Kitabı oku: «Juha», sayfa 4

V

Kun Marja—sydän täynnä kiukkua ja kyllästystä ja elämänsä äitelyyttä—tuli kosken rannalle puoleksi juoksujalassa, ajattelematta minne juoksi, kunhan vain pääsi pois, näki hän venheen kiitävän niskasta alas, ja venheen perässä Shemeikan ikäänkuin vihaisin liikkein sauvoimella pohjasta vielä vauhtia lisäten. Vaan tuskin Shemeikka oli huomannut Marjan, kun sauvoin pyörähti kaarena pään yli toiselle puolelle, viitaten niinkuin olisi viitannut: tule! Ja Marjalta pääsi sydämestä sanaton huudahdus ja häneltä kohosi käsi, niinkuin olisi sanonut: et ottanutkaan! Ota minut! Vie minut minne hyvänsä! Elä jätä!

Marja lähti juoksemaan rantaa, ei enää mukaan päästäkseen, vaan ainoastaan nähdäkseen hänestä viimeisen vilahduksen, ennenkuin oli joutuva isoon koskeen. Hän riensi ehtiäkseen niemeen, jonka ympäri koski teki polven ja josta näki alas asti. Shemeikan venhe oli kadonnut. Marja riensi yhä kiireemmin, huivi tarttui leppään ja jäi siihen. Ei joutanut sitä ottamaan. »Miksi annoin hänen mennä? Miksi en lähtenyt, kun pyysi?» Mutta kun hän syöksähti lepikon läpi ja niemekkeen poikki takaisin kosken rantaan, näki hän Shemeikan hyppäävän venheestään maihin, kiskaisevan sen nokkaa kivien väliin, heittävän sauvoimensa venheeseen ja juoksevan avosylin vastaan. Marja pysähtyi, hoipertui taapäin juoksunsa vauhdista, häntä tartuttiin vyötäisiin, hän lyykähti maahan, häntä nostettiin, kannettiin, heitettiin venheeseen, joka ensin karahti kiviin ja sitten nytkähti ja kallistui ja hetken päästä keinui kuohujen välissä.

Marja ei liikahda kokasta, johon hänet on heitetty. Hän ei näe siinä muuta kuin taivasta ja joskus vilahtavan puun, jonka alitse kiidähtää. Toisen kerran kokka kohoo, toisen kerran se painuu. Shemeikka seisoo venheen perässä, milloin ylhäällä milloin alhaalla, takanaan kuohut ja takanaan taivas, keikkuen ylös ja alas, välistä viillettäen tyynesti, välistä tehden äkkinäisiä, voimakkaita, tempovia liikkeitä. Marja koettaa nousta, kohottaa päätään, mutta vaipuu takaisin. Hän on keskellä kuohujen ryöppyä, venhe kiitää niin, ettei hän erota muuta kuin epäselvän, vilisevän rannan, ja vettä pirskahtaa hänen kasvoilleen. Yhä vinhemmin kiitää venhe. »Voi, hyvä Isä sentään!» Pauhu yltyy, venheen laidat rutisevat, on kuin se hajoisi hänen allaan. Se on ihan kuohujen sisässä. Shemeikka on kaukana, näyttää seisovan, ei venheessä, vaan kuohuissa. Samassa hän taas on ylhäällä, suurena, jättiläisenä, tukka hajallaan, parta hulmuten kahden puolen kaulaa. Ei ole maailmassa muuta kuin Shemeikka seisomassa, hyrskyt palamassa hänen jalkainsa alla kahden puolen venhettä. Ei näy maata, ei puita, kuohut kiitävät kilpaa Shemeikan kanssa häntä takaa ajaen, mutta eivät saavuta. Yhtäkkiä sattuu sieltä häneen Shemeikan silmä, se hymähtää kiireessä, mutta on samassa taas toisaalla; on otsa rypyssä, huulet tuimassa pinnistyksessä. Marja koettaa hiukan kohottaa päätään laidan yli, suuri kivi kiitää ohi ja raapaisee venheen perää. Toinen on toisella puolen ja karahtaa kokkaan. Mutta välitse laskee Shemeikka. Marja vaipuu takaisin. »Voi, hyvä Isä sentään!»

Hän on vetänyt esiliinansa silmilleen. Mutta silloin tuntuu menon vauhti hiljenevän.

–Aa! Elä pelkää, ei hätää mitään! kuulee hän Shemeikan sanovan.

Ollaan suvannossa, Shemeikka seisoo ja meloo, ja vartalo notkuu. Hän on suuri ja komea. Ei häntä kärsi katsoa palaviin silmiin ja hehkuviin kasvoihin. Voi, jos se sentään laskisi rantaan! Mutta se ohjaa uusia kuohuja kohti.

–Päästä minut pois! Mennään maihin!

–Tahdotko? kysyy Shemeikka, ja venhe on lähellä rantaa.—Hyppää!

Vaan Marja vaipuu takaisin tuhdolle. Ei hän uskalla eikä ehdi … eikä tahdokaan. Ja samassa on suvanto lopussa, niska nielee, venhe on uudessa koskessa.

–Nyt on horna! huudahtaa Shemeikka. Hän tekee tuimia liikkeitä, venhe ryyppää itsensä vettä puolilleen, vesi kuohuu ulkona ja sisässä, pohja kolahtaa kiveen, laidat ruskaa, venhe pysähtyy.

–Souda! huutaa Shemeikka.

Mutta ennenkuin Marja pääsee airoihin, irtautuu venhe.

–Ei tarvita!

Marja on noussut istumaan. On tultu alas miltei kohtisuorasta putouksesta ja taas ollaan suvannossa.

–Päästä minut pois, rukoilee Marja. Hukutaan.

–Pane pitkäksesi, on vielä yksi nikama—sitten pääset.

Se hymähtää sieltä salaperäisesti, veitikkamaisesti. Marja tottelee. Tulkoon mitä tulee! Ei se minua enää päästä. Ja olkoon päästämättä … vieköön mihin vie!

Nyt tuntuu koski olevan tyynempi, ei kohise niin, ei tule vettä, mutta venhe tuntuu kiitävän vielä nopeammin kuin äsken, menevän kuin irtautunut suksi vaaran rinnettä sileällä lumella, kiihtyy, hyppää kuin kohona kerran pari—sitten hiljenee, kuin olisi tasaisella maalla—Marjaa pyörryttää, sydänalaa etoo, hänen on paha olla—silloin tekee kokka äkkikäänteen, Shemeikka hyppää veteen, kiskaisee venhettä keskitullosta, ja kokka karahtaa soraan. Marja aikoo nousta, mutta ennenkuin ehtii, nostaa Shemeikka hänet ylös ja kantaa maihin.

–Elä Shemeikka, elä, anna minun olla, pyytää Marja, mutta puristau samalla hänen kaulaansa ja irtauttaa siitä kätensä vasta, kun Shemeikka on laskenut hänet maahan, mättäälle, sammalen päälle. Mutta Shemeikka ei irtauta käsiään, Marjan vieressä polvillaan.

–Missä me ollaan? kysyy Marja silmänsä sulkien.

–Saaressa, sanoo Shemeikka vitkalleen… Kosken saaressa, toistaa hän.

Ja nyt sinä olet minun.

–En minä ole sinun … minä olen toisen.

–Sinä olet minun.

–Minkä tähden minä olisin sinun?

–Sentähden, että tahdot olla.

–Sinunko?

–Minun.

–Minä olen toisen … anna minun mennä…

–Olit toisen, kuiskaa Shemeikka silmissä ja äänessä riemua—olit toisen, Niin kauan kuin olit Ruotsissa, nyt olet Karjalassa.

–Karjalassako?—Miksi veit minut väkisin?

–Tulithan mielelläsi!

–Tulinko?

Eikä Marja tiennyt, oliko hän tullut, vai oliko hänet viety.

Koski lakkasi kohisemasta Marjan korvissa. Sitten se taas kohisi, mutta hyvin kaukana.

