Kitabı oku: «Säkeniä, Kokous runoelmia», sayfa 4

Kaste

(Saksasta.)

 
        Arapian erämaan rajalla
        Vuoren rotkoss' asuskeli aikaan
        Entiseen erokas Eukaristo.
        Kaikille hän lauha ol' ja tyyni,
        Tutuille ja tuntemattomille,
        Myöskin paljon kärsinyt ja nähnyt.
        Ja sentähden nöyrä nuhteissansa,
        Lempeäinen lohdutuksissansa:
        Josta kansa häntä kuulemassa
        Läheltä kävi usein, kenenkä
        Mieltä murhe liioin ahdisteli.
 
 
        Tulipa hänen tyköönsä kerran
        Vaimo vastasyntynyttä lasta
        Käsivarrellansa kantavainen;
        Kalveat ol' kasvot kantajalla,
        Kahta kalveamp' ol' kannettava.
        "Isäni", hän itkusilmin lausui,
        "Mistähän nyt löydän lohdutuksen?
        Tämä lapsi kurja kuoli multa
        Kastehen vedessä käyttämättä,
        Eikä taida tulla tuomiolla
        Ikuisen ilon perilliseksi".
 
 
        Silloin lausui nuhdellen erokas:
        "Minkätähden, vaimo, lapsen laskit
        Kuolemaan pyhättä kastehetta,
        Hätäkastehettakin, poloinen?"
 
 
        Valittaen vaimoparka virkkoi:
        "Erämaass', isäni, aukeassa,
        Joss' ei vettä ollut kasteheksi,
        Tuli mulle synnytyksen tunti.
        Päivä poltti päätäni tulinen,
        Hieta poltti jalkopohjiani,
        Muut' ei mulla ollut kastetta kuin
        Huokauksia ja kyyneleitä".
 
 
        Tämä liikutti ukon sydäntä,
        Ja hän arveli asian juonta,
        Hetken mielessänsä mietiskellen,
        Ja hänessä vahvistui va'aksi
        Ja lujaksi päätös, jonka hän nyt
        Lauhasti ja lempeästi lausui:
        "Vesi ei sitä tee itsestänsä,
        Mutta sen tekevi Herran henki,
        Joka veden kanss' on yhdistetty.
        Ole vaimo vahvassa varassa,
        Ett' on lapsesi lunastettuna!
        Hietakankaan kuumalla kedolla
        Herran henki on sen kastanunna
        Huokauksillas ja itkullasi."
 

Kuolettaminen ja eläväksi-teko

(Saksasta.)

 
        "Kuolettaa tuon villihärjän voin ma
        Yhden vaan sanan suhahtamalla
        Sille korvahan." Näin lausui kerskuin
        Taikur' Jambres tuomarin edessä;
        "Todistukseksi se tuomarille
        Olkoon oikeasta uskostani
        Tätä väärää viettelystä vastaan!"
 
 
        Sanoi näin, ja sarvista talutti
        Härjän, sinne tänne töytäilevän,
        Tuomarin etehen. Hiljallehen
        Sille sitte korvahan suhahti;
        Ja mölähtäin härkä maahan kaatui.
 
 
        Kristittypä, jota taikur' tahtoi
        Kiinni kiehtoa, nyt lausui hiljaa:
        "Kuolettaa voit kyllä myrkkyhengin.
        Mutta voitkos kerran kuolenutta
        Eläväksi tehdä uudellensa?
        Sillä siitä, jonka mull' on usko,
        Kirjoitettu on: 'Mä kuolettaa ja
        Eläväksi jälleen taidan tehdä;'
        Vieläpä enemmänkin: hän voipi
        Villin luonnon lempeäksi saada,"
 
 
        Ja hän painoinen nyt polvillensa
        Ja rukoili rinnasta pyhästä:
        "Ihmeit' en, Isäni, tahdo tehdä,
        Eikä uskosi edistykseksi
        Taikurin tekoja tarvitakaan;
        Sitä vaan, Isä, jos sallit, Sulta
        Sisällistä merkkiä anoisin,
        Missä ja mitenkä uskosi on
        Tehollinen totta puoltamahan;
        Sitä merkkiä anon rukoillen,
        Anna armollisesti se mulle!"
 
 
        Näin rukoiltuaan ylös hän nousi
        Ilolla ja mielellä hyvällä.
        Ja kovasti lausui kaikkein kuulla
        Uskonsa pyhimmän nimen nyt hän
        Härjän kuollehen ylitse. Ja se
        Liikahti. Ja liukkahasti lensi
        Elämän kipuna uudellensa
        Lihan, suonien ja luun läpitse.
        Härkä, hallita kamala ennen,
        Kesynä kohosi ylös maasta,
        Nöyrin silmin katsoin ympärinsä.
        Sitten läheni se lempeästi
        Kristittyä ja keralla kulki,
        Ikäskuin isäntänsä keralla.
 
 
        Kukistaa ei, eikä kuolettoa
        Pidä uskon oikean, sen pitää
        Kuolluista herättää ja kesyksi
        Rajuluontoisia lemmitellä.
        Tämä on sen taivaallisen juuren
        Ainoa, totinen tunnusmerkki.
 

Jodokon leipä

(Saksasta.)

 
        Palveljansa mieltä koitellakseen
        Tuli Herra kerran kerjäläisen
        Halvassa ja huonossa asussa
        Jodokon luo, almua anoen.
 
 
        "Anna köyhälle palanen!" lausui
        Jodoko taloudenvartijalle.
 
 
        "Isä", vastais vartija sanoen,
        "Meill' ei oo enää kuin yksi leipä;
        Jos nyt siitäi vielä antanemme,
        Niin ei jää palaista suuhun panna
        Sulle, mulle eikä koirallemme."
 
 
        "Anna vaan!" apotti häntä käski,
        "Kyllä Herra meille toista tuottaa."
 
 
        Niin taloudenvartija se otti
        Veitsensä, visusti sillä viilsi
        Neljähän osahan leivän yhden,
        Ja osan osottavi ukolle,
        Vielä virkkaen vähän vihassa:
        "Tuossa on nyt sulle leivän lohko,
        Apotin osaksi jääpi toinen,
        Kolmas mun ja neljäs koirallemme."
        Ja apotti naurahtaa myhähti,
        Kerjäläinen läksi kulkemahan.
 
 
        Eipä aikaakaan, – kuin toisen kerran
        Vielä vaivaisempana jo Herra
        Tulla horjui almua anoen.
 
 
        "Anna hälle!" niin apotti lausui,
        "Anna hälle nyt minun osani!
        Kyllä Herra meille toista tuottaa."
        Ja taloudenvartija se antoi,
        Kerjäläinen läksi kulkemahan.
 
 
        Eipä aikaakaan, – jo kolmannesti
        Kahta kurjemman näköisnä Herra
        Tulla horjui almua anoen.
 
 
        "Anna hälle!" niin apotti lausui,
        "Anna hälle nyt oma osasi!
        Kyllä Herra meille toista tuottaa."
        Ja taloudenvartija se antoi,
        Kerjäläinen läksi kulkemahan.
 
 
        Eipä aikaakaan, alastomana,
        Sokeana sekä sauvatoinna,
        Heikkona, vähissä hengin Herra
        Tulla horjui, almua anoen.
 
 
        "Anna hälle", niin apotti lausui,
        "Anna hälle koiramme palanen!
        Kyllä Herra meille toista tuottaa."
 
 
        Ja taloudenvartija se antoi,
        Kerjäläinen läksi kulkemahan.
        Mutta silloin kuului heille ääni:
        "Vahva on ja suuri sulla usko,
        Niinkuins uskot, niin tapahtukoonkin!"
        Niin taloudenvartija ulos luo
 
 
        Ikkunasta silmänsä, ja katso!
        Neljä laivaa juoksee rantaan, täynnä
        Leipää; viinaa, öljyä ja mettä.
 
 
        Tuo taloudenvartijapa kohta
        Rientää rantahan hyvillä mielin.
        Laivamiehiä hän ei havaitse,
        Mutta rannan hietikolla heiluu
        Tuulessa nyt valkeainen vaate,
        Johon kullalla on kirjoitettu:
 
 
        "Se, joka se kaarnehetkin ruokkii,
        Apotille neljä laivaa laittaa,
        Yhden laivan itselleen hänelle,
        Toisenpa taloudenvartijalle,
        Laivan kolmannen on koirallenne,
        Mutta neljännen jaeltavaksi
        Lähettäjän köyhälle suvulle."
 

Hevosen kenkä

(Saksasta,)

 
        Tällä maalla vielä ollessansa,
        Ulkoarvoltansa alhaisena,
        Herramme Vapahtaja rakasti
        Autuudesta kansansa keralla
        Teillä ja turuilla tutkistella,
        Sillä taivahan avaran alla
        Väljä on ja kaunis keskustella.
        Missä hän pyhiltä huuliltansa
        Vuodatti suloisia sanoja,
        Nuhdellen ja neuvoen, ja näin hän
        Teki temppelin joka turusta.
        Vaan opetuslapsistai ol' monta,
        Jotka ei alussa voineet aina
        Tajuta sanojen tarkoitusta;
        Tällöin hän opetti osviitoilla,
        Esimerkeillä ja vertauksilla.
 
 
        Näin vaeltaissansa heidän kanssa
        Kerran pientä kaupunkia kohti
        Vilahti hänelle tieltä silmään
        Poikkikatkennut hevosen kenkä.
        Ja hän sanoi siinä Pietarille:
        "Ota ylös, Pietari, tuo rauta."
 
 
        Pietari, ajatuksissaan astuin
        Maallisesta vallan voitannasta,
        Halvaksi hevosen kengän katsoi,
        Ja kuin s' ei kuninkaan kruunu ollut
        Eikä voiman valtikka, niin ei hän
        Ruumistaan ruvennut kuuristamaan,
        Astui vaan eteenpäin, eikä ollut
        Käskemistä kuulevinansakaan.
 
 
        Pitkämielisyydessään hänehen
        Herra ei vihastunut, vaan itse
        Ylös kengän kappaleen kohotti,
        Eikä sen enempätä sanonut.
        Sitten kaupunkihin tultuansa
        Poikkesi hän seppien pajahan
        Ja sepille sinne möi sen raudan
        Kolmesta kuparipenningistä.
        Sivu kauppiasten kulkeissansa
        Osti siit' omenankauppiaalta
        Kirsikoita kypsiä sen verran,
        Minkä kolmella rahalla saapi,
        Ja heti hihansa pohjukkahan
        Ne tapaansa myöten tarkoin kätki.
 
 
        Siitä pois nyt toisen portin kautta
        Läksi hän opetuslapsinensa
        Talotointa tietä kankahalla
        Aukealla astumahan, joss' ei
        Pientäkään pimentopuuta ollut.
        Päiväpaiste kiihtyi helteheksi,
        Ja janossaan oisi paljonkin nyt
        Maksanut vedestä matkalainen.
 
 
        Toisia edellä astuissansa
        Herra heittävi salaa hihastaan
        Tällä tiellä kirsimarjan maahan.
        Pietaripa, marjan nähtyänsä,
        Nöyrästi kumartui, nokkasi sen
        Suuhunsa nyt aivan sukkelasti.
        Vähän matkan päässä laski Herra
        Toisen kirsikan kädestään maahan,
        Jonka taas kumartuin Pietar' otti.
 
 
        Hyvän aikaa näin nyt häntä Herra
        Kumarrutti kirsimarjain tähden,
        Ja myhähtämällä viimein virkkoi:
        "Aioissa jos oisit valpas ollut,
        Vaivalla vähemmäll' oisit päässyt;
        Ken vähää hyvää vähäksynevi,
        Vähemmästä vaivaa nähdä saapi."
 

Huokaus työtä aljettaessa

(Mukaelma.)

 
        Herra, Luoja taivasten,
        Isä armas ihmisen,
        Tukemme ja turvamme,
        Edessäs nyt nöyrrymme.
 
 
        Taivahan Sä tähtineen,
        Maan ja ilman täytehen
        Ihmehiä kaikki loit,
        Kaikki lahjat meille soit.
 
 
        Sult' on päivän kirkkaus,
        Kukkasenkin kauneus,
        Sulta ihmisjärki myös,
        Kaikki, Herra, on Sun työs.
 
 
        Suo siis, että voisimme
        Hyvin käyttää oppimme,
        Työllemme suo siunaus,
        Toivollemme tointumus!
 

Tunnon rauha

 
        Ah, kellä puhdas tunto on
        Ja kalvamaton mieli,
        Jonk' ain' on retki polveton
        Ja laittamaton kieli.
        Jot' oikeast' ei luovuttaa,
        Ei väärän puoleen horjuttaa
        Voi vilpin viehätykset;
 
 
        Sen silmä aina kirkas on,
        Ja otsa puhdas hohtaa,
        Povess' on sydän pelvoton,
        Jos kunka kumman kohtaa.
        Hän on kuin nuori neitonen,
        Jokaisen mielitehtoinen,
        Vaikk' olkoon vanhus harmaa.
 
 
        Kuin yöksi maata painaksen
        Ja luojahansa luottaa,
        Hän kummitusten, peikkojen
        Näköj' ei säiky suotta,
        Vaan yön unittoman lepää
        Ja riemullisesti herää
        Hyvien töiden toimeen.
 
 
        Jos korvensyöntä yksinään
        Hän kolkkoakin kulkee,
        Tai meren aallot myrskyillään
        Hätään jos häntä sulkee,
        Hän hämmästy ei silloinkaan,
        Hänell' on rauha rinnassaan
        Ja turva tunnossansa.
 
 
        Hän kaunis on kuin kukkainen,
        Raitis kuin kevätaamu,
        Vaan omantunnon-vaivainen
        Se hoippuu niinkuin haamu,
        Ja päivät sekä pitkät yöt
        Sen entiset pahuuden työt
        Hänt' aina ahdistavat.
 

Syksytoiveita

 
        Poispäin, pois vaan siirtyvi päivä, ja yö yhä karttuu,
        Lehto jo kellastuu, syys hopeoitsevi maan;
        Talvea ennustaa tavienki ja telkkien lähtö,
        – Miekkoset pääsevät pois pakkasen alta ja yön!
 
 
        Enpä mä kuitenkaan voi surra, jos talviki tullee,
        Kuin suvenaikainen työn' turha se ollut tok' ei:
        Aumoja on ahoviereni täynnä, ja purnuni paisuu,
        Karjani karttunehen täyttävi rieska ja kuu;
        Jonka ma maan povehen elon uuden siemenen kylvin,
        Ei huku siellä se, ei, vaikka se nyt mätänee,
        Mut suvi uus' kuni kirkastaa taas maita, se nousee
        Uutena viljana vaan tuhvasta taivaasen päin.
 
 
        Ihminen, näinpä se sunkin suhtasi on elämässäs,
        Surras syyt' ole ei, vaikkapa vanhaksi käyt,
        Vaikkapa vanhuuden lumi pääsi ja partasi niettää,
        Hiljemmin suonesi lyö, jalkasi horjuen käy.
        Nuorra ja voimasi päivinä teit sinä miehenä työtä,
        Kasvopa karttunut sen nyt isänmaallesi jää,
        Tuo isänmaallesi jää, sekä jääpipä lapsesi hurskaat,
        Joidenka mielihin myös kelvon ja kunnian loit.
        Itse sä kuolet pois, ja sun raajasi multahan pannaan,
        Henkesi kuolematoin kuoloa tunne tok' ei,
        Vaan valo uus, kuin kirkastaapi jo uusia maita,
        Uutena luomana myös nouset sa taivaasen päin.
 

Betlehemin tähti

(Mukaelma.)

 
        Kuin Betlehemiss' itse Herra
        Neitseessä otti miehuuden,
        Ja Maria kuin ensi kerran
        Lapsensa laski seimehen;
 
 
        Niin tähti nousi, kirkkaast' hohti,
        Yön loistollansa valaisten,
        Ja tietäjät nuo kaukaa johti
        Jesuksen jalkain juurehen.
 
 
        Se tähti kirkas vielä koittaa
        Polvesta polveen maailmaan;
        Se pimeyden vallan voittaa,
        Elohon johtaa taivahan.
 
 
        Tää kirkkaus, jok' aina loistaa,
        On Herran sana harhaton.
        Se valheen, synnin, kuolon poistaa.
        Ja meille tuki, turva on.
 

Jouluaamuna

(Saksalaisen mukaan.)

 
        Oi aikaa armahinta,
        Jok' ompi jouluna!
        Nyt raukimmankin rinta
        Iloiten riemahtaa,
        Kuin loistot öisell' aikaa
        Kirkolta heijastaa,
        Ja kelloin ääni kaikaa
        Ja kirkkoon kuljetaan,
        Kuin juhlavirttä sääntäin
        Vanhukset, nuoremmat
        Nyt kaikki yhteen ääntäin
        Vahvasti veisaavat:
        Jumalalle kunnia
        Korkeudessa!
 
 
        Oi aikaa armahinta,
        Jok' ompi jouluna!
        Iloa rauhansinta
        Nyt kaikin nautitaan.
        Pois pannaan päivän vaiva
        Pois kiistat, riitaisuus,
        Ei mieltä saa nyt kaivaa
        Kateus, katkeruus.
        Nyt kohtaa lempein mielin
        Jokainen toistansa,
        Kuin enkelien kielin:
        Ään' ompi kuuluva:
        Rauha maassa!
 
 
        Oi aikaa armahinta,
        Jok' ompi jouluna!
        Valoa kirkkahinta
        Nyt yö on loistava:
        Poikansa maailmalle
        Suo Herra Jumala,
        Köyhälle, rikkahalle
        Autuudeks' armosta.
        Siis uusi mieli tulkoon
        Nyt meihin nuhteeton,
        Elomme uusi olkoon,
        Ja todeks' tulkohon,
        Ihmisille hyvä tahto!
 

Hautausvirsi

(Käännös.)

 
        Mä kuljen kohti kuolemaa,
        Jos kunne tien' lie käätty,
        Jos kuin se olkoon vaikeaa,
        Mun matkan' hautaan päättyy,
        En sitä välttää voi;
        Jos täällä riemu soi,
        Tai mua murhe rasittaa,
        Mä kuljen kohti kuolemaa.
 
 
        Mä kuljen kohti taivasta,
        Jos Jesusta en heitä;
        Mun sielun' silloin elon saa,
        Kuin ruumiin' multa peittää.
        Mä itse päättää saan:
        Jos kautta kuolon maan
        Mä seuraan Jesus Kristusta,
        Niin kuljen kohti taivasta.
 

Joulun merkitys

 
        Kas, luonto kaikki kuollut on
        Ja lehto paljas, verhoton;
        Ja pohjan talvi peittää maan,
        Yö synkkä täyttää taivahan.
 
 
        Vaan iloissaan on ihminen,
        Tuo synnin orja vaivainen:
        Jo syntyi Jesus maailmaan,
        Valaisemaan, vapahtamaan.
 
 
        Nyt hengen valo, vapaus
        On tullut, armo, pelastus;
        Pahuuden valt' on vaipunut,
        Ja kuolon kauhu haipunut!
 

III

Pyydetty pyytäjä

 
        Mikä lie minulle tullut,
        Kumma kurjoa kohannut?
        Kovan on ikävä eloni,
        Toimehen tulo tukala;
        En tunne omia maita,
        En omoa itseäni,
        Enkä mieleni menoa,
        Arvelujeni ajoa.
        Ilo on entinen eronnut,
        Lepo luopunut minusta,
        Syän on saanut sykkämähän,
        Rintani rajuamahan,
        Tulena povi palavi,
        Veri vierren valkeana.
 
 
        Mikä lie minulle tullut,
        Kumma kurjoa kohannut?
        Työn' unehtuvi usein,
        Askareet alinomoa,
        Kirves liiaksi lepäävi,
        Hakko haihtuvi ajusta,
        Välehen käsi väsyvi,
        Sormet suoniset sujuvat.
        Minne on väkeni mennyt,
        Minne muinainen neroni,
        Kunne toimi kulkenunna,
        Kunne kuntoni kaonnut?
        Kuin ennen saloa luihin,
        Asettelin ansojani,
        Pyysin pyyn, tapasin teiren,
        Osasin oravan saaha.
        Suotta nyt suorin sankojani,
        Suotta rihmoja ripustan,
        Ei puutu pätöistäkänä,
        Käy ei kunkahan ko'oista;
        Omanahan, onnenahan
        Susi syöpi syötteheni;
        Huviksehen, hyödyksehen
        Jänö juoksi langoitseni.
 
 
        Jo taisin poloinen poika,
        Pyytäjä polonalainen,
        Itse ansahan osata,
        Itse tarttua toenkin,
        Taisin pauloihin paneta,
        Saaha sankojen sisähän!
 
 
        Oli pantuna pahasti
        Sinisilmät syötikseni,
        Sangoiksipa suoritettu
        Sylet surkean-suloiset,
        Rakennettu rihmaiseksi
        Kätöset kovan keveät;
        Paulat ol' punomat Lemmen,
        Sukkamielyen sukimat;
        Pyytäjä on piika pieni,
        Saaja suu sulasimainen,
        Tytti taivon tuuittama,
        Tähtien emittelemä;
        Tuollap' on joen takana,
        Kosken kuohuvan kylellä,
        Ahon armahan ohessa,
        Lehtovaaran liepehellä.
 

Etelälle

 
        Tuuli, joka kohti kuljet
        Suloisata Savoa,
        Joka jok' aholla muistat
        Suudella sen kukkia!
 
 
        Sinulle mä viestin viedä
        Annan armahalleni,
        Viestin viedä, toisen tuoda
        Sieltä liekkuessasi.
 
 
        Jos sen siellä, jossa ennen,
        Lähtehellämme tapaat,
        Niin hänelle hellimmästi
        Suuta annella sä saat.
 
 
        Kosken kunnahall' omani
        Astuis askelin aroin,
        Varo siinä vienoistani,
        Varo kuin minä varoin!
 
 
        Jos tuo lahta soutamassa
        Oisi pursin pienoisin.
        Souda häntä, tuuittele,
        Kuin mie sousin, tuuitin.
 
 
        Vaan astuisko vastahasi,
        Niinkuin aina astui mun.
        Sylit hälle suorittaasi
        Vastahan pitäisi sun.
 
 
        Vaan jos hänt' et kohtaella
        Paikoilla tutuilla vois,
        Jos jo turve tyynelläni
        Peittehenä päällä ois;
 
 
        Heitä kukka kunnahalle,
        Hiljaa kuiskaa hautahan:
        "Tulemass' on kultasikin
        Jälestäsi Tuonelaan!"
 

Tarkk'ampujan hyräily yövahdissa, v. 1854

(Osiksi mukaelma.)

 
        Kesk'yöllä ypö-yksinän'
        Kuin astun vahti' ees ja taas,
        Niin muistelen mä mielellän'
        Erottaessa rakkauttas.
 
 
        Kuin meille lähdön hetki tul',
        Kuin rumpu käski joutumaan,
        Ja miehuus kaikki maahan sul'
        Käydessä kättä antamaan;
 
 
        Mu' itkusuin sä suutelit,
        Puristit helläst' kättäni,
        Ja sulkkunauhan solmisit
        Rintaani lemmen muistoksi.
 
 
        Siis luule en unohtanees
        Lupauksiamme vieläkään,
        Ja enpä usko mieltynees
        Sun vielä toiseen ystävään.
 
 
        Ja senpä tähden mieleni
        On kuin keväinen lämpimyys,
        Keveesti käy sydämeni,
        Vaikk' ympärin' on yö ja syys.
 
 
        Sä näillä aioin astelet
        Tuvassas tyynin askelin,
        Ja Herran puoleen huokailet
        Edest' etäisen kullankin.
 
 
        Vaan se jos mielees lennähtäis:
        Mun miekan alle joutuvan',
        Jos kyynel silmääs vierähtäis,
        Äl' ole, lapsen', milläiskään!
 
 
        Sodankin pauhu ääretöin
        Kädess' on Kaikkivaltaisen,
        Ja sotamiesi vilpitöin
        On Luojallen otollinen.
 
 
        Vaan viimeinkin jo kello lyö,
        Ja täys' on vahtivuoroni:
        Lepää levossa armas yö,
        Ja muista mu' unissasi!
 

Ruotulaisen morsian,⁵ v. 1854

 
        Yksittäin olen heitetty kuin kukka ahon laitaan,
        Ikäväni minä kätkettelen oman kallan paitaan.
 
 
        Kulta läksi Kuopioon ja meni Savon väkeen;
        Milloinkahan maailmassa häntä vielä näkee!
 
 
        Kirjan sieltä kirjoitti ja tiesi joutuvansa,
        Joutuvansa joululle ja häitä hankkivansa.
 
 
        Mökin maat on annettuna, pienoiset ja puhtaat:
        Jokivartta vaaran alta, lehtoa ja luhtaa.
 
 
        Päivä silloin paistaisi ja linnut lauleleisi,
        Koska kultan' korjassansa minut sinne veisi!
 

Rannalla-istuja neito.⁶

 
        Yksin istun ja lauleskelen,
        Aikan' on niin ikävä;
        Vesi seisoo ja linnut laulaa,
        Eikä tuulikaan vedätä.
 
 
        Oisko pursi ja punapurjeet,
        Millä mennä merten taa,
        Tuolta tuottaisin sulholleni
        Ko'on kultaa ja hopeaa.
 
 
        Sitten kutoa helskyttäisin
        Papin-paitakangasta;
        Kihlasormus se kiilteleisi —
        Voi mua, hullua neitoa!
 

Turha odotus

 
        Odottain alla akkunan
        Mä seisoin tunnin, kaksi,
        Ja aina toivoin Aunetan
        Sanassaan seisovaksi.
 
 
        Jos lehti lenti sieltä päin
        Ja päitsen' maahan raukeis,
        Mä luulin, että Aunin näin,
        Ett' akkuna jo aukeis.
 
 
        Jos yökkö eetsen' huiskahti,
        Jos huokaeli tuuli,
        Het' Aunin huiskutukseksi
        Ja ääneksi ne luulin.
 
 
        Mut häntä vaan ei kuulunut,
        Mä kolkon illan vietin,
        Jo toivokin ois sammunut,
        Vaan toisekseen näin mietin:
 
 
        "Jos tähti täivahallakaan
        Nyt tuskin yhtä tuikkaa,
        Jos pilvi vettää vihmallaan
        Sun märjemmäksi kuikkaa;
 
 
        Niin tyttö silmin tuikkavin,
        Sinulle käypä vastaan,
        Sun kuivaa sylin lämpösin,
        Vaikk' yö nyt kuinka kastaa!"
 
 
        Näin oisin tainnut pitkentää
        Kok' yöksi turhan piinan,
        Kuin rankka nauru tyrskähtää
        Takana varjosliinan.
 
 
        Mi lie sen päähän astunut,
        Mik' immen viisaan houkkais,
        Ett' ei sisään nyt laskenut,
        Vaan lempeni näin loukkais.
 
 
        Vaan vuota, vuota, vallaton,
        Sä tyynemmäksi taivut,
        Ja niinkuin hirvi hermoton
        Syliini vielä vaivut;
 
 
        Mut silloin pientä pettäjään'
        En laskekaan, – se muista!
        En suultani, en vierestän',
        Jos vaikka kuinka puista.