Kitabı oku: «Lastuja I-III», sayfa 13

RUOKAROUVA

Kai hän oli nyt niinkuin niin monta kertaa ennenkin saanut jäädä kaupunkiin viettämään kesäänsä kuumissa, pihanperäisissä vuokrahuoneissaan, kai täytyi hänen koettaa saada ruokavieraita ja vuokralaisia ainakin sen verran, että edes kesävuokra tulisi maksetuksi.

Hän oli papin leski. Hänen miehensä oli ollut kirkkoherrana muutamassa pienessä pitäjässä. Siitä oli jo monta vuotta. He olivat köyhtyneet, lapset olivat jääneet isästään kesken kouluttamisen, ja viedäkseen heitä eteenpäin oli äiti viimeisine huone- ja keittiökaluineen muuttanut Helsiinkiin ansaitakseen jotain vuokralaisten pidolla ja ruuanlaitolla, joka oli ainoa hyödyllinen elinkeino, minkä hän oli oppinut.

Eivät olleet suuria ne tulot, jotka tästä toimesta lähtivät. Murusia ne olivat rikkaiden pöydiltä. Voitto oli vain sitä, mikä ulottuu kolmannelle kahden hengen padalla keittäen. Suurella tarkkuudella ja jokaisen palan punnitsemalla hän sai sen verran tähdettä jäämään, että siitä oli ruuaksi hänelle itselleen ja kahdelle pojalle. Toinen niistä palveli rautatiellä ja hän maksoi ruokansa, toinen koetti pyrkiä ylioppilaaksi eikä kyennyt vielä mitään ansaitsemaan. Molemmat asuivat he tyytymättöminä ja äidilleen yhtämittaa maristen pienessä, ahtaassa huoneessa pihan puolella, oleskellen aterian lomalla yhteisessä ruokasalissa, joka oli puoleksi perheen huone, puoleksi ravintola.

Se huone oli kuva sekä entisistä kulta-ajoista että nykyisistä kullattomista. Parhaat huonekalut olivat vuokralaisten huoneissa, siellä oli missä vanha mahonkipiironki tai verkapäällyksinen kirjoituspöytä, missä entisen vieraskamarin suuri toalettipeili tai toinen tai toinen noista leveistä, suurista sängyistä, jotka ruhtinaallisina ja arvokkaina olivat täyttäneet rovastin ja ruustinnan entisen makuukamarin.

Salin kalusto oli nahtävästi kokoonpantu niistä huonekaluista, joita ennen oli ollut pappilan sekä ruokasalissa että suuressa salongissa. Keskellä lattiaa oli entinen suuri ja pitkä ruokapöytä, joka täytti suurimman osan huonetta ja jonka siipiä ei koskaan laskettu alas. Silloin kun siinä ei ollut ruokia ja astioita, oli sen yli kuitenkin levitetty valkoinen ruokaliina. Salin eräässä nurkassa oli sohva ja kaksi nojatuolia, jotka aikoinaan olivat olleet uusia ja sametilla katettuja, mutta joita nyt aina peitti palttinainen päällys. Sohvan edessä oli pyöreä pöytä, jossa aina vetelehti Hufvudstadsbladet ruokavieraitten luettavana. Albumeja, jotka aina koristavat herrastalojen pöytiä ja joista vieraille niin suurella mielihyvällä esitellään talon sukulaiset ja tuttavat, niitä ei näkynyt. Pienessä, vähän likaantuneessa paperikorissa oli kukkas- ja nimikortteja, joita nähtävästi olivat siihen lähettäneet uskollisimmat ruokavieraat. Se oli sekalaista seurakuntaa, ympäri maailman kerättyä, enimmäkseen tuntemattomia, kaiuttomia nimiä. Joukossa oli kuitenkin muuan valtiopäivämies ja eräs Suomalaisen Teatterin nuoremmista näyttelijöistä. Sohvan kupeella oli pitkän, aution seinän täytteenä pöytähylly vanhoine nuottivihkoineen ja muutamine romaaneineen. Sen päällä oli kömpelö, kipsinen jäljennös jostain Amor-veistoksesta ja sen kahden puolen pari posliinista maljakkoa. Vastaisella seinämällä oli vanha piano, joka kai oli jäännös niiltä ajoilta, jolloin rouva oli soitellut. Pianon päälle oli ripustettu miesvainajan valokuvasta suurennettu muotokuva ja molemmin puolin häntä pari öljypainokuvaa, jotka esittivät tyrolilaisia maisemia vesiputouksineen, myllyineen ja järvellä soutelevine rakastavaisineen.

