Kitabı oku: «Karhu-Antin Anni ja Spof'in pistooli», sayfa 5

VII

Mutta sillä aikaa kun kapteini Konoffski teki Teiskonretkiänsä, auttaakseen onnetonta, tappiolle jäänyttä kilpakosijaa hänen kostotuumissaan, silloin olisi häntä kyllä tarvittu Tampereellakin.

Eräänä päivänä siihen aikaan oli Rajevski kovin pahalla tuulella. Hyvin ärtyneenä monista loppumattomista vastoinkäymisistä käveli hän rauhatonna edes ja takaisin majapaikassaan Tampereen torin varrella. Siinä kuuli hän taukoomatta tuon valtavan kosken pauhinan ja usein kävi hän sekä Pyhäjärven että Näsiselän rannalla katselemassa siintäviä vesiä, joita myöten, etenkin viimeksi mainitulta järvellä, hän sai aina pelätä ryntäyksiä tapahtuvan.

Nyt hän kuitenkin oli asunnossaan, jossa hän, miten jo mainittiin, käveli edes ja takaisin, pysähtyen tuon tuostakin erään torille päin aukeavan akkunan eteen siitä näkyvää seutua tarkastelemaan. Vähän aikaa takaperin oli hän tullut maahan sotajoukkoneen, jota mikään ei voinut vastustaa. Helposti oli hän ajanut kaikki vihollisensa pohjoiseen päin yhä etemmäksi, niin että häntä itseäkin ihmetytti tämä hänen erinomainen onnensa. Mutta pian tuli tässä muutos tapahtuneeksi ja se käänsikin hänen tilansa vähitellen niin päin vastaiseksi että hän sitä ajatellessaan tunsi itsensä oikein pahoinvoivaksi. Hän oli saanut kärsiä tappioita monessa kohden ja hänen oli täytynyt kääntyä takaperin ja niin oli hän tullut Tampereelle.

Mutta ei siinä vielä kylliksi. Hänen ympärillään nousivat maan asukkaat häntä vastaan ja tekivät hänelle vahinkoa vahingon lisäksi. Hänen muonakuormastonsa otettiin pois tahi poltettiin; hänen partiojoukkonsa otettiin vangiksi tahi hakattiin maahan.

Ja kaikki tämä oli tapahtunut verrattain lyhyessä ajassa.

Melkein joka päivä sai hän muistutuksia upsiereiltaan, miten huonossa tilassa hänen armeijansa oli, ja melkein joka hetki näki hän jonkun nälkiintyneen sotilaan hiipivän asuntonsa ohitse.

Hän kirjoitti kirjeen toisensa jälkeen Pietariin pyytäen apua. Muutamiin ei vastattukaan; toisiin vastattiin, mutta suurimmaksi osaksi joutuivat ne suomalaisten partioretkeläisten saaliiksi.

Semmoista ei ukko Rajevski voinut kärsiä joutumatta huonolle tuulelle, niin tasamielinen ja leikkisä kuin hän muuten olikin luonteeltaan. Hän muuttui kuivakiskoiseksi ja äreäksi lähimmille upsiereillensakin, jotka sitten vähitellen poistuivatkin hänestä, niin että hän viimein jäi melkein yksinäisyyteen, jos eivät virkatoimet pakottaneet jotakuta hänen luonansa viivähtämään.

Kun hän siis yksinänsä taas kerran tarpeekseen astuttuaan lattiaa päästä päähän oli pysähtynyt akkunan eteen tirkistelläkseen siitä torille, jonka poikitse yksi ja toinen sotamies vitkalleen kulki katsellen kaupunkilaisia, jotka arkaillen ja matkan päästä taas vuorostansa häntä töllistelivät, ilmoitti vartija erään upsierin tahtovan välttämättä puhua hänen kanssaan.

