Kitabı oku: «Juha», sayfa 8

Juha käesteli ja palasi vasta iltamyöhällä.

–Missä Marja on? kysyi hän Kaisalta.

–Meni kylvettyään aittaansa.

–Hieroitko, hoitelitko?

–Ei antanut, tahtoi kylpeä itsekseen.

–Pitää liikkua hiljaa, että saa nukkua. Vie lehmät yöksi hakaan, etteivät kellojaan kalkuttele ja ammu.

Juha nukkui yönsä tallin ylisillä, ettei omaan aittaansa mennen ehkä kolinallaan häiritsisi Marjaa. Koetettuaan turhaan saada unta silmiinsä hiipi hän Marjan aitan taa ja kuulosti, korva seinää vasten. Ei kuulunut nukkuvan hengitystä, kerran vain heikko rykäisy ja toisen kerran niinkuin valveilla olevan huokaus.

XIV

Marja nukkuu aitassaan. Hän ei enää nuku, mutta ei vielä ole oikein hereilläkään. Hän on Shemeikan talon saunassa, lauteilla, lapsi vieressään olkien päällä. Yhtäkkiä se ei olekaan lapsi, vaan kissan penikka, jonka hän repäisee rinnoiltaan ja nakkaa lattialle. Siellä se on taas lapsi ja makaa lakanallaan kynnyksen alla. Marja ei saa itseään irti, on niinkuin olisi sidottuna käsistään ja jaloistaan lauteisiin. Askeleita tömähtää seinän takana. Luukku avataan, ja joku kuuluu tunkevan siitä päätänsä sisään, mutta Marja ei kuonnu näkemään, kuka se on. Ovi temmataan auki. Shemeikan äiti nostaa jalkansa kynnyksen yli. Marja tahtoo huutaa, ettei saa astua lapsen päälle, mutta ei saa ääntään tulemaan. Silloin se ei olekaan Shemeikan äiti, vaan Juhan. Se ei tulekaan sisään, vaan peräytyy ja huutaa ulos: »Tule katsomaan! Ennen seisoivat sen rinnat kuin täydet siemensäkit, nyt ne retkuvat kuin nuotan perä. Se on tehnyt lapsen!—Ka, tuossahan se onkin!» Se ottaa sen, ja antaa sille, joka on työntänyt päänsä ikkunan luukusta. »Vie se avantoon, Juha, vie avantoon se venäläisen siittämä sikiö!» Marja huutaa: »Elkää viekö minun lastani!» ja herää.

Oliko kukaan kuullut hänen huutonsa? Hän nousee ja raottaa ovea. Ei näy ketään. Koko piha on tyhjä. Marjan päätä pyörryttää, ja hän horjuu takaisin vuoteeseen.

Mitä tästä kaikesta vielä tulee? Saanko minä sen enää milloinkaan tänne?

Saapiko Anja sen tuoduksi tänne? Kuinka minä saatoin sen sinne jättää?

Kun sille ei nyt juuri olisi jotakin tapahtunut?

Se oli Anjan tuuma, ja Shemeikan äiti oli siihen lopulta suostunut. Vaan jos suostuikin vain siksi, että pääsisivät minusta? Jos eivät tuokaan lasta? Eikö olisi parempi, että sanon Juhalle kaikki, kuin että koetan häntä pettää? Sehän puolusti minua äitiäänkin vastaan. Vaikka kyllä kai se jotakin aavistaa ja luulee. Vaan jos mitä uskoo, ei kai olisi puolustanut. Ei, se ei usko, se pitää minua yhtä hyvänä kuin ennen. Mitenkä minä sitten saatan sille puhua? Ei se saata ottaa toisen lasta—joka on omaa lasta aina itselleen toivotellut.—Mahtoiko kukaan kuulla, mitä unissani huusin?

Marja meni horroksiin ja nukkui jonkin aikaa. Sitten hän nousi ja meni tupaan. Siellä oli Kaisa ja luki. Nyt vasta huomasi Marja, että oli sunnuntai—niinkuin silloin, kun hän lähti. Olivat kaikki päivät menneet salolla sekaisin.

–Missä isäntä on?

–Lieneekö pistäytynyt metsään.

Jotakin sanoakseen Marja virkkoi:

–On pantu siihen uusi siltapalkki.

–Kun entinen särkyi, sanoi Kaisa.

–Oliko se jo laho?

–Ei ollut laho, vaan kun isäntä sen särki.

Ja vähitellen Kaisa kertoi, kuinka isäntä vimmastuneena jostakin äidilleen … niin no, saatanhan sen nyt sanoakin mistä—siitä mitä se sanoi, että olitte muka mennyt mielellänne … niin siitä vimmastui ja paiskasi hakkurin lattiaan … oli siitä sitten pitkät ajat kuin höperönä… Voi, kuinka se suri teitä!

Marjan täytyi päästä pois Kaisan tutkivan katseen alta. Hän lähti ulos, käyskenteli paikasta toiseen. Ei se käy, ei siitä tule mitään. Ei se milloinkaan kestä kuulla kaikkea, niinkuin se on. Kun edes osaisin olla sille hyvä. Mutta enhän saanut häntä edes kohti käyneeksi, en edes kättä annetuksi. Minkä tähden minä olen tämmöinen?… Että sittenkin lähdin, etten kuitenkin jäänyt odottamaan Shemeikan tuloa… Jos jollakin tavalla pääsisin tämän elämän alkuun, ainakin siksi aikaa kun tulevat lapsen kanssa tai kun saatan ruveta heitä edes odottamaan. Eivät ne sieltä ainakaan muutamiin viikkoihin vielä tule, jos tulevat milloinkaan. Kun tulisivat, lähtisin täältä heti vaikka kerjäten meren rantaan.

Marja harhaili pihassa ja rannassa ja minkä missäkin, katseli mitään näkemättä, mihinkään silmää kiinnittämättä. Kaikki taisi olla entisellään, ka, tuossahan oli vielä neula, jonka hän viime kesänä oli pistänyt aitan nurkkaan. Mutta se oli kaikki vierasta, niinkuin hän tässä olisi vain ollut läpimatkalla jonnekin. Kun pääsisin täältä, kun olisin minä lähtenyt eikä anoppi. Hän loittoni pihasta, laskeusi hakaan, missä kuuli lehmien kellot. Yhtäkkiä seisoi Juha hänen edessään polulla. Eivät ensin osanneet sanoa sanaakaan toisilleen. Sitten sanoi Marja:

–Lähdin katsomaan lehmiä…

Juha virkkoi:

–Olin veräjiä korjaamassa…

Ja sitten he menivät kumpainenkin taholleen.

Se karttaa minua, ajatteli Juha pihaan mennessään. Välttää katsomasta minua silmiin, niinkuin ennenkin. Ei ole vielä kättäkään antanut. Eikähän syyttä minua soimaakaan. Saahan semmoista miestä halveksiakin, joka antaa ryöstetyn vaimonsa olla rosvojen maassa siksi, kunnes se itse sieltä tulee, yksinäinen vaimoihminen vieraalta maalta vihollisten käsistä, läpi korpien ja nevojen. Ja kun tulee, mitenkä otetaan vastaan? Sill'aikaa kun siellä missä surkeudessa eläneekin, sill'aikaa anoppi täällä minun luvallani emännöi ja karkaa sen kimppuun kuin kiljuva peto. Ja Marja saattaa luulla, että minäkin olen uskonut ja ehkä yhä vieläkin uskon samaa, koska olen antanut sen täällä olla koko ajan.

Marja oli hetken päästä palannut. He ovat syöneet kolmisin, Juha, Marja ja Kaisa. Ei ole puhuttu juuri mitään. Syötyä on Kaisa mennyt, Marja on jäänyt tyhjentämään pöytää ja pyyhkimään astioita pankon kulmalla. Juhasta näyttää, että se odottaa jotakin. Nyt se on selvitettävä. Hän on sen jo sanomassa, kun taas peräytyy, kerran toisensa perästä. Viimein hän äänensä tyyneksi pakottaen saa sanotuksi:

–Mi-mitenkä sinä sieltä tänne osasit … ja ja-jaksoit?