Tähän huoneeseen kokoonnuimme me kolmesti päivässä ruualle. Paitsi varsinaisia vuokralaisia oli siellä ylimääräisiäkin ruokavieraita, jotka tulivat ja menivät kuin ravintolassa. Ne tuskin tervehtivät tullessaan ja istuivat pöytään käsiään ristiin panematta. Syötyään he jäivät odottamaan kahvia ja istua rehahtivat sohvaan tai nojatuoleihin, joiden vieterit aina surkeasti parahtivat heidän allaan. Se tuntui niin sydämettömältä tuo, kun ajattelin, missä kunniassa nämä kapineet ennen olivat olleet. Vallitessaan pappilan suurta salia oli sohva ollut parhaiden ja arvokkaimpien rouvien kunniasijana. Ne olivat sen uutuutta ihailleet, silitelleet sen samettipäällystä, kyselleet sen hintaa ja vasta monen tahtomisen ja kehoittamisen jälkeen uskaltaneet ottaa sen haltuunsa. Sitä oli varottu kuin silmäterää, lapset eivät saaneet siinä koskaan istua, ja sentähden oli se säilynytkin tahratonna. Mutta nyt se oli alttiiksi annettuna tuhkan porolle, siihen oli läikkynyt kahvia, ja monesta kohden oli sametin nukka kulunut niin, että loimi pisti näkyviin. Turhaan koetti rouva peittää tätä rakasta huonekaluaan palttinapäällyksellä. Vierasten varomattomasti liikahdellessa ajautui se pois ja ratkeili liitoksistaan.

Mutta ne entiset vieraat ne olivatkin olleet harvinaisia sunnuntaivieraita, jotavastoin nämä olivat jokapäiväisiä arkivieraita. Ne tulivat ja menivät, useinkin emännälle hyvästiä sanomatta.

Varsinaisetkin vuokralaiset vaihtelivat usein kuukausittain. Sillä paikka ei ollut edullinen eikä hoitokaan aivan mallikelpoista. Laihaa lientä ja mehutonta lihaa jollain korvatakseen koetti hän äidillisellä kohtelulla, perheellisillä neuvoilla ja ystävällisellä puhelulla ruokapöydässä ylläpitää hyvää tuulta. Hän koetti ottaa osaa ylioppilaiden tutkintopuuhiin, kysellä toisilta, »oliko paljon väkeä eilen teatterissa» ja »hyvinkö oli hauska eilisissä tanssiaisissa» j.n.e. Ja mitä ystävällisimmällä äänellä kysyi hän: »Saako luvan olla lisää?» Mutta vieraat välittivät vähemmän hymyilyistä ja hyvistä puheista kuin hyvästä ruuasta. Useinkaan eivät tyytymättömät kasvot tahtoneet ottaa mitenkään valjetakseen. Ja kun hän tiesi syyllisyytensä, jota ei voinut mitenkään auttaa, jos mieli vähänkään päästä omilleen, kun maito yhä harmeni, liha sitkistyi, kahvi kävi heikommaksi ja jälkiruuaksi tarjottiin vuorokauden vanhoja leivoksia, joita sai kaksi viidellä pennillä,—silloin hän arkiutui, oli hätäinen pöydässä, ei uskaltanut katsoa silmiin eikä aina tulla itsekään saapuville.

Vuokralaiset ja ruokavieraat tekivät silloin pilaa hänen laitoksistaan, jättivät syömättä, mitä olivat ottaneet eteensä, ja laittoivat ivallisia terveisiä piikain mukana. Piiat olivat yhdessä liitossa, vaihtuivat nekin joka kuukausi, valittaen työn paljoutta ja huonoa ruokaa.

Usein jäi huoneita tyhjäksikin keskellä lukukautta moneksi viikoksi. Silloin oli hän onneton ja surullinen, ja minä näin, että hän oli itkenytkin.—Itsellään oli hänellä tosin parempi ja pojilla myös, joilla nyt oli väljempi ala liikkua. Hän sai maata kunnollisella vuoteella ja oikeassa huoneessa. Mutta ei hän kuitenkaan tullut tyytyväiseksi, ennenkuin hänet jälleen työnnettiin pieneen ahtaaseen kamariin keittiön takana.