"Kuka se on?" kysäsi Rajevski taas äkäisesti tapansa mukaan. Itsekseen jupisi hän: Minä kyllä arvaan, että hänellä taas on joku onnettomuuden sanoma minulle ilmoitettavana. "Laske hänet sisään!" käski hän vartijaa, kääntämättä silmiänsä pois torilta, jossa hän näki, millaisella pelvolla hänen sotamiehiään katseltiin, ja häntä huvitti nähdä olevansa pelätty edes jossakin paikassa.

Upsieri oli seisonut jo hetkisen aikaa ovenpielessä ennen kuin Rajevski kääntyi häntä kohden.

"Taasko te tuotte onnettomuuden sanomaa?" lausui hän kuivalla äänellä, nähden heti tulleen kasvoilta, ettei hänellä mitään entistä iloisempia sanomia ollut herralleen kerrottavina.

"Herra, minulla…"

"Ei ole mitään parempia, tarkoitatte kai," tokasi Rajevski. "Ei, sen kyllä uskon", ja taas alkoi kenraali pitkillä askelilla mitata asuntonsa lattiaa. "Tuskinpa saan enää ruokarauhaa ikäviltä uutisilta, joita minulle yhä tuodaan. No, mitä teillä sitten on ilmoitettavana?" jatkoi hän ja seisahtui nuoren upsierin eteen, tarkastellen häntä niin terävillä silmäyksillään, juuri kuin jos olisi tahtonut hänet niillä lävistää. "Lausukaa kaikki mitä tiedätte, vaikkapa se olisi pahinta kuin mitä milloinkaan eläissäni olen kuulla saanut!"

"Ne muonavarat, mitkä eilen lähetettiin Hämeenlinnasta, ovat…"

"Niin lopun osaan kyllä ulkoa", keskeytti Rajevski. "Minulle on yhden tekevää kuka ne otti, poissa ne ovat kuitenkin kaikessa tapauksessa, se on luonnollista. Jos teillä on vielä muitakin samanlaatuisia ilmoituksia, niin puhukaa! Minä alan jo vähitellen tottua niihin".

"Sanansaattaja Pietarista on…"

"Myös joutunut vihollisten käsiin, arvaan minä. No niin, sekään ei ole mitään uutta! Enemmän, enemmän!"

"Siinä on jo kaikki, mitä minulla oli kertomista".

"Saatte sitten mennä! Varmaankin tulee toinen piakkoin kertomaan minulle samallaisia tietojansa".

Eikä monta tuntia kulunutkaan ennen kuin Rajevski sai vielä huonompia ilmoituksia.

Hän oli nimittäin silloin juuri illallisella muutamien ylhäisimpäin upsiereinsä seurassa. Keskustelu, joka aluksi koski vakavampia asioita, muuttui vähitellen vilkkaammaksi ja pian kaikui ruokasalissa iloinen nauru, joka kehutaan olevan niin ansiollista ruo'ansulamiselle. Kaikki pakollisuus ja vakavuus seurasta näytti kadonneen ja venäläiset upsierit näyttivät niin rattoisilta ja iloisilta kuin jos he olisivat juuri äskettäin palanneet jostakin kunniakkaasta voitosta. Tuon tuostakin kaikui seurassa jonkun iloisen laulun säveleitä ja pian oli tuo ennen niin synkkämielinen Rajevski iloisimpana seurassa.

"Hyvät herrat", huudahti hän ja kohotti täysinäistä viinilasiansa, "malja Klingsporin turmioksi!"

"Niin, niin, malja ruotsalaisten turmioksi!" huusi koko seura yht'aikaa. "Hävitkööt ruotsalaiset!"

Malja tyhjennettiin riemuiten ja Rajevski itse oli ensimäinen juomaan sen pohjaan asti. Tappiot Siikajoelta, Revolahdelta ja Alavuudella olivat unhotetut, uneksittiin ainoastaan voittoja ja ilta oli jo enemmän kuin puoleksi kulunut ennen kuin juopumus alkoi näyttää oikeita tapojansa venäläisissä upsiereissä.

Kun ilo oli juuri korkeimmillaan, silloin juuri tuli sille pikainen loppu. Ovi lensi auki ja eräs upsieri syöksähti huoneesen. Hän oli juuri sama, joka äsken oli ravinnut Rajevskia niin katkerilla paloilla. Kenraali tunsi hänen heti.

"Mitä", parkasi hän ja nousi äkkiä istuimeltansa; – "taasko tulette ilmoittamaan – ilmoittamaan – ?"

"Herra kenraali!" vastasi upsieri tyynesti ja loi häneen vakavan silmäyksen. "Uusi ja suurempi vaara uhkaa meitä. Suomalaiset ryntäävät meidän päällemme!"

Upsierin kylmäverisyys vaikutti puoleksi päihtyneisin venäläisiin niin, että he melkein paikalla selvisivät. Tuolla lyhyellä lauseella: "suomalaiset ryntäävät meidän päällemme", oli suurempi vaikutusvoima kuin sadoilla kanuunanlaukauksilla. Rajevski oli ensinnä valmis ymmärtämään asiata.

"Mitä sanoitte?" huudahti hän ja tarttui muutamaan pöydällä olevaan pistooliin.

"Me olemme piiritetyt", kertoi upsieri jylhällä äänellä. "Piiritetyt sekä järven että maan puolelta".

"Se on mahdotonta!"

"No, käykää katsomaan".

Rajevski riensi akkunaan. Kosken toisella rannalla näkyi palavan muutamia hökkelejä ja torilla ja kaduilla oli hälinää ja kiirettä, josta saattoi arvata jotakin erinomaista olevan tapahtumaisillaan. Kun kenraali näki tämän ja kuuli huutoja ja melua kaupungilta, tuli hän kyllin vakuutetuksi upsierin puheen todellisuudesta.

Pitkälliseksi venynyt illallinen lopetettiin heti ja pian oli Rajevski valmiina joukkonsa etunenässä kohtaamaan hyökkääjiä.

Ja keitähän sitten olivat nuo uskaliaat, jotka rohkenivat häiritä hänen rauhaansa? Roth ja Spof. Yhdessä olivat nämä innokkaat ja pelkäämättömät partiosotilaat tehneet päätöksensä karata yöllä äkkiarvaamatta itse venäläisen sodanjohtajan pääasemaa vastaan. Tuuma ei ollutkaan niin hullunaikainen; he eivät olleet suotta porilaisia sotilaita.

Roth karkasi päälle maan puolelta, Spof järveltä. Edellinen tunkeusi aina kaupunkiin saakka, mutta siellä sai hän osaksensa niin ankaran vastarinnan, että hänen lyhyen, mutta ankaran taistelun jäljestä täytyi vetäytyä takaperin, kun hän ensin oli tehnyt venäläisille tuntuvan tappion. Kaksi heidän tavarahuonettaan oli hän sytyttänyt tuleen ja joku kymmenkunta venäläistä sotamiestä makasi kuolleena tahi haavoitettuna taistelupaikoilla.

Turhaan teki Kulneff pelätyitä ryntäyksiään Roth'in pientä joukkoa vastaan; porilaisten pitkät painetit pitivät hänen tarpeeksi kaukana heistä ja tuskalla sai suuri venäläinen joukko tämän pienen parven peräytymään.

Spof'illa oli jotenkin samanlainen onni. Puolihämärässä onnistui hänen ensin aluksi päästä huomaamatta kallioiden suojassa aina "koskenniskaan" asti. Soutajia oli varoitettu olemaan mahdollisimman varovaisia, jotta yritys ei ennenaikojaan ilmi tulisi.

Vääpeli Spof'illa oli kolme venettä mukanansa. Itse oli hän ensimäisessä. Koko väestössä ei ollut ketään semmoista, joka ei olisi tuntenut kulkuväylää. Enin osa heistä oli ennen leikkinyt lapsena Tampereen kaduilla ja sen ympäristöillä.

