Kitabı oku: «Säkeniä, Kokous runoelmia», sayfa 6

Pienelle tyttärelleni

 
        Väsyen minä katsoen silmääs,
        Joko itkenet tai iloellet;
        Ole itkus ei ilkeä ynseys,
        Se on lauha kuin lämpimä vihma;
        Myhäellessäisipä taasen
        Minust' on kun taivas aukeis
        Sekä rauhan enkelin siivet
        Liki leuhkaisi syntistä syöntän'.
        Minä silloin ain' arvaan selvään,
        Miten oot sä niin enkelinlainen:
        Muka syntyin taivaasta läksit
        Viatoinna ja puhdasna tänne.
        Suru vaan käy mieleen', kun muistan:
        Kuta kiireemmin ihmistyt täällä,
        Sitä ennemmin enkelis haihtuu,
        Ja sä taivaasta poikkenet pois!
 

Pikku Annan kuoltua

 
        Muuanna yönä taivaasta
        Katosi pikku enkeli;
        Hän läksi maata katsomaan,
        Ja meidän mökkiin laskeusi.
 
 
        Hän ol' niin kirkas, kaunoinen.
        Ja armas, lämmin luonnoltaan;
        Ei ken niin ollut kurjainen,
        Jot' ei hän saanut lohtumaan!
 
 
        Vaan enkelistä itsestään
        Maan ilma tuntui raskaalta;
        Hän liikutteli siipiään,
        Takaisin tahtoi kotiinsa.
 
 
        Ken, taivas, puhtaat lapsesi
        Maan mustuudessa viihtää vois!
        – Surusuulla hänkin myhähti,
        Ja liikahti ja lensi pois!
 
 
        Sä kirkas, puhdas enkeli
        Siell' autuasten seurassa,
        Maan heltehesen hetkeksi
        Tule vielä käymään vieraina!
 
 
        Kuin tunnet huoliin sortuneen',
        Ja kaipaus käy korvaasi,
        Kuin arvaat silmän' itkeneen,
        Niin silloin laskeu luokseni!
 
 
        Oi, silloin laskeu luokseni,
        Ja ympärillän' lentele;
        Niin huojeneepi huoleni,
        Ja sydämmeni tyynenee!
 

Leivolle

(Kesällä v. 1869.)

 
        Et suinkaan voisi leivo,
        Noin riemuisasti laulaa,
        Jos ken sun poikas poies
        Pesästäs ottaisi!
 
 
        Vaan pääsi siipes alle
        Sä piiloon peitteleisit,
        Ja kurja sydänparkas
        Surusta pakahtuis!
 

Eräsnä katkerana hetkenä

 
        Tul' kyyhky, vaikk' ei siivin,
        Ja laskeutui mun ryntäillen',
        Povehen' hiljaa hiivi,
        Ja luikahtihen lempehen'.
 
 
        Vaan kyyhky kyyksi muuttui,
        Ja mua pisti povehen,
        Ja pistimensä puuttui
        Syvälle raukkaan sydämeen'.
 
 
        Kyyn mustan myrkky kiehuu
        Ja kovin kuohuu suonissan',
        Ja koston vimma riehuu
        Nyt vielä vaan mun rinnassan'.
 
 
        Vaan poies, kosto, vaivu,
        Pois haihdu, myrkky, mielestän'!
        En teidän alle taivu;
        Kyy-park' ol' ollut – ystävän'!
 

Mun kesäni

 
        Keväällä lohdutin näin aina itseäni:
        "Mitäpäs tuosta on, jos kului kevähäni,
        Sit' ett' en niinkuin muut mä saanut vietellä,
        Mut orjan työssä mun vaan täytyy läähättää!"
 
 
        "Kuin joutuu kesonen, mä käet kukuttelen,
        Ja kuuset kuuntelen, ja merta melastelen,
        Ja ilman valoa ihailen keskiöin.
        Ja nautin luontoa, ja viihdyn runotöin."
 
 
        Jo joutui kesonen, jo joka lintu laulaa,
        Ja laineet lämpimät nyt läikkyy ilman paulaa,
        Maan suonet tykkävät, maailm' on riemuissaan,
        Ja nurmet, pellot, puut on juhlapuvuissaan.
 