Oli se elämää, jossa ei näyttänyt olevan iloista, huoletonta aikaa milloinkaan. Aamusta varhain liikkeellä iltaan myöhään. Jo kello 6 tai 7 lähti hän torille, josta sitten hiljalleen ja vähän väliä lepäillen kävi kotiin, suuri kori kainalossa. Palvelustyttöjä hän ei voinut ottaa mukaan milloinkaan, sillä ne tarvittiin siihen aikaan huoneita puhdistamassa. Kantaja ja ajuri olisi ollut liian kallis, ja harvoin raski hän istua raitiotievaunuunkaan.

Mutta välistä pilkisti sentään ilo hänenkin huoneeseensa. Se tapahtui silloin, kun oli ollut hyvä vuosi, s.o. paljon vuokralaisia ja ruokatavarain hinnat halvat. Jonakin sunnuntai-iltana tuli kutsuttuina entisiä kaupungissa sattumalta olevia pitäjäläisiä ja muita tuttavia rouvan luo kylään. Joukossa oli neitosia, pojat ja muut asumassa olevat nuoret herrat kelpasivat kavaljeereiksi, ja yht'äkkiä pantiin ruokasalissa toimeen tanssiaiset. Sen ohessa leikittiin, laulettiin ja pidettiin helppohintaista perheiloa toiselle puolelle keskiyön.

Ja se oli vain juhlan aatto, sillä oikea juhla oli vasta jonakin seuraavana päivänä, jolloin jotkut vuokralaisista liittyivät yhteen ja lahjoittivat rouvalle ja hänen perheelleen vapaapiletit teatteriin tai konserttiin. Se oli varsinkin rouvalle itselleen suuri tapahtuma. Hän unohti kaikki huolensa, pukeutui parhaaseensa: vanhanmuotiseen silkkileninkiinsä, pani sormuksia sormiinsa ja ripusti kaulaansa miesvainajansa lahjoittaman kultaperäisen kultakellon. Ja liikkeelle lähdettiin jo melkein tuntia ennen ja oltiin ensimmäisinä paikkoja ottamassa. Moneksi päiväksi oli sitten kertomista ja muistelemista siitä, mitä oli nähty ja kuultu.

Mutta näitä juhlallisuuksia sattui harvoin. Useimmat sunnuntait sai hän olla kotona ja istua yksin, sill'aikaa kun kaikki muut, jopa palvelijatkin, olivat menneet ulos kaupungille. Poikain piti saada vähistäkin säästöistä sen verran, että edes sunnuntaisin pääsivät huvittelemaan. Vaatimalla ne vaativat ja olivat tyytymättömiä ja kiukkuisia, kun ei äidiltä liiennyt tarpeeksi.

Väliaika, kun päivällinen on korjattu ja illallista ei vielä ole aika ruveta puuhaamaan, lienee hänestä käynyt hyvinkin pitkäksi. Kaikki huolet silloin johtuivat mieleen. Hän käyskenteli ruokasalissa, kuului asettelevan ja koskettelevan kaikkia, huoahti tuontuostakin itsekseen, raotti lähihuoneiden ovia, ja kun ei luullut kenenkään olevan kuulemassa, avasi hän pianon, istui sen ääreen ja alkoi sitä arasti kosketella. Sormet olivat jäykistyneet, sävelet unohtuneet, hän etsiskeli ja haparoi niitä muistostaan ja sai viimein kiinni jostain vanhasta laulusta. Ne muistot eivät olleet enää pappilan ajoilta, ne olivat aikaisempia ja kaukaisempia, ne olivat kaikuja tyttöpäiviltä, joilta pianokin oli säilynyt ja kulkenut mukana. Toisen toisensa perästä otti hän esille sellaisia lauluja kuin: »Du gamla, du friska, du fjällhöga nord» … tai: »Djupt i hafvet på demantehällen» j.n.e.

Minä olin jäänyt ruokalevolleni viereiseen huoneeseen ja kuuntelin. Hän ei sitä aavistanutkaan; hän soitti ja laulahtikin väliin heikolla, särkyneellä äänellä. Hän innostui muistoistaan, väliin tuli iloisia polkkiakin, hän tuntui sytyttävän kynttilän, kun tuli pimeä, otti esille nuottejakin ja koetti niiden avulla…

Mutta yht'äkkiä soitettiin eteisen kelloa, säikähtäen hypähti hän ylös, paiskasi pianon kiinni ja kiiruhti avaamaan. Ja siihen ne saivat taas pitkiksi ajoiksi jäädä hänen haaveensa menneistä iloista ja hauskuuden päivistä.