"Katsohan tuonne", kuiskasi eräs soutamassa oleva talonpojan renki kumppanilleen ja osoitti toisella kädellään kaupungin keskukohtaan päin. "Tuossa kahdenkertaisessa rakennuksessa kirkon tällä puolella asuu minun äitini. Eukko ei osan aavistaakaan minun täällä olevani. Arvaapas, miten iloiseksi hän tulisi kohdattuaan minun, sillä varmaankin hän uskoisi meidän ajavan venäläiset täältä pois joka ainoan, vai miten sinä arvelet?"

"Kyllä kai; niinhän me teemmekin", vastasi puhuteltu varmuudella. "Ja onhan meillä Spof mukanamme, täytyyhän sen onnistua", lisäsi hän, luoden kerskailevan silmäyksen päällikköönsä.

"Hyvä, pojat", tokasi ukko Stooli, "tehkää tehtävänne vaan, niin ei ole mitään hätää meillä!"

Spof'kin oli kuullut tämän keskustelun, ja se näytti miellyttävän häntä, sillä tulihan siinä ilmi poikain urhoollisuus ja päällikköönsä luottavaisuus, jotka ovat kumpainenkin sotilaan välttämättömiä hyviä puolia; semmoisten miesten kanssa ei hän epäillyt antautua taisteluun monin kymmenin kerroin lukuisampaakaan vihollista vastaan.

Paikaltansa, ensimäisen veneen perä-istuimelta piti hän alituisesti silmällä miehiänsä ja ympäristöään. Veneet olivat juuri ennättäneet rantaan, kun meteli kaupungista vaati Spof'ia olemaan vieläkin varovaisempana. Meteli kasvoi yhä kasvamistaan ja pian voivat suomalaiset käsittää sen syyn. Sotamiesrivien tahdinmukaiset askeleet, kasakkain hevosten kuohuminen ja kanuunarattaiden jyrinä ilmaisi selvästi, että jotakin erinomaista kaupungissa oli aikeissa.

"Jokohan lienevät pakomatkalla?" jupisi Spof itsekseen ja iloinen toivon välähdys näkyi hänen silmissään.

Paukkaus kaupungin syrjäpuolelta antoi hänelle vastauksen. Toinen paukkaus kuului heti sen jäljestä ja sitten kuului paukkinaa yhtä mittaa, josta saattoi arvata kaupungissa majailevan vihollisen saaneen jotakin todellista tekemistä.

"Aha, sehän on Roth, joka on ennättänyt paikalle", huudahti Spof iloisesti. "Rynnistäkää eteenpäin, pojat!"

Tuskin oli hän viimeiset sanansa saanut lausuneeksi ennen kuin parvi venäläisiä sotilaita juoksujalassa riensi rantaan hänen eteensä. Spof ei enää ollut tietämättömissä venäläisiltä, sen hän saattoi käsittää. Heti tervehtivät suomalaiset kohteliaita vastaanottajiansa tiheällä kiväärin tulella, joka näytti hyvin hämmästyttävän heitä.

Mutta samassa silmänräpäyksessä saivat nämä tervehdityt apua. Suomalaiset, jotka jo olivat aikeissa kiivetä rantakalliolle veneistään, työnnettiin suurimmaksi osaksi niihin takaisin. Niiden joukossa oli tuo renkikin, joka kehui äitinsä asuvan kaupungissa. Saatuansa ankaran kolauksen erään venäläisen pyssyntukista otsaansa, putosi hän veteen veneiden välille. Kukaan ei tässä sekasorrossa joutunut häntä auttamaan eikä kukaan häntä huomannutkaan ennen kuin koski jo oli hänen niellyt kuohuvaan kitaansa ja käärinyt vaahtoisiin vaippoihinsa. Vanha äiti ei saanut koskaan enää nähdä urhokasta poikaansa.

Spof oli itse onnistunut pääsemään maalle. Hänen takanansa oli vanha Stooli ja vielä kolme muuta parhainta urhiota. He vastustivat kotvan aikaa eteenpäin tunkevia venäläisiä ja näyttipä jo siltä, että tunkijain olisi pakeneminen takaperin rannalta ja vesiltä tulleet saisivat vapaamman alan rynnistääkseen heitä vastaan.

