Kitabı oku: «Karhu-Antin Anni ja Spof'in pistooli», sayfa 6

VIII

Tämän pitkän poikkeuksen jäljestä palaumme taas alkuperäiseen kertomukseemme.

Kun venäläisten alus uppoutui saaren rannikolla Kurun kirkon lähellä, oli entinen nimismies ensimmäinen, joka hyppäsi veneestä veteen, vaikka hänessä ei ollut pienintäkään uimataiturin vikaa. Mutta hän oli sattumalta jo ennen ollut pari kertaa tässä saaressa ja hän tunsi siis hyvin sen rannikon eikä hän millään tavalla tahtonut viipyä siksi, että hän olisi kentiesi joutunut lähestyvien suomalaisten kanssa mihinkään tekemisiin.

Hänen jälkeensä tuli kapteini ja sitten ne kaksi sotamiestä, jotka

Annia kantaa raastoivat.

Entinen nimismies ei ollut astunut vielä monta askelta rantakiviltä, kun hän jo kompastui nenälleen maahan.

"Antaa ukon levätä!" lausui Konoffski välinpitämättömästi, "siten pääsemme hänestä".

Mutta pahasta ei niin vähällä päästä kun kerran on sen kanssa liittoon käyty, sen sai kapteinikin kokea. Muutamat eteenpäin tunkeuvat venäläiset olivat vaan hänen työntäneet niin hitaasti maata tervehtimään ja pian oli hän taas jaloiltaan ja juuri alkamaisillaan asianmukaista nuhdepuhetta työntäjilleen, kun samassa suomalaisten veneestä lähetetty luoti mennä viuhahti niin läheltä hänen päätänsä, että hän, puoleksi säikähdyksestä ja puoleksi sattumuksesta, taas keikahti kumoon maahan, jossa hän hetkisen avutonna sätkytteli koipiansa, ollen melkein tunnotonna, sillä hän ei ollut tottunut sodan melskeesen.

"Anna maata ukkoraukan!" ivasi taas kapteini, kun eräs sotamies luuli velvollisuutensa vaativan nostaa häntä kauluksesta ja raastaa hänet etemmäksi maalle ryntääjäin jaloista. "Meillä ei ole hänen kanssaan mitään tekemistä".

Mutta vieläkään ei ollut kavaltajan loppu tullut. Taas koki hän kömpiä seisoalleen, joka kuitenkin oli hänestä hirveä yritys, sillä tiheään vinkuivat suomalaisten kuulat hänen ylitsensä kohden venäläisiä, jotka jo olivat kerinneet rantapensaiden suojaan.

"Surman syötävät! Kirottu hetki!" voihki hän tuskissaan, tietämättä mitä hänen olisi oikeastaan tekeminen säilyttääkseen henki raukkansa noilta hurjilta kansalaisiltaan.

Yht'äkkiä hyppäsi hän kuitenkin seisoalleen huomatessaan luotien vinkunan vähäksi hetkeksi hiukan tau'onneen, sillä suomalaiset silloin juuri astuivat maalle veneestään.

"Älkää – ampuko – kunniallista – kruunun palveluksessa – ollutta – miestä, – minä – olen – suom – ruots – minä – olen – ihminen – herra!" parkui hän sanan kerrassaan täyttä kurkkuansa ja koki käsiensä viittauksilla tehdä asiaa vielä käsittävämmäksi, sillä sen hän itsekin tunsi, että hänen oma kielensäkin oli jo ruvennut liittoon hänen vihollistensa kanssa, koska se ei enää tahtonut niitäkään harvoja sanoja kuuluviksi tehdä, mitä hänen jäykistyneet ajatuksensa tuskalla kokoon saivat.

Mutta silloin näki hän ryntääjien joukossa kilpaveljensä Pekan, joka parhaallaan tähtäsi pyssyllään häntä kaataakseen, niin kuin onneton mies raukka luuli, vaikka Pekka ei enempää kuin muutkaan ryntääjät, joutunut huomaamaan tuota onnistumatonta puhujaa. Ja samassa laskeutui hän kiireesti taas maahan, sillä kuolema näytti nyt käyttävän kaikkia keinoja kunniallista, kruunun palveluksessa ollutta miestä vastaan. Kontaten ja itseään vieritellen saavutti hän tuskalla onnettomalle ruumiilleen suojapaikan samoissa pensaissa, joihin venäläiset olivat kätkeytyneet ja sattumus johdatti hänet suoraan kapteinin lähelle.

