Kitabı oku: «Lastuja I-III», sayfa 32

JUHANNUS

Juhannus!—

Mikä salaperäinen sointu, mikä suloinen, puhdas, viattoman vaalea väritys tuossa sanassa, mikä merkillinen hartaus siinä mielialassa, jonka se herättää! Kuinka sitä on ylistetty ja laulettu, niin että se melkein on muodostunut vain aatteeksi, käsitteeksi…

Ja kuitenkin on se todellisuudessa useinkin vain virvakuva, johon ei näytä olevan luottamista, joka harvoin pitää, mitä lupaa, eikä täytä niitä toiveita, joita siihen asetamme. Uhrimme se ottaa vastaan, saa joka vuosi suitsutuksemme, mutta oikullisena haltijana se niitä useammin halveksii kuin ottaa niistä ihastuakseen.

En ainakaan minä muista, milloin juhannus olisi ollut se ihana kesän juhla, miksi sitä kaikki runoelmamme rakastavat kuvata, se herttainen kukka, jonka tuoksua emme ole voineet kylliksi ylistää.

Sillä niin pitkälle kuin muistan, on se aina ollut meillä kylmä, epäystävällinen, sateinen ja ruma. Kuinka monet valkoiset palttinapaidat se on kastellut, kuinka monet kokkotulet sammuttanut, kuinka monelta keinumäeltä ajanut pois nuorison, joka aikoi ilon viettoon ja tahtoi nähdä pilvettömän päivännousun! Silloin kun ei sitä satanut, puki länsituuli taivaan harmaaseen sarkaan, ja silloin kun pohjoinen vuoden ihanimmaksi aiottuna yönä ei ajanut palelluttavia viimoja edellään, liihoitteli vaaniva halla taivaalta alas ja kuristi kehtoonsa ne heikot idut, jotka herkkäuskoinen maaemo äsken oli roudan kanssa taistellen synnyttänyt.

Se kylmä, sydämetön, järkevä juhannus … mistä on se saanut sen maineensa? Miksi siihen sittenkin niin luotamme, sitä ihailemme ja ylistämme, riennämme taas tänä vuonna sitä palvelemaan ja unohdamme aina sen, mitä se ei viime vuonna pitänyt?

Siksi kai, että me kaikesta huolimatta, kaiken sen uhalla, mitä saamme nähdä ja kokea—uskomme ihanteisiimme!

Me uskomme valoon ja uskomme vapauteemme. Ja vaikkemme pitkiin aikoihin näkisikään sitä, mitä haemme, vaikkei päivämme pyörä meille korkeinta kunniaansa paljastaisikaan, vaikka se verhojen takana taas alkaisikin vyöryä piiloonsa päin, niin me tiedämme kuitenkin, että se on olemassa, että on niitä, jotka ovat sen nähneet kasvoista kasvoihin ja meille siitä näkemästään kertoneet. Ja me toivomme, että se ehkä kerran vielä meillekin uutimensa aukaisee, se valo, joka ainoastaan sinä päivänä esiintyy oikeassa valossaan.

Ja sentähden me, vaikkemme sitä viime vuonna olisi nähneetkään, toivomme näkevämme sen tänä vuonna. Ja vaikkemme tänäkään vuonna saisi toivettamme toteutumaan, emme uuvu ensi vuotta odottamasta. Meidän on nähtävä ihanteemme, aurinkomme, suurena, liikkumatonna, lämmittävänä seisomassa edessämme.

Nekin, jotka ehkä enää eivät mitään toivo ja joille juhannusyön aurinko on kuin ainaiseksi kadonnut ihanne, ne kuitenkin nekin nousevat vuorilleen muistelemaan niitä ihania aikoja, jolloin länsi oli maata lämmittänyt, etelätuuli leyhytellyt auerta ilmaan, haaveileva metsä kuvastunut tyyneen, leppoisaan laineeseen ja vuoden ihanin yö näyttänyt heille vuoden ihanimman aamuauringon.

TUULIEN KÄÄNTEISSÄ

Hän istui majassaan meren saaressa ja katseli ulos ulapalle, katseli` päiviä, viikkoja ja kuukausia. Päivä valkeni ja itä tuuli, ilta pimeni ja itä tuuli ja sama itä tuuli yölläkin harmaalta, kostealta taivaalta. Laine kohosi ja vaipui kalliota vasten hänen majansa edustalla, aina yhtä korkeana, aina sama vaahto harjallaan, aina sama kohina seurassaan. Tuhuttaen satoi vettä, ei koskaan rakeita, ei koskaan suuria pisaroita.

Hän ikävystyi, hänen aatoksiaan uuvutti, hänen rintaansa raukaisi, ja hän huokasi hiljaisen toivomuksen, että tuuli kääntyisi länteen, että sade lakkaisi ja että taivas ja meri muuttaisivat muotonsa.

Luonto kuuli hänen huokauksensa, tuuli totteli hänen toivomustaan, ja tuli tyven ja ihana aamu. Päivä hajoitti pilvet, karit kiiltelivät sen paisteessa, saaret suorivat selkänsä ja kasvoivat kuin korkeammiksi. Puut näyttivät hienommilta, rantaset herttaisemmilta, ja yksitoikkoisen ranta-aallon kohina heikkeni heikkenemistään. Taivaalla ei enää ajelehtinut noita hätäisiä, aina samanmuotoisia pilvilaumoja, vaan siellä seisoskeli ja parveili kuin uusia haaveellisia olentoja, joilla näytti olevan salaperäiset tuumansa ja jotka kulkivat kuin omia kulkujaan välittämättä tuulesta, joka oli poissa. Merikin oli vapautettu ja kohotteli rintaansa tyynenä maininkina, mikä tuolla kaukana ulapalla kohahteli omia kohinoitaan, ja nosti kangastuksena korkeuteen etäisiä maita ja kaukaisia kukkuloita ja kirkkojen torneja.

Hän, joka istui majassaan meren saaressa, aavisteli jotain uutta olevan tulossa, jotain outoa olevan tekeillä, ja hän meni illalla levolle varmana siitä, että maailma on muuttuva ja että hän huomenna näkee joko myrskyn raivoavan tai uusien ihanain ilmojen alkavan.

Mutta kun hän aamulla herättyään astui ulos, ei siellä myrskynnyt eikä ilma ollut ihanakaan. Länsi tuuli tänään niinkuin itä ennen, ei satanut, mutta ei paistanut päiväkään. Laine loiski kivisellä rannalla, nousi ja laski aina samalla tavalla kohisten, pilvet pakenivat tahdottomina taivaalla, ja maisema ja meri olivat arkiasussaan. Mutta kun hän ajatteli syyn olevan siinä, että tuuli oli kääntynyt länteen, lausui hän hiljaisen huokauksen, että se vielä kerran kääntyisi, että länsi lakkaisi ja ilma alkaisi etelästä virrata.

Hänen tahtonsa tapahtuu. Suuria, mustia pilviä alkaa kokoontua auringon alle. Meri milloin mustenee, milloin lentää maisema kullan kiiltäväksi, ja uusia ilmiöitä ennustava kohina kuuluu taas kaukaa ulapalta. Samassa soi outoja ääniä, kaukana salamoi, ja silloin tällöin pamahtaa, niinkuin kävisi sota tuolla taivaanrannan takana. Pilvet joutuvat päällekkäin, painiskelevat korkeudessa ja putoavat alas mereen. Aurinko laskee illalla veriseen ruskoon, laivat hakevat satamaa, ja myrskylinnut lentävät huutaen ulapalla. Ihastuneena istuu hän saaressa eteläisimmän niemen kärjessä ja on varma siitä, että se odotettu ja uusi on yöllä ilmestyvä.

Mutta pilvet kiertelevät kauaitse, ja ukkonen haihtuu ilmaan. Ja aamulla on kirkas pouta ja vieno eteläinen tuuli, taivas on yksitoikkoisen sininen ja meri samoin, ja kaikki on entisellään, on päiviä, viikkoja ja kuukausia.

Mutta kun tuuli on uupunut etelässä, siirtyy se itään, ja kun itä ei enää jaksa, vaihtuu se länteen ja kiertää ja kulkee, lakkaamatta, uupumatta, ilman muutosta ja vaihtelua. Tuulet ovat aina samat ja laine sama, ja maisema ja meri seuraavat niiden mukana.

Hän lakkaa uudistuksia anomasta. Ainoastaan lyhyet hetket, pitkäin väliaikain perästä, niinä päivinä, jolloin tuuli kääntyy ja uutta ja outoa näyttää tekeillä olevan, hän toivoo samat toiveensa, sillä ilma näyttää olevan ennustuksia täynnä, ja taivas ja maa elävät kuin aavistuksissa. Mutta ennustukset eivät toteudu, ja aavistukset valhettelevat. Vaan yhtäkaikki ovat ne päivät hänestä ihanat, ja yhtäkaikki rakastaa hän virittää rinnassaan toiveiden tulen tuikkamaan. Sillä siinä on hänen elämänsä, ja siinä on hänelle sen sisältö.

MITEN TAHTOISIN ELÄÄ JA MITEN KUOLLA

Tahtoisin elää, niinkuin elää keväinen talvipäivä, auringon verkalleen vaeltaessa huurteisen metsän takaa yli kalpean, tyvenen taivaan: kylmä olisi elämäni ja kirkas, rauhallinen rintani ja raitis, niinkuin kimmeltävien hankien heijastus.

* * * * *

Pilviin peittymättä elämäni aurinko korkeimmilleen kohoaisi ja synkinkin soppi sydämessäni valkenisi ja mieleni mustinkin varjo vaihtuisi vaalean sinertäväksi, niinkuin talvisen poutapäivän lumen varjo, joka sinensä taivaalta lainaa.

* * * * *

Tahtoisin kuolla, niinkuin kuolee keväinen talvipäivä auringon loivaa latuansa illan maille painaessa: seuraisin mukana siitä surua tuntematta, eikä kuolema minua kammottaisi, sillä minä näkisin kuun taivaan kannella kirkastuvan.

* * * * *

Näkisin kuun takanani kirkastuvan sitä mukaa kuin aurinko edessäni tummuu, ja toisen valon toiseksi vaihtuvan, enkä tietäisi, milloin eloni tuli sammui ja milloin kuoloni kytönsä sytytti.

En tietäisi—mutta sen minä tietäisin, että yhtä ihana kuin oli minulle elämäni päivyen kultainen kimmellys, yhtä ihana olisi minulle kuoloni kuutamon hopeainen hohto.