HELSINKIIN

Jahah! Joo! Kyllähän täällä on hauska, täällä maalla. Sehän täytyy tunnustaa, että täällä on hauskaa.

Niin rauhallista, niin ihmeen rauhallista, ettei kuulu kuin oma haukotus. Ne tietysti häiritsevät siellä Helsingissä ne ajurien rattaat ja omnibukset ja veturien vihellykset, se alituinen tulo ja meno, ja vaikka minne menisi, niin näkee ihmisiä, niitä inhoittavia ihmisiä…

Täällä maalla, täällä ei onneksi kuule muuta kuin jonkun tyhmän lehmän ammunnan, ja välistä tulee sika porttia rynkyttämään. Eikä täällä soita ryssät Esplanadissa, täällä laulavat linnut, Suomen laululinnut,– tyhjille huoneille. Eivätkä laula nekään muulloin kuin aamulla varhain, jolloin minä nukun.

Ne eivät siis nekään häiritse, täällä ei, jumal'aut', täällä ei häiritse niin mikään—hiljaisuutta.

Voi, voi, kuinka täällä siis on hauska!

Mikä ihana näköala tuosta ikkunasta! Maantie, niin, maantie, jota ei kukaan aja. Ja järvi, jota ei kukaan souda, ja niitty ja saaret ja salmet ja tähdet ja taivas ja kuu … ja metsää, metsää, metsää—eikä yhtään ihmistä, ei niin ristin sielua päiväkausiin koko talossa, paitsi muutamia liinatukkia lapsikakaroita, jotka ovat jätetyt tovereiksi pienemmilleen ja minulle. Koeta puhella niiden kanssa, niin sysäävät sormet suuhunsa ja kysyvät: »Hah'» Ja jos jotain kysyt, niin sanovat: »En mää tierä».

Mutta tietysti on kuitenkin ihanata tämä maaelämä, tämä sisämaan luonto, tää maa tuhatjärvinen. Se on vain minun syyni, että minua haukottaa. »Oi, teitä valoisat pohjolan yöt, kun aurinko myötään päilyy, veen vienossa taivahan kanss» … jahah, valoisat, kiitän nöyrimmästi, niin valoisat, ettei saa yökausiin unta silmiinsä ja sääsket ynisevät korvan juuressa lakkaamatta. Ei sovi moittia.

Muistaakseni olen minä täällä terveyttäni hoitamassa, hermojani parantamassa, saamassa maitokuuria (tai -kuria)—siitä Jumalan viljasta ei ainakaan ole puutetta. Saisit sitä vaikka silmivedeksesi. Siihen se olisikin omansa, mutta olut on luotu juotavaksi.

Oi, jos olisi Kappeli tuolla metsän reunassa aholla, jonne saisi mennä joka ilta istumaan, juoda tuutinkinsa ja syödä portsioninsa ja sen päälle kahvia—liköörin kera.

Ei ole. Mutta täällä on hapanta leipää ja pitkääpiimää ja talkkunaa ja maitovelliä, on puulusikoita ja torakoita.

Ihana on tämä maaelämä. Ei saa postia kuin kerran viikossa. Ei saa »Päivälehteään» joka aamu vuoteelleen. Viisi kertaa viikossa on painoeste.

Täällä sataa melkein aina, taikka on niin kylmä tuuli, että vatsa vilustuu ja heltyy. Taikka kun ei sitä tee, niin on niin tukehduttavan kuuma, että kieli tahtoo suuhun sulaa.

Tulkaa siis tänne maalle, tulkaa joka mies nauttimaan luonnon helmassa, hatarissa pihanpääkamareissa ja vuotavissa venheissä! Tulkaa rämpimään vetisiä soita ja kapuamaan kivisiä kankaita!

Se on totta, teillä on se viheriä Esplanadi, teillä on viileä Kaivopuisto ja Else Moser ja avara, vilkas meri. Teillä on Hesperia ja

»Sirkus veden alla» ja Korkeasaari ja Kaisaniemen päivälliset musiikin kanssa. Mutta mitä se on kaikki—?

Jahah! Vihdoinkin siis posti viikon päästä!

Mitä—? Onko Kappeli jo avattu!? Se uusi, komea, lasiseinäinen Kappeli, jota minä en saanut nähdäkään!

Totta tosiaan!

»Kappeli avattiin viime sunnuntaina!»

* * * * *

—»Lapset, sanokaa emännälle, että herättäisi minut aamulla varhain … minulla on hyvin tärkeitä asioita … minun täytyy heti paikalla matkustaa Helsinkiin.»