"No, miten voit, mies raukka?" ilkkui kapteini, jota ei ystävänsä pelastus paljoa miellyttänyt.

Hän ei saanut vastausta kysymykselleen, sillä mahdotonta on sellaisen vastata, joka pelon ja säikähdyksen tähden on melkein kokonaan puhelahjansa menettänyt; hätääntynyt herrasmies vaan mullisteli silmiään kysyjälle ja siivoeli ruumistaan piilopaikkaan pensaan juurelle.

"Minä näen, että te ette voi oikein hyvin; kentiesi teitä hiukan pelottaa?" jatkoi kapteini samanlaisella äänellä kuin ennenkin.

Nytkään ei vastausta kuulunut. Jotakin tuskallista ähkinää vaan kuului pensaan juurelta kahden sammalisen kiven välistä, mihin kuolemaa pakeneva onneton herrasmies koki kaivautua niin syvälle kuin mahdollista oli.

Mutta yhä lähemmäksi tulivat ryntäävät suomalaiset; piiloutuneiden venäläisten laukaukset eivät näyttäneet heitä ensinkään säikyttävän eikä matkallaan estävän. Konoffskin täytyi miettiä pakomatkaa, sillä hänkään ei ollut kuoleman ystävä.

"Nouse pois!" huusi hän naapurilleen, entiselle nimismiehelle ja tarttui häntä kaulukseen, sillä hän alkoi jo lukea koko seikkailua tämän onnettoman ansioksi ja tahtoi siis hänenkin kiskoa ylös tapahtumia katselemaan päivän selkeässä valossa; sillä olisihan saattanut tapahtua niin, että ryntääjät eivät olisi häntä kolostansa keksineetkään eikä hän suinkaan itse olisi uskaltanut paikastaan hiiskahtaa, ja niin hän olisi varsin rauhaan jäänyt, hän, jonka kuitenkin oli alkusyy kaikkeen. "Nouse pois, jos tahdot…!"

Hänen ei tarvinnut lausua enempää, sillä pian oli mies jaloillaan ja yhdessä he kiirehtivät etäämmälle rannalta, katsellen sopivaa turvapaikkaa yhä tiheämmin vinkuvilta luodeilta. Onneton herrasmies vielä ymmärsi kuolemaa paeta.

Nyt kun he kumpainenkin taas olivat päässeet vähän suojaan suomalaisten lentäviltä luodeilta, nyt sai entinen nimismies sen verran levon aikaa, että hän ennätti ajatella, mikä oikeastaan oli hänen tällaiseen ahdinkoon saattanut. Hän muisti, että se oli tuo lumoava neito, Karhu-Antin Anni, jonka tähden hän oli kääriytynyt tämmöiseen loppumattomaan hälinään ja sekasortoon. Ja missä oli tuo lumoava kaunosilmä? Hän oli kapteinin vallassa, kapteinin, jota hän vaan avuksensa oli pyytänyt ja tämän avunteon jo monin kerroin hänelle palkinnut. Huolimatta siis ajan sopimattomuudesta tahtoi hän paikalla ratkaista asian, kun se kerran oli hänen mieleensä sattunut ja kun hän jo sen verran oli tointunut, että puhuminen saattoi välttävästi käydä laatuun.

"Missä on tyttö?" parkasi hän siis kapteinille ja pudisteli hänelle nyrkkiänsä, samoin kuin joku kärsimätönnä etsii tavaroitaan palavassa tahi muuten hukkumassa laivassa, vaikka hän ei pelastuksestaan osaa mitään toivoa.

"Mikä tyttö?"

"Karhu-Antin Anni, ymmärrät kai!"

"Mitä se sinua liikuttaa? Tyttö on minun. Se olkoon sinulle vastaukseksi", lausui kapteini ja kääntyi antaakseen käskyjä miehilleen.

"Sinunko?" parkasi rakastunut herrasmies hurjistuneena eikä hän enää kuullut luotien vinkunaa eikä muistanut mitään hätää olevankaan; kaikki oli unohdettu kun Anni tuli kysymykseen.

Yhdellä hyppäyksellä oli hän kapteinin edessä. Ja kun kapteini vielä piti koko ryntäystä pilkkanaan, silloin oli hyökkääjä jo tarttunut häntä kurkkuun.

Kumpainenkin heistä kaatui nurin. Sotamiehillä oli kylliksi työtä suojellessaan itseänsä eteenpäin tunkeuvilla vihollisilta, jonka tähden heistä ei kukaan kerinnyt tulla päällikölleen avuksi, jos joku heistä sitä huomaamaankaan joutui.