Mutta kun Spof, joka jo oli kolme venäläisiä maahan hakannut, toivoi juuri parhainta, silloin onnetar hänelle selkänsä käänsi. Venäläisten rivi aukeni äkkiä ja eräs upsieri tunkeutui sieltä esiin. Hänen takaansa kuului etäältä kaksien kanuunavaunujen jyrinä, niitä kun kiivaalla vauhdilla tuotiin rantaan taistelupaikkaa kohden.

"Kenraali, kenraali!" huusivat venäläiset upsierin tultua näkyviin, ja uusi into heräsi heissä.

Upsieri olikin itse Rajevski, jonka iloiselta illalliseltaan oli täytynyt lähteä taistelun pyörteesen. Sanoillaan ja teoillaan kiihoitti ja rohkaisi tämä vanha sotilas miehiänsä, jotka keräytyivät hänen ympärilleen ja yhä uljaammin rynnistivät he suomalaisia vastaan, jotka kokivat saada itselleen jalansijaa rannalla, voidakseen sitä paremmin käyttää koko voimaansa. Suomalaisetkin olivat keräytyneet, sen mukaan kuin he tässä ahdingossa voivat sen tehdä, urhoisan johtajansa, monta kovaa kokeneen Spof'in ympärille.

Mutta miten hurjasti tappelivatkin suomalaiset, täytyi heidän kuitenkin väistyä vähitellen ylivoiman alta, etenkin kun tappelun asema oli heille niin epämukava. Muutamia heistä oli jo kaatunut ja loput alkoivat peräytyä veneisinsä takaisin. Joku heistä onnettomuudekseen hyppäsi tässä sekasorrossa suoraan veteenkin, mutta kaikki heidät kuitenkin veneisin pelastettiin ennen kuin koski ehti heitä korjata. Spof oli viimeinen mies rannalla, samoin kuin hän oli ollut ensimäinen rannalle veneistä astumaankin. Kun hänkin juuri oli veneesen hyppäämäisillään, tunsi hän takanansa jonkun olevan hyvin lähellä itseään. Se oli itse kenraali Rajevski.

"Antau, taikka olet kuoleman oma!" huusi kenraali ja ojensi häntä kohden pistoolinsa, jonka hopeasilaukset kiilsivät kiväärintukkien valossa. "Antau!"

Vastaukseksi kohotti Spof miekkansa. Tuskin tiesi hän, miten hän löi. Sen hän kuitenkin tiesi ja tunsi, että hänen lyöntinsä kohtasi jotakin kovaa esinettä. Sen jälkeen kuului jokin kova ja raskas esine kolisten putoovan samaan veneesen, mihin hän juuri oli hyppäämäisillään. Pitkä jono sanoja, joita Spof ei ennättänyt tajuta, tulvasi kenraalin huulilta, ja ennen kuin hän oli ennättänyt kohottaa miekkansa uudestaan lyödäksensä, sai hän eräältä kenraalinsa lähellä olevalta sotamieheltä pyssyntukin kolauksen vasten rintaansa niin äkkiarvaamatta, että hän rantakalliolta horjahtui alas omaan veneesensä, mihin hän taintuneena jäi lepäämään.

Sillä tavalla pelastui Spof. Muuten olisi hän varmaankin vangiksi joutunut.

Hyökkäys oli torjuttu samalla ajalla sekä maalla että rannalla, mutta niin paljo oli siitä kuitenkin hyötyä, että sen yön jälkeen venäläiset tulivat yhä aremmiksi ja levottomimmiksi. Rajevskin miete, palata takaperin etelämpään, sai yhä vaan vahviketta. Synkkänä ja mietteisinsä vaipuneena kulki hän jälleen asuntoonsa ja koko vuorokauteen ei hän näyttäynyt upsiereillensa eikä sotilailleen. Eipä edes hänen asuntonsa edessä oleva vartijakaan oikein varmaan tietänyt, oliko hänen herransa vielä elossa, vai oliko hän jo tämän onnettomuuden maailman jättänyt.

