viljavainio ankaran raesateen perästä, hänen hengellinen ylpeytensä oli kukistunut. Hän oli seisonut ihmisjoukon keskellä kuin yksinäinen mänty kallion raossa. Nyt tuli myrsky ja mänty murtui. Kuinka olikaan hän voinut olla niin sokea, niin heikko ja niin yksinkertainen. Mitäpä siitä olisi ollut, mitä se olisi vahingoittanut häntä, jos hän olisi uskovaisilleen tunnustanut vikansa. Ei ainoakaan heistä olisi pettänyt häntä. Vaan hän ei ollut uskaltanut, hän ei ollut tohtinut. Ja Adamissa syttyi sellainen inho itseänsä vastaan, että hän hetkisen ajatteli itsemurhaa. Mutta vain lyhyen hetken, sitte hän laskeutui polvilleen ja kilvoitteli kovan kilvoituksen. Tuntikausia kuului hänen huokauksiaan ja valitustaan, mutta kuin nuori päivä nousi punakkana ja ruusuisena ja katsahti hänen vankeuteensa, silloin oli taistelu lopussa. Levollisesti kuin lapsi laskeutui hän vuoteelleen, päättäen rohkeasti ja kärsivällisesti ottaa vastaan kaikki, mitä Herra oli lähettävä hänelle. Hänen viimeiset sanansa ennen nukkumista olivat: Siperiaan, takaisin Siperiaan, sen rangaistuksen minä olen rehellisesti ansainnut.

* * * * *

Kuin kestkievaritalo oli pohjaa myöten palanut ja tuli hyvästi sammutettu, istui Karl Napoleon Jurvelin tilapäisessä asunnossa ja kirjoitti kuumeen tapaisella kiireellä kaksi kirjettä, virkakirjeen ja toisen yksityisemmän. Viimemainittu oli edellisen avain ja kuului näin:

P. V. Etpä usko, miten onnellisena hetkenä minä saavuin tänne. Kuten tiedät, määrättiin minut, huolimatta vihamiesteni selkkauksista ja vehkeistä kuvernöörin virastossa tänne pitämään kurissa kaikkia niitä veijareja ja konnia, joita vanhalla herra nimismies M: llä ei ole aikaa eikä halua hoidella. Samana päivänä, kuin saavun kestkievariin juomaan tavallista iltatotiani (ohimennen sanoen, miten kelvotonta talonpoikaisrommia niillä täällä on, väkevää kuin hiisi, mutta paljon sokurin ja vähän veden kanssa käy sitä sentään juoda), niin minulla on onni nipistää kiinni eräs pahimpia veijareja, kuin koskaan on ollut liikkeellä. Täällä on hän ihan vanhan herra M: n nenän edessä liikkunut vapaasti kuukausia ja vehkeillyt aika lailla; ollut olevinaan pyhä, saarnannut ja pitänyt hyviä päiviä uskonveljiensä ja kestkievarin kustannuksella. Tietääksesi, millainen lintu hän on, panen tähän hänen ansioluettelonsa, jonka suurella vaivalla ja viekkaudella sain kiristetyksi hänestä esiin. Kotoisin Alavudelta, vaikka sanoen olevansa Pyhtäältä tai Virolahdelta, nimeltään Aleksander Ylistalo, nyt liikkunut Adam Pihlhjertan nimellä (mukama viisastelija), syytetty ja tuomittu murhasta kuokkavieras-tappelussa arvoisassa kotiseuduissaan, saanut raippoja karkaamisesta (monta kertaa), itse pyytänyt siirtoa Siperiaan, sieltä palaamassa karkulaana, mutta monen kujeen ja paljon tekopyhyyden jälkeen joutunut ystäväsi ja veljesi v.t. nimismiehen Karl Napoleon Jurvelinin kynsiin. Ensimmäisenä päivänä, kuin sanottu K.N.J. oli virkansa toimituksessa. No, mitäs arvelet? Jos siitä et voi keittää hyvää pääkirjoitusta tai romaania sanomalehteesi, niin olet ihan kelpaamaton kirjailijaksi.

Sinä saatat juuri käyttää tilaisuutta hyväksesi ja kehua minun uutteruuttani tai kirjoittaa jotain muuta kaunista, niin siitä ehkä tulisi lahjapalkkio minulle ja totia viljalti sinulle. Se tekisi kelvottoman hyvää kaikille minun vihamiehilleni, jotka ovat vehkeilleet minua vastaan aina siitä takavarikko-jutusta asti. Ikään kuin ei yhdeksänkymmentä yhdeksän sadasta olisi tehnyt samoin kuin minä, myöskin itse ukko M.; mutta sen asian tiedät sinä yhtä hyvin pohjaa myöten kuin sinun totinen ja uskollinen ystäväsikin

Karl Napoleon Jurvelin, v.t. nimismies.

