Kitabı oku: «Säkeniä, Kokous runoelmia», sayfa 7

VII

Porthanin kuvapatsaan paljastettua

(9 p. Syyskuuta v. 1864.)

 
        Olettenhan nähneet, näätte nytkin,
        Syksyn tullen, lehden kellastuen,
        Koska päiväkulta poikkenevi
        Poies Pohjan puolelta ja valtaa
        Perimään palaavat yö ja talvi,
        Kuinka luonto lapsukaisiansa
        Utarilla ruokkii uhkuvilla:
        Elon kultaa pellot pöllyävät,
        Puut ja pensahat ne painumassa
        Ovat maahan marjakuormistansa;
        Ladot, aitat täytyy ahtamalla
        Maan ja meren riistan rikkautta,
        Sekä maanmies mielin tyytyväisin
        Kesän kuollehen jo hautaan saattaa.
 
 
        Tämänlainen runsas, täyteläinen,
        Hedelmällinen ja viljanraskas,
        Suomen tiedonnälkää sammuttava,
        Ol' sen miehen elinkerran syksy,
        Jonka muodon, vaskehen valetun,
        Tässä nyt näemme edessämme.
 
 
        Louhi, vanha Väinölän vihaaja, —
        Entisn' ei, vaan muuksi muuttuneena,
        Muinaisia tarkoin muisteleva,
        Kuink' ol' kerran viisas Väinämöinen
        Hänet kaiken kansansa keralla
        Raskaasen unehen uuvuttanut,
        Salaisesti silloin Sammon vienyt, —
        Hänp' ol' kostanut Kalevalalle,
        Nukuksihin kansan nuudutellut:
        Vierastapa täytyi sen totella,
        Vierasta ja vierahan lakia,
        Vierain kielin kirjoitettua ja
        Vierain kielin hälle lausuttua;
        Vieras vieri päällä niinkuin kerma,
        Herana vaan kansa alla hautui;
        Sävyä ja kieltä Suomalaisen
        Ei niit' oppihuoneissa osattu,
        Eikä koskaan kouluissa kysytty;
        Vilun varjossa ne värjöttivät,
        Sydänmailla synkeill' asuivat,
        Savutuvissa vaan tuhraeli, —
        Niinkuin kurja orpo lapsipuoli,
        Isintimän valtaan joutuneena,
        Pimeissä piilee soppiloissa,
        Vaikka kaikki kartano ja karja
        Oman on vanhempansa vaivannäkö.
 
 
        Sinua, Porthani, Suomen kieli
        Kiittää arvohonsa auttamasta!
        Sin' otit tuon orvon lapsintiman,
        Korjasit pois kaihosta sijasta,
        Poveasi vasten painallutit,
        Vaivaista poloista vaaliellen,
        Sinä oksat karsit, tien osotit,
        Miltä puolen polvi uusi vasta
        Löytävä ol' Suomen kansan kehdon,
        Sinä tutkit tarkalla älyllä
        Niitä Luojan luomia lakia,
        Joita myöten Suomen kieli kulkee
        Niinkuin virran hohtava hopea
        Polvitellen reunojansa myöten.
        Sinäpä sukelsit virran alle,
        Aarteen löysit sieltä simpsukoita,
        Joista Kalevala, Kanteletar
        Kudottihin sitte Suomen kielen
        Tukevaksi turva-, taikavyöksi.
 
 
        Hajallaan ja kaikki hämmentynnä
        Oli Suomen kansan aikakirjat,
        Niinkuin rauneikko raivaamaton,
        Jot' on muinoin Hiidet heitellynnä
        Telmäessään louhenlohkareilla, —
        Mitä matkamiesi muukalainen
        Taukoo kummastellen katsomahan.
        Tietäjän ikuisen into liikkui
        Sinun luonnossas: Sä lauseen lausuit,
        Hajaltansa louhet liikahtivat,
        Muotojen mukahan järjestyivät,
        Hiitten hirmurauneikko rakentui
        Suomen aiantieto-temppeliksi.
 