VASTAMYRKKY

Kaasu oli sammutettu ravintolan suuressa salissa, kaikki muut vieraat olivat poistuneet. Kaksi miestä istui likööripuolikkaan ääressä, pöydällä oli kahvintähteitä, seltteripulloja ja pari kynttilää, jotka valaisivat heidän kasvojaan; muu huone oli pimeä, ja etäämpänä seisoi uninen tarjoilija tyhjennettyä tiskiä vasten nojaten.

Toinen heistä oli vaaleatukkainen ja avokasvoinen, hänen äänensä helähteli iloisesti ja sointuvasti. Toinen oli mustaihoinen ja synkkäverinen, silmät paloivat syvällä päässä, ja kiihoitetuin mielin ja kiristetyin hampain puhui hän kähisevällä äänellä:

»Mitä sinä puhut mustasukkaisuudesta, sinä, joka et ole koskaan muuta tuntenut kuin sitä kaikkein tavallisinta, kaikkein alkuperäisintä ja poroporvarillisinta jokamiehen mustasukkaisuutta halveksitun rakkauden tähden! Se on sitä jokapäiväisintä ja joka-aikaisinta! Mustasukkainen yhden naisen tähden yhdelle ainoalle miehelle! Mitä se on semmoinen? Se on lapsenleikkiä! Se on sama kuin ei mitään! Ja se haihtuu huomenna.»

»Mutta minä puhun siitä, joka palaa iän kaiken niinkuin helvetin viha ja jonka liekit eivät milloinkaan sammu ja jonka kekäleet joka hetki uudistuvat.»

»Sillä minä, minä olen mustasukkainen yleensä, ja se on minussa perisynti.»

»Minä kadehdin heitä kaikkia, jotka ovat minua onnellisemmat, kaikkia, jotka rakastavat ja joita rakastetaan.»

»Vaikken minä tuntisikaan heitä kumpaakaan, enkä tietäisi, ketä he ovatkaan … kunhan näen heidän käsi kädessä kadulla kävelevän, nojaavan toisiinsa, istuvan teatterissa vierekkäin … minä vihaan häntä, tuota miestä, niinkuin olisi hän ryöstänyt minulta morsiameni, viekoitellut minulta minun omani. Ja kuta kauniimpi on tyttö, sitä katkerampi olen minä, sitä suurempi vääryys on minulle tapahtunut, sitä mieskohtasempi on loukkaus minua kohtaan. Minä voin joutua raivoihini, minä puren hammasta, minä puin nyrkkiä. Et sinä sitä ymmärrä, mutta minä olen mustasukkainen monelle yht'aikaa, kaikille, jotka näen, joista kuulen puhuttavan, ja niillekin, joista kirjoissa luen. Mutta jos he tulevat onnettomiksi ja heidän välinsä menee rikki, silloin minä vasta olen onnellinen.»

»Onnea minä toivotan ainoastaan niille, jotka, jumalan kiitos, mistä syystä lienevätkään, ovat takertuneet rumiin ja vanhoihin ja vinoihin. Ne he kernaasti pitäkööt!»

»Mutta elkööt viekö minulta minun nuoriani ja kauniitani … minä vihaan, minä kadehdin, minä olen mustasukkainen heille kaikille, minä tahtoisin rikkoa heidän jokaisen välinsä, panetella heitä toisilleen … parhaita ystäviänikin! Sinuakin olisin tahtonut … nyt saat hänet jo pitää ja pidä herran nimessä, mutta silloin kun sinä siitä kerroit, kuinka se oli tapahtunut, kuinka olit häntä suudellut ja syleillyt ja kuinka hän puristi sinua rintaansa vasten … minä olisin tahtonut tapella kanssasi. Ja jos muistat, niin koetin minä aina saattaa sinua naurunalaiseksi hänen silmissään.»

»Elä suutu! Ei se ole sen kummempaa. Se on vain siksi, että minä olen itse semmoinen saamaton, semmoinen nahjus, hidas, kömpelö, joka en mihinkään ennätä ja joka en uskalla enkä osaa ja jolla ei ole sitä oikeaa taitoa naisten kanssa. Ne arkiutuvat minun seurassani ja kaikkoilevat pois, ne kaikista hienoimmat, somimmat ja sievimmät … ja sentähden minä aina joudun sellaisiin tavallisiin suhteisiin, joita alussa ihannoin ja jotka sitten minua inhoittavat. Ei milloinkaan, kuuletko sinä pöllö, ei milloinkaan mitään erinomaisempaa runollista seikkailua, vaikka olen ikäni niitä hakenut ja maita ja mantereita kiertänyt enkä muuta mitään ajatellut, mutta en koskaan löytänyt…»

»Ja kun en aina jaksa kadehtia ja kun näen, etten mitään voi, en muille enkä itselleni, ja kun tunnen vanhenevani ja aika valuu käsistäni, niin voin minä tulla alakuloiseksi ja surulliseksi, eikä paljon puutu, etten itke. Ja ainoastaan tästä syystä minä olen pessimisti ja naisten vihaaja, nauran katkerasti maailman menolle ja tuomitsen oloja ja ihmisiä.»

»Mutta vielä minä näytän niille kaikille! Vielä minä paranen tästä taudista! Minä kerran vielä valloitan naisen, joka on kauniimpi, hienompi, häikäisevämpi ja suurenmoisempi kaikkia muita! Jota kaikki minulta kadehtivat! Jonka vertaista ei ole missään ja josta kaikki ovat minulle mustasukkaiset, niinkuin minä nyt olen kaikille muille!»

VANHA NUORIMIES

Hän oli naimaton mies, yksi noita hyvin puetuita ja huolellisesti hoidettuja vanhojapoikia, joita vuosikausien, milteipä kymmenienkin kuluessa näkee samanlaisina uiskentelevan seuraelämän virtapaikoissa ja jotka eivät koskaan vanhene eivätkä koskaan käy avioliiton pyydyksiin, vaikka niitä alinomaa heidän eteensä viritetään. Heitä näkee kaikissa konserteissa, hyvin usein teatterissa, varsinkin väliajoilla, melkein kaikissa tanssiaisissa ja joka ilta luistinradalla, josta he ovat nähneet monen ikäluokan nuoria neitosia katoavan, mutta josta he itse eivät henno luopua.

Kun sattuu paras sitä lajia, on hän hiukan surullisen näköinen, ja silmissä on raukeaa alakuloisuutta, jota ei kuitenkaan aina voi sanoa kevytmielisen elämän seuraukseksi, vaan johon syyt näyttävät olevan henkistä juurta. Otsa on puhdas, piirteet hienot ja suu melkein viaton. Tukka on harvaa, ei sentään ulkonaisten tai sisäisten myrskyjen karistamaa, vaan niinkuin olisi murentunut omaa hienouttaan.

Heitä voisi ehkä sattuvimmin verrata leskimiehiin, joilta rakastettu vaimo on kuollut nuorena ja jotka eivät, häntä muistaen, ole voineet muihin suhteisiin antautua.

Ja tavallaan he ovatkin leskimiehiä, sillä useimmalla on heillä mieleen kätkettynä ihanne aikaisemman nuoruutensa ajoilta, jonka he ovat menettäneet, joka ei kuitenkaan ole unohtunut ja johon he nyt turhaan hakevat toisintoa. Mutta he hakevat sitä kuitenkin, ja se on onttona sisältönä heidän elämässään, sillä kuta enemmän he koettavat sitä saavuttaa, sitä korkeammalle se kohoaa.

Hän selitti kerran syyn siihen, miksi se ei ole hänelle onnistunut.

* * * * *

»Minä en voi kehenkään lopullisesti kiintyä,» sanoi hän. »Minä kyllä kiinnyn ja kiinnyn useinkin, mutta en koskaan pitkäksi aikaa ja niin perinpohjaisesti, että siitä voisi tulla lopullinen tosi.»

»Kun tulen tanssiaisiin tai yksityisiin seuroihin tai kylpypaikkoihin— ja minä haen sellaisia tilaisuuksia, joissa naispuolista nuorisoa on koolla—alan minä katsella ympärilleni, läpikäyn koko seuran silmilläni, haen sieltä jotakuta, joka voisi minua miellyttää. Olen tottunut siihen, osaan ensi katseella hylätä ne, joiden kanssa ei maksa vaivaa jatkaa, ja hyväksyä toiset, jotka voivat käydä päinsä. Näkeehän sen heidän tavastaan pukeutua, käyttäytyä, istua, kävellä—kenessä on jotain erikoisempaa tai kenessä ei ole mitään. Nainen on kokoonpantu yksityiskohdista enemmän kuin mies, ja jos yksikin niistä ei soinnu muiden kanssa yhteen, häiriytyy kokonaisuus ja karkoittaa luota.»

