Kitabı oku: «Juha», sayfa 9

XVI

Shemeikka loikoo lauteilla lehvien päällä, allaan hursti, ja Anja painelee häntä selkään ja hartioihin, hieroskellen ja hivutellen, huulilla onnekas hymy, silmissä ainaisen ihastuksen ilme… Voi, sinua, oma sorea poikani!

–Annatko, levähdän vähän?

–Levähdä, levähdä, sanoo Shemeikka.

Anja laskeutuu lauteilta ja istahtaa kynnykselle—ei kuitenkaan itse levähtääkseen, vaan antaakseen Shemeikalle tilaisuuden nukahtaa kylvettyään, jos tahtoo.

–Käyn lasta katsomassa … kohta tulen.

–Käy, käy—

… On äänensä raukea ja mielensä murheinen, rakkaan. Kun saisin hänet iloiseksi, kun tietäisin, miten hänet viihdyttelisin. Joko pyrkinee mielensä pois?

Anja lähti menemään tupaan, katsomaan Marjan lasta. Omansa oli vanhan emännän hoidossa, sitä ei ollut saanutkaan otetuksi tänne, vaikka oli toivonut. Vaan en nuru, en nuru, hyvä on kaikki niinkuin Shemeikka tahtoo…

Mutta kuka on avannut tuvan oven? Olisiko Kalamatti? Joku nainen seisoi selin oveen vipukeinun luona, kumartuneena lapsen yli.

Anjalta menivät yhteen kämmenet, hän hytkähti eteenpäin, levitti kätensä ja lennähti sisään:

–Marja, Marja!—Sinä tulit! Mistä tiesit tänne tulla? Kävitkö Shemeikassa? Sieltäkö neuvoivat?

–Kalamatti oli kosken alla ongella, häneltä kuulin.

–Häneltä kuulit. Voi, että tulit! Ylen oli paha mieleni, kun en päässyt. Eihän Shemeikka meitä päästänyt. Tahtoi itse pitää lapsensa—ja minutkin. On oltu täällä melkein siitä asti, kun lähdit. Koko kesä, Marja, koko kesä!

–Eikö se nyt tuonutkaan itselleen uutta tänä kesänä? sanoi Marja venähyttäen huultaan.

–Eihän se onneton. Voi, kurjasti kävi Shemeikan! On heitä ilkeitä ihmisiä maailmassa! Kun jätäppäs, hylkääpäs Shemeikka!

–Sekö talvellinen venakko?

–Sepä se—jätti hänet Novgorodissa vai Moskovassa vai missä lienee hänet jättänyt, kun ensin oli yhdessä eletty ja menetetty kauppavoitot ja kaikki, omat ja muiden. Nylki hänet puhtaaksi paitaa myöten, miesparan, ei jättänyt sen vertaa, millä olisi saanut tuomiset tytöille ostetuksi, ei tuonut meille solkea, ei nauhan päätä. Kovin kävi se hänen sydämelleen, Shemeikan. Rakas näkyi olleen hänelle, rakas. Kun unessa minua tavoittaa, hänen nimeään huutaa, Serahviinaa. Kovin oli pahoillaan siitäkin, että sinä menit, Marja. Lähti jo koirain kera jälkeesikin, vaikkei enää tavannut. »Kaikki minut pettää, kaikki minut jättää», sanoi.

Marja pyörähti, olkapäitään kohauttaen, ja kumartui lastaan katsomaan.

–Kasvanut on, eikös ole? Herttainen on, eikös ole? Isänsä mielikki.– Ai, kuinka se rakastaa poikaasi, sylissään kantelee, sille sopertelee, sarvesta syöttää: »Ime, ime, maammosi jätti, taatto antaa rintaa Semulle, taattopa antaa.» Täällä on viihtynyt. Ei ole koko kesänä käynyt prasnikoissa, ei kisoissa missään, ei poissa muualla kuin minkä metsällä ja kalassa. »Pitäisi nyt Marjallekin kelpaamani», sanoi. Sinut se olisikin ottanut tänne, jos olisit kotona. Kun ei sinua ollut, minut otti. Menenkö sanomaan heti, vai annanko nukkua?