 
        Ja mi mies ja mikä miehenkunto
        Sinussa on silmiemme eessä!
        Kokonansa mies, mies kerrallansa!
        Jok' ei joutavia jaaritellut,
        Alennellut toisten ansioita,
        Rahan ei ajellut aartehia,
        Eikä herkkupöytiä himonnut
        Valtain porstuviss' ei pokkuroinnut,
        Eikä kultatähtiä tapaillut,
        Huojunut ei joukon huudannasta,
        Kumarrellut päivän kuulumille.
        Vakavana seisoi vaan kuin vuori,
        Jonka juurta, runkoa, sydäntä
        Rautasuonet sitkeet kiertelevät,
        Vaan sen huippu horjumattomana
        Pilvein yltä välkyttää valoa;
        Sumut sinne, saastaiset ja summat,
        Eivät pääse häntä peittämähän,
        Juuritse vaan nöyrästi matavat
        Ja sen kirkkautta kiihoittavat!
 
 
        Elos ei, Porthan, eik' esimerkkis
        Jouda eikä joudu unhotuksiin.
        Vaivasi se Louhen vallan murti,
        Suomen kansan henkihin herätti,
        Oli uuden aian aamurusko,
        Uuden paljoa paremman aian.
 
 
        Tämä aika, meidän aaveksima,
        Ole ei kuvitus Kaukomielen,
        Eikä piile pilvien takana;
        Syntynyt se on ja syntymässä
        Suomen kelpo poikien povissa,
        Sydämissä Suomen neitosien. —
        Niinkuin säen, pilvistä pudonnut,
        Sadettenkin alla sammumatta
        Kytemistään korvessa kytevi,
        Salaisesti sammalikon alla
        Kulkee mättähästä mättähäsen
        Puiden juuret poltellen, ja viimein
        Ilmivalkeahan leimahtavi,
        Siitä siirtyy, kiihtyy, laajenevi,
        Yli maan ja taivaan liekki läikkyy,
        Salon hongat maahan horjahtavat,
        Kumohonpa kaatuu korpikuuset; —
        Tällä lailla Suomen Suomalaisuus
        Sydämestä syttyy sydämehen,
        Mielestä menevi toiseen mieleen,
        Kunne yksi toivo, yksi tunne
        Sydämessä kaiken kansan sykkää,
        Tuntehesta työksi muutaksen ja
        Ajan tullen, hetken jouduttua,
        Tuhoellen turhan vastustuksen
        Edestänsä esteet raivajavi.
 
 
        Silloinpa tuo kurja Kullervoinen
        Vierahan ja viekkahan emännän
        Kivin-leivottuhun leipähän ei
        Perittyä veistään viillä poikki.
        Ei enämpi silloin Suomalainen
        Sivistyksen syrjäisen nisiä
        Ottolapsen almuna imeksi,
        Eikä tiedon tähkä-jättehiä
        Loisen lailla taikka mökkiläisen
        Poime muukalaisen peltomaalta.
        Omin kuokin käy hän kaivamahan
        Hautaa vanhan Antero Vipusen;
        Omin kielin syntyjä syviä,
        Saadut mahtipontisen povesta,
        Kaiken ihmiskunnan ihmetellä
        Ilomielin ilmoille levittää;
        Runolan rakentaa suomalaisen,
        Jossa Suomen suuret laulumiehet,
        Väinämöisen vöihin vyöteltyinä,
        Näillä Suomen soivilla sanoilla
        Sulokanteleita soittelevat!
 
 
        Silloinp' ei enämpi kielikahle
        Kammeltele suuta Suomalaisen,
        Kaksikielisyys ei kansallemme
        Luuta myöten leikkele ei liha'an
        Haavaa haitallista, vaarallista,
        Johon riettaat hetken herhiläiset
        Munia munivat myrkkyisiä.
        Yksi kieli, Väinön kieli silloin
        Sitelevi kaikki Suomalaiset
        Auran rannoilt' aikain armahilta
        Lapin raukoille rajoille asti,
        Sekä valtaistuimen valosta
        Nokisille nuotioille saakka.
        Yksi mieli silloin yhdistävi
        Henget, keskenään nyt kiistäväiset,
        Yhdeksi lujaksi, sitkeäksi,
        Sopusointuisaksi Suomenmaaksi,
        Jossa oikeus kansaa ohjelevi,
        Vapautta laki vartioivi!
 

Tervehdyssanoja 31 p. Toukok. v. 1869 seppelöidyille

Filosofian Majistereille

I

 
        Käy sisään vaan, sä Suomen runotarkin,
        Nyt Suomen suureen oppisalihin!
        Tääll' on jo sija suotu sinullenkin,
        Vaikk' ennen vieras, outo olitkin,
        On suotu sija yksin arvoin ollas
        Kuin Muusain mainioiden muinaisten,
        Ja istua sä täällä saat Shaskespearen
        Ja Danten, Göthen runotarten luo.
 