Kun siis päivä valkeni, oli pienoinen Spof'in laivasto Näsijärvellä matkalla pohjoiseen päin. Kulku oli hyvin hiljaista, toisinaan ei kuljettukaan, sillä kovin olivat uupuneita miehet yöllisien ponnistuksien jäljestä eikä heillä ollut mitään hätää sitten enää, kun he kerran olivat onnellisesti päässeet niin etäälle, ett'ei heidän enää venäläisten kuulia tarvinnut pelätä.

Juuri kun aurinko nousullaan kultasi itäisellä taivaanrannalla puiden latvat, vasta silloin heräsi Spof tainnuksistaau, joka häntä oli pitänyt kahleissaan jo tuntikausia.

Raskaasti huoaten kohousi hän käsivartensa nojalla, katseli vähän aikaa ympärilleen ikään kuin seutua ihmetellen ja lausui viimein:

"Missä nyt olemme?"

Vanha Stooli, joka huolellisesti oli hoidellut tointunutta, selitteli hänelle paikan missä oltiin ja viimeiset tapahtumat, joita Spof ei oikein tahtonut muistaa. Lopetettuaan kertomuksensa äskeisestä taistelusta, osoitti hän veneen pohjalla olevaa pistoolia ja lausui:

"Ja tässä on kaikki, mitä voitimme!"

"Aha!" huudahti Spof ja hänelle alkoivat jo asiat selvitä. "Se on

Rajevskin pistooli, jolla hän aikoi ampua minut!" Ja Spof katseli

Stoolin kanssa ihastellen tuota kaunista kaksipiippuista pistoolia, jonka pää oli erinomaisen kauniisti ja runsaasti hopealla huoliteltu.

"Aivan niin", todisti Stooli, "minä näin sekä sen kun te löitte että sen kun tuo kultakauluksinen kenraali sillä aikoi ampua teidät. Mutta kuula ei koskenutkaan teihin, sen sijaan se erään kenraalin oman miehen maahan kaatoi ja ase itse kolahti meidän veneemme pohjaan ja minä otin sen huostaani. Se on siis teidän omanne."

"Erinomaisen kaunis ase", kertoi Spof ja tarkasteli saalistansa, "ja ennen ollut Rajevskilla, mutta nyt se on minun omani!"

"Niin, se on varma, se", kertoi Stooli.

"Mutta keitä täällä sitten on vastaamme tulossa?" ihmetteli Spof ja tirkisteli eteenpäin, josta näkyi juuri, ainakin kymmenhankainen vene kaukaa katsellen, tulevan Tamperetta kohden suoraan Paavolasta.

Kaikki katsoivat huomautettuun suuntaan.

"No, hitto vieköön, nehän ovat venäläisiä niin totta kuin meitä nimitetään suomalaisiksi", vakuutti Spof, joka tarkalla silmällään jo kaukaa oli keksinyt, että tulijat eivät olleet seudun asukkaita tavallisilla kaupunkimatkoillaan.

Yksi toisensa jäljestä ilmoitti omistaneensa Spof'in ajatuksen.

"No, taistelusta taisteluun, sepä näyttää olevan tehtävämme", lausui Spof ja nyt ohjattiin venettä suoraa vastaan tulevaa alusta kohden ja ryhdyttiin tarpeellisiin varustuksiin vihollista kohdataksi.

Mutta kapteini Konoffski – sillä hän se oli palausmatkallaan Paavolasta, jossa hän oli surmauttanut Karhu-Antin Vappuineen ja ryöstänyt heidän tyttärensä sekä heidän tupansa polttanut – oli myöskin keksinyt vastaan tulevan aluksen ja oivaltanut, keitä siinä oli. Mutta hänen ei tehnyt mielensä taisteluun, sillä hän oli varsin sekanaisilla tunteilla hänkin. Hän katsoi parhaaksi pyörähtää ympäri ja päästä seikkailusta kiireisellä paolla, ja pian oli hän kulkemassa Näsiselän kirkkaalla pinnalla takaisin pohjaiseen päin aamuauringon hohtavassa valossa. Mutta kauaksi hän ei kuitenkaan huolinut paeta, sillä olihan koko Paavolan seutu hänelle tuttua ja siellähän sopi vaatia tuolta entiseltä nimismieheltä, joka hänen käskettävänään oli, ravintoa itselleen ja väelleen; eikä siellä ollut maan asukkaistakaan pelkoa, koska heitä ei enää viime aikoina ollut ainoatakaan näkynyt eikä kuulunut. Hän siis yht'äkkiä teki käännöksen oikealle ja poikkesi Paavolan rantaan.