–Kun eksyin milloin, niin etsin, mistä näkyi tämä meidän vaara.

–Tätä kohti kuljit! Se sinulle tien näytti? Kotivaara!

–Se.

Nyt se oli saatava sanotuksi. Mutta jos se siitä loukkaantuu. Jos minä sillä hänen mielensä pahoitan, että siitä puhun… Jos se käy siihen jotenkuten pahasti. Jos on parempi, etten siihen koskekaan. Ehkä se on ymmärtänyt siitä, että heti ajoin äidin pois. Vaan jos se on Kaisalta kuullut, minkätähden minä en lähtenyt, vaikka aioin? Nyt se on pyyhkinyt kupit. Kohta se menee.

–Tein pahasti, kun en tullut apuun…

–Vaan tulithan sinä?

–Mistä sinä sen tiedät?

–Näinhän sinut, kun seisoit saunan seinämällä … siellä…

–Olitko sinä siellä? Siinä saunassako … sielläkö?

–Näin tulevasi ja lähteväsi.

–Etkä huutanut?

–En saanut…

–Olivatko sitoneet kapulan suuhusi?

Marja oli ollut selin. Nyt hän kääntyi päin, ja hänen suustaan livahti niin helposti ja rauhallisesti, että hän sitä itsekin ihmetteli:

–Eivät, vaan en uskaltanut, kun olivat uhanneet tappaa, jos kenellekään olinpaikkani ilmaisen. Olisivat tappaneet ainakin sinut, jos tiesivät, kuka olet.

Juha seisoi kuin tyrmistyneenä.

–Siellä olit … eikä pitänyt tietämäni … enkä tullut sisään, vaikka jo sen saunan oveakin raotin … mutta kun siellä oli joku lapsi, joka parahti itkemään.

Marjan mielessä välähti ja hän sanoi nopeasti, kiirehtien:

–Se oli muutaman sen talon orjatytön lapsi … minä sitä hoidin, kun sen äiti oli minulle hyvä. Se oli ryöstämällä tuotu taloon.

–Niinkuin sinäkin?

–Niin, kun pitivät sitä pahasti, niin pyrki itkien mukaani lapsineen, kun lähdin. Ota, ota! rukoili.

Marja puhui nopeasti, innostuneesti, tartuttaen sen Juhaan.

–Mikset ottanut?

Silloin Marjalle kihosi vedet silmiin muistellessa, miten Anja häntä lapsen kanssa oli saatellut:

–Jälessäni juoksi, raukka, kangasta pitkin lapsineen.

–Mikset ottanut? kysyi Juha, yhä enemmän liikuttuneena hänkin.

–Eihän se olisi jaksanut sen lapsensa kanssa.

–Kun olisitte vuorotellen sitä kantaneet.

–Olisimmehan, vaan minnekäpä me … minnekäpä se olisi sen kanssa täällä joutunut, jos olisi jaksettukin—kukapa sen olisi täällä huoneeseensa ottanut?

–Olisi saanut tulla tänne meille. Ei suinkaan häntä nyt toki olisi täältä korpeen ajettu, jos olisi tullutkin.

–Ei tiedä, vaikka olisi anoppi ajanutkin.

–Äitikö? Sillä ei ole täällä enää mitään sanomista! kuohahti Juha.

–Ei tiedä, saattaa se sen kanssa jonkin kerran vielä tullakin.

–Tulkoon vain. Saa olla meillä niin kauan kuin tahtoo, koska oli sinulle hyvä.

–Hyvä se oli.

–Oliko se täältäpäin ryöstetty?

–Kyllä kai se oli sieltä heidän omasta maastaan.