»Niistä, jotka jäävät, erottelen sitten ensi tutustumisella pois ne, joiden joku liike, sana, äänenpaino tai kasvojen väre siihen aihetta antaa. Ne ovat aukkoja nuo, joiden läpi voi syvällekin nähdä. Ja minä olen onnellinen, jos joku jää jälelle, joka minua tyydyttää.»

»Hänet minä pyydän tanssiin, liityn hänen seuraansa tai muuten häntä lähenen. Hän on tavallisesti nuori, vasta puhjennut, kernaammin pieni kuin suuri, sillä minä en rakasta niitä, joihin minun täytyy katsoa ylös; piirteiden täytyy olla puhtaat, silmäin suuret ja vartalon virheetön. Pian olemme tutustuneet. Usein olemme jo ensi tanssin aikana ja sillä väliajalla, jolloin virvokkeita nauttien istumme jossain etäisemmässä, turvallisessa paikassa, päässeet vilkkaaseen sananvaihtoon. Minä olen luonnollinen ja toverillinen, johdan keskustelun alalle, johon hän on perehtynyt ja jossa hän helposti saattaa lausua pienet mielipiteensä. Hän alkaa puhella itsestään, sanoo, mistä hän pitää ja mistä hän ei pidä, mikä hänestä on hauskaa ja mikä ei. Kohta innostuu hän puhumaan enemmän itsestään, sanoo olevansa semmoinen ja semmoinen, ja palkkioksi annan minäkin palasen itsestäni. Ja minä näen, että hänen ilonsa on vilpitön, kun sanon hänelle: 'Niin juuri, niin olen minäkin sitä ajatellut.'

»Se on ensi läheneminen, sympatiat hipaisevat ohimennen toisiaan, ja siinä voi välistä olla sanomaton viehätyksensä. Mutta se ei saa kauan kestää. Jos ei mieli sen lyhyeen loppua, ei se saa pitkälle jatkua. Ja tuskin on hän ollut minulla kädessäni, kun lasken hänet lentoon jälleen.»

»Minä jätän hänet ja poistun. En puhuttele häntä sinä iltana kuin sattumalta, jos hän joutuu läheisyyteeni. Sanon jotain, joka muistuttaa häntä siitä, mitä olemme puhelleet. Hän tietää silloin, että olen häntä ajatellut. Ja se häntä miellyttää. Minä päätän sen siitäkin, että hän muiden kanssa tanssiessaan seuraa minua silmillään. Minä annan katseittemme silloin tällöin yhtyä, enkä lähesty muita naisia koko iltana. En häntä, mutta en muitakaan.»

»On niin omituisen viehkeää mennä kotiin tuollaisen illan jälkeen, kuvitella pitkät matkat eteenpäin ja rakentaa tuulentupia tulevaisuuteen. Minä annan hänen käyskennellä edessäni, näen hänen tulevan ja menevän, kuulen häntä kuin kaukaisena kaikuna niiltä ajoilta, jolloin olin todenteolla rakastunut.»

»En juuri hae häntä seuraavana päivänä, mutta jos sopii, käyn sitä katua, jossa olen hänet kohdannut joskus ennen, kun emme vielä tunteneet toisiamme. Minä ilostun, kun näen hänen tulevan. Tekee mieli tervehtiä häntä ja menen häntä vastaan. En seisahdu, en käänny häntä puhuttelemaan. Nostan hattua juhlallisesti, ja hän vastaa vähän arasti ja vieraasti. Mutta siitä minä näen, että hän ei ainakaan ole välinpitämätön.»

»Tuttavuus jatkuu. Me satumme samaan seuraan, ja minä menen suoraa päätä häntä puhuttelemaan. Kun ensi jäykkyys on unohtunut, sanon minä:

»—Te näytätte niin kovasti juhlalliselta, kun teitä näkee kadulla.

Vähällä, etten olisi teitä tuntenutkaan.»

»—Entä te itse! huudahtaa hän viattoman avonaisesta.»

»—Mutta kun ensi kerralla tulen teitä vastaan, täytyy teidän tervehtiä minua tuttavallisemmin.»

»Hän on pannut sen mieleensä, hän tekee sen, tekee sen puoleksi leikillä, ja siitä seuraa tuttavallisuus, joka taas tavatessamme muodostuu yhä läheisemmäksi. Minä kysyn, meneekö hän huomenna luistinradalle. Hän sanoo menevänsä, me olemme siellä yhdessä, minä käyskelen sähkön valossa ja hän kiertelee luistellen ympärilläni. Hän poistuu, tulee taas takaisin, minä uskallan huomauttaa hänelle, että tuo liike oli sulava, tuo kierros kauniisti tehty j.n.e.»