 
        Mut yhtä kaikki mun ei anna aika laulaa,
        Yhäti edelleen mä kannan orjan paulaa;
        Koht' ompi ohitse jo kaunis kukkain kuu,
        Ja päivä kallistuu ja lehti kellastuu.
 
 
        Vaan enpä vieläkään saa tyyntä rantaa soutaa,
        En taida vieläkään mä laulamahan joutaa. —
        Oi kevät lauluton, oi kesä riemuton:
        Kuvapa kulkunne mun elostani on!
 

Sydämeni asukkaat

 
            Yks' perkele,
            Yks' enkeli
        Asuvat sydämessäni;
            Ne taistelee
            Ja kamppailee,
        Yks' toistaan voittaa koettelee.
 
 
            Kuin voitolle
            Pääs' perkele,
        Niin sydän synnin ahjona
            Se suitsuaa
            Ja kuumoittaa,
        Kuin Etna tulta tupruaa.
 
 
            Kuin voittaapi
            Taas enkeli,
        Se muuttuu lemmen laaksoksi;
            Ja rakkautta
            Ja rauhaa vaan
        Nyt Etnan kohta kukoistaa.
 
 
            O, milloinkaan
            Tään sodan saan
        Sydämessäni sammumaan?
            Oi enkeli,
            Jos joutuisi
        Sun avukses viel' enkeli!
 

Unetoinna

 
        Unonen, Jumalan luoma, kiehauta
        Unimettä uutta valmun pulpuista;
        Unimalja kainalohos painalla,
        Tule tänne, täällä sua tarvitaan!
 
 
        Sinä vangin, joka huokaa kahleissaan,
        Kuin suot maistaa maljastas, niin astelee
        Unissaan hän onnellisna irrallaan,
        Lehtikossa lapsinensa leikitsee.
 
 
        Muinoin uhrinsa kuin julmat tuomarit
        Löivät hirmuisihin piinapenkkeihin,
        Sinä seisoit läsnä, kurjat juottelit
        Univiinoin kesken tuskain torkuksiin.
 
 
        Merimiehen-poian maston huipussa,
        Vaikka myrsky kastattaa sit' aalloissa,
        Vaipuu silmät kiinni ja hän uinahtaa,
        Sinä kuin vaan juotat häntä maljasta.
 
 
        Tule siis jo, Uniukko, tänneki,
        Höyhenkengin hipsuttele hiljalleen,
        Ripahuta riipsilleni mettäsi;
        Otavall' on sarvet päin jo suvehen!
 

Kerran viinikellarissa

 
        Ah, katovaista on riemu kun unten häilyvä parvi,
        Viina on ainoa vaan, joss' ilo varmana on!
        – Tulkate, juokamme siis Sherry-nestehen vanhoa voimaa,
        Kunneka viikatemies meidätki niittävi pois!
        Tuonen töitäpä vaan ei estä purppuravaatteet,
        Ei sotasankarin kilp', eik' asu kulkijamen. —
        Ryyppää, nuorin veljeni! Aiall' on sukkelat siivet,
        Ennenkuin tiedätkään Tuonela tarjona on:
        Poikana leijaat vielä, jo Aiatar notkeasormi
        Tukkasi mustuuteen harmaita karvoja luo;
        Ruusun taitat ja sen ihanuutta sä hetkisen lemmit,
        Eip' ole aikaakaan, kukka jo kuihtuvi pois!
 
 
        Ryypätkämme nyt siis, niin kauan kun kuolema sallii;
        Aika se kiiruhtaa: viljalta viinoa on!
        Laske sä, lempeä mies, joka tynnörin tappia sormit,
        Öljyistä keltaa nyt sarkkani täytehen taas!
        Viina se huuhtovi huolet pois sekä kalvavan kaihon,
        Vahvana suoneni lyö, selvänä hohtavi pää;
        Maalima murheineen, tämä narrien riehumapaikka,
        Saippuarakkona vaan heiluvi eessäni nyt:
        Pois te, maan madot, pois! en teitä mä katsoa viihdi,
        Kauneus, korkeus vaan silmäni täyttävät nyt!
 