Marja tapaa itsensä nostamasta vettä kaivosta, muistamatta mitä varten oli lähtenyt sitä nostamaan. Kuinka se oli saattanut niin helposti käydä?—Nythän on kaikki sitä myöten valmista! Se ei aavista mitään eikä epäile mitään. Ei milloinkaan se saata ajatella, että minä olen voinut sille sillä tavalla valehdella. Kuinka se saattoi niin helposti käydä? Minun pitää koettaa olla sille hyvä. Minun pitää palkita sille kaikki paha, minkä olen tehnyt. Kun minä vain voisin olla sille, niinkuin pitäisi. Tuolla se kävelee, niinkuin anoen jotakin, arkana ja pelokkaana, niinkuin ennen puheille pyrkien, enkä minä osannut sille mitään … en mitään, vaikka olisin kuinka koettanut. Mitä minä sille osaisin, mitä sanoisin?

Juha ei ollut saanut sanotuksi sitä, mitä olisi tahtonut. Mutta hänen täytyy saada se sanotuksi, heti kohta, jo tänä iltana. Ei saa Marja kauemmin kulkea siinä uskossa.

Hän näkee Marjan raukein askelin menevän aittaansa ja siirtyy sinne hetken kuluttua, arasti istahtaen kynnykselle, missä Shemeikka oli viimeksi istunut. Marjalla on ompelus polvellaan. Mitä se ompelee? Nappia paitaan—minunko paitaani? Tuskin tuli, niin jo rupesi ompelemaan nappia paitaani, mikä lähtiessään oli jäänyt kesken.

–Tulinhan minä kyllä, niinkuin sanoit. Mutta olisihan minun pitänyt tulla paljon ennen, hetipaikalla. Ja olisinhan minä tullutkin… Minä olen itseäni soimaillut, ja yhä vielä soimaelen.

–Mitä siitä enää.

–Jos osaisit antaa sen minulle anteeksi—ja erään toisenkin.

–Anteeksi? Minkä? kysyi Marja kummastellen.

–Kun minä—kun minä ensin uskoin, että olit mennyt mielelläsi.

Juha odotti, mutta ei saanut vastausta. Marja painoi päänsä ompelukseen.

–Enhän minä olisi, mutta kun se äiti aina sitä myrkkyä korviini valoi—sinun pitää antaa se minulle anteeksi, jos vain voit—minä en saa olluksi, jos et anna.

–Eihän siinä nyt mitään, sanoi Marja vältellen.

–On siinä—kun semmoista saatoin sinusta luulla, joka—joka—ja kun minä äidille ja taisin muillekin—niillekin tervanpolttajille—että minä tuon uuden sinun sijallesi ja rikkaan enkä enää tuokaan kerjäläistä … vaikka et ollutkaan vielä kuollut, vaan ainoastaan rajan takana … ja sille rakennan talon kuin kaupungin porvari … ja käskin viedä niitä terveisiä … ilkkuvia sinulle. Nyt tiedät, millainen olen … semmoista minä sill'aikaa, kun sinä siellä väkisin vietynä ja orjuudessa pidettynä…

Hän oli tullut Marjan luo ja tarttunut hänen käteensä. Hänen täytyi päästää se, liikutus rupesi hyrskäämään rinnassa, uhaten puhjeta, hänen täytyi jättää Marja ja mennä ulos, rientää jonnekin sitä pakoon. Vaan jo aittain takana täytyi hänen antaa sille valta.

Ei se vielä antanut anteeksi, ei se näyttänyt siltä, kuin olisi antanut. Mutta rangaiskoon vain sillä … saa minua rangaista millä hyvänsä, kunhan vain sain sen sille sanotuksi … että tietäisi, millainen olen … ja nyt tietää.

Marja kuuli Juhan liikutuksen. Hänkö pyytää minulta anteeksi?… Mutta jos se kerran saa sen tietää, niinkuin se on, niin se menettää joko itsensä tai minut. Se on semmoinen. Pitäisikö minun ilmaista sille kaikki? Kuinka minä saatoin sille vielä sillä tavalla valehdella? Mikä tästä tulee? Miten minun on oltava?

Mutta hän oli niin väsynyt, ettei osannut muuta kuin: en minä nyt jaksa, kävi miten kävi.

XV

Juha istuu kannon päässä kaskessaan, ylhäällä vaaralla. Koko maailma hänen allaan on usvan peitossa, järvet, korvet, hänen niittynsä ja peltonsa ja talo. Jokin kaukainen vaara vain kohoo kuin aave usvameren sisästä. Siellä täällä nostaa jokin kelohonka latvaansa, kuin hukkuneen jäykistynyttä kouraa, joistakin jäätyneistä kuohuista. Koskea ei näy, mutta sen kohina kuuluu niin läheltä, että luulisi voivansa siihen kirveen heitolla ylettää.

Juhalla on mielensä edessä kuin ammottava tyhjä, jonka pohjaan hän on turhaan koettanut tunkea sen jälkeen, kun Marja tuli. Sieltä kyllä kohoo hänen eteensä Marjan lähtö ja tulo, mutta muu kaikki on kuin sumuista korpea, jonka sisässä asuu vain hänen omain arvailujensa aaveita… Se koetti silloin huikaista häntä niillä ryysyillään ja soljillaan ja sulavilla sanoillaan, vaan Marja heitti pois sen antamat hetaleet ja tuli—kuin varta vasten sitä sille näyttääkseen—selvittelemään verkkoja sinä sunnuntai-iltana. Sitten se juoksi äitiä pakoon kosken rantaan ja sille tielleen se jäi. Siihen asti oli Juha selvillä siitä, mitä oli tapahtunut. Siitä lähtien oli kaikki peitossa siihen asti, kunnes Marja ilmestyi aholle lehmien keskeen. Mikä oli näiden välissä, se oli kuin sumussa. Mutta sen sisässä saattoi olla mitä hyvänsä, miten hirveää tahansa.

Minkätähden se ei puhu mitään? Kun se edes kertoisi, kun se ottaisi sen itse puheeksi, olisi ehkä itselleenkin helpompi. Ne ovat saattaneet häntä siellä kiusata, kiduttaa, ruhjoa, repiä, tehdä mitä tahansa sille ylpeälle, aralle, herkälle, joka värähtää kuin poro, jos häntä vähänkin koskee—mistä minä tiedän, mitä ovat tehneet, kun ei kerro?—vaan koskapa on kuin kymmentä vuotta vanhempi, palmikko karissut, silmän kiilto himmennyt, rinta painunut, otsassa ryppyjä,—uuvuttaneet niin, että näkyy täytyvän päivilläkin lepäillä … ja vaikeroi vuoteessaan ja kulkee päivillä kuin unessa. On niin arkiutunut, ett'ei antau puheisiin Kaisankaan kanssa.

Juha palaa joka ilta kaskeltaan sillä päätöksellä, että nyt hän kysyy, nyt panee Marjan kertomaan ja keventäymään; mutta aina se jää kysymättä.

Marja istuu eräänä sateisena päivänä—oli usvainen, sateinen ja märkä tämä kesä tuvassa, karsinalasin alla, sukkaa kutoen, pientä lapsen sukkaa. Kysyköön, jos kysyy, sanon: kudon lapselleni. En jaksa sitä salata … enkä välitä … saakoon tietää … saahan se sen kuitenkin. Ajakoon sitten pois, jos tahtoo, lähden takaisin. Tai iskeköön tuolla hakkurilla, jos haluttaa.