 
        Äl' ujostele yhtään, käy vaan sisään!
        Sä tosin tottunut et seuroihin,
        Joiss' askeleet on määrin mittailtavat,
        Ja sanat, taitavasti tasoitut,
        On kullanvaalla varoin punnittavat,
        Ja puku höll' ei ole muiden mukainen.
        Sä olet maalta, maalla kasvaellut,
        Maankanteletta hiljaa soitellen:
        Siell' ihaillut maailman ihanuutta
        Yöll' yksinäsi, silloinkin kuin Koi
        Taas hetken halaa Hämärikkää neittään,
        Suut' antaa punastuin ja pakenee;
        Tai hongikossa kankaan Kaiutarta
        Huudellut, kiusannut ja kuunnellut;
        Tai Udutarten kanssa kilpaa juossut,
        Kuun loistain, mesinukka-nurmilla;
        Tai Tellervon ja Tuomettaren kanssa
        Pimennoiss' ollut piiloisillakin;
        Myös rannall' istunut ja ihmetellyt,
        Kuin Sotkottaret kultakammoillaan
        Ne Vellamon, tuon valtavanhempansa,
        On hivuksia taiten hiipoineet.
 
 
        Tään verta on vaan oppia sinulla,
        Tään verta vaan ja tämänkaltaista.
        Vaan vanhemmaksi tultuas sä lauloit
        Nuo suuret virret Väinämöisestä
        Ja Sammon synnynnän ja sortumisen;
        Myös lauloit Lemminkäisen äidistä
        Nuo lempeät ja liikuttavat laulut,
        Ja kohtalot sä kerroit kauheat
        Kalervon sankarpoian Kullervoisen:
        Ja lauloitpa sä kanteleellasi
        Tuon "isättömän pirtin pimeyden"
        Ja "sulholtansa heitetyn" suruja
        Ja "syntyänsä vaikerroivan" mielen
        Ja "surujansa sukittelijan",
        Ja monta muuta laulua murehen;
        Sydämen särjetyn ja suruisen
        Salaisimmatkin, syvimmätkin
        Miel'alat, aaveet, toiveet ilmi toit.
 
 
        Nää on sun suuret lauluansiosi;
        Niit' oudoksua kyll' Apollo tais,
        Ja Helikonin immet ehk' ei ensin
        Säveltäs synkkää tainneet tajuta.
        Vaan kaikin main ja kaikin kielin kauneus,
        Se ijäinen ja oikea, on yks',
        Yks' niinkuin avaruudell' aurinkoinen,
        Vaikk' alhaalt' eri paikoin katsellen
        Sen sädestys käy eri karvoin silmään;
        Ja Suomen virret voivat viehättää
        Myös Kreikan Muusan mielen, vaikka kannel
        Ei ole lyyra, torvi huilu ei.
 
 
        Siis pyyhkäse pois kyynel silmästäsi,
        Ja käy vaan sisään, Suomen runotar!
        Tääll' on nyt kyllä suuri suurten seura,
        Tääll' eivät tosin toiset tunnekaan
        Sinua vielä talon tyttäreksi.
        Vaan siit' äl' ole, impen', milläiskään!
        Kuin astut vaan ja näyt, he kumartavat,
        Ja ystäväsi nuoret, innokkaat,
        Tuo sankka parvi tuolla Parnassilla,
        Ihaillen ottavat sun vastahan.
 
 
        Franzénin runotar ja Runebergin,
        Jotk' ennen tääll' on emännöinehet
        Ja sua tänne kauan odotelleet,
        Sun siirtyäkses heidän sijaansa,
        Nyt tervehtävät sun kuin lapseksensa,
        Vaikk' et sä lapsi heille olekaan;
        Vaan maa ja heimo heili' on yks' kuin sulla,
        Yks' suru myhähtääpi suiltanne,
        Yks' taivaan sini tuikkaa silmistänne,
        Yks' lempi mieliänne lämmittää.
        He ottavat sun lauluoppihinsa,
        Sä heille istu jalkain juurehen,
        Ja kuuntele ja ota oppiakses —
        Sull' on viel' oppimista paljonkin!
        Sun virtes vanhat eivät aina vastaa
        Tään uuden aian tointa, toiveita;
        Jo uusin kielin laajennella täytyy
        Tuo kanteleesi viisikielinen,
        Kuin ei se enää täyttä sävelt' anna
        Tään polven iloille ja suruille;
        Sun Europalt' on oppi ottaminen,
        Jos elämähän Europassa jäät;
        Sen tapoihin sun taipuasi täytyy
        Ja laulus, täällä alkamasikin,
        Jos mieli mielet viehätellä,
        Sun täällä soveltaa sen soittimiin.
 