V

Koskenlaskijan morsiamet

 
        "El', armas Annani, vaalene,
        Jos Pyörtäjäkoski pauhaa;
        Sen voimaa en tosin vallitse,
        Ei löydä se koskaan rauhaa,
        Mut kellä sen kalliot tiedoss' on.
        Niin sille se nöyr' on ja voimaton."
 
 
        Näin virkkoi Vilhelmi Annalleen
        Ja itsekin purteen astuu,
        Ja päästi purtensa valloilleen,
        Sen koskessa laidat kastuu,
        Ja Pyörtäjän luontoa katsomaan
        Nyt Vilhelmi vei tätä morsiantaan.
 
 
        "Voi, kuinka kirkas on illan kuu
        Ja välkkyvä virran kalvo!
        Ei linnut liiku, ei oks', ei puu,
        Ei muut kuni tähdet valvo;
        Voi, kuinka nyt kuolema kaunis ois,
        Kuin kultansa kanssa nyt kuolla vois!"
 
 
        Näin Anna äänteli hiljalleen,
        Sen silmähän kyynel entää;
        Mut koski kiihtyvi eellehen,
        Sen voimassa venhe lentää;
        Vaan Vilho on oppinut laskemaan,
        Tää kulku se on hänen riemujaan.
 
 
        Jo laski poikana purressaan
        Hän Lyyjoen kaikki kosket,
        Useinpa Pyörtäjä kuohuillaan
        Se kasteli hältä posket;
        Ei paatoa löytynyt yhtäkään,
        Jot' ei olis tottunut välttämään.
 
 
        Mut kosken kuumassa kuohussa,
        Juur' jossa sen juoksu suorin,
        On, päällä vaahtinen vaippansa,
        Yks' Ahtolan neito nuorin;
        Se Vellamon karjoja paimentaa.
        Ja koskien kuohua katsastaa.
 
 
        Sydän on Vellamon neidollai
        Sen vaahtisen vaipan alla,
        Ja lemmen liekki se aallossa!
        Voi syttyä niinkuin maalla:
        Ja Vilhoa neitonen Vellamon
        Se katsellut kauan ja liioin on.
 
 
        Ja tuostapa neitosen rintahan
        On syttynyt outo mieli,
        Povensa kuulevi huokaavan,
        Mut kertoa voi ei kieli;
        Hän kuohujen keskehen istuksen,
        Siin' ainakin Vilhoa vuotellen.
 
 
        Niin Vilhon venhe nyt kiiruhtaa
        Kuin Pohjolan vankin myrsky,
        Se kons' on aaltojen harjalla,
        Kons' yltäki käypi hyrsky;
        Mut itse perässä hän pelvott' on,
        Vaan Annasen poski on ruusuton.
 
 
        Ilolla Vellamon neitonen
        Sen vastahan uida täyttää:
        "Se Vilho tuo on! Mut toinen ken,
        Jok' immeltä silmään' näyttää?
        – Voi, voi, mua, Vellamon neitonen,
        Sill' ompi jo kultana ihminen!"
 
 
        Jo päättää Vellamon neitonen
        Nyt toivonsa turhan kostaa,
        Ja kosken pohjasta paatosen
        Hän äkkiä pintaan nostaa,
        Johon vene Vilhelmin loukahtaa,
        Ja hän kera kultansa kuolon saa.
 
 
        Vaan suussa Pyörtäjän vieläkin
        On Vellamonneidonpaasi,
        Se paasi, jolla hän Vilhelmin
        Veneen sekä onnen kaasi;
        Mut neitosen itsensä kerrotaan
        Meressä murehtivan rakkauttaan.
 

Lähteelle kadussa

 
        Ken kehno luonnon tyttö
        Sun paikkahan pahaan
        Kuljetti kaupunkihin
        Kadusta juoksemaan?
        Olos' on aivan outo
        Ja ratki riemuton,
        Kuin läikkys, lähdeparka,
        Luvatoin täällä on.
 
 
        Kadull' on katsojansa
        Ja tarkat korjaajat,
        Kivillä peittämällä
        Sun nämät surmaavat,
        Tai täytesi la'aisten
        Rupaa ja ruuhkia,
        Sun eivät, kehnot, salli
        Kuvastaa taivasta.
 
 
        Tai ohjaavat väkisen,
        Ojittamalla maan,
        Sun mustien murien
        Sekahan juoksemaan.
        Ei siellä päivät paista,
        Ei luo hopeeta kuut,
        Ei hohda kukkaparvet,
        Hohaja honkapuut.
 
 
        Jos kirkkaan silmäs' oisit
        Hämeessä auaissut,
        Niin hietakankahalla
        Tienkäyjä uupunut
        Se päivän paahtaessa
        Sun vuostas voimaa jois,
        Ja reunallas levähtäin
        Matkaansa aprikois.
 
 
        Jos oisit syntynynnä
        Savohon, Karjalaan,
        Niin oisi kuuset nousseet
        Norossas huojumaan,
        Niin oisi kuuset nousseet
        Ja tuomet tuoksumaan,
        Ja niiden siimehessä
        Käköset kukkumaan.
 
 
        Siell' oisi poppamiehet
        Ja rammat vaivaiset
        Hopeeta ynnä kultaa
        Veteesi vuollehet;
        Ois tyttäret tyköösi
        Kesäöillä kulkeneet.
        Ja lempeä sinussa
        Salassa kylpeneet.
 
 
        Ja itse viimein oisit
        Liikkeelle lähtenyt,
        Välitse kukkakumpuin
        Ja vaarain vierellyt,
        Siit' äitisi sylihin
        Lopulla pauhanna
        Imeisten ihmetellä
        Imatran koskena.
 
 
        Vaan kehno luonnon tyttö
        Sun paikkahan pahaan
        Kuljetti kaupunkihin
        Kadusta juoksemaan.
        Olos' on aivan outo
        Ja ratki riemuton,
        Kuin läikkys, lähdeparka,
        Luvatoin täällä on.
 

Punkaharjun Laulutytön laulu

 
        Kuin päiv' on illaks' vaipunut,
        Yö alkaa maita peittää,
        Kuin tuulen henk' on haipunut,
        Ja laine loiskeen heittää;
        Niin silloin vaan
        On airoillaan
        Tää tyttö ja myös lauluillaan.
 
 
        Ken kullastaan on kaukana
        Ja ikävyyttä huokaa,
        Se huolensa ja kaihonsa
        Mun kuuluville tuokaan:
        Min täällä vaan
        Ne kaiullaan
        Mun laulun' saapi lauhtumaan.
 
 
        Sä, jonka tunteen turtaneet
        On melskeet maailmassa,
        Jolt' ihanteet on haihtuneet
        Ja sydän sammumassa:
        Käy tänne vaan,
        Niin hehkullaan
        Mun laulun' saa sun sulamaan.
 
 
        Jo kerttu helkkää lehdossa
        Kuu kumottaa tuoll' yllä;
        Näit' aistellen sä hurmeissa
        Jo huudat varmaan kyllä:
        Oi, onkohan
        Maan maailman
        Piirissä tälle vertaistaan!
 

VI

Schillerin laulu kellosta.⁷

Vivos voco. Mortuos plango. Fulgura frango

 
          Maahan vankkaan vahvistettu
          Kaava seisoo kuopassa,
          Valu on kellon valmistettu.
          Työhön, poiat, joutukaa!
          Hien otsalta
          Täytyy tippua.
          Työmme meillen arvon tuopi,
          Siunauksen Herra suopi.
 
 
         Kuin alamme nyt oiva työtä,
         Täss' oiv' on sanat paikallaan;
         Kuin kelpo lause työss' on myötä,
         Niin juoksee työmme helpompaan.
         Siis tässä tarkoin tutkikamme,
         Min heikko voima aikaan saa,
         Ja sitä miestä moittikamme,
         Ken työnsä suotta alottaa.
         Se onkin lahja ihmisellä
         Ett' ensin miettii mielessään
         Ja mittaa järjen mittehellä,
         Mink' aikoo tehdä työllähän.
 
 
          Tuokaa puuta, kuusipuuta,
          Kuivaa, jota liekki sois!
          Lähemmäksi haudan suuta!
          Että helteen horniin lois.
          Vask' jo pehmeni.
          Tuokaa tinaki!
          Että syntyis kellon aine
          Sitkeä ja kaikuvainen.
 
 
         Se, jonka taito maassa alla
        Nyt valkealla valmistaa,
        Se kirkon yllä korkealla
        On meitä kiittäin kaikuva;
        Se polvien vast' ilmauvaisten
        Käy monta korvaa koskemaan,
        Käy huolta soimaan huolivaisten.
        Ja hurskaat templiin huutamaan.
        Ja maassa täällä ihmisparkaa
        Jos mitkä vaiheet saavuttaa,
        Sen laidasta siell' ääni karkaa
        Ja kansalle ne ilmoittaa.
 
 
          Valkoisia vaskestamme
          Kuplia jo kumpuaa,
          Lipeällä ainettamme
          On nyt aika luikentaa.
          Puhdas vaahdostaan
          Myös se olkahan,
          Että soinnon selvän antais,
          Sekä kaiun kauas kantais.
 
 
        Sill' riemuisella soitollansa
        Se lapsikultaa tervehtää,
        Jok' alkaa maalla matkoansa,
        Leväten unta lempeää;
        Tään osat matkan kohtalossa
        On vielä onnen kainalossa;
        Nyt äitinrinnan hellä lempi
        On heikon armas aamuhempi —
        Vaan vuodet joutuin vierähtää.
        Ja viskaten pois tyttöin vauvan
        Jo poika syöksee maailmaan,
        Ja lähtee kanssa matkasauvan
        Nyt maata, merta tuntemaan. —
        Hän taas kuin synnyinmaansa kohtaa,
        Niin niinkuin tähti taivahan
        Siell' impi ruusuposkin hohtaa
        Ujoinen hälle vastahan.
        Niin toivo, tuska vaihetellen
        Nyt hällä mieltä ahdistaa,
        Ja yksinänsä käyskennellen
        Hän kyyneleitä vuodattaa.
        Ja milloin neittä seuraellen
        Hän hältä silmänluonnin saa,
        Niin silloin mieli leimahdellen
        Jo kohta aaltoo onnea.
        Oi armaita ja autuaita
        Ens'-lemmen kulta-aikoja,
        Kuin silm' ei nää kuin taivaanmaita,
        Ja sydän juo vaan hekkumaa;
        Oi, jospa aina kestää taitais,
        Ens'-lempi, armas riemuaikais!
 
 
        Kas, kuin piippu ruskettuvi!
          Pistän puikon taikinaan,
          Jos se siitä lasittuvi,
          Saamme käydä valamaan.
          Poiat, koetelkaa
          Valinainetta,
          Tokko hauras norjan kanssa
          Ottaa yhteen puuttuansa.
 
 
        Sill' missä vahva vienoon ryhtyy,
        Miss' ankaruus ja lempeys yhtyy,
        Niin siinä syntyy sointoisuus.
        Siis tutkikaan, ken liittoon lähtee,
        Jos taltuu luonto luontoon yhteen,
        Niin ett'ei tulis katumus.
        Hempeä on morsiamella
        Päässä kukkaseppele,
        Koska kellon soimisella
        Häntä viedään vihkille.
        Vaan tää elonjuhla päättää
        Ilon kukka-aianki,
        Lakki ynnä huntu säätää
        Neidon nuoren vaimoksi.
        Kuin himo on pois,
        On rakkaus jäävä;
        Ja kukkanen on
        Nyt heelmän tuova.
        Ja mies elämään
        Nyt vieraasen lähtee,
        Hän liikkuu ja hankkii,
        Ja liehuu ja riehuu,
        Hän riistää ja raastaa,
        Hän uhkaa ja puhkaa,
        Kuin onnea etsii.
        Näin kasvavi lahjoja, karttuen hiljaa,
        Ja aitat ne täytyvät runsasta viljaa,
        Niin perhe karttuu kuin kartano myös;
        Tuo kelpo vaimo
        Ja lapsien äiti
        Siell' toimella holhoo
        Ja lemmellänsä
        Hän perhettänsä;
        Ja tyttöjä neuvoo
        Ja poikia ohjaa,
        Ja päivällä, yöllä
        Hän aina on työllä,
        Ja voittoa vaan
        Hän järjellä saa,
        Ja paisuvin aartehin täyttävi aitan,
        Ja hyrräten rukkia kehrätä taitaa,
        Ja arkkunsa ahtavi välkkyävää
        Hän villaa ja kangasta kiiltelevää,
        Ja hyödylle kiillon ja kirkkauden lainaa,
        Ja liikkuu aina.
        Isä kartanoportaaltaan
        Ilomielellä ympäri katsoo
        Sekä laskevi onneaan,
        Nähden niityt ja notkuvat pellot,
        Kuullen kaukoa karjansa kellot,
        Nähden aittoja, lakkoja monta,
        Täynnä viljoa laskematonta,
        Kerskuen naurahtaa:
        Vahva kuin vankka maa
        On minun onneni,
        Huoneeni, voimani!
        Vaan ei liioin kiittämistä
        Ole onnen kestämistä;
        Pian rientää vahinko.
 
 
          Nyt on valmis ainehemme,
          Valamaan jo käydä saa,
          Nyt kuin torven aukasemme,
          Herran puoleen huoatkaa:
          Kaitse huonetta!
          Tappi auaiskaa!
          Savuten ja kuumin lainein
          Hyökää kaavaan kellonaine.
 
 
        Kuink' arvoinen on valkea,
        Jok' ihmisen on vallassa!
        Hänt' aina töissään, taidoissaan
        Täm' auttaa lahja taivahan.
        Vaan hirmuinen on valkea,
        Kuin kahleistansa karkoaa,
        Ja entisille juonilleen
        Kun joutuu luonnon neitonen.
        Päästyänsä valloillensa
        Katuloissa kaidoissa,
        Lyö se kaikki leimujensa
        Vimmatulla voimalla.
        Sillä työtä ihmiskätten
        Luonnon voimat vainoovatten.
        Pilvi antaa
        Sateen, kasteen,
        Maalle nesteen,
        Pilvest' ukko myös
        Nuolen lyö.
        Kuulkaa, vaikk'ei tulta näy,
        Kellot käy!
        Taivaskin
        Ruskottavi:
        Päivän rant' ei hohda niin!
        Kansa kiljuu:
        Auki tie!
        Vettä vie!
        Tuli patsain läikkyy, liekkuu,
        Paikoin viihtyy, toisin kiihtyy.
        Piiput horjuu, hirret jyskää,
        Maahan sortuin pylväät ryskää,
        Pylväät ryskää, räystäät särkyy,
        Äitit tyskää, lapset parkuu,
        Karja vinkuu,
        Hyppii, sinkuu:
        Kaikki liehuu, laahaa, liikkuu,
        Kantamusten alla kiikkuu,
        Kätten kautta kiitävillä
        Ämpärillä
        Vettä saadaan ruiskun juoda,
        Kaarin korkein liekkiin luoda.
        Ulvoin joutuu myrsky siihen
        Tulen voimaa auttamaan,
        Liekki lentää aittahan,
        Tarttuu siellä kuiviin orsiin,
        Seinähirsiin, paksuin parsiin,
        Kiitää, telmää sillä pohdin,
        Että luulis vievän maan
        Vakavilta juuriltaan,
        Töytää taivaankantta kohdin,
        Vallatoin.
        Toivotoinn'
        Ihminen ei luonnon kanssa
        Tohdi koettaa voimiansa,
        Paeten hän ahkeran
        Näkee työnsä hukkuvan.
 
 
        Tyhjät on
        Jääneet seinät,
        Ikkunoista tyhjät reiät,
        Joista tuulet kaikki käyvät;
        Suoraan aivan
        Pilkistävät pilvet taivaan
        Huoneesen.
        Ihminen tuo
        Hukkuneellen
        Onnellehen
        Silmän kerran vielä luo —
        Sitt' tyyneest' ottaa matkasauvan:
        Muu kaikk' on mennyt, mennä saa,
        Vaan kalliint' ei tok' liekki tiennyt,
        Ei lapsia, ei vaimoo vienyt,
        On perhe kaikki tallella.
 
 
          Siell' on vask' nyt valmis maassa,
          Muottihinsa mahtunut;
          Tokkohan se lähtee maasta,
          Onko työmme palkinnut?
          Valu ehk'ei luontunut?
          Tai lie muotti haljennut?
          Monta kertaa toivostamme
          Kovan onnen ottaa saamme.
 
 
        Tääll' ihmislapsi mustan mullan
        Maapeittoon uskoo töitähän,
        Maamieskin kylvää kylvöään,
        Ja toivoo siitä viljakullan,
        Kuin aika joutuu, niittävään.
        Myös tiedämm' itse joutuvamme
        Me kaikki mustaan peittoon maan,
        Vaan nousevamme arkuistamme
        Ijäiseen riemuun taivahan.
 
 
        Kirkon päältä
        Verkalleen
        Kaikuu kellot
        Hautaisten.
        Surukelloin ääni saattaa siellä
        Matkamiestä viimeisellä tiellä.
 
 
        Puolisoa, sen uskollisen,
        Ah, sen hellän lasten äitin
        On nyt Tuoni temmannunna,
        Omiltansa ottanunna,
        Mieheltä ja lapsiltai,
        Joita hälle monta sai,
        Joita itse kasvatti,
        Hellästi myös hoiteli.
        Valo on nyt perheen, huoneen
        Ijäksensä sammunut,
        Kuin on perheen äiti Tuoneen
        Majansa nyt muuttanut:
        Hänen kaipaa huoliansa
        Lapsiparvi äititön,
        Siassansa, toimissansa
        Liikkuu vieras lemmetön.
 
 
          Kunne kello jäähtynevi,
          Työ nyt raskas seisokoon,
          Niinkuin lintu laulelevi,
          Kukin jouten olkohon.
          Koska kirkkahat
          Tähdet tuikkavat
          Ja kuin iltakellot soivat,
          Irti työst' on miehet oivat.
 
 
        Askelilla ahkerilla
        Metsämiesi kiirehtivi
        Kodon kullan lämpimille.
        Kotiin käyvät määkyin lampaat,
        Paksurintaa,
        Puhdaskarvaa nautakarjaa
        Ammuin astuu
        Navetoihin pitkä sarja;
        Kulkee myös
        Lyhdekuorma,
        Lyhtehill' on
        Kirjavainen
        Kiehkurainen
        Kukkia;
        Nuoret niittomiehet käyvät
        Tanssimaan.
        Tiet ja raitit raukenevat;
        Tulen reiman ympärille
        Talon rahvas tunkeuvat.
        Portit hiljan sulkeuvat.
        Vaippa tumma
        Vaipuu maalle;
        Vaan ei rauhanmiestä kumma
        Haahmo yön
        Hämäräinen hämmästytä:
        Lain voima poistaa pahatyön.
        Laki kallis, viljavainen,
        Luojan luoma taivahainen,
        Side yksi ylhäisille,
        Hyville ja halvimmille;
        Kansakunnat liität, laitat,
        Vallattoman mielen taitat;
        Villit ihmistöille ohjaat,
        Siveyden vallan pohjaat,
        Itsekkään myös valjun saatat
        Muistamahan isänmaataan!
 
 
        Kaikki, toivoin työstä riistan,
        Auttaat toinen toisiaan,
        Koetella kilvan, kiistan
        Saavat kaikki voimiaan.
        Isäntä ja palvelija
        Vapaudessa suojan saa,
        Kaikilla on varma sija
        Vastustella sortajaa.
        Työ on miehen kunnia,
        Viljan vaivannähnyt saa;
        Ruhtinaalle arvo antakaa,
        Arvo meille työmme vaivasta.
 
 
        Rakas rauha,
        Sulo sopu,
        Olkaa, olkaa
        Tässä meidän maassakin!
        Älköön päivä moinen tulko,
        Jolloin sodan julmat joukot
        Tätä maata raatelevat,
        Jolloin taivas,
        Jonka hellä illan rusko
        Kaunistaa,
        Kylien ja kaupunkien
        Palostakin heijastaa!
 
 
          Särkekää nyt kellon kuori,
          Tarpeens' on se täyttänyt,
          Että silmää miellyttäisi
          Kalu siinä syntynyt.
          Vasaralla kolhikaa,
          Kunne kuori halkiaa.
          Kuinka kello ilmoin saadaan,
          Ell'ei rikota sen kaavaa!
 
 
        Työn taitaa irti kuorestansa
        Vaan mestar' itse irtauttaa;
        Oi surkeutta, jos virtanansa
        Tulikuuma vaski vallan saa!
        Se seinät vahvat maahan lyöpi,
        Ja kiehuin, paukkuin virtoaa,
        Ja ahnain nieluin kaikki syöpi.
        Tult', onnettuutta oksentaa.
        Kuin raaka voim' on vallan saanut,
        Niin järjestys on varsin laannut,
        Kuin tyhmä kansa ohjiin käy,
        Niin siin' ei järjen tointa näy.
 
 
        Voi maata, jossa hiljallensa
        On kertynyt paloainetta,
        Ja kansa katkoin kahlehensa
        Se itse ottaa oikeutta!
        Pahanki kellon lieriin tarttuu,
        Se vaikk' ois soipa sopua,
        Ja pauhu paisuu, kansa karttuu.
        Ja kello ulvoo kapinaa!
 
 
        Vapaus, veljeys! ääni raikuu;
        Nyt rauhanmies käy miekkahan.
        Ja torit täytyy, kadut kaikuu,
        Ja ryöstää, tappaa aljetaan;
        Ja ilvehillä hirmuisilla
        Myös vaimot leikkiä nyt lyö,
        Ja raatelijan hampahilla
        He vastustajan syömen syö.
        Ja Herran pelko aivan taukoo,
        Myös säätyisyys on voimaton,
        Ja konna kahlehensa laukoo,
        Ja kaikki hurjuus irti on.
        Julm' ompi kyllä sutten vimma,
        Terävä hammas leijonan,
        Vaan hirmuisimpa hirmuisimman
        On ihmispeto vimmassaan.
        Voi niitä, jotka sokeille
        Tuon taivaansoihdun antavat!
        He sill' ei nää, vaan kaupungille
        Ja maille palon kantavat.
          Kiitos, luoja lempeäinen!
          Niinkuin taivon kuu
          Kello kirkas, välkkyväinen
          Kuorestansa paljastuu,
          Aina kannasta
          Asti laitahan
          Tekijätä kiittää kirjat,
          Laidan lehdet, lehvät, marjat.
 
 
          Tänne, tänne
          Työmiehet kaikki! vihkikämme
          Ja uusi kello ristikämme,
          Concordia sillä nimi on,
        Se sopua vaan aina soikoon
        Ja mielet yhteen saattaa voikoon!
 
 
        Se olkoon sillä aina työ,
        Nyt mestari sen siksi lyö.
        Maast' ylhäällä se riippukohon
        Kumussa sini-taivahan,
        Ja ukon kanssa kaikukohon
        Se läsnä tähtimaailman;
        Se sieltä ääni ihmisille,
        Kut maassa täällä matavat,
        Ja oppi olkoon syntisille,
        Ett' luojoansa muistavat.
        Tuo vakaisia virkkakohon
        Ja pyhiä sen vaskisuu,
        Ja hetket lyöden lausukohon
        Kuink' armon aika karkoittuu.
        Se vaiheist' onnen vankukohon,
        Vaikk' itse ompi tunnoton,
        Ja kumeasti kaikukohon
        Maanmatkaajitten kohtaloon.
        Ja niinkuin ääni, korvaan käynyt,
        Jo kohta hiljenevi taas,
        Se neuvokoon: kuin pysyväistä
        Ei ole luotu maailmaan.
 
 
          Nuorin vahvoin nostakatte
          Kellomme nyt kuopastaan,
          Äänten maahan auttakatte,
          Ylös taivaan ilmahan.
          Nosta, nostakaa!
          Jo se kohoaa!
          Riemun kaupungille kantaa,
          Rauhast' ensi äänen antaa.