Ja Marja kutoi ja tuijotti raukein, hajamielisin silmin eteensä tupaan, jossa Juha suumpana ovea veisteli jotakin. Näki hajanaisia näkyjä, niitä luokseen kutsumatta, niitä luotaan saamatta, vaikka sitä veltosti yritti. Näki Shemeikan selkäkenossa, huoletonna tuossa penkillä pöydän päässä, yllään kirjaeltu paitansa. Näki hänen laukkuaan availemassa ja riiputtelemassa hyppysissään silkkejään ja solkiaan. Näki hänen kahmaisemassa häntä syliinsä—ja kantamassa maihin. Täytyi nähdä hänet, vaikka torjui sitä pois, saaressa kosken alla, heräämässä, lehviä repimässä, kasvoissa kyllästys—mahdoin mennä koskeen, olisi nyt parempi ollakseni. Mutta taas nousi Shemeikka näkyviin semmoisena, kuin oli koskessa venhettä ohjaamassa, parta kahtena tuulessa hulmuten, suu ylpeässä hymyssä, silmät ilakoiden ja ilkkuen. Että se kuitenkin petti, että se kuitenkin saattoi! Eikä tehnyt mieli lastaankaan nähdä… Miksen minä saa siltä rauhaa? Mutta ei hän saanut, ei jaksanut saada näitä muistojaan menemään, toisia enemmän kuin toisiakaan. Ne tulivat kuin elukat metsäniittyyn, jonka aita oli lahonnut ja luhistunut, tulivat ja menivät, lahmasivat ja tallasivat valtoineen, eikä hän jaksanut heitä torjua, ja häntä tympäisi ja raukaisi—yhä sataa, lieneekö Anja jo lähtenyt lapsen kanssa, jos on ollenkaan lähtenyt—minne joutunevat—eivät ne mahda tulla, kun eivät jo ole tulleet.

Voi, Herra Jeesus, mitä tästä tulee, jos ei Anja tuo lasta! Jos ovat lähteneet salolle ja eksyneet? Tai eivät ole ollenkaan lähteneetkään, jos ei tullut Kalamatti toveriksi, vaikka lupasi… Voi, että minä sen sittenkin sinne jätin!

Juha kuuli taas Marjan huokaavan. Näkeehän sen kaikesta, että se jotakin murehtii ja kärsii.—Hän lakkasi veistämästä, istahti ja alkoi vuolla. Viimein hän sai sanotuksi:

–Pitikö se sinua siellä hyvinkin pahasti?

Nyt se alkaa sitä kysellä. Hän oli jo luullut, ettei Juha siihen puutu.

Mitä minä sille sanon?

–Missä siellä? Niin, sielläkö?

–Mitenkä se sai sinut venheeseen?

–Mitenkä lie saanut.

–Menitkö tainnoksiin, koska et nostanut päätäsikään? etkä saanut jäsentäkään liikautetuksi?

–Enkö saanut?

–Kaisa sanoi, että makasit hervotonna venheen kokassa. Ei sanonut kuulleensa huutoasikaan. Vaan kuinkapa olisi kuulunut koskessa, vaikka olisit huutanutkin?

Onko Kaisa sen nähnyt? Mitä se on nähnyt? vavahti Marja.

–En enää muista, sanoi Marja nopeasti. Vasta kosken alla toinnuin.

Juha oli hetken aikaa vaiti ja mittaili puuta silmillään; sitten hän taas virkkoi, ääni värähtäen:

–Sitoivatko ne sinut siellä?

–Ketkä ne?

–Sepä se, ja ne sen toverit.

–Sitoivatko?

–Venheeseen, niin, tai puuhun tai muuten, ettet pääsisi pakoon?

Marja vastasi ensin:

–Eivät.

Mutta sitten:

–Eihän siellä ollut muita kuin se yksin.

–Arvelin heidän teitä siellä odottaneen.

–Eivät odottaneet.

–Vaan mitenkä se sai sinut yksin hallituksi … sinne perille asti … semmoiset taipaleet?

–Minkä tähden se ei olisi saanut—mies naista.

–Niinpä niin,—oli kai semmoisella keinonsa?

Marja ei vastannut. Kuului kolahdus. Marja käännähti katsomaan. Siltä oli pudonnut tekeleensä lattiaan, ja se kumartui sitä ottamaan.