J. K. Jos kuulet jotain lääninkansliassa lausuttavan minun käytöksestäni, niin ilmoita se parilla rivillä minulle.

* * * * *

Kevät oli kulunut edelleen. Meri oli sulana paitsi rannoista. Metsistä ja maista alkoi hajuta voimain kuohuntaa, jotka nyt heräsivät kesätyöhön. Muuttolinnut olivat tulleet suurin parvin, kuten niitä joka vuosi lentää Itä-Suomen vanhan pääkaupungin ja sen läheisen saariston ylitse pohjoista kohti. Tästä kautta kulkevat tuhannen tuhannet, jotka Afrikasta pitkin Rhônen ja Rhenin laaksoja, Helgolannin ja Ruotsin ylitse sekä pitkin Suomenlahden rantoja tulevat synnyinpaikoilleen, Saimaan ja Päijänteen vesistöjen rannoille. Tästä kautta kulkevat nekin, jotka Ayräpäänseljän poikki ja Laatokkaa pitkin pyrkivät Vienanjoen varsille, Vienanmeren rannoille ja Novaja Semljan jäisille harjuille. Tästä ne kulkevat laulaen ja viserrellen, kevättä ja kesää siipien alla. Kurki tunnetaan kiilan muotoisista parvista, joutsen vaihtelevista sävelistä ja metsähanhi siitä, että ne lentävät alempana kuin muut, jota vastoin ylimpänä sinitaivasta vasten leivot liitelevät pohjoista kohti.

Kuin luikko matkallansa laskeutuu illan suussa aalloille haurasten jäälauttojen viereen ja kajuttelee soinnukkaita viuluääniään pitkin meren pintaa, silloin hylkeet, soitannollisimmat kaikista imettäväisistä, tulevat lähelle. Vihellellen ja laverrellen, ikään kuin matkiakseen muhkean linnun ääntä, sukeltelevat ne lepäävän lintujoukon lähellä ja hyvillään kuuntelevat niiden ihmeellisiä, samalla uhkaavia ja sulavia ääniä.

"Nälkäinen kuin muuttolintu", on saaristossa puheenpartena, sillä linnut pitkällä matkallaan syövät tuskin mitään ja näyttävät lepäävänkin ainoastaan sen verran, kuin on ihan välttämätöntä. Ne tulevat myöhään illalla ja lentävät taas pois heti auringon nousun jälkeen.

* * * * *

Ankarain mielenliikutusten jälkeen, joita Tobias nyt oli kokenut, hänen oli vaikea saada selville ajatuksiansa. Väsyksissä omista ajatuksistaan ja tulipalon sammutusponnistuksista oli hän käynyt levolle aikaisin ja heti nukkunut. Auringon noustessa hän heräsi ja synkät ajatukset, joista hän illalla oli päässyt unen helmoihin, heräsivät hänen kanssansa ja alkoivat taas vaivata häntä kysymyksillä, jotka lakkaamatta kieppuivat samassa piirissä. Adam Pihlhjerta – kuinka se oli mahdollista – pahantekijä – rangaistu, törkeä pahantekijä! Hän heittelehti vuoteellaan, mutta viimein, kuin uni yhä etemmäksi pakeni auringon säteitä ja ulkoa kuuluvaa lintujen laulua, nousi hän ylös, pukeutui ja meni alas rantaan. Tuuli uinaili vielä, mutta merellä vieriskeli edellisten päiväin kevätmyrskyjen jäljeltä pitkiä, heikkoja maininkeja, jotka ikään kuin uteliaasti etsiskellen kiipesivät pitkin hiekka- ja kivisärkkiä. Noin puolen virstan päässä näkyi kaksi suurta parvea muuttolintuja, villijoutsenia ja hanhia, jotka kumpaisetkin erikseen uivat kuin suuret valkoiset untuvat teräskirkkaassa vedessä; jotkut makasivat, nokka siiven alla, toiset puhdistelivat höyhenpukuansa, vaan enin osa uiskenteli levottomasti edes takaisin, kutoen tummia juovia meren kirkkaasen, välkkyvään pintaan. Lähempänä rantaa uiskentelivat vilkkaammat allit ja telkät, välistä nousten ylös vedestä, räpytellen ja roiskuttaen suolaisia vesihelmiä ylt'ympäri. Joutsenet, hanhet ja telkät olivat hiljaa kuin sopimuksesta; vaikka ne ahkerasti liikkuivat, ei kuitenkaan kuulunut mitään ääntä. Tobias laskeutui kulolle ja nojasillaan katseli harvinaista näytelmää, välkkyvää auringon valoa, leikkiviä laineita ja vilkasta elämää, vaan ei mikään voinut hajoittaa hänen synkkiä ajatuksiansa. Tämä suuresti armoitettu sielu, kuinka häpeällisesti hän oli pettänyt heitä kaikkia, hän, joka vaati syntien tunnustusta, miksi hän itse oli ollut vaiti? Ja Tobias tunsi, miten usko ja luottamus, joka hänessä oli leimahtanut ilmi kuin tuli oljissa, kasvanut kuin koivun lehti kevätyönä, kuin tuomen kukka toukokuun sateen jälkeen, miten se sammui, lakastui, kuihtui, ja hän taas jäi yksin, ilman uskoa ja vakuutusta. Miten jonni joutavalta ja kurjalta näytti hänestä elämä nyt, ja sen tunteen vaikutuksesta heitti hän kiven liuskareen, jolla oli leikitellyt, kauas mereen. Se lenti suhisten ilmassa ja putosi lähelle allien ja telkkäin parvea, jotka olivat uineet lähemmäksi rantaa. Heti paikalla kuului heidän varoitushuutonsa ja hanhien etuvartiat sitä toistelivat. Siivekäs joukko nousi vedestä, hanhet ja joutsenet juosten vähän matkaa pitkin pintaa ja räpytellen valkosiivillään. Saatuaan ilmaa allensa nousivat ne kaikki purjehtivaan pakoon, ja suhisten kuin myrsky metsässä katosivat kaukaiset matkustajat pois näkyvistä pohjoista kohti.