"Missä on tyttö?" kysyi entinen nimismies yhä ankarammalla äänellä, pitäen lujasti kiini saalistansa. "Jos et heti minulle ilmoita, missä hän on ja lupaa minulle häntä, niin – niin kuristan sinut!"

Kapteini koki puhua, mutta ilma virtaili liian heikosti hänen puheneuvoihinsa, liian ahtaalta tuntui hänen kurkkunsa. Hän antoi siis merkin, jonka hänen ahdistajansa hyvin ymmärsi. Ahdistajan käsi heltisi vähän.

Ensin kuului pitkä huokaus kapteinin ahdistetusta rinnasta, sitä seurasi voimakas ponnistus ja siinä samassa oli äskeinen hänen ahdistajansa alapuolella.

"Tyttökö?" ivaili kapteini ja nauroi pilkallisesti. "Mitä tahdot sinä hänestä?"

"Laske minut!" soperteli allapäin oleva ja taas kuolema lähestyi häntä hirveän pituisilla askelilla, tällä kerralla venäläisen kapteinin muodossa.

"En", vastasi kapteini, "sillä sinä juuri olet laittanut meidät tähän pulaan; ilman sinua olisimme hyvässä rauhassa Tampereella. Sen maksat sinä hengelläsi".

"Älä kiusaa kunniallista miestä, minä olen palvellut kruunua", kähisi pulassa oleva sen mukaan kuin ilman virta pääsi kulkemaan taas vuorostaan hänen ahtaasta kurkustansa, tuskin tietäen, millä hän uhkailisi kiusaajaansa. "Laske minut, johan minä tukehdun!"

"Tee niin, tee niin!" nauroi kapteini. "Tyttö", jatkoi hän vielä enemmän kiusatakseen uhriansa, "tyttö on minun käsissäni ja minun omakseni hän jääkin. Mitä tekisit sinä hänellä, koska et ilman minun apuani olisi häntä voinut saadakaan. Sinä kutsuit minua, minä tulin ja pidän saaliin omanani!"

Kun onneton mies kuuli nämä sanat, teki hän voimakkaan ponnistuksen, päästäksensä vapaaksi armottomasta kiusaajastaan. Mutta kapteinin kädet olivat liian kovasti tarttuneet häneen. Konoffski jatkoi:

"Tyttö seuraa minua Pietariin ja…"

"Minä jo kuolen!" parkui entinen nimismies.

"Ja siellä on hän tuleva minun vaimokseni", jatkoi venäläinen pilkallisesti. "Sinä et häntä saa, etkä sinä enää mitään tarvitse. Ole rauhassa hänen tähtensä, hän on kylliksi kaunis tullaksensa sievimmäksi rouvaksi mitä Pietarissa on, ja minä en säästä varojani häntä vielä kaunistaessani. Hän saa oleksia pelkässä kullassa ja seurustella ylhäisten kanssa. No, nyt olet kuullut tarpeeksi", ivaili kapteini ja kulutti kallista aikaansa tämmöisen vihollisensa kiusaamiseksi, sillä se huvitti häntä liian paljon tehdäkseen siitä pikemmin lopun ja mennäkseen johtamaan miehiänsä ryntääjiä vastaan.

Mutta ylönkatsottu kanto re'en kantaa, sanoo sananlasku ja sen sai kokea kapteinikin. Kiusaamiseensa oli hän niin mieltynyt, että hän ei keksinytkään laskeneensa jo melkein kuolemaisillaan olevan mies raukan toisen käden irti, ja sillä tämä oli yht'äkkiä irroittanut pienen pistoolin hänen vyöltään ja samassa oli sen luoti lävistänyt oman kantajansa ruumiin. Sillä oli kavaltaja taaskin pelastettu ja kapteini vieritteliihe saamatonna pensaan juurella.

"Ihmeen kaunis tyttö! Eikö niin? Seuraako hän sinua Pietariin kullassa uimaan", ivaili voittanut taas vuorostansa, katsellen kopeana voittamaansa kapteinia, joka samassa veti viimeisen hengenvetonsa, jättäen puolestansa ijäksi päiväksi rauhaan entisen nimismiehen, jonka hän juuri äsken aikoi jo pelastaa onnettoman kohtalon vainoomisista.