–Se teki sinulle väkivaltaakin? sanoi hän tylysti, liikutustaan peittääkseen, kumarissaan työtukin takana.

Miksi se kaikkea urkkii? Paraneeko se siitä? Pitäisihän sen arvata se ilmankin. Ja Marja vastasi karsaasti:

–Olisiko se jättänyt sen tekemättä—Hilapan Shemeikka.

Mutta samassa pääsi häneltä parkaisu, siunaus: Juha seisoi suorana työtukkinsa ääressä, silmät verillä, käsi kohona ja siinä kirves, ortta hipoen.

–Minä—minä vielä—tapan sen! kähisi hän, ja kirves upposi hamaraansa myöten tukkiin. Hän kiskaisi sitä irti, mutta se ei irtautunut, pölkky seurasi mukana ilmaan ja paukahti alas niin, että koko tupa vavahti ja leipäorsi romahti lattiaan. Juha syöksyi ulos.

Marjan valtasi, säikähdyksen mentyä, tunne kuin riemun, kuin ihastuksen.

Sydän kuin liikahti paikaltaan. Olisiko sinussa miestä siihen? Kostamaan Shemeikalle, iskemään kirveesi hänen otsaansa niinkuin tuohon pölkkyyn?

Ottamaan häneltä väkisin poikani, jos hän ei sitä muuten anna? Olisiko siihenkin? Olisiko verrallakin verta?

Juha kuului tulevan takaisin, kiivain askelin.

–Sekö—sekö katala rosvo—lenkosääri—teki sinulle väkivaltaa?

–Se! kiihoitti Marja.

–Sinulle, joka—joka—kun ei ole ketään semmoista kuin sinä—koko maailmassa.—Sinulle teki—uskalsi?

–Näkyi uskaltavan.

–Tekikö useinkin? karjaisi Juha.

Marja käännähti. Nyt häntä peloitti. Ei koskaan hän ollut nähnyt Juhaa semmoisena, niin kaameana, outona.

–Sano, tekikö usein?

–Ei,—eihän se, sanoi Marja hiljaa, kuin viihdytellen.

–Eikö saanut tehdyksi?

–Elä nyt semmoista kysy.

–Estitkö sen?

–Voi, elä kysele!

–Löitkö sitä, puritko, potkitko?

–Miksi sinä nyt, Juha?

–En—en—enhän minä…

Juha huomasi leivät, jotka olivat vartaastaan vyörineet ympäri lattiaa, ja aikoi ruveta niitä poimimaan. Mutta samassa hän taas:

–Missä se sen teki?

–Missä lie…

–Hetikö, kun laski maihin, vai joko venheessä?

Marja ei saanut vastatuksi.

–Jos minä sen saan—ja minä saan … minä saan!

Hän seisoi keskellä lattiaa, kuin karhu kahdella jalalla—kömpelösti kuljettaen käsiään yhteen ja erilleen, niinkuin hamuillen jotakin näkymätöntä, hampaat karskahdellen, seisten samassa paikassa, missä Shemeikka silloin oli kahmaissut kainaloonsa Marjan.

Ja Marja kuin hurmautuneena, tietämättä, tajuamatta, kuin vaaraa väistääkseen siihen syösten, heittäysi hänen rintaansa, puristautui hänen kaulaansa ja parkaisi:

–Voi, hyvä Juha—elä minua tapa!

–Sinuako, sinuako—sopersi Juha. Enhän—enhän minä toki sinua.

–Anna minulle anteeksi, Juha!

–Mitä … minkätähden?

–Päästä minut!—Anna minun mennä!—Marja pyrki irti Juhasta.

–Minnekä sinä, minkä tähden … rakas lapsi, kuule!

–Koskeen … tai minne tahansa.

–Minkä tähden, kuule!

Marja heittäytyi uudelleen Juhan rintaan.

–Minä valehtelin sinulle!

–Mitä sinä valehtelit?

–Se ei ollut toisen se lapsi!

–Mikä lapsi?