–Kanna minut koskeen, sanoo Marja.

–Lepää siinä, sanoo Shemeikka.

–Lepää sinäkin, pyytää Marja.—Elä mene.

Shemeikka kuitenkin irroittihe hänen syleilystään, ja silmä hymyili.

–Miksi sinun silmäsi minulle nauraa? kysyi Marja

–Ei se naura, vaan iloitsee.

–Miksi? Sano, miksi?

–On, kuin et olisi koskaan ennen ketään halannut.

–En olekaan … en ole koskaan ennen tiennyt…

–Mitä et ole tiennyt?

–Että tämmöistä on.

–En minäkään.

Mutta hän valehteli. Ei ollut Marja hänen ensimmäisensä. Tuntui jo kovalta Marjan käsivarsi hänen päänsä alla. Hän olisi tahtonut olla yksin.

–Olet väsynyt, sanoi Marja hellästi.

–En ole.

–Sinulla oli, rakas, kova ottelu koskessa … minä vain mukavasti venheen pohjalla viruin. Laitan sinulle vuoteen venheen kokkaan.

–Laitatko?—Laita samalla itsellesikin.

–En kuin sinulle … että oikein saisit levätä rauhassa, rakas.

–Laitahan sitten.

* * * * *

Shemeikka nukkuu venheen kokassa. Marja on koristanut sen kuin häävuoteeksi, pistellyt lehviä laidan ja varppeen väliin. Shemeikka nukkuu kuin lehtimajassa. Itse istuu Marja rannan kivellä ja ajattelee: kun olisi vesillä Shemeikan vene, niin keinuttaisin häntä kuin lasta.

Hän on tehnyt tulen kahden kiven väliin. Hänellä on tuohinen tulella ja tuon tuostakin hän kohentaa tulta ja varvuilla hämmentää.

Hänen on hyvä olla, lämmin ja ihana; hän sulkee välistä silmänsä sitä paremmin tunteakseen. Hän tuntee lämpimästä väräjävänsä, ulkoa ja sisältä, ensi kerran elämässään. Missä lienen? Miten olen tänne joutunut? Kuka lienee tuo, joka minut tänne toi?—Vaan olinpa missä hyvänsä, olipa miten hyvänsä, kuka hyvänsä tuo—kunhan vain ei ole mitään sitä, mikä oli ennen. Eikä sitä olekaan. Se on kuin poikki, katkaistu, minä olen irti … ei mikään minua enää pidätä.

On, kuin ei milloinkaan olisi voinutkaan olla maailmassa muuta kuin tuohinen tuossa, jossa hänen Shemeikalle pyytämänsä kalat kiehuvat, ja tämä sari tässä koskessa. Se, mikä on siellä, missä lienee, se ei häneen kuulu. Syyttäkööt! En minä ole heille mitään velkaa. Olen minä heille elatukseni moninkertaisesti maksanut.

Saanko minäkin kerran maailmassa valvoa mieleiseni ääressä? Odottaa hänen heräämistään? Kun nukkuisi oikein levätäkseen. Kuinka oli koskessa kaunis, kuin suuri haltija usvaisena iltana! Tuli ottamaan, niinkuin ilmassa lennättäen tähän toi. Minne aikonee tästä viedä? Ottaako vielä edemmäkin, vai tähänkö jättää? Tehköön, mitä tekee! Vaikka tähän jättäköön, vaikka haihtukoon kuin haltija ilmaan! En sure, vaikka nyt samassa pitäisi koskeen menemäni.

Shemeikka liikahti venheessään, ei herännyt, käänsihe vain toiselle kyljelleen.

Vaan ehkäpä en tarvitsekaan enää koskeen? Ehkei olekaan tämä vielä lopussa? Nyt vasta ehkä oikein alkaakin. Häntä aina odotin, tulijata, ottajatani—tulipahan, ottipahan.