Mutta vasta nyt, kun kavaltaja oli saanut voittonsa ja alkoi siitä riemuita, vasta nyt hän heräsi puolinaisesta horrostilastaan, sillä luoteja vinkui yhtä mittaa hänen ympärillään, huomauttaen aseman vakaisuutta ja vaarallisuutta ja teroittaen rakastuneen mieleen olevan muutakin mietittävää kuin Karhu-Antin kaunosilmä Anni. Hän silmäili hätäisesti ympärilleen; kumpaisellakin puolellansa oli hänellä vihollisia miehiä, sillä nyt ei ollut hänellä enää turvaa entisiin ystäviinsäkään, venäläisiin, koska hän heidän johtajansa surmaamalla oli heidän perikatonsa välttämättömäksi tehnyt. Pitkää aikaa ei hänellä ollut viivytellä; nuo mustat silmät, kiväärin piiput, näette, kauhistuttivat häntä kovin siitä asti, kun hän oli Karhu-Antin maalitauluna seisonut. Muutamassa silmänräpäyksessä oli hän muutamien suurien kivilohkareiden välissä, johon hän koki piiloutua kuin jänes pensaasen. Täällä sai hän aikaa miettiä tarkemmin asemaansa, josta ei mikään muu kuin joku erinomainen ilmestys enää olisi voinut häntä kunnialla pelastaa; sen alkoi hän jo itsekin tajuta, niin kunniallisena miehenä kuin hän pitikin itseänsä, sillä vihaavathan tuhmat talonpojat herroja, eivätkä ymmärrä heidän tapojansa eikä käytöstänsä. Näin mietti onneton mies raukka kiven kolossa sillä aikaa kun pyssyjen paukkina saarnasi hänelle oikeuden kovuutta. Ja Anni, – riistääköhän vielä viimeinkin kova onni tuon lumoavan keijukaisen häneltä ja saattaa kentiesi hänet Pekalle! Olisipa se mieltä masentavaa, surkeata, – eivätköhän venäläiset kuitenkin surmaa häntä, nähdessään tappiolle joutuvansa. Jospa uskaltaisi onneton mies hiiskua piilopaikastaan mennäkseen sen tekemään, sillä muutoinhan Anni jää Pekalle kuitenkin eikä onnen hyljäämä mies parka saa siis rauhassa kuollakaan. Sillä kuolemahan on välttämätön, koska hän itse oli surmannut kapteinin, joka kentiesi olisi saattanut voittaa suomalaiset ja siis pelastaa hänenkin henkensä, vaikka Anni sittenkin olisi kyllä mennyt menojaan. Mutta parempi kai olisi kuitenkin ollut henki ilman Annia kun kadottaa molemmat ja olla vielä apuna suurimman vihamiehensä Pekan onnelliseksi pääsemisessä. Kovin surkeata! Tämmöisiä mietteitä risteili onnettoman kilpakosijan päässä piillessään kiven kolossa vihollisiansa.

Mutta jo heti maalle noustua oli Anni kapteinin käskystä viety kauaksi taistelupaikalta saaren keskikohdalle saakka.

Sinne laskivat sotamiehet vieläkin puolittain tainnuksissa olevan neidon, joka siitä saakka kun hän oli kotoansa ryöstetty ei ollut paljoa mitään tietänyt siitä, mitä tapahtui hänen ympärillään.

"Mitä luulet sinä kapteinin hänellä tekevän?" lausui toinen sotamiehistä.

"Mistäs minä sen tiedän", vastasi toinen.

"Mutta minä tiedän", arveli kysyjä.

"No, mitä sitten?"

"Hän ottaa hänet vaimoksensa".

"Ohho, tuommoisen musikan tytön; kyllähän hän saisi tuommoisia tusinoittain Pietarissakin".

"Mutta kapteini on, näetkös, rakastunut tähän; kapteinin sydän tuntuu niin kummalliselta, niin kuumalta ja kylmältä yht'aikaa".

Ja molemmat sotamiehet nauroivat niin ivallisesti, niin makeasti, että Annikin siitä vähän heräsi tainnuksistaan ja alkoi ensin kovin sekanaisilla silmäyksillä tarkastella ympäristöänsä.

"Missä minä olen?" soperteli hän paremmin itsekseen kuin vartijoillensa, samalla kun hän peitti käsillään kasvonsa, huomattuaan sotamiehet lähellänsä.

"Missä sinä olet!" huudahti toinen vartijoista. "Sitä todellakaan me emme itsekään voi sinulle sanoa".

"Emmekä pidä sillä väliäkään", muistutti toinen.