Juha ei muistanut, ei tiennyt, ei ajatellut muuta, kuin että Marja … että Marja oli hänen sylissään, hänen povellaan, vavisten kuin viluinen vuona.

–Se, jonka kuulit itkevän siellä.

Marja purskahti itkuun, lyyhistyi Juhan eteen lattialle, josta Juhan täytyi nostaa hänet penkille, ja siihen retkahti.

–Elähän nyt … hyvänen aika.

Juha piti toisella kädellään Marjaa kädestä, toisella painoi kömpelösti häntä hytkivään selkään, heltyen, sulaen, taistellen sääliään ja liikutustaan vastaan.

–Aioin neuvotella sen salaa tänne—vaan en minä tahdo sitä enää tänne, vaikken saisi häntä enää milloinkaan nähdä.

–Saathan … minkä tähden et saisi…

–Ei ne sitä sieltä anna! Ei se tule, kun ei ole jo tullut! En minä … saa sitä … enää koskaan nähdä.

–Saathan—haetaan.

Marja itki yhä, melkein hyrski, nyt sitä, mitä Juha oli sanonut.

–Haetaan, tuodaan se yhdessä.

–Elä, hyvä Juha … voi ei, ei … elä sano semmoista!

–Eihän siinä mitään … ethän sinä sille mitään mahtanut … sehän vei sinut väkisin … sehän teki sinulle väkivaltaa.

Marja oli huutamaisillaan: eihän se tehnyt väkivaltaa, mielellänihän minä menin!—niin olisi kaikki ollut sanottuna. Mutta hän sanoi:

–Et sinä kuitenkaan voisi, vaikka sanot—Shemeikan lasta.

–Eihän se ole sen, ei se ole minusta sen enemmän kuin kenenkä hyvänsä.

–Onhan se sen.

–Sehän oli vahinko … koommin kuin tapaturma … elä itke, hyvä Marja.

–Tapaturmako?

–Ethän sinä sille mitään mahtanut, väkivallalle.

–Kun saavat tietää … äitisi ja veljesi.

–Ei sitä kukaan saa tietää.

–Ettäkö sinä sen omistaisit?

–En suinkaan minä sinua sukuni raadeltavaksi … ainoata omaani…

Juha ei saanut sanotuksi enempää. Hän taas pelkäsi puhkeavansa johonkin, ei tiennyt iloonko vai itkuun. Jotakin tehdäkseen hän alkoi taas poimia leipiä lattialta ja asettaa niitä vartaaseen. Marja riensi auttamaan, kannattamaan varrasta sen toisesta päästä. Nostaessaan sitä paikoilleen kattoon huomasi Juha, että vitsasrenkaat, joiden varassa se katosta riippui, olivat katkenneet.

–Pannaan tämä tähän pöydälle … siksi aikaa kun väännän uudet vitsakset.

Marja näki hänen rientävän sateessa avopäin pirtin peräitse hakaan ja siellä veräjän vieressä ryhtyvän vääntämään kierteelle närettä, latvan vimmaisesti huojuessa.

Se ottaa omakseen Shemeikan lapsen, josta oma isä ei ollut tietävinään? Ja sille minä valehtelin ja sitä minä yhä vieläkin petän. Enkä minä enää saata sitä sille milloinkaan tunnustaa.—Hän hyökkäili edestakaisin … ovelle ja pois … ikkunaan ja pois…

Minä sanon sen sille sittenkin! Ja kun olen sanonut, juoksen koskeen.

Tai en sano mitään, vaan juoksen kuitenkin… Jako jätän heille lapsen?

Nytkö, kun Juha juuri lupasi ottaa sen omakseen?—En minä nyt voi … en nyt vielä.

Illalla kuuli Marja Juhan sanovan Kaisalle:

–Huomenna lähdemme emännän kanssa rajan taa. Hoida sinä täällä sill'aikaa taloa.

–Hyvänen aika, minkä tähden?

–Emännältä jäi sinne pieni … ei saanut sitä yksin tuoduksi.