 
        Nuo ruotsalaiset Suomen runottaret,
        Franzénin, Runebergin runotar,
        Ne voivat näitä sulle neuvoella,
        Ne näitä neuvoa ja muutakin.
        Sä kieles vaaraa ällös varaelko!
        He eivät laulamasta kielelläs
        Sun kiellä, vaikka itse vierahalla
        Kielellä sua oppiin ohjaavat.
        Vieraallako? Ei niinkään vierahalla!
        Sit' on jo kauan täällä tunnettu,
        Ja tullaan vielä kauan tuntemahan;
        Sit' olet oppimahan osaunut,
        Ja onnekses sen saitkin opituksi,
        Juur onnekses ja tueks', turvakses.
 
 
        Kas surkeoita sukulaisiamme,
        Kas Voguuleja ja Votjaakkeja
        Ja Mordvaakin ja monta muuta kansaa,
        Joidenka heimos Suomen kansa on:
        He ovat omaa kieltään käyttää saaneet
        Ja ominaisuuttansa muutakin:
        Ei vieras ennen heille tungetellut
        Ei kieltään, lakiaan, ei laulujaan;
        Ja minkä saaliin näin he saavuttivat?
        Juur ominainen heillä raakuuskin
        On vallalla ja paksuks' pinttynynnä
        Kuin karsta, jot' ei kaapia voi pois!
        He pakanoina istuvat pimeinä,
        Tai lunastuksen lempisanoma
        On niin vaan käynyt heidän mielihinsä,
        Kuin päivän valoa käy kirkasta
        Hämärä haimi silmään sokealle.
        Ja täyttäin tarpeet luontokappaleen
        He valon vaaroja kyll' eivät tunne,
        Vaan eivät valon virvoitustakaan;
        Ei taiteen lahjat lohduttele heitä,
        Ei lahja laulunkaan, kuin mykkinä
        He myrisevät mieletöintä, minkä
        Suu sattumoilta saapi sanaksi.
        Ja pian pilautuu ja mätäneepi
        – Ja on jo pilaunut ja mädännyt —
        Se oma kielikin, kuin lammin vesi,
        Jot' eivät vieraat lähteet virkistä.
 
 
        Näin ois se ehkä käynyt Suomellenkin,
        Jos onni ei ois toisin ohjaillut.
        Vaan Suomettarellenpa synnyinmaansa
        Tuoll' idän alla alkoi ikäväks'
        Jo käydä, mieli maata, maailmata
        Sen teki kauempana katsomaan.
        Hän läksi länteen päin, ja kulki, kulki,
        – Saloja, sammalsoita samoten
        Ja kuusikorpia, joiss' ei viel' ennen
        Laps' inehmoisen ollut ääntänyt,
        Ei kirveen kolke koskaan kuulununna —
        Siks' kunnes koitti hälle silmähän
        Ja mielen ilahdutti, ihastutti
        Germanian maailmasta valon koi.
 
 
        Ja siitä päivin sinnepäin on silmät
        Ain' olleet Suomella, kuin kukkasen
        Pää, päivän kulkien, sen kanssa kääntyy,
        Sen lämmintä ja loisto' isoten.
        Kyll' astui Ruotsi maahan miekan kanssa,
        Vaan orjankahlettenpa kanssa ei;
        Ijestää alkoi hän vaan itsevaltaa
        Ja ilkeyttä lain viisaan ikeellä,
        Ja joukkoa, kuin lammaslauma ennen
        Nyt järjestellä ihmiskunnaksi.
        Nyt kylät, ennen harvat, heikot, huonot,
        Jo rupes' karttumaan ja kasvamaan,
        Nyt alkoi kaupunkiakin kohota,
        Varoja koonnuttain, ja kauppamies,
        Jok' ennen karttoi Karjalan vesiä,
        Nyt skandinavilaisten lakien
        Ja rakkaan rauhan siipein suojan alla
        Jo Suomenlahta mielin purjehti.
        Miss' ennen laaksoissa ja lehtoloissa
        Ja vaaroilla ja vetten vieremin
        Puujumalallensa pakana lausi,
        Kiviä kumartain ja kantoja,
        Siell' äänet hurskaat Kristin virttä veisaa,
        Ja Kristin pyhän kirkon kellot soi!
 