–En minä tahdo häntä nähdä.

–Etkö? Mikset?

–Lähden heti paikalla.

–Lähdetkö? Minkä tähden? Kun kerran tulit! Ethän menne minun tähteni? Saat hänet minulta. On hänestä jo ollut iloa minulle enemmän, kuin enää osasin toivoakaan.—Anja halasi Marjaa, ja hänen silmänsä pullahtivat kyyneliä täyteen.—Elä mene, ota hänet, pian ehkä jo muutenkin minut jättäisi, lähtee vielä sen venakkonsa jälille—on minusta iloisempaa, jos sinä saat hänet kuin joku muu—rupean vaikka piiaksenne … annatko sitten tuoda Petrin tänne?—Minä sen kanssa saunassa asun ja teitä palvelen. Vaan menen minä kokonaankin pois, jos tahdot…

–Saat, veikkonen, hänet pitää, sanoi Marja ja kumartui lapsen puoleen.

Minä lähden heti, minulla on tuolla toinen, joka odottaa.

–Olet yhä yhtä sydämikkö?

–Olen.

–Vihaat häntä yhä?

–Vihaan.

–Ethän … en usko … et voi.—Eikä Marja itsekään uskonut, mitä sanoi. Tupa häilähteli hänen silmissään, niinkuin hän olisi istunut venheen kokassa koskessa. Oliko venakko hylännyt Shemeikan? Oliko Shemeikka kysynyt minua ja lähtenyt jälkeenikin?—Miksi minä en lähtenyt yksin?—Saisinko vielä viimeisen kerran nähdä Shemeikan? Kun pysyisi Juha venheellään, niinkuin lupasi!

–Et sinä saa … sinä et saa mennä sille sanomaan, sanoi hän kuitenkin.

Vaan Anja on jo livahtanut ulos. Marja otti lapsen ja aikoi lähteä. Mutta sitten hän laski sen takaisin… Heittäköön hyvästinsä lapselleen, jos tahtoo…

Shemeikka on nukkunut lauteille lehvien päälle. On, niinkuin Anja oli hänet siihen jättänyt… Herätänkö vai annanko nukkua? On siihen uupunut, rakas. Tuli uuvuksissaan metsältä kotiin. Siihen hänet saunoitin, hivelin. Siihen nukahti solakka poika, parta posken ja käsivarren välissä. Annanko Marjan mennä lapsineen? Mutta jos pahastuu kovin?—Eikä Anja tiedä, mitä tekisi. Herahtaa kyynel. Oli niin selkeätä äsken kaikki, nyt on niin sekaisin. Mahtoi ottaa lapsensa ja mennä, ennenkuin tulin. Ottakoon ja menköön … sanon, että joku on sen salaa vienyt… En herätä, lasken lakanan hartioilleen; jos siitä herää, herätköön, jos ei herää, nukkukoon.

Mutta Shemeikka heräsi, kääntyi kylelleen, ojentelihe, haukotteli, huomasi Anjan, teki hänelle tilaa vetäytyen seinemmäksi, veti hänet vierelleen, veltosti, silmät ummessa…

–Sinne tuli vieras, sanoi Anja.

–Kuka nyt?

–Marja.

–Kuka Marja?… Marjako?

–Ruotsin Marja. Se tuli takaisin.

Tuli takaisin! Shemeikka hypähti pystyyn. Tuli sittenkin takaisin!

Vaikka meni vihoissaan?

–Anna, kun kuivaan, ennenkuin menet! sanoi Anja ja pyyhkieli ja kuivaili häntä, sill'aikaa kun Shemeikka puki ylleen.

… Sinne asti meni yksin läpi erämaiden, mutta palasi takaisin! Eikö miellyttänytkään hänen entinen äijänsä? Menikö sittenkin veriin Shemeikan syleily? Täytyipä taipua ylpeän niskan! Tuli, tuli sentään—!

Jospa tulet vielä takaisin Venäjänkin tyttö?

Ja hyvästä mielestä hymähdellen hän lähti astumaan tupatietä, mennessään päätellen miten tekee:—avaan sylini ja annan siihen heittäytyä, niinkuin ennnen.

Mutta Marja ei pankon nojassa seisten liikahdakaan vastaan, vaikka Shemeikka hetken seisoo avosylin ovessa. On totinen, jäykkä, otsa rypyssä. Ei ole näkevinäänkään. Silloin Shemeikka lähemmä tullen näkee pirtin perällä Juhan, rahilla istumassa.

Hätkähtäen hän ensin peräytyy askelen.—Niinkö?—Onko tässä sota vai rauha?—Mutta kun hän huomaa, ettei Juhalla ole asetta, astuu hän askeleensa takaisin ja jää seisomaan ovensuuhun.

–Hei, ka, on vierahia, kaukaisia vierahia! Terveheksenne!

Eivät vastaa, ei Juha eikä Marjakaan.

–Tännekö heillä matka vaiko vielä edemmä?

–Minä tulin … me tulimme ottamaan poikaa, sanoi Marja.

–Ottamahan? Isäntäkin?

–Tulin, sanoi Juha.

Hämmentyi hieman Shemeikka, seisoi ovessa, peremmä tulematta, ulos menemättä, vaieten, nojaten vuoroin toiselle jalalle, vuoroin toiselle, toinen käsi housun kauluksessa, toisella partaansa punoen. Se tulikin siis vain hakemaan lastaan? Ja otti äijänsä avukseen? Ja äijä lähti, laskettiin samat kosket, käytiin ehkä samat saaret … ja nyt se panee sen kiskomaan takaisin kosket ja suvannot sauvomaan ja selät soutamaan … ja äijä kiskoo ja soutaa… Märät ja repaleet molemmat, ja murjottavat kuin minulle äkeissään jostakin… Oli Shemeikka ollut monessa hullussa seikassa naistensa kanssa ja heidän miestensä ja lasten, joista ei kukaan tiennyt, kenen ne oikein olivat…

–Tietääkö isäntä—? kysyi hän, hilpeä kutkutus rinnan torvessa.

–Tietää, riensi Marja sanomaan, kuin enempää torjuen.

Shemeikalta revähti nauru, vastustamaton, hillitön, hampaita välkyttävä, partaa pudistuttava, päätä keikauttava nauru, pidätetty, purskahteleva, muuttuen käsiä polviin pieksäväksi hohotukseksi.

–Mitä sinä naurat? kysyi Juha, silmissä verettyvä, liikkumaton tuijotus. —Mitä sinä naurat? kysyi hän uudelleen, ponnahtaen jakkaralta, jolla istui, mutta laskeutuen samassa taas takaisin.

–Lähdetty kahteen pekkaan—ota veikkonen omasi, äijä paha!—hohohoo!

Anja on ilmaantunut oveen Shemeikan taa, nykäisee häntä hihasta, kuin moittien. Shemeikka käännähtää ja aikoo, yhä nauraen, astua kynnyksen yli.

Silloin parkaisee Anja:

–Varo, Shemeikka!

Mutta Juha on jo, kuin kontuunsa sorkittu ja satutettu ja ärsytetty karhu, karannut pystyyn, pitäen jaloista rahia, jonka päällä oli istunut. Shemeikka pyörähtää päin ja koettaa kädellään torjuen ja vartaloaan taivuttaen suojata päätään. Isku sattuu ojennettuun käteen ja käsi rempsahtaa poikki. Shemeikka kaatuu lattialle, karkaa ylös, peräytyy ovensuunurkkaan, nostaen jalkansa uuden iskun eteen. Jalan käy kuin käden, ja hän kaatuu toisen kerran. Marja on temmannut lapsen ja rientänyt ulos. Anja vaikeroi voipuneena poikkiteloin kynnykselle.