Tässäkö nyt keitän, missä keittänenkin—hänen vieressään valvoen? Tässä, ihan uudessa ja entistä kuitenkin niin lähellä, että jos tulen tuohon kuuseen panisin, ne sinne sen näkisivät. Sytyttäisinkö, että pitäisi tulla karkuria hakemaan, vaatimaan »omaansa» pois? Tulisipahan! koettaisipahan! »Ei se sinun omasi ole enää!» huutaisi sille Shemeikka. Syntyisi tappelu. Olisi tuota soma nähdä. Marjalle tuli kuin ilon raivo rintaan sitä kuvitellessa. Ei Shemeikka viitsisi siltä rähjältä henkeä ottaa, tarttuisi vain käsipuoleen ja pyörähyttäisi kenkkajalkaa niin, että koskeen singahtaisi. Se menisi alas, milloin selällään, milloin mahallaan—räpiköiden vuoroin käsillä, vuoroin jaloilla, toisessa kenkä, toinen paljaana—kolin kolia koskea alas.—Mutta olkoon siellä, mitä minä hänestä enää…

Marja nosti tulelta tuohisen, jossa kalakeitto oli valmis, peitti sen vaatteella ja hiipi venheelle, jossa Shemeikka nukkui. Kasvoja, joiden päälle Marja oli levittänyt liinasen sääskien suojaksi, hän ei nähnyt, mutta näki rinnan, leveän, korkean ja kaarevan, joka hiljaa nousi ja laski; näki solakat jäsenet—ja olisi tehnyt mielensä niitä kädellään hivellä, jos ei pelännyt unta häiritsevänsä. Hiveli niitä ajatuksissaan, kaukaa, kuvitelluin liikkein.

Löytäisinkö hänelle vielä jotakin hyvää kalakeiton mausteeksi, kun herää? Hän poistui syvemmäksi saarelle. Se oli keskellä koskea, kahden yhtä kovasti kuohuvan haaran välissä. Rantojaan myöten se kasvoi koivuja ja leppiä; keskeltä oli vähän korkeampi, siinä oli kallio, kallion päällä suopyörylä, joka oli keltaisenaan lakkoja. Kivien lomassa oli alempana vatukko. Saarta kierrellessään löysi Marja vielä herukkapensaan ihan lähellä tulisijaa… »Liekö täällä kukaan koskaan ennen meitä käynyt? Tänne se minut toi. Kai se on täällä ennenkin käynyt, koska tänne osasi laskea. Toi tuttuun paikkaan! Mutta että se minut otti! Että se minusta huoli! Mikä minä olen? Suvuton, nimetön mierolainen, joka en kelvannut muille kuin sille vanhalle, puolivaivaiselle. Olenko minäkin jotakin? Ensi kerralla kun näki, jo otti. Niin puhui, niin houkutteli, suuttui, kun kuuli, etten välitä. Enkö ole nyt kuin kuninkaanpojan, maankuulun, Karjalan komeimman! Uljaaseen taloonsa vie, hyvän anopin antaa.»

Marikkoja kierrellen kosken saaressa, kallioiden välissä, jonne pauhu ei välistä kuulunut ollenkaan, välistä kuului kaukaa kuin monien metsien takaa, hän vähitellen poimi tuokkosensa täyteen, rinnassa onnen rauha, huulilla sen hymy.

VI

Shemeikka oli herännyt, reväissyt silmiltään huivin—missä olen? mitä on tapahtunut?—Silloin muistaa hän kaiken…

Olenko taas ollut mieletön? Olenko taas tehnyt järjettömän teon? Tästä vielä sodat syttyy, vainot nousee. Roskajuttu. Mitä minä siitä toisen akasta? Olisin antanut olla. Minnekä minä sen nyt panen? Kotiinko vien—vai takaisinko käännytän? Tarrautuu kiinni ja alkaa ulista ja itkeä. Kun oman etunsa ymmärtäisi, niin itse pyytäisi sauvomaan maihin. Kyllä se siitä rantaa myöten vielä kotiinsa osaisi. Sanoisi olleensa lehmän haussa ja eksyneensä, niin eivät mitään tietäisi. Ei siellä kukaan meidän lähtöämme nähnyt.