 
        Näin sivistyksen siemen Suomeen kylvyi,
        Ja siitä syntyi taimi, taimesta
        Puu kaunis kasvoi, joss' on jo hedelmä.
        Tää kyllä maistuu vielä vieraalta:
        Vaan lajin kerran maassa omass' ollen
        Se meidän maan makuiseks' muunnaksen;
        Kuin meidän virrat kyllin vettelevät
        Sen juurta, ja kuin meidän päivä päältä
        Saa kyllin lämmittää sen lehviä,
        Sen mehu muuntuu, muikeus muukalainen
        Pois haipuupi, ja makeus vaan jää.
 
 
        Ja sittenpä nuo Dafnen seppeleetkin,
        Jotk' omast' ovat maasta kasvaneet,
        Suloisin Suomen sanoin painetahan
        Jo Suomen nuorukaisten kulmille.
        Ja opinaika Suomen runottaren
        Jo silloin täysi on ja ohitse,
        Ja Suomen kieli silloin sujuvammin
        Ja somemmin soi suusta laulajan,
        Kuin Suomen suuren koulun pääll' on sanat:
        Täss' emäntän' on Suomen runotar.
 

II

 
        Kesä on nyt taaskin tullut: maa ja taivas heijastaa,
        Lämmin liekkuu lounahasta, meri irti aaltoaa;
        Tuskin päivä luotehell' on lopettanut pitkän työn,
        Kuin jo Koi taas nostattaapi nukkumasta nuoren yön.
 
 
        Leht' on puussa, ruoho maassa: uusi turve juurraksen,
        Leveten se lempeästi hautain päälle veresten
        Viherjätä vaippaa alkaa niille katteeks' kutoa —
        – Oi, jos alkais sydäntenkin haavat arpeutua!
 
 
        Leivon riemu taivahalta kaiken päivää helisee,
        Yön taas yksin kerttu hellä halujansa haastelee,
        Silloin tällöin, illoin aamuin kuusikossa kukahtaa
        Käkönenkin, jok' on, Suomi, sulla lempilintuisna!
 
 
        Kyntömies se mieluisasti katselee nyt alojaan,
        Vaivannäön vainiolla näyttää kasvu korvaavan;
        Viherjöiden viljan kaiken laiho siellä lainehtii:
        Mikä taimii, mikä kukkii, putkellenkin puhkeepi.
 
 
        Näin kuin tämä luonnon riemu linnunlauluin, kukkasin,
        Näin on, nuoret ystäväni, tuntehenne teidänkin:
        Voitettu on ensi voitto, ensi voiton saalisna
        Seppele nyt kulmianne kunnialla varjostaa.
 
 
        Vaivansa ja valvontansa palkituksi tunteepi
        Äiti armas, voittoanne viettäin ilokyynelin;
        Toivoa ja rakkautta, tulevaista onnea
        Tuikkaa Teille vastahanne immen silmä suloisa.
 
 
        Elämä nyt etehenne antinensa aukenee,
        Mikä ennen kaukaa koitti, lähemmäksi lähenee;
        Rientonne nyt runsahasti rupeavat loistamaan,
        Rientehenne loistamahan, toivehenne tointumaan.
 
 
        Sitehillä suloisilla sydämien-liittonne
        Ikuiseksi, onnelliseks', kiinteäksi kiinnätte;
        Vuodet vieree, perhe kasvaa, lapset Herran lahjana
        Juur' kuin runsas ruusutarha talossanne kukoistaa.
 
 
        Kaikenlainen muukin kasvu lasten kanssa karttuupi:
        Virka nousee, leipä paisuu, kunniata koituupi,
        Kansalaisten rakkauden, ruhtinanne suosion
        Voitatte kuin voimaustenne arvollisen ansion.
 
 
        Kunnes Teille, kyllältänne nauttineille kunniaa,
        Iloa ja ystävyyttä, onnellista oloa,
        Tulee Tuonelt' armas airut, hiljaa korvaan kuiskahtaa,
        Hellin sormin sitehistä maallisista irtauttaa!
 