Shemeikka retkottaa avutonna lattialla, silmät kiinni, viimeistä iskua odottaen. Vaan Juha ei vielä iske. Hän vetää henkeensä, mutta ei tahdo saada, hän on yhtäkkiä niin näännyksissä, niin heikko, ettei saa kättä liikahtamaan. Hänen on, niinkuin kerran oli sudenajossa, kun päiviä hiihdettyään vihdoin, jo ollen ladulle kaatumaisillaan, oli päässyt petoa niin lähelle, että sauvalla sai häneltä selän katkaistuksi, mutta ei vielä kyennyt ottamaan hengiltä. Sen yläruumis pyrkii vielä pakoon, etujalat pitävät, mutta takajalat ja rento häntä uppoavat yhä syvemmälle lumeen. Se läähättää ja irvistää hampaitaan, selkänsä yli häristen.—Et enää pakene, vaan kidu siinä, kidu siinä, joka ainoan hiehoni raatelit, utarensa repelit—jouduitpas kerran kiikkiin sinäkin…!

–Ka, tapa sitten.

–Ennätän minä vielä…

Nyt se on siinä … eikä tarvinnutkaan apua Juha kostaakseen … teki yksin tämän, niinkuin on saanut tehdä kaiken muunkin … ja niinkuin oli miettinyt ja päättänyt kenellekään sanomatta … saavat kuulla kohta koko pitäjä ja veljet ja tervasissit … ja tekee, niinkuin ennen tehtiin: tupaan telkee ja panee pönkän päälle ja sytyttää ja siihen polttaa… Irvistä, susi, ikeniäsi, irvistä vielä vähän! … naura, ka, minkä tähden sinä et enää naurakaan?

Anja oli noussut ja aikoi kynnyksen yli tupaan.

–Pois siitä ulisemasta!—ja takakäteen sysäsi Juha hänet takaisin. Hän tunsi taas voimainsa palajavan.

–Ei luultu Juhan mitään mahtavan, kenkkajalan, vääräsäären … uskalsit, hävytön, tulla keskellä päivää pihakarsinasta ottamaan—luulit vanhaksi ja vaivaiseksi, Karjalan komea, vaan siinä olet—kierrä nyt kätesi hänen kaulaansa—juokse, juokse nyt jälkeensä, ka, tuossa on ovi, mene, saat mennä! Ota se nyt, ota vielä kerran!

–Voi, minkä teit, raajarikoksi ruhjoit—koko elämäkseen! ruikutti Anja.

–Elä siinä ruikuta … lyhyeen loppuu!

Juhalla heilui kädessä kirves, jonka oli penkin alta tavannut. Anja kiikkui hänen kainalossaan.

–Elä, hyvä mies, elä tapa … mitä pahaa hän on sinulle tehnyt?

–Ryösti minulta ainoani…

Shemeikka kohotti yhtäkkiä päätään, ponnistautuen lattialta terveen kätensä varaan.

–Ryöstinkö?

–Ryöstit.

–En minä häntä ryöstänyt.

–Ryöstit, väkisin veit!

–Sanoiko se sinulle, että minä hänet väkisin vein?

–Veit, veit!

–En minä häntä vienyt, itse rannassa syliini syöksyi.

Juha kohotti uudelleen kirveensä, mutta Anja heittäytyi Shemeikan suojaksi huutaen:

–Omasta halustaanhan Marja lähti! Shemeikkaa rakasti, täytyi rakastaa jo ensi näkemältään, ja sinua inhosi ja vihasi—itse sanoi! Sinua vihasi ja sinua kuolevaksikin toivoi!

–Toivoiko?—Toivoiko?

Juha syöksähteli edestakaisin lattialla niinkuin juopunut, kirves vielä kädessä retkuen, pöytiin, seiniin kolahdellen.

–Jos ei olisi mielellään mukaan lähtenyt, olisiko täällä kesäkautta Shemeikan kera—

–Täälläkö?

–Täälläpä täällä, tuossa noilla vuoteilla!

Shemeikka oli päässyt istumaan Anjan avulla, selkä uunin pankkoa vastaan. Siitä hän, kasvot kivusta kiinteinä, mutta huulet ivanaurun irvistyksessä huusi:

–Ei sanonut ketänä ennen halanneensa niinkuin minua—!

–Mahdoit ruhjoa hänet, et Shemeikkaa! huusi Anja säihkyvin silmin, tukka hajallaan Juhan edessä. Minulta ainoani rammaksi ruhjoit, takaapäin iskit, salamurhaaja!—Nyt se pyörtyi!

Shemeikka oli retkahtanut kylelleen, katkenneen kätensä päälle, ja mennyt tainnoksiin. Anja koetti häntä nostaa, mutta ei jaksanut. Juhalta oli luisunut kirves kädestä, ja hän seisoi älytönnä keskellä lattiaa.

–En minä saa, vaikeroi Anja, taas kyynelissä.—Miksi herätin hänet, miksi en antanut hänen nukkua? Voi, kun saisin hänet edes vuoteiden päälle tuohon—auta minua! Ka, auta minua sinä!

Ja Juha auttoi Anjaa nostamaan Shemeikkaa peremmälle pirttiä kaislavuoteelle, hän pääpuolesta nostaen, Anjan kannattaessa jaloista.

–Anna tuosta tuo päänalunen.—Juha antoi, ja Anja asetti sen Shemeikan pään alle.

Juha seisoi yhä kuin älytönnä.

–Mene nyt … ka, mene nyt, onneton, sanoi Anja huoaten ja työnsi hänet hartioista ulos.

XVII

Marja on rannassa venheen luona niemessä, ison kiven kupeessa, kyyryllään kuin piilossa, nukkuva lapsi sylissä, kolkolla rannalla, johon autiolta saarettomalta selältä loiskii kolean luoteisen laine. Harva ruohikko huojahtelee ja rantalepikko sihahtelee milloin hiljemmin, milloin kovemmin. Koski kohisee umpinaisesti lahden pohjasta.

Juha tulee rantaa myöten, kiivaasti, kompastellen väliin. Nähtyään venheen rientää hän sitä kohti. On hirveän näköinen, avopäin, lakki kädessä.

Nyt se minut tappaa—ja tappakoon. Kun ei lasta tappaisi…

Mutta Juhan tullessa lähemmä näkeekin Marja hänen kasvoillaan vain pohjattoman uupumuksen ilmeen. Huoahtaen hän istahtaa kaatuneen puun rungolle, kasvot kalseina, hiukset märkinä, otsa hikeä tippuen, leuka veltosti riippuen.

–Anna minulle anteeksi, jos saatat, sanoo Marja.

–Anteeksi… Sen äänessä on avuton, epätoivoinen raukeus, joka Marjan korvassa kuulostaa niinkuin: mitäpä se siitä enää paranee, jos annankin.

Sitten sanoo Juha, kuin itsekseen, yhä eteensä tuijottaen, ääni yhtä sammuksissa kuin katse:

–Sinua ei vietykään väkisin?

–Ei.

–Ei tehty väkivaltaa?

–Ei.

–Menit mielelläsi?

Marja ei vastannut.

–Mikset sanonut sitä minulle ennen?

–En uskaltanut.

Nyt se sen tunnustaa, kun ei voi eikä tarvitse kieltää.

–Minua kuolevaksi toivoit?

Marja ei saanut vastatuksi. Häntä alkoi tempoa nikotus sydänalasta kurkkuun… Se siis tunnustaa senkin? Olisi kieltänyt edes sen—vaikka olikin totta.

Juha nousi rajusti, työnnälti venheen vesille, niin että airot ja istuimet romahtelivat ja hyppivät ja hän itse lyykähti polvilleen työntönsä vauhdista.

–Astu venheeseen! käski hän tuimasti. Marjasta näytti, että ilme Juhan silmissä taas oli hurja, julma. Hänen kasvonsa olivat lennähtäneet punaisiksi hiusmartoa myöten. Marjan oli vallannut mieletön kauhu ja tietämättä, mitä teki, hän huusi:

–En minä tule! Sinä hukutat meidät!

–En minä teitä hukuta … sanoi Juha hiljaa vaikeroiden kuin kauan sairastanut, kasvot taas velttoina, silmät painuen hetkeksi kiinni.

–Minnekä me lähdetään? kysyi Marja arasti.

–Kotiin päin kai—vai tahdotko jäädä tänne … sitä hoitamaan?

–En, en, Juha—lähdetään vain—en minä ole sinua kuolevaksi toivonut.

Juha viittasi kädellään, niinkuin: elä sinä … kyllä minä … ei se siitä enää parane.

Marja astui venheeseen ja aikoi mennä perään.

–Rupea kokkaan, niin on parempi lapsen kanssa.

Itse asettui hän alahangoille soutamaan. Marja pani lapsen kokkaan ja tarttui airoihin.

–Anna olla, kyllä minä soudan.

Hän käänsi venheen koskea kohti, josta ajautui vaahtopalloja virran mukana. Hän souti, täytyen pian ponnistaa yhä kovemmin yhä kovenevassa vastavirrassa.

–Jos minä kuitenkin soudan.

–Anna olla.

Mutta häntä raukaisi yhä enemmän, ja hän huohotti kuin umpea vetävä hevonen… Enkö minä enää jaksakaan? Mikä minulta näin voimat vei?… Mitenkä minä nyt saan heidät ylös kaikista koskista ja vastavirroista? Minnekä ne joutuvat, jos minä kesken katkean? Hänen päätään huimasi kuin pyörtyvän. Airot vastasivat veteen kuin hyhmään, venhe ei näyttänyt liikahtavan paikaltaan; rannat seisoivat, vaikka vesi vilisi taapäin.

–Souda sitten sinäkin.

Marjan avulla päästiin ensimmäisestä nivasta ja tultiin suvantoon, jossa soutu kävi helpommin. Juha luuli soutavansa, mutta airot läpsähtelivät veteen kuin tottumattomalta, epävuoroon.

… Minä ruhjoin sen raajarikoksi. Minkä tähden minä iskin siltä poikki käden ja jalan? Eihän se ollut sen syy, että toinen lähti mielellään sen matkaan … saattoi pyrkiäkin… Ei jätä sukunsa häntä kostamatta, Karjalan parasta. Vainot siitä nostetaan… Kiusana minä vain tulen hänelle olemaan tästä lähin niinkuin tähänkin asti. Pelkää, että minä hukutan hänet ja hänen lapsensa. Se tulee sitä yöt päivät vapisemaan… Ei tule enää ehyttä elämästä… Toivoi se, toivoi se minua kuolevaksi. Ja saahan minua toivoakin, joka tämmöisiä teen vimmoissani. Syyttömän ruhjoin, hänen lapsensa isän. Isä kuin isä. Sille sai lapsen, ei minulle, ei kai milloinkaan tahtonutkaan minulle—eipä ei… Mutta saahan se talon…

Venhe kolahti rantaan kosken alla. Marja nousi lapsen kanssa maihin, Juha jäi istumaan tuhdolle kuin siihen unohtuneena, airot vedessä … saahan ne talon. Ei suku saa sitä siltä pois, kun sillä on rintapeillinen. Kaisakin sen tietää… Jäi vielä se ylin vaaranlaki kaskeamatta… Ka, kun ahdistaa henkeä… Ei nämä täältä ehkä heimolaisensa taloa hävitä, hyvää käymäpaikkaa… Jaksan minä, jaksan minä heidät ehkä pyhään mennessä sinne soutaa, kunhan tässä vähän huokaan… Vaan jos olisi jäänytkin mieluummin tänne omaansa hoitamaan…

Juha nousi vaivalloisesti, oli kompastua astuessaan maihin, otti hattunsa, käänsi sen nurin ja joi sillä vettä; pani sen nurin päähänsä ja seisoi jonkin aikaa koskea tarkastellen. Sitten alkoi hän hitaasti selvitellä vetoköyttä venheen kokassa.

Marja istui ylempänä rannalla viihdytellen lasta, joka oli alkanut itkeä kääreensä sisässä.

–Mitä se itkee?

–En tiedä … itkisikö rintaa.

–Anna sille… Ka, anna sille sitten rintaa.

–Enhän minä…

Marja päästeli kuitenkin lapsen huivista, jonka oli kääräissyt sen ympärille, ja viihdytteli sitä painaen syliinsä. Lapsi lakkasi itkemästä, hymähti, jokelsi, etsien rintaa suin, sormin, silmin—toisen lapsi, vieras, mustatukka, otsa Marjan, silmät Shemeikan…

Sille sai … minulle ei … eipä ei…

Juha oli pyörähtänyt pois, sysännyt venheen vesille, heittänyt nuoran olalleen ja alkanut astella kosken rantaa, vetäen venhettä perässään. Saatuaan sen putouksen päälle suvantoon veti hän venheen rantaan, nousi siihen ja alkoi perässä seisten sauvoa virtaa ylös.

Marja on lähtenyt mukana rantaa pitkin, noustakseen venheeseen suvannossa, ja auttaakseen sauvonnassa. Vaan näkyyhän tuo pääsevän yksinkin. Venhe nousee keveästi kiviä väistellen. Juhan selkä kumartuu ja oikenee yhä kiivaammin, vaikkei enää ole virrasta vastusta, niinkuin pyrkisi kiireesti pois, pakoon.—Eihän se vain menne ja jättäne meitä tänne? Jos se nyt sen sillä tavalla mietti? Ei, ei—!

Yhtäkkiä näkee Marja venheen pysähtyvän ja kokan ajautuvan korkealle, niinkuin kivelle. Juha painaa sauvoimellaan pohjaan, sysäten takaisin, mutta venhe ei liikahda, kallistuu vähän ja ottaa vettä sisäänsä. Se on nähtävästi kahden kiven pihdissä ja vesi painaa sitä perästä yhä lujemmalle niiden väliin. Nyt menee Juha kokkaan, iskee sauvoimen pohjaan ja koettaa laitaa vasten varovasti kammeten irtauttaa venettä. Sauvoin on tarttunut kiinni johonkin eikä lähde. Juha heittää sen siihen pystyyn ja astuu peremmäksi, horjahtaa, mutta ei kaadu. Menee uudelleen kokkaan, tarttuu taas sauvoimeen ja vääntää sitä rajusti. Se katkeaa, ja Juha hoipertuu tuhdolle, kädessä sauvoimen puolikas. Samassa irtautuu venhe, ja vesi alkaa sitä viedä.

Minkä tähden se ei tartu airoihin? Antaa mennä isoon putoukseen?—Juha! Juha! souda, minkä tähden sinä et souda?—Yhä kiihtyvää vauhtia kiitää venhe syrjittäin kuohuihin. Juha vain istuu paikallaan.—Voi onnetonta, se ei tahdokaan!—Marja juoksee niin lähelle kuin pääsee ja huitoo käsillään. Kun venhe on hänen kohdallaan putouksen jänteessä, heittää Juha, huomattuaan Marjan, sauvoimen pään veteen ja huiskauttaa kuin vastaukseksi kerran kaksi käsiään, niinkuin linnun lentoa matkien, huulilla älytön, ilmeetön hymy, hattu nurin päässä. Samassa kaatuu venhe, ja Juha suistuu putouksesta alas.