Kitabı oku: «Lastuja I-III», sayfa 15

»OI, JOS OISIN VIRKAMIES»

Istuimme iltahämärässä ja toivottelimme itsellemme ja toisillemme mitä parasta voimme ajatella. Kullakin oli omat haaveensa siitä, miksi hänen olisi pitänyt tulla. Eräs meistä, joka oli kuuluisa taiteilija, joka oli matkustellut maita ja mantereita ja kaikenlaista kokenut ja koettanut, valitti sitä, ettei hän ollut ruvennut virkamieheksi. Sille uralle olisi hänen pitänyt antautua. Ja sen halunsa perusteli hän näin:

»Aivan liioittelematta … ajatelkaa, mikä voisi olla suloisempaa kuin tuollaisen valtion virkamiehen asema. Minä katson siihen niinkuin johonkin meille tavallisille ihmisille saavuttamattomaan aateluuteen, jonka mukana ei seuraa ainoastaan ulkonaisia etuja, vaan myöskin etuoikeutettuun luokkaan kuuluvan itsetuntoa ja sisällistä tyydytystä. Meillä muilla ei sitä ole kumpaakaan. Me vaikka kuinka ponnistelisimme, me jäämme kuitenkin tavallaan ulkopuolelle sitä yhteiskuntaa, jonka he ovat luoneet, jonka kehityksestä he ovat vuosikymmenien kuluessa muodostuneita tuloksia ja jonka antimia he nauttivat. Heihin on jo kätkyessä painunut jonkunlainen rodun leima, jota seuraavat synnynnäiset taipumukset niihin tehtäviin, joihin he ovat määrätyt.»

»Heidän on niin helppo aloittaa elämänsä, jossa ei ole mitään suurempia aukkoja eikä mutkikkaita käännekohtia. Tosinhan täytyy virkamiehen pojankin ylioppilaaksi tultuaan valita uransa ja ratkaista, mikä on hänen oikea kutsumuksensa. Vaikka hän onkin jo ennakolta määrätty valtion virkamieheksi, on hänellä kuitenkin hänelläkin suuri kysymyksensä, epäilynsä ja taistelunsa siitä, miksi virkamieheksi hänen olisi rupeaminen. Mutta ei valitsemisen vara eikä vaikeuskaan ole sen suurempi kuin nuorella varsalla, joka lasketaan tyhjään talliin ja jossa on puolikymmentä joutilasta pilttuuta: tuomarin, kamreerin, henkikirjurin, maanmittarin ja papin pilttuu. Hänen taipumuksensa vievät hänet tietämättään johonkin noista, ja kun hän on siihen tullut, niin hän siihen pysähtyy. Hänet on kesytetty, ja hän antautuu astelemaan omaa vakoaan. Silloin kun toinen kyntää, niin hän karhitsee, ja kun hänen veljensä vetää halkoja, niin vetää hän vettä, ja yläsillalta pudotetaan hänen eteensä joka päivä häkki heiniä täyteen.»

»Ahertamistahan sitä on hänelläkin, ja hikiset ovat usein hänenkin päivänsä. Mutta siinä ei ole sitä kuluttavaa kiihkoa, mikä meidän henkeämme aina kalvaa, ei tuota ainaista kilpailua eikä epätietoa päämäärästä ja palkkiosta. Kunnia on ehkä pienempi, ja se on kyllä totta, ettei hän juuri voi maailman mainetta saavuttaa, niinkuin meistä—joku harva. Mutta osaansa vaille ei hänkään tule jäämään. Hänellä on ihanat virkaylennyshetkensä, hänellä on ylimääräiset palkkionsa uutteruudesta ja taidosta virassa, joista kaikissa sanomalehdissä mainitaan, ja hän saa ritarimerkkinsä jonakin pääsiäisenä. Kenen haudalle käy satojen pituinen saattojoukko, kenestä tehdään mitä lämpimimmät kuolinkirjoitukset ja kenestä sanotaan, että hän oli 'oikea mies oikealla paikallaan?'—Hänestä!»

»Hänelläkö ei olisi sitä illusionia itsestään, joka on kaikilla meillä muillakin, että me olemme ihmiskunnalle hyödyksi ja viemme sitä eteenpäin! Me vain emme voi todistaa olevamme hyödyksi, mutta hän voi. Hän on ratas siinä koneistossa, joka jos seisahtuisi, seisahtuisi yleinen järjestys, lakkaisivat lait, ja koko yhteiskunta menisi mullin mallin. Mutta mikähän seisahtuisi, lakkaisi tai menisi mullin mallin, jos joku meistä menisi? Ja sentähden ei ole kumma, jos hän perityllä, äänettömällä ylenkatseella katselee kaikkia niitä, joilla ei ole tuon koneiston kanssa mitään tekemistä, jotka vain tahtovat mullistaa olevia oloja ja joilla on kaikenlaisia uudistuspuuhia, mitkä eivät sovi hänen järjestelmäänsä. Saahan niistä puhua, saahan sitä kaavailla, mutta hänenhän se on kuitenkin lopulta kaikki sovitettava käytäntöön.»

»Se se antaa hänelle sisäistä tyydytystä, jota moni meistä voisi häneltä kadehtia.»

»Mutta vielä enemmän voisimme kadehtia sitä tyydytystä, joka hänellä on omasta itsestään. Hänen koneellinen työnsä ei jäydä hänen tunne-elämäänsä, joskaan ei sitä juuri täytäkään. Ja rakkautensa hän käsittää sellaisena rakkaana velvollisuutena kuin toimensakin. Totisesti rakastuu hän vasta silloin, kun hänellä on oikeus ruveta näitä asioita ajattelemaan, s.o. kun hän voi tarjota vaimolleen kodin ja turvallisen toimeentulon. Hän neuvottelee siitä sukunsa kanssa, tyttö punnitaan monelta puolen, huomataan hyväksi ja otetaan perheeseen. Hän saa sitