Kitabı oku: «Säkeniä, Kokous runoelmia», sayfa 5

Runonkerääjä

 
        Mä läksin kauas Karjalaan
        Tekoa laulun oppimaan;
        Samosin metsiä ja soita,
        Sain lauluja ja laulannoita.
 
 
        Mut turha ol' se matkani,
        Kuin tointunut ei taitoni,
        Kuin, vaikk' ol' laukku virttä täynnä,
        Ei laulu itseltäni käynnä,
 
 
        Niin seitsentoista-vuotinen
        Tul' vastahani neitonen;
        Se naurahtel' niin lempeästi,
        Ja posket hohti hempeästi.
 
 
        En haastatella taitanut,
        Ei hänkään mitään virkkanut,
        Mut katsehensa mustantummat
        Poveeni loivat tunteet kummat.
 
 
        Ne tunteet ol' niin karvahat,
        Ne tunteet ol' niin armahat,
        Ja jäät ne läksi luonnostani,
        Ja tulvat nousi tunnossani.
 
 
        En lähde koskaan Karjalaan
        Runoja enää oppimaan,
        Kuin mieleni, runoja täynnä,
        On siitä päivin virsin käynnä.
 

Servialaisia kansanlauluja

(Saksan kielestä.)

1. Kehen neito kasvanut

 
        Neito nuori, kaunis kukkaseni,
        Kehenkä sä katsoit kasvaissasi?
        Lienet koivun hoikkuutta katsellut,
        Tahi kuusen korkean kenoutta,
        Vaiko veljyeni vartaloa,
        Kuin noin suoran-hoikkaiseksi kasvoit?
 
 
        "Poika pulska, armas aurinkoni!
        Enpä kivun hoikkuutta katsellut,
        Enkä kuusen korkean kenoutta,
        Enkä veljyesi vartaloa:
        Sinuhunpa loin vaan silmän' aina."
 

2. Kukalle

 
        Kukkaseni, kaunoiseni,
        Punaiseni, pienoiseni,
        Vasta päiville puhennut,
        Elosalle ennättänyt!
        Kellenkä sinun nyt kannan,
        Kelle kannan, kellen annan?
        Annan äitille hyvälle,
        Emolleni armahalle.
        – Äitin' on tuvassa Tuonen,
        Manalan kotimajoissa.
 
 
        Kukkaseni, kaunoiseni,
        Lintuseni, lietoiseni,
        Kellenkä sinun nyt kannan,
        Kelle kannan, kellen annan?
        Antanen sisarelleni,
        Sikkoselleni sulolle.
        – Sisar on kultansa koissa,
        Miehensä majahyvänä.
 
 
        Kukkaseni, kaunoiseni,
        Ainoiseni, armahani,
        Kellenkä sinun nyt kannan,
        Kelle kannan, kellen annan?
        Antanen veli vesalle,
        Veikolle hopealleni.
        – Veli on verisoissa,
        Miesten tappotanterilla.
 
 
        Kukkaseni, kaunoiseni,
        Punaiseni, pienoiseni,
        Kellenkä sinun nyt kannan,
        Kelle kannan, kelle annan?
        – Annan armahaiselleni,
        Kullalleni, kuululleni,
        Pojalle punaposkelle,
        Simahuuli sulholleni.
        – Ei kulta kukan otossa,
        Lempeni lehoilla näillä;
        Kullan on kaukana kotinsa,
        Kolmen kosken tuolla puolen,
        Viian viiennen takana,
        Kylän kymmenennen päässä.
 

3. Tuomio

 
        Kolme kaunokaista impilasta
        Kylvi kukkasia kunnahalle.
        Jo tulevi siihen poika huima,
        Kukkia keräävi kourallisen.
        Niin tytöt salaa viritti ansan,
        Johon poikanen poloinen puuttui.
        Yksi näin: "tulehen työntäkämme!"
        Toinen näin: "ajakamme kylästä!"
        Kolmas näin: "se hirtteä pitävi!"
        Poika siihen vastahan sanovi:
        "En ole kulta työntäänne tulehen,
        En pahantekijä maast' ajaanne,
        Poik' olen, poloinen, hirtettävä
        Hirmuhirtehen – kuin neidon kaulaan!"
 

4. Toivomat

 
        Niilo nurmella lepäsi,
        Koivun kaunosen kylellä,
        Tuli siihen kolme neittä,
        Kolme kaunoista kanoa;
        Tullessahan tuumoavat.
        Astuessaan arvelevat,
        Kuk' ois kulienkin komeinta,
        Mikäpä millenkin sominta.
 
 
        Niinpä virkki vanhin impi,
        Lausui tällä lausehella:
        "Sormus ois somin minusta,
        Kullankiiluva komein,
        Jok' ois sulhon suorittama,
        Menon merkki miehelähän."
 
 
        Siitä virkki toinen tyttö,
        Lausui tällä lausehella:
        "Vyö oisi somin minusta,
        Vyöpä kaiken kaunokainen,
        Jok' ois kullan kirjaeltu,
        Ja hopein huoliteltu;
        Vyölle poikaset pälyvät,
        Silmän luovat sulhais-miehet."
 
 
        Siitä virkki nuorin neiti,
        Tyttö taitaen sanovi:
        "Niilop' ois somin minusta,
        Metsänpyytäjä parahin;
        Sormus sormessa kuluvi,
        Tuli kullan tummenevi,
        Vyöstä kirjaset katoovat,
        Hälvenee helo hopean;
        Kulu ei Niilon kaunis kaula,
        Tummene tuli silmästä,
        Ei katoa kylki lämmin,
        Huulten hälvene hunaja."
 

5. Kirous

 
        Kaikkia keräsi tyttö,
        Uupui siit' uneen.
        Tulipa poikanen pahainen,
        Havahutti näin:
        "Nouse, nouse, armas impi,
        Nyt elä lepää enää!
        Kukkakullat rinnoillasi
        Kai jo kuihtuvat,
        Se, kenelle ne keräsit,
        Toista lemmitsee."
 
 
        "Lempensä mä anteheksi
        Annan, kuitenkin
        Koston nuoli, Luoja, laske
        Kohti kurjoa!"
 

6. Rakkaiden hauta

 
        Oli kaksi kaunokaista
        Kaksi kuikista käköä,
        Ne tekivät lemmen liiton,
        Laativat lujan lupansa;
        Kumpikin käkö kukahti
        Yhden kuusosen kukilla,
        Kumpikin käkö pesihen
        Yhessä joen ve'essä,
        Yhen virran pyörtehellä,
        Yhen pyhkimen varalla.
 
 
        Kului kuuta viisi, kuusi,
        Kuluipa koko kesäkin,
        Eikä tiennyt yksikänä,
        Arvannut ainoakana.
        Kuluipa kesonen toinen
        Vierähti Jumalan vuosi,
        Jo tiesi koko kyläjäs,
        Akat arvasi kyläiset,
        Tiesi miehet, tiesi vaimot,
        Iso tiesi, tiesi äiti.
        Tuostapa emo tytärtä,
        Vanhin virkkaen varoitti:
        "Paha on hukan keralla,
        Paha on karhun kainalossa,
        Pahempi pojan parissa,
        Suoravartalon sylissä;
        Sill' on suu suloa voita,
        Hunajata huulet kaikki:
        Myrkkyä hänellä mieli,
        Sisu mustia mujuja;
        Ellys menkö, lapsueni,
        Noien poikien parihin,
        Niien kaunisten kisoihin."
 
 
        Poika vuotti, viikon vuotti
        Tulevata tyttöänsä,
        Käköä käkeävätä;
        Eipä tyttö tullutkana,
        Eikä kuulunut käköistä;
        Siitä vuottava valitti,
        Haikiansa huokaeli
        Tuikkavalle tähtyelle,
        Lemmen luoulle lohulle,
        Tähen käskevi sanoa,
        Viestin viemähän tytölle:
        "Kuole kultani ehtoolla,
        Aattoiltana nukaha,
        Niin minä pyhänä päätyn,
        Vaietessa aamun vaivun."
        Kultansa ehtoolla kuoli,
        Impi illalla nukahti,
        Poikapa pyhänä päättyi,
        Vaietessa aamun vaipui.
 
 
        Siitä hauta kaivettihin,
        Ovi Tuonen auaistihin,
        Siihen kätkettiin käköset,
        Lemmen lapset laskettihin,
        Kylki kyljen lämpimähän,
        Rinta rintoa lähelle,
        Käsi kätköhön kätösen,
        Huuli huulen hohtehesen.
        Kului kuuta viisi, kuusi,
        Vieri viikkoja Jumalan,
        Jopa poian päälaelta
        Nousi kuusi kukkalatva;
        Kului vielä kuuta kuusi,
        Vieri aikoa vähäisen,
        Jo nousi noropajuja,
        Kyynelpäitä kukkasia
        Sylistä ihanan immen,
        Tuonelan tytin tilalta,
        Nousi taimelle tasalle,
        Varsin varrelle hyvälle;
        Ne varret venyttelihen,
        Kukkansa kohottelivat,
        Kukat kuusen ympärille,
        Kuusen kaulan kierräntähän;
        Impeä itkevät siinä,
        Vienoista valittelevat,
        Nuorra mennyttä Manalle,
        Tyttinä tupahan Tuonen.
 

7. Julkasematoin rakkaus

 
        Oi sinua, autio ahonen,
        Kuin minulle muistutat muretta!
        Täss' erosi ystävä minusta,
        Eik' erotessaan sanonutkana:
        Herran halttuhun ma sun nyt heitän!
        Päähäns' painoi vaan kypäreänsä,
        Maahan mustat silmänsä alensi,
        Ja kätensä, oikean kätensä
        Poveansa vasten painallutti. —
        Kypäränsä päähään painamalla
        Armas aikoi lausua minulle:
        "Herran halttuhun ma sun nyt heitän!"
        Silmänsä alentamalla maahan:
        "Kaiken kallihin oot kultueni!"
        Poveansa painalluttamalla,
        Silläpä sanoaksensa mietti:
        "Mielestän' et milloinkaan murene!"
 

Kuinka rakkaus tulee ilmi

(Kreikkalainen.)

 
        Min vuoksi, kultani, en sais ma sulle suuta antaa!
        Yö synkkä on, niin eihän ken voi siitä kieltä kantaa.
        "Sen kuulee yö ja illan kuu ja kuulee tähdet taivaan,
        Ja tähti järveen tuikahtaa ja kielii lainehille,
        Ja keula kuulee laineilta ja lausuu laivurille,
        Ja laivamies jo aamulla sen kullallensa laulaa."
 

Angelika

(Malmströmin.)

 
        Tuohkuva tuulonen hoi, joka riemuten lehtoja lennät,
        Näitkö sä armahani, näitköpä nurmikukan?
        Kirkasvyö puronen, joka tammipimentoja puikat,
        Tokko käköistäni näit, tokkopa lintuani?
        Taivaankarva kukat, kut lempeni jalkoja saitte
        Suudella sulosuin, kuolkoten autuahat!
        Pilvi, jok' iltaruson sylihin nukahat, sinä taisit
        Taivahan ranteellen temmata Angelikan? —
        Suotta surussani soitan, ei kenkään soittoa kuule,
        Rintani huokaantaa ei kenkään käsitä;
        Ei arvaa yks'kään, mikä hirmusa huolien tuska
        Mielessäin meluaa, poltto povessani on.
        Kuitenkin, kukap' on, joka ain' eläen ilomielin
        Mustien murhetten pilviä piilevä ois?
        Ihmis-parka, o surkea oot tosiaan, kuni taivon
        Hellää kättä arot, jolta sä voimia saat!
        Maallisihin ilohin sitä itkua enpä mä vaihda,
        Jossa mä toisinahan muistojen öilläni uin,
        Muistojen öillä usein, kuni taivaan tähtiä katson,
        Jossa mun armahani, jossa Angeelika on.
        Kuitenkin, voi kuinka usein olen katketa kurja,
        Kuin muistoin sulosuus painava mieltäni on!
        Sill' oli lempikevät mullai, oli mullai kukka,
        Myrsky hävitti kevään, kuolema kukkani vei.
 

Eräs kihlaus

 
        Me valat vahvat vannoimme
        Ja sormuksia vaihdoimme,
        Kuin läksin Helsinkiin;
        Ja Ulla tyrski uskossaan
        Luj' ollaksensa ainiaan,
        Ja lensi pyörryksiin.
 
 
        Tuon toivon kanssani nyt vein,
        Ja yöt ja päivät työtä tein,
        Ja aina arvelin:
        Jos vuodet voisin ratkaista,
        Ja leivän kantaa katkaista,
        Niin uskon kostaisin.
 
 
        Mä luottavasti tuumin näin,
        Ja miel' ol' aina sinnepäin,
        Ett' Ullan vielä nain.
        "Omalta Ullaseltani"
        Nimellä: "armas Aatuni!"
        Usein sanomat sain.
 
 
        Mut vasten tuuli viskasiin,
        Ja lemmen laivan luotoihin
        Minulta myrsky vei:
        Jos kuinka oisin nuhdellut,
        Ett' oli mun unohtanut,
        Hän vastannunna ei.
 
 
        Vaan uusiin tuumiin antoihen,
        Ja otti toisen sulhasen —
        En tuota luullut ois!
        Mut siitä viisi virkkaisin,
        Vähänpä muusta huolisin:
        Kuin saisin kihlat pois!
 

IV

Laulajan sija

 
        Kyll' on maata, manteretta
        Suomen suurilla saloilla
        Monenlaisten lintusien
        Laadullansa laulaella,
        Viserrellä, sirkutella:
        Leivon tuolla taivahalla
        Pilven alla liitäellen,
        Kertun lehdossa leväten
        Kesäyöllä yksinänsä,
        Rastahankin raksutella
        Korven kylmän kainalossa,
        Peipon pellon pientarella,
        Västäräkin rauniolla;
        Allin on laulella aloa
        Savon suurilla selillä,
        Joutsenella joukutella
        Jokisuissa, suvannoissa.
 
 
        Niin miks' ei minulla oisi
        Sijoa, sanan aloa
        Suomen laulajasalissa,
        Suomen runojen seassa,
        Vaikk' on muilla pää ylempi,
        Pää ylempi, ään' isompi,
        Virret kaikki kaunehemmat!
 
 
        En mä ylhäälle yritä,
        Peremmäksi pyrikänä:
        Seison, laulan seinän luona,
        Oven suussa, orren alla,
        Laulan lasteni huviksi,
        Oman itseni iloksi.
 

Palannut runotar

 
        Ken vieras tuolta tuntuu
        Nyt käyvän luokseni?
        Ah, harvinainen on se,
        Vaan tuttu kuitenki:
        Tuhansin tervetullut,
        Runotar, lempeni!
        Kyll' on jo aikaa siitä,
        Kuin kävit luonani!
 
 
        En tästä syyttää saata
        Sinua kuitenkaan;
        Sä yhtenään yritit
        Tyköni tulemaan,
        Vaan ovet mull' ol' aina
        Sun tullas salvassa,
        Ens'-lempeni likihin
        Mä kartin joutua.
 
 
        Ah, harhateille eksyin,
        Sinusta vierastuin!
        Mä toisen oudon naisen
        Kahleihin kiehtouduin,
        Jon posket punaa hohti,
        Ja katse kuumuutta;
        Se sai mun juottaneeksi,
        Sen nim' on Mammona.
 
 
        Tään orjana ma hoipuin
        Ja häntä palvelin,
        Siks' kunnes silmän' aukeis,
        Ja irstaus inhoitti;
        Hän lemmenlaivojansa
        Ei mulle suonutkaan,
        Mut muille aina antoi,
        Ja mulle nauroi vaan.
 
 
        Siit' irti päästen jouduin
        Taas toisen taikoihin.
        Tää, Kunniatar, kiehtoi
        Mun uusiin kahleisin.
        Kääns' silmän' kiilloillansa,
        Ja lumoi liehuillaan.
        Vaan kuiva, puinea, luinen
        Hän ain' ol' armastaan'.
 
 
        Ja monta muuta naista,
        Ens'-lempen' unhottain,
        Mä uhraellen pyysin,
        Ja tyhjän aina sain.
        Näin sydänparkan' nuutui
        Ja ratk' ol' raueta,
        Kuin jälleen nyt mun etsit,
        Sä, immyt ihana!
 
 
        Suloinen taivaan tytti,
        Suur' kiitos sulle vaan,
        Kuin vielä tahdoit saattaa
        Sydämen' virkoomaan;
        Alatipa nyt annan
        Sun siellä ollasi:
        Tuhansin tervetullut,
        Runotar, lempeni!
 

Puuseppä ja runoseppä

 
        Puuseppä se allani alkaa
        Työhuoneessa aikaisen aamun,
        Hän liikkuu ja jyskää ja ryskää,
        Puun kylkeä höylätä kurnii.
        En suutu ma tuosta, en tuskau,
        Vaikk' unta en kylläksi saanut,
        Vaan nousen ja työhöni istun
        Ja laulua höylätä koetan.
        Mut työtäni puusepän työhön
        En, en silavuudessa vertaa;
        Mull' onkin puu rosopintaa,
        Myös lienevät höyläni tylsät.
 

Laulu on monta laatua

 
        Lämmin kun kukkia luo,
        Taivahan kaari kun juo
        Lahtosen lainetta vaan;
        Näistäpä laulaja viehtyy, ja yltyy
             Laulelemaan.
 
 
        Laulajan viehtävi myös,
        Amor, sun armahat työs:
        Poika kun neitoa voi
        Huulosin muiskuta, helkkyen silloin
             Kantelo soi.
 
 
        Äiti kun multahan maan
        Saattaen armainaan
        Kyynelten maljoja juo,
        Laulu sen rintahan hellillä äänin
             Lohtua luo.
 
 
        Toisinki kielin se soi:
        Ääni sen vienonen voi
        Pitkäisen pauhuna myös
        Pettäjän korvahan käydä, ja kostaa,
             Konna, sun työs.
 

Lapsuuteni paikoilta

 
        Täss' on tämä Louhivaaran salo,
        Josta kautta kouluhun kulimme
        Ennen poikapolvess' ollessani.
        Täss' ei nähdä mökkiä, majoa,
        Eikä kuulu karjan kellonkilke
        Eikä hallin haukunta salolla.
        Hongat hattaroita hajoittavat,
        Kuuset käyvät taivahan kumuhun,
        Jähmenneitten jättiläisten haamuin
        Kelot kamoittavat kulkevaista.
 
 
        Voi, kuin minä aina olin uljas
        Tästä kautta syksyin kuljettaissa!
        Minä olin, – muiden peljätessä
        Salon karhun käyvän kimppuhumme
        Taikka rosvon ryöstämään tulevan,
        Mielestäni suurin sankaria.
        Minäpä, niin uneksin ja toivoin,
        Keskellä saloa saavuttaisin
        Karannehen Kustu-Mustalaisen,
        Hänet kamppailtua kiini löisin,
        Kihlakunnan kiitokset niin saisin. —
        Toiste tiellemme tulisi karhu,
        Kiljuen, kitaansa aueksien;
        Puukkoveitsen vyöltäni vetäen
        Minä sankarin väkevän käellä
        Syoksisin sen karhulle kitahan,
        Tapettua taljan saisin kuulun,
        Jonka koivet reestän' reuhkeleisi!
 
 
        Pois on mennyt, pois, tää poikainto,
        Vaikk' on käsivarten' vahventunut:
        Mua mustalaiset mustentavat,
        Irti käyden, ilman kostottani;
        Lykyn lahja, onnen kauppa on, kuin
        Kynttä koettamatta saanen käydä
        Kaksijalka karhuin' kanssa rinnan!
 

Kynälampi

 
        Pikku lampinen
        Hietalietteines,
        Joka rantoines
        Minun lapsuen
        Olit merenän':
        Sua tervehdän!
 
 
        Kaarnalaivojan'
        Laskin laineilles,
        Sinun saattaakses
        Tuulen mukahan
        Maihin kaukaisiin,
        Merentakaisiin!
 
 
        Taikka vallatoin
        Poikaparvessa
        Kesän kuumalla
        Uida polskuroin
        Haaleiss' aalloissas
        Hietarannoillas.
 
 
        Taikka kiitelin,
        Talven tultua,
        Jääsi kannella
        Liukkain luistimin,
        Niinkuin iloinen
        Ilman leivonen.
 
 
        Oi, ken muuttaa vois
        Vielä kerrankaan
        Lapsimaailmaan! —
        Vaan se mennyt pois,
        Pois on polvekseen,
        Lapsuus rauhoineen!
 

Eräs nuorukaismuisto

 
        Jos missä matkustellen, jos kunne kulkenen,
        Sit' yhtä armast' aikaa mä aina muistelen,
        Kuin kahdeksannentoista mä täytin vuoteni,
        Ja lyyran olin saanut juur' vasta lakkiini.
        Sydämen' kevyt oli ja mielen' murheetta.
        Mä hengin, liikuin, lennin kuin leivo taivaalla,
        Jot' ilman liekka kantaa ja tuuli kuljettaa:
        Tällaisna silloin jouduin Savossa pappilaan.
 
 
        Ne kaikki vielä muistan: sen tyynen lahdekkeen,
        Ne sadat saaret, salmet ja seljän sotkineen,
        Ja Neulamäen jylhän ja Puijon korkean
        Molemmin puolin lahta kuin vahdit seisovan;
        Ja muistan Kalmonsaaren rastaineen, ruusuineen,
        Ja auringon sen taakse kullaisna laskeuneen,
        Ja kuinka kuutamalla me sinne soudeltiin,
        Suloisin Suomen kielin lauleltiin, soiteltiin.
 
 
        Ja ennen muita muistan sun, tyyni tyttönen,
        Jok' ensi lemmen liekkiin sytytit sydämen'!
        Sä päivill' aurinkoni, öill' olit kuutaman',
        Sä kaikki ajatuksen' ja kaikki unelman';
        Kuin vaan sä päällen' katsoit, niin taivas aukeni,
        Kuin kasvos poies käänsit, niin päivä pimeni, —
        – Mä tätä armast' aikaa viel' aina muistelen,
        Jos missä matkustellen, jos kunne kulkenen!
 

Eräsnä syntymäpäivänäni

 
        Jo kahdeksanneljättä vuotta,
        Ja poikana hulluan vielä!
        Olis aika jo mieheksi tulla,
        Varovaksi ja viisaaks' kuin muutkin!
 
 
        Jo kahdeksanneljättä vuotta!
        Ei viisauden hampahat varmaan
        Minun suuhuni syntyne koskaan,
        Kuin kappale toista jo puolta
        Ikäpäivi' on jälkeeni jäänyt,
        Ja poikana hulluan vielä!
 
 
        Jo kahdeksanneljättä vuotta!
        Sanotaan: mitä nuorena oppii,
        Sitä vanhana taitavi vielä.
        Väh' on saattanut oppini olla,
        Runotaitoa kenties hiukan,
        Vähän saattanen vanhana taitaa,
        Runojalkaki jäykäksi käynee,
        Ja viisasten harmaiden partain
        Parihinpa en kelvanne koskaan!
 
 
        Jo kahdeksanneljättä vuotta!
        Ja tehnyt en juur' ole muuta
        Kuin kantanut kortisen, kaksi
        Tuon yhteisen työn yritykseen!
        Näin maassa, – se kaukan' on meiltä
        Joka puutoint' on, kivitöintä,
        Laki säätänyt on, joka miehen,
        Ken muualta matkavi maahan,
        Kiven kirkoksi kanssansa tuoda;
        Kuka tuo kiven, ken tuopi kaksi,
        Sivumennen röykköhön heittäin;
        Vaan kiire on kaikilla eelleen,
        Ja valmista ei näe kenkään!
 

Syksyllä

 
        Idän römsy ikkunata huuhtoo,
        Tuuli tuivertavi pihlajata,
        Pimeyden peitto maalla riippuu,
        Tähtiä ei tuika taivahalta,
        Eikä kuudanta kumota maalle.
 
 
        Suloisempi tällöin on kuin muulloin,
        Koto kellä on, sen suojass' olla.
        Tuli vilkas liekkuu liedellämme,
        Tulen ympärillä tuossa istuu
        Mamma, pappa, mummo; mutta "pikku"
        Sep' on mummon nukkunut sylihin,
        Toinen tultukka se vauvoinensa
        Vakavasti seisoo vanhain luona,
        Sannan suusta kuunnellen satuja.
 
 
        Täti, nuori täti, hän vaan yksin
        Puutate ei toisien puheihin;
        Pahan ilman ääntä kuuntelevi,
        Levotoinna liikkuu sinne, tänne;
        Niinkuin äiti, jonka sairas lapsi
        Manalan jaanaan välillä riippuu,
        Odottavi taudin taittumusta.
 
 
        Ah, ne tällä hetkellä tätillä
        Ajatukset Atlantin merellä
        Läikkyvät "Kaleva" – laivan kanssa,
        Kannella "Kalevan" yhdyttävät
        Hänen nuoren ylkä-ystävänsä,
        Joka meren, yön ja myrskyn kanssa
        Hengestänsä tuimin taistelevi.
        Apuhun ei auta lähteminen,
        Kätt' ei kullalle käy antaminen;
        Sydänparka syvästi vaan sykkää,
        Rinta raskahasti huokailevi!
 

Joulupuu

 
        Kuusen poika, korven luota saatu,
        Jonk' on lehväs lauhkeat ja kirkkaat,
        Ei enämpi oksillas orava
        Yötä istu, ei jänölän jussi
        Juuressasi piile poikinensa,
        Viereltäsi puolavarvikost' ei
        Pyrähtele pyiden parvet lentoon,
 
 
        Kotoaspa kauas kaupunkihin
        Olet joutunut jo joulupuuksi.
        Liehuihin nyt puen punaisiin sun,
        Keltaisiin ja kullankarvaisihin;
        Kävyiksi sinulle solmielen
        Punaruusut vasta puhjennehet,
        Omenoita oksiisi sitelen
        Sekä hedelmiä Hesperian,
        Etnan kylkilöillä kypsyneitä;
        Viimein oksas, lehväsi ja latvas
        Valasen ma vahatuohuksilla,
        Tehdyillä Uraalin lehmuslehtoin
        Mehiläisen saamista varoista.
 
 
        Näin pukien joulupuuni teen sun
        Niiden autuaisten armolahjain
        Ja sen taivaanvalkeuden kuvaksi,
        Jotka kerran jouluna valuivat
        Meille Luojan laupeaan kädestä!
        Ja mun piskuiseni puuhajavat,
        Iloiten ja sua ihmetellen,
        Ympärilläs, puoleks' ymmärtäen,
        Kelt' on oikein lahjat lähtenehet!