Ei ole sentään kukaan minua niin halunnut kuin tämä; ei kukaan niin kuollakseen puristanut. Ei ole ennen tiennyt miestä halanneensa. En hennoisi hänestä ihan vielä erotakaan. Vaan olisi kuitenkin parempi, kun palaisi kotiinsa. Siellä taas syksyllä tavattaisiin ja aina vastakin kulkiessa.

Shemeikka on noussut ja istuutunut tuhdolle. Siinä huomaa hän lehvät, joilla venhe on koristettu. Semmoisia joutavia ne aina. Olisi edes jotakin syömistä.

Shemeikalla on nälkä, ja ruumis on maatessa kuoleutunut. Hän katselee raukeasti ja kyllästyneesti etensä ja sylkäisee happamesti venheen pohjaan.

Tulen on tehnyt—mitä varten se on tehnyt tulen? Eihän tässä kuitenkaan ole mitään keittämistä tai paistamista. Sitä vartenko, että huomaisivat takaa-ajajat? Saattavat hyvin olla kintereillä milloin hyvänsä. Vaikka olisivat jo maatessa laskeneet ohitsekin ja pysähtyneet kosken alle väijymään.

Hän nousi ja potkaisi tulen sammuksiin ja kekäleen koskeen. Meni taas venheelleen etsimään eväskonttiaan ja repi sitä tehdessään irti lehvät venheen laidasta. Löysi kontin ja istahti kivelle. Kontissa näkyi olevan ruuan tähteitä kova kannikka ja suolakalan pyrstö.

Marja seisoi vähän matkan päässä pensaassa ja seurasi Shemeikan toimia… Aikoi ensin yllättää hänet, tulla takaa, sulkea hänet syliinsä. Mutta yhtäkkiä hän vavahti nähdessään ilmeen Shemeikan kasvoilla. Oliko se vihainen? Mistä se oli vihainen? Kenelle? Minulleko? Miksi se repi lehvät pois? Ilme sen silmissä oli kylmä, melkein julma.

Sillä on nälkä! ihastui Marja samassa nähdessään, miten Shemeikka tyytymätönnä ja happamena kävi kannikkaan käsiksi. Sillä poloisellahan on nälkä! Se raukka järsii kovaa kannikkaa eikä tiedä … eikä tiedä, että minulla on sille kalakeitto ja helmassa tuohinen marjoja täynnä. Ja kuta enemmän Shemeikan muoto synkistyi, sitä hauskempi oli Marjan.

–Eikö maita? kuuli Shemeikka naurun hyrähdyksen jostakin läheltä. Samassa hän huomasi Marjan pensaassa. Ärtyneeseen silmään hän näytti vanhalta, rumalta, isomahaiselta.

–Kah, mitä naurat?

Marja nauroi vielä hartaammin, ajatellen iloista yllätystä, jonka hän sille tekee.

–Sinun eväitäsi, mies parka, nauran. Eikö sinulla ole muuta kuin tuo…?

Shemeikka ei vastannut, haukkasi vihaisesti palan suuhunsa ja sylki samassa toisen puolen ulos.

–Olisi tässä, jos et vähyyttä katsone, niiasi Marja kiven luota ja nosti keittotuohisen piilostaan.

–Mitä sinulla siinä on?

–Vähän keitettyjä mullosia olisi.

–Mistä sinä olet niitä saanut?

–Sainpahan, mistä sain, kunhan koetat, miltä maistuvat.

Shemeikka otti tuohisen Marjan kädestä, ryyppäsi lientä ja seivästi hämmennystikulla suunsa mullosta täyteen.

–Mutta millä keinolla sinä olet saanut mullosia?

–Löysin hatustasi ongen siiman ja vavan taitoin tuolta rannalta.

Shemeikka söi, ahneesti hörppien. Marja odotti, että hän kutsuisi hänetkin toverikseen. Ei siksi, että hänellä olisi ollut nälkä, vaan että olisi kutsunut toverikseen—niinkuin Juha, joka aina kutsui toverikseen, joka ei olisi milloinkaan syönyt, ennenkuin toinen söi, vaikka olisi ollut kuinka nälkä itsellään. Ja yhä on sillä se kylmä, melkein vihainen katse. Ja miksi repi lehvät venheestä, vaikka eiväthän ne olleet tiellä? Eikö ehkä tahdokaan enää mukaansa, tästä edemmäksi?