"Oi, minua tyttö raukkaa!" valitti Anni ja kyyneleitä alkoi runsaasti virtailla hänen poskillensa; hänelle alkoivat nyt vasta seikat selvitä ja hämärä muistinsa vähän virkistyä.

"Niin", jatkoi edellinen sotilaista, "me emme voi sinulle sanoa missä nyt olemme, mutta me voimme sanoa sinulle, miksi sinä olet tuleva".

Anni katsoi ihmetellen puhujaan.

"Sinusta tulee ylhäinen rouva Pietarissa", täydensi toinen sotamies, "jota kunniaa et suinkaan ansaitsisi".

Anni ei näyttänyt heitä kuulevan eikä ymmärtävän.

"Etkö usko?" kysyi sotamies. "Kysy vaan kapteinilta!"

"Isä, äiti!" valitti murheellinen neito käsiään väännellen, kyyneleitä vuodattaen; "missä olette te?"

Sotamiehet nauroivat. He olivat tottuneet semmoisia kuulemaan, näkemään ja tekemään.

"Kas niin", lohdutteli toinen heistä, "ole rauhassa nyt, kyllä sinulle vielä hyvin käy!"

Anni koki nousta ylös, kuullessaan sotamiehen lauseen, jonka hän käsitti omalla tavallaan.

"Antakaa minun mennä!" pyysi hän.

Sotamiehet katselivat toinen toistansa, sillä heitä alkoi jo liikuttaa surevan neidon kyyneleet ja hänen murheesta värähtelevät sanansa, vaikka hänen kohtalonsa ei heistä niinkään onnettomalta tuntunut, päin vastoin he tiesivät, että moni neito Pietarissa Annin sijassa ollen olisi kyyneleitä ilosta vuodattanut, sillä olihan kapteini määrättömän rikas.

Anni otaksui heidän vaiti olonsa myöntymiseksi ja lausui uudestaan pyyntönsä:

"Antakaa minun mennä!"

"Mihin, mihin sitten?" kysyi sotamies.

"Kotiin!"

Vartijat hymyilivät surullisesti ja katsoivat toinen toisiinsa.

"Kysy kapteinilta!" lausui heistä toinen; "hän se on, jonka käskyjä on sinun totteleminen samoin kuin meidänkin".

"Häneltäkö, joka – joka surmautti minun isäni? – vai miten se olikaan?" kysyi Anni hyvin miettiväisenä, sillä vielä tuntui koko onnettomuuksien sarja hänestä paremmin unelta kuin täydeltä todelta.

Sotamiehet eivät vastanneet. Sääli valloitti väkisinkin alaa heidän sydämessään.

"Vastatkaa minulle!" pyysi Anni, tullen yhä rauhattomammaksi. "Onko hän surmauttanut minun isäni?"

"On; hänen käskystäänhän se tehtiin".

Tämä lause selvitti Annin mieleen koko onnettomuuden oikeassa valossaan. Kaikki oli siis totta eikä mitään pahaa uuta. Hänen isänsä oli surmattu, äidistänsä hän ei tiennyt mitään, itse oli hän ryöstetty ja nyt hän oli sotamiesten vartioittavana, ja kuka voi aavistaakaan, mitä vielä olisi tuleva. Hän alkoi itkeä niin toivottomasti, vuodattaa niin paljon kyyneleitä, että hänen vartijansa joutuivat varsin vasten tahtoansa kokonaan säälin ja surkuttelun valtaan.

"Tuo on kovin säälittävää!" valitteli toinen heistä.

"Jospa voisimme pelastaa hänet", ehdoitteli toinen.

"Älä lausu vaan kovalla äänellä semmoisia!"

"Niin, pyhän Mikaelin kautta, meidän ei kävisi hyvin, jos kapteini sen kuulisi".

IX

Rinnakkain ryntäsivät Pekka ja vanha Stooli venäläisiä vastaan saaren rantaan päästyään ja heillä oli erinomaisen hyvä apu toisestaan.

"Luuletteko sen naisen olleen Annin, joka oli venäläisillä mukana?" kysyi Pekka levottomana eteenpäin mennessään.

"Epäilemättä se oli hän".

"Sitten on Anni raukka jo hukassa", huokasi Pekka surullisesti.

"Ole huoletta vaan. Anni on reipas ja rohkea tyttö, hän kyllä pitää huolen itsestään, hän ei ensiksi hukkaan joudu. Tiedäthän itse, miten urhokkaasti käyttäytyi hän entistä nimismiestä vastaan", lohdutteli Stooli.