* * *

 
        Näin Te itse toivoksitte, ruusuilla ja kullalla
        Kuvaellen onnen aikaa, edessänne olevaa.
        Vaan ei aina, armaat veljet, käy se niinkuin kuvaillaan:
        Jumalat, jo lausui vanhat, katehet on lahjoistaan!
 
 
        Niinpä Suomellenkin Sampo suotiin kerran onneksi,
        Vaan ei saa sit' ihmisraukat kauan käytettäviksi;
        Sampo suistui aaltoihin ja heille jäi vaan muruja:
        Muruja on elon onni, suurin osa suruja!
 
 
        Katsos tuota kyntömiestä, joka vasta riemuiten
        Kynnöllensä, kylvöllensä, kevähälle kauniillen,
        Hyvin mielin hedelmätä toimestansa toivotti:
        Kuink' on riemu, syksyn tullen, muuttunut nyt murheeksi?
 
 
        Paikoin kylvi peltonsa hän vierahasen siemeneen;
        Vieras petti, pelto kasvoi onnettoman ohdakkeen!
        Toisin paikoin tarvittihin taivahalta sadetta;
        Vaan ei Ukko vettä anna, antaa rankkaa raetta!
 
 
        Eräsn' yönä sitten nousi notkelmasta norotar,
        Talven tyttö rautanäppi, harmaavaippa Hallatar:
        Maanalaisen maalle huokui hyyn ja härmän niinkuin jään;
        Loput riisti: korren kylmi, jääti tähkän täytelään!
 
 
        Näinpä, näin käy elämässä, ennenkuin sen luuletkaan:
        Kylvät kyllä, toivot touoks' kiitosta ja kunniaa;
        Konna kylvää siihen salaa Syöjättären siementä,
        Pahat kielet, nurjat mielet, vihan, vainon niität sä.
 
 
        Taikka aina takellut sä, eteenpäin et päästä voi,
        Toivees aina tyhjäks' käyvät, vaikka kuinka ahkeroi;
        Syyttäs kärsit vääryyttä, ja kova onni sua lyö,
        Lapses joutuu mieron tielle taikka armoleipää syö;
 
 
        Tahi Tuoni huoneheses astuu äkki-vieraaksi,
        Sylistäsi, rinnoiltasi rakkahasi raastaapi,
        Kattaa kukkas mustaan multaan, tupas täys' jää autioks'
        Mielestäsi maailma käy kolkoks', kylmäks' raunioks'.
 
 
        Tällöin, veljet, tarvitahan miehenkunto, kestävyys;
        Eikäpä ne omat avut autakaan, ei ystävyys;
        Turvauminen tällöin onpi ylähämpään ystävään,
        Lohdutusta, lievitystä muualta ei mistäkään!
 
 
        Niinkuin laivur' laskiessaan merta aavaa, aaltoisaa
        Pohjantähden tuikkavaisen myrskyisellä matkallaan
        Ainoaksi auttavaksi, varmaks' ottaa ohjeekseen,
        Ja näin tietää joutuvansa lahteen tyyneen, rauhaiseen;
 
 
        Ijäisyyden Toivon tähti olkoon johde Teillä näin
        Matkallanne maailmassa Tuonen tyyneen maahan päin!
        Jos se joskus peitäksenkin, se Teit' ei voi kauhistaa.
        Onhan silloin toinen turva: Uskon ankkur' laskekaa!
 
 
        Toivon tähti johtehenas, Usko laivan turvanais!
        Mikä yö, jos kuinkin synkkä, laivamiestä kamottais,
        Mikä tuul', jos kuinkin tuima, mikä myrsky puustoineen
        Voisi Teitä väärään viedä, saada laivan irralleen!
 
 
        Kaikki' ennen, kaiken kanssa pyhä, hurskas Rakkaus
        Sydämissä, töissä Teillä vahv' ain' olkohon ja uus',
        Rakkaus, jok' anteeks' antaa toisen virheet ijäkseen,
        Rakkaus, jok' aina antaa, vaan ei vaadi itselleen!
 
 
        Nämät kolme kappaletta: Usko, Toivo, Rakkaus
        Kell' on kanssaan elämässä, sill' on tosi tointumus;
        Menestys ja onni eivät taida häntä turmella,
        Eikä vaiva, vastoinkäynti, viha, vaino runnella.