»Eikö hän tule huomeniltana helppotajuiseen konserttiin?»

»Ei hän tiedä … ehkä tulee.»

»Hän tulee, mukanaan joku tuttava, ja minä pyydän saada istua heidän pöytäänsä.»

»Ja minä saatan hänet kotiinsa, haaveksin häntä siellä, täytän tyhjät hetkeni häntä ajattelemalla, annan itseni häntä ihailla ja teen hänestä pienen kotiperhosen, joka asettuu milloin tuolille, milloin sohvalle, milloin lentää ikkunaan ja siitä olkapäälleni. Hän ei herätä minussa muita tunteita kuin vienoa mielihyvää, minä voisin hymyillä hänelle suojelevasti, kantaa häntä kädelläni kuin lasta.»

»Mutta hän kehittyy, kasvaa suuremmaksi, alkaa vaikuttaa kuin nainen, pyrkii lähemmä ja saa sydämeni välistä värähtämään. Minä säpsähdän sitä, että hän ehkä on rakastunut minuun ja minä häneen. Hän tulee surulliseksi, mutta minua vaivaa vähän, että olen ehkä siihen syypää. Hän viittaa joskus siihen, että hän ei välitä niistä, joiden kanssa hän seurustelee, ja minä tapaan itseni sanomasta samaa niistä naisista, joiden kanssa hän on nähnyt minun seurustelevan silloin, kun en ole ollut hänen seurassaan.»

»Taas on tullut tanssiaiset. Me olemme melkein koko illan yhdessä. Minulle on käynyt kaikista liikkeistä ja kaikenlaisista pikkuseikoista selville, että hän rakastaa minua. Ja hän luulee kai sitä samaa minusta, koska hän niin luottavasti, niin melkein hervottomasti antautuu vietäväkseni. Hän on kainalossani, pää miltei lepää olkapäälläni, ja käsi ottaa lujasti kädestäni kiinni, kun me pyörimme lattialla. Hän on täydellisesti minun, tuo solakka, valkohartiainen olento, ja minä tunnen hurmauksen, niinkuin olisivat häämme juuri vietetyt.»

»Se on kuitenkin vain hetken tunne, se ehkä vielä kerran tai pari uudistuu, sitä seuraa tyytyväisyys ja—tyydytys.»

»Ja siihen minä tyydynkin enkä jatka sen pitemmälle.»

»Me olemme niin kesyttyneet, niin tottuneet toisiimme—en tiedä, kuinka se niin pian voi käydä, mutta niin minulle aina käy—ettei meitä vaivaa vaitiolokaan. Minusta tuntuu kuin olisimme läpikäyneet kaikki rakkauden eri asteikot ja kuin nyt olisimme tulleet turvallisuuteen toistemme tunteista. Emme enää pidä puhelua vireillä jotain sanoaksemme, emme tartu jokapäiväisiin aineisiin syntynyttä äänettömyyttä poistaaksemme. Ainoastaan joku huomautus silloin toinen tällöin, kun on jotain, joka meitä huvittaa ja johtuu mieleemme, joku pieni piirre, joka näyttää kuvaavalta ja jonka jompikumpi meistä on keksinyt. Voimme kuulla soittoakin, pelkäämättä, että toinen selittäisi sen epäkohteliaaksi.»

»—Saanko saattaa teitä kotiin?»

»—Kiitos.»

»Vien hänet sinne. Otamme ajurin. Ajamme läpi nukkuvan kaupungin. Varon kädelläni, ettei hän horjahtaisi pois ahtaalta istuimelta.»

»—Hyvä yötä! Kiitoksia nyt—»

»—Kiitoksia itsellenne … hyvää yötä!»

»Se on kestänyt kuukauden, puolitoista, kenties kaksikin tämä suhde. Se on tuoksunut kuin keväinen tuomen kukka. Kolmantena se olisi ehkä karissut. Minusta alkoi ainakin tuntua siltä. Minä tunsin hänet, tunsin joka värähdyksen ja joka vivahduksen, ja ne alkoivat jo toistua. Ja sentähden jätin minä hänet, en hakenut hänen seuraansa enkä halunnut häntä nähdä. Mutta minulle jäi hänestä hieno muisto, joka väreilee ympärilläni, kunnes sekin vähitellen haihtuu ja kuolee—toisen samanlaisen tieltä.»