"Niin juuri, tuota tuhmaa tolloa kohtaan; minä luulen hänen saaneen tarpeensa", vastasi Pekka ja hänen huulensa vetäytyivät pieneen hymyyn, joka ilmaisi hieman itserakkautta, koska hän tiesi voittaneensa sen, mitä tuo onnistumaton kosija ei ollut voittanut. "Minä luulen, että hän ei enää käy Annia kosimaan toista kertaa".

"Niin luulen minäkin".

Stooli ja Pekka olivat nyt ennättäneet rantapensaiden eteen ja siinä oli heitä vastassa kolme venäläistä.

"Ota sinä tuo yksi partaniekka, kyllä minä huolen pidän noista kahdesta", tuumasi Stooli Pekalle.

"Kahdestako? Miten tulette te toimeen kahden kanssa?"

"Sen kyllä pian näytän sinulle".

Tämän sanottuansa viskasi ukko suuren kiven, minkä hän oli järven rannasta ottanut säästääkseen niukkoja ampumavarojansa, suoraan venäläisen päähän. Kolaus oli niin ankara, että se vaivutti saajansa heti tunnotonna maahan.

Silmänräpäyksessä oli hän antanut toiselle yhtä voimakkaan lyönnin pyssynsä tukista, niin että hänestäkään ei enää ollut mitään vastusta. Pekalla oli myöskin yhtä hyvä menestys, hänen vastustajansa, joka oli suurempi ja voimakkaampi kuin ne, mitkä ukko Stooli oli kaatanut, teki kylläkin sitkeämpää vastarintaa, mutta viimein täytyi hänenkin maahan sortua.

"Kas niin!" huudahti Stooli ja ojennaiksi katsoakseen ympärilleen.

"Siinä meni jo kolme meidän puolestamme. Nyt on meillä…"

Viisi venäläistä näkyi samassa loikovan piilossa pensaan takana ja aikovan juuri nousta vastarintaa tekemään.

"Minä luulen, että tässä saaressa kasvaa venäläisiä puissa", ihmetteli Stooli harmissaan. "Viisi vielä! Sehän on hullunkurista. Mitäs meidän nyt on tekeminen?"

"Samoin kuin äskenkin", vastasi Pekka kuivasti ja ampui maahan yhden venäläisistä, joka juuri tähtäsi Stoolia.

"Niin, sinä olet oikeassa", myönsi Stooli. "Sen me teemme kuin ainakin miehet".

Tämän lausuttuansa ryntäsi ukko heti pensaissa piileviä vihollisia kohden. Mutta innossansa oli mies parka unhottanut, että pensaiden hienot oksat olivat hänelle vaarallisia pauloja. Hän näki ja ajatteli vaan vihollisiansa, muista hän ei mitään piitannut. Siksi kävikin hänelle niin kuin tavallisesti käy semmoisille, jotka eivät huomaa katsoa eteensä eikä sivullensa silloin kuin he innossaan ryntäävät jotakin paikkaa kohden. Ukko ei ollut monta askelta ottanut ennen kuin hänen jalkansa tarttuivat pensasrisuihin ja hän kompastui nenällensä maahan.

Mutta tämä tapaus oli hänelle onneksi onnettomuuden sijaan. Kolme venäläistä oli nimittäin yht'aikaa tähdännyt juuri häntä ja varmaankin olisi heistä joku kohdalle osannut, jos ukko ei olisi vahingossa juuri heidän lau'aistessansa kumoon keikahtanut ja siten heidän luotinsa ohitse menneet.

Kun venäläiset näkivät hänen pensaasen horjahtaneen, aikoivat he paikalla syöksyä hänen päällensä, mutta samassa oli Pekka heidän ja pensaassa piehtaroivan ukon välillä.

"Pidäpäs puolesi, poika, vähän aikaa!" huusi ukko ja koki mahdollisimman kiireesti irroittaa risuja jaloistansa. "Minä olen pian jaloillani myöskin!"

Mutta tässä työssään menetti Stooli kuitenkin vähäsen kallista aikaansa. Pekan täytyi sillä aikaa yksin kestää neljää vihollista vastassa. Mutta hän suoritti kuitenkin tehtävänsä kuin ainakin kelpo mies semmoisella menestyksellä, että hänellä jo oli kaksi taisteluun kykenemätöntä miestä maassa edessänsä Stoolin vihdoinkin jaloilleen selvitessä.

"Sinä tappelet kuin karhu!" huudahti ukko iloissaan. "Urho olet jo nuorella ijälläsi. Tuhannet kiitokset avustasi!"

Stooli ja Pekka tunkeutuivat eteenpäin ja pian makasi kaksi jäljellä olevaakin venäläistä maassa ja niin oli sekin työ suoritettu.

"Mutta mikä lempo väijyy ja tirkistelee vielä meitä tuolta kivien kolosta?" ihmetteli Pekka ja laski samassa laukauksen varsin häntä lähellä olevien ja harvan pensaan puoleksi verhoamain kivien väliin, josta hän äsken taistellessaan oli huomannut miehen pään pistäyvän esiin ja nyt taas olevan saman pään ja vielä ruumistakin jonkun osan nähtävissä.

Mutta tuskin oli Pekka irroittanut sormensa liipasimesta, kun jo kolosta, – mihin hän oli luotinsa tähdännyt, kuului surkeata parkumista ja kamalaa voihkinata. Pekka ja Stooli säikähtivät kumpainenkin pahanpäiväisesti, sillä he eivät olleet tuollaista ääntä vielä kuulleet keneltäkään niiltä, jotka he olivat maahan hakanneet tahi haavoittaneet. Luulivatpa he jo itse paholaiselta sääriluut katkenneen, sillä taikauskoisia olivat hekin, vaikka olivatkin pelkäämättömiä sotilaita.

Kovin kummastuneina riensivät he siis katsomaan, mihin oikeastaan luoti oli kohdannut.

"Mitä – mitä taivahisen nimessä teet sinä täällä?" kysyi Pekka suuresti ihmetellen, nähtyään kilpaveljensä, entisen nimismiehen kärsimyksestä vääntynein kasvoin vieritteleivän avutonna kivenkolossa, missä hänen luotinsa oli häneltä hartiat lävistänyt.

Kauhistuneena katseli kuolemaisillaan oleva kavaltaja ampujaansa.

"Sinä – olet – tehnyt – murh – murhan!" soperteli hän katkonaisilla sanoilla, sillä säikähdys oli häntä pelottanut yhtä paljon kuin varmasti kuoleman tuottava luotikin. "Sinä olet ampunut kunniallista miestä – joka on – palvellut – kruunua – kaksitoista – vuotta!" ja taas kuului korvia särkevää parkuvata valitusta.

Stooli ja Pekka katsoivat ihmetellen toisiinsa. Viimein tarttui jälkimäinen haavoitettua kaulukseen ja kiskoi siitä hänet nurmikolle, jolla ajalla valitus tuli yhä kuuluvammaksi.

"Mutta mikä ihme on sinut saattanut tällaiseen paikkaan?" kysyi taas

Pekka, jota alkoi kuitenkin vähän liikuttaa onnettoman miehen kohtalo.

"Minä olen taistellut teidän eduksenne ja tuolla on minun voittoni", lausui haavoitettu mies aina välillä vaikeroiden ja osoitti rantaan päin, jossa todellakin Stooli ja Pekka näkivät venäläisen kapteinin ruumiin.

"Mutta sillä ei vielä ole sanottu, miten olet sinä tänne joutunut, sillä meidän seurassamme et ainakaan tullut", tutki Pekka vieläkin.

"Minä olen kunniallinen mies, palvellut kruunua kaksitoista vuotta", vastasi onneton mies.

"Se ei anna asialle selvitystä", puuttui Stoolikin asiaan.

"Minä – tuli – olin – tuotiin – vankina", tavoitteli haavoitettu, nähtävästi valehdellen.

Miehet alkoivat aavistaa asian oikeata laitaa, joka ei ollutkaan vaikeata Pekalle, miehen edelliseen ansioluetteloon ja käytökseen nähden.

"Missä on tyttö?" kysyi Pekka, kääntäen asian toiseen suuntaan.

"Mikä – tyttö?" soperteli haavoitettu, nähtävästi vielä kärsimyksiensä lisäksi kovasti hämillään.

"Anni?"

"Anni – An – An – Anniko?" tavaili mies parka ikään kuin houreissaan. "Minä – en – ole – Annia nähnyt – Annia, missäs olisin nähnyt hänen, minä joka olen täällä taistellut".

Tällä ajalla oli alkanut kuulua saaren keskikohdalla päin tappelun melskettä, joka yhä muuttui suuremmaksi ja huomautti siis Stoolille ja Pekallekin, että täällä ei ollut aikaa turhilla kysymyksillä viettää sairasvuoteiden vieressä.

"Meidän täytyy mennä!" muistutti Stooli nuorukaista, joka kiivaasti ahdisteli haavoitettua miestä kysymyksillään armaansa olinpaikasta. "Kyllä löydämme hänen vielä tästä, ei hän enää karkuun juokse. Anna kohtalon ilmaista Annin olinpaikka. Kyllä hän ilmaantuu, kun aika joutuu; meitä tarvitaan."

"Oikein", lausui Pekka ja juosten kiirehtivät he puiden ja pensaiden ohitse sinne päin, mistä melskettä kuului.

"Millä kostan tuon murhamieheni!" ähkyi haavoitettu avuton mies nurmikolla, johon Stooli ja Pekka hänen jättivät. "Minä kuolen, mutta pitääkö minun jättämän tuo kirottu konna rauhaan ja – kentiesi vielä Annikin hänelle!" Hän koki ponnistella epätoivon vimmassa voimiansa päästäkseen ylös, mutta se oli turhaa vaivaa, kovin koski hänen hartioihinsa. Luoti Pekan tuliputkesta oli sittenkin kohdannut hänet ja tämä luoti oli työnsä tehnyt. Mutta sen sijaan tuntui hänen taskussaan olevan joku esine ja tarkemmin muistettuaan tiesi hän siellä olevan kapteinin pistoolin, jolla hän auttajalleen oli antanut kuolinhaavan. Tietämättä oikein mitä teki, kiskoi hän sen esiin ja – siinä oli vielä toinen piippu ja se oli valmis lau'aistavaksi. Jonkunlainen tyytyväisyyttä ja koston vimmaa osoittava hymy ilmestyi haavoitetun kasvoille sen keksittyään, sillä, arveli hän, jos venäläiset eivät jo kaada Pekkaa, tulee hän kuitenkin vielä niin lähelle, jotta hän saattaa suorittaa lainansa – jos hän vaan niin kauan pysyisi hengissä. Ja tätä jäi vartoomaan haavoitettu kuolevainen, suorittaaksensa viimeisen tehtävänsä eläessään ja sitten kuollakseen siinä hänelle lohdullisessa tiedossa, että hänen kilpaveljensäkään ei mailmassa saavuttanut sitä onnea, johon onneton kohtalo ei häntäkään laskenut. —

Spof ja muut suomalaiset olivat ahdistaneet vihollisiaan yhtä ankarasti kuin Stooli ja Pekkakin. Tätä voivatkin he tehdä sitä paremmalla menestyksellä, kun venäläisillä ei näyttänyt olevan mitään johtoa vastustuksessaan, vaan yksi pakeni sinne, toinen tänne ja jos joku yritti kovempaa vastarintaa tehdä, oli hän yksinänsä ollen pian voitettu. Venäläisiltä oli johtaja poissa; kukaan ei tiennyt mihin hän oli joutunut, sillä hänen loppuansa ei nähnyt kukaan muu kuin hänen ampujansa, entinen nimismies, joka alkuansa oli häntä avuksensa hakenut, mutta kun auttaja sitten rupesi liian vaativaiseksi sai hän, asiaa vielä puoleksi pilanaan pitäen, maksaa sen hengellänsä.

Hajalleen joutuneet, pakoon päässeet venäläiset olivat keräytyneet saaren keskikohdalle, ja sinne kulki pelkäämätön ryntääjäin johtaja Spof heidän jäljessänsä. Täällä syntyi uudestaan kiivas taistelu. Mutta siinä oli urhokkaalla Spof'illa ensiksi perin huono onni. Taistelun innossaan oli hän huomaamattansa joutunut ahdinkoon suuren kiven ja muutamien paksujen puiden välille. Vastassansa oli hänellä useampia vihollisia, joiden kaikkien lyöntiä hän ei mitenkään ennättänyt torjua, vielä vähemmin kunnollisesti maksaa, johon suurena syynä oli hänen ahdas ja epämukava asemansa, josta ei saattanut siirtyä sivuille enempää kuin taaksekaan päin. Ylivoima oli jo saattanut hänen sellaiseen ahdinkoon, että hänellä ei näyttänyt olevan muuta neuvoa kuin antauminen, sillä hänen miekkansakin jo erään onnettoman, puoleksi paksua petäjää ja puoleksi erään vastustajansa päätä kohdanneen lyönnin jäljestä jäi vastustajain käsiin. Ja tästä syntyi melskettä, joka kiirehti Stoolia ja Pekkaa paikalle joutumaan.