Tämän kaiken näkivät suomalaiset, jotka jo parhaassa vauhdissaan pakenijoita takaa-ajoivat. Mutta nähtyään heidän nousevan maalle, katsoivat he parhaaksi heittää ryntäyksen toistaiseksi, sillä olivathan he perin uupuneita edellisestä tappelusta ja olivathan viholliset hyvässä tallessa siksi kun heidän kimppuunsa jouduttiin käymään, sillä varmaankin he veneellä aikoivat Teiskosta takaisin yrittää, koska maamatka kaikkein ymmärtääksi olisi heille ollut liian pitkä ja vaarallinen. Suomalaiset laskivat siis lähellä olevaan saareen, sieltä vartioidaksensa heitä kuin jalopeura saalistaan, saaden samalla levähdyttää raajojansa ja uudistaa vaipuneita voimiansa.

Päivä kului. Venäläisiä ei kuulunut. Jopa alkoi tuskaksi käydä innokkaille odottajille. Kesä-öinen hämäräkin jo laskeusi eikä vieläkään odotettuja vesille ilmestynyt.

Silloin ei enää vanha Stooli voinut kärsiä nuorekkaan intonsa paisunutta valtaa. Kesäisen yön hämärässä kierteli hän muutaman toverinsa keralla hiljaisesti soutaen maalle. Sieltä kuuli hän joltakulta paossa piileksivältä kyläläiseltä, mitä viholliset olivat tehneet Karhu-Antin perheelle ja hänen asunnolleen; siellä hän myöskin salaisesti hiipien pitkin rantoja keksi venäläisien varustauvan yön hämärässä salaisesti puikahtamaan Tampereelle.

Pian oli vanha Stooli sen huomattuaan väkensä luona jälleen ja samassa oli koko Spof'in sotajoukko veneineen valmiina aiottua matkaa estämään.

Yön hämärimpänä aikana alkoikin pian kuulua hiljaista airojen loisketta ja pian näkyi jo suuri venekin ohjaavan kulkuaan Paavolasta Tamperetta kohden, mahdollisimman etäällä saarta, mihin suomalaiset olivat asettuneet.

Mutta pian kohtasi venäläinen alus vastassaan kolme suomalaista venettä, niin salaa ja hiljaisesti kuin olivat he luulleetkin matkaan lähteneensä.

"Heihin surma nuolensa iskeköön!" jupisi kapteini Konoffski ja antoi käskyn ohjata venettä aukealle selälle päin, josta hän kovalla soudulla luuli voivansa kiertää vainoojansa. Mutta turhaa oli kuitenkin tämä toivo, ja viimein ei ollut hänellä muuta neuvoa kuin laskea suoraan pohjaiseen päin Näsijärven aavalla selällä.

Suomalaiset seurasivat kuitenkin häntä jäljessä. Vene, minkä kulkua Spof ohjasi, oli parhaimmin varustettu soutajilla, joiden lisäksi vielä nuori ja ravakka poika otettiin selältä omalla veneellään soutelemasta; se riensi pakenijain jäljessä kuin kotka, toisten veneiden jäädessä yhä enemmän jälkeen päin.

Mutta pakenijat ponnistivat voimiansa hekin ja retki tuli niin pitkäksi kuin jo edellä olemme kertoneet, kunnes se viimein päättyi vasta lähellä Kurun kirkkoa, jonka jo myös olemme kertoneet.