Hän kuuli Shemeikan nousevan, ja nousi itsekin. Mutta kun hän silloin katsahti Shemeikkaan, oli se muuttunut. Pyyhkieli partaansa, kasvoilla syöneen tyytyväinen ilme. Samassa uskoi Marja erehtyneensä. Se oli ollut uuvuksissaan, ja sillä oli ollut nälkä. Ja Marja heltyi niin, että olisi tahtonut kaulaan käydä. Sanoi kuitenkin vain, marjatuohista tarjoten:

–Tässä olisi vielä vähän…

–Onko sinulla vielä marjojakin? Milloinka sinä ne poimit?

–Sinun nukkuessasi.

–Nukuinko kauankin?

–Ethän kauemmin kuin että hyvästi ennätin poimia.

–Ovat makeita marjasi, ja mainiotapa oli keittosikin.

Shemeikka söi, Marjan pitäessä tuohista hänen edessään. Eikä ollutkaan Marja hänestä enää ruma, eikä vartalo muodoton, kun oli laskenut esiliinansa alas.

–Syö sinäkin … en jaksa kaikkia.

–Minä söin jo poimiessani. Jos mitä jää…

Marjan koko olento vavahti, hän aikoi sanoa jotakin, mutta ei saanut sanotuksi—ponnisti sitten viimeiset voimansa ja sai sanotuksi:

– … ja jos mitä jää, niin saatathan ne tarvita toistenkin.

–Entäs sinä?

Shemeikka oli kiertänyt kätensä hänen vartalonsa ympäri.

–Minähän en tarvitse.

–Etkö? Mikset?

–Minulla on lyhyempi taival täältä pois kuin sinulla.

Marja koetti irroittautua. Mutta hänen hento, pehmoinen ja samalla jäntevä ruumiinsa oli hurmannut Shemeikan veriä, eikä hän päästänyt.

–Etkö tulekaan mukaan?

Marja ei voinut Shemeikan silmistä päättää, mitä vastausta hän odotti. Eikä Shemeikka enää itsekään tiennyt, mitä hän tahtoi. Marja ei vastannut.

–Minnekäs sitten? Takaisin kotiisiko?

–En ikinä sinne! huudahti Marja, hänestä irti tempautuen.

–Mutta minnekä sitten?

–Mihin hyvänsä! Lasket maihin, ehkä jonnekin osun.

Itku puristi rintaa, mutta ei vielä päässyt.

–Saitko sitten jo tarpeeksesi matkasta minun kanssani? kysyi Shemeikka tehden äänensä moittivaksi.

Marjan kasvot kiinnittyivät, niissä oli kuin hurmahenkisen, niinkuin näkyjä näkevän ilme.

–Vaikka tähän matkani päättyköön, sain sittenkin mitä elämäni kaiken toivoin!

Shemeikan silmä syttyi tuleen, veret kiehahtivat viimeisiä suoniaan myöten. Paljon oli hän naisia nähnyt, ja monta heidän tunteidensa purkausta, mutta ei koskaan ilmettä semmoista kuin minkä nyt Marjan kasvoissa. Paljon oli kuullut naisten hänelle sanovan, mutta ei kenenkään mitä tämä ja niinkuin tämä. Ei aio palata kotiinsa, vaikka se hänellä on! Lähtee ennemmin menemään, tietämättä minne! Hänestä on minulle vielä paljon iloa.

–Tulet toki mukaani, Marja!

–Ethän tahdo?

–Minä tahdon.

–Tahdotko? Sano, Shemeikka, ihanko totta tahdot? kuiskasi Marja hänen kaulaansa ripustautuen.

–En väkisin vie … mutta jos mielelläsi tulet.

–Mielellänihän minä äskenkin tulin—vai luulitko väkisin vieneesi?– Sinä! Sano!

Silloin Shemeikka veti hänet vierelleen. Marja purskahti itkuun sitä iloaan, ettei tarvinnut koskeen hypätä—jonka olisi tehnyt, jos Shemeikka olisi hänet siihen hylännyt.

Yhtä ainoata huumausta ja sen hurmausta oli ollut lähtö kotoa, koski ja suvantosaari—kuin unta oli nyt taas soutelu pitkin polveilevia virtoja, keskitse milloin kalliorantojen, milloin veteen kaatuneiden kelohonkien—viilettely lehtipurjeessa halki soikulaisten selkien, joiden nimiä ei tiennyt eikä kysynyt. Milloin oli Marja kokassa soutamassa, milloin Shemeikka, mutta aina silmä silmässä, katse katseessa, hymy hymyä houkuttelemassa, hellä sana aina päättämässä iloiset puheet:—»Oletko minun?»—»Elä kysy!»—»Onko hyvä?»—»Kysyt, vaikka tiedät.»—Ja kun ei puhuttu, vaan äänettöminä soudettiin, ei Marja päästänyt ajatuksiaan edemmä laineen viriä, jonka venhe teki veteen: missä se jälleen haihtui, siinä haihtui entinen elämä, missä se kokassa kohahteli, siinä kohahteli uusi, eikä hän tahtonut koettaakaan sitä edempää kuunnella.—»Oletko minun, Marja?»—»Elä kysy.»—»Sanohan kuitenkin.»—»Tiedäthän sen, Shemeikka.»—Ja samaa unta oli yhä maihin nousut, kulku soiden poikki ja kävely pitkin hiekkaisia harjuja honkien alla uusiin vesiin, missä oli lahdelmissa aina uusia venheitä kuin matkanhaltijain heille varta vasten kätkemiä. Oli heille nuotiopuu hakattu ja lehdesvuode havumajan katon alla valmis, mihin sattuivatkin yöpymään… Kuka lie ne tehnyt? Shemeikka vain hymähti, kun Marja sitä kysyi.

–Heitäte kokkaan lepäämään, sanoi Shemeikka kuohuvan pitkän kosken alla, monennenko, siitä ei ollut Marja enää osannut pitää lukua.– Heitäte nyt! Vedä silmillesi liina.

Ja Marja tunsi venheen nytkähtelevän huoparien voimakkaista työntelyistä, kuuli kokan loksattavan heikon vastatuulen virilaineita vastaan—huopaus hiljeni, venhe suhahti pehmoiseen hiekkaan, mutta ennenkuin Marja ehti vetää liinan pois silmiltään ja nousta, tunsi hän käden häntä nostavan polvien taipeesta ja selän takaa toisen käden, ja seisovansa rannalla.

–Jotta tulisit, niinkuin lähdit, sanoi Shemeikka.

–Missä me ollaan?

–Perillä.

Marja näki valoisan, hiekkaisen rannan, vähän ylempänä vihreän nurmen, nurmen takana solkisen koivumetsän, koivumetsän takana korkean kallioisen vaaran. Nurmikon laidassa, riippuoksaisen, kyhmyisen koivun alla oli huone, pyöreistä hongista kyhätty.

–Uskottelin sinua—ei ollutkaan taloni tätä isompi.

Ei saanut Marja sanotuksi muuta kuin hellän ihastuneen:

–Voi sinua, Shemeikka!

Hänen mieltään huikaisi, veti kyyneleen silmään, harsoon maailman ja elämän. Silmä itki, sydän iloitsi tietämättä kumpikaan mistä. Sillä somempaa, sievempää ei voinut missään olla.

–Uskottelin sinua, Marja, on vainenkin minulla talo toinenkin kuin tämä. Jos sinne halunnet, menemme? Jos tähän tyytynet, jäämme?

–Jäämme.

–Mutta minun täytyy kotonakin käydä.

–Käynet.

–Uskaltanetko yksin jäädä?

–Vaikka vuoden viipynet, vaikka kaksi, kunhan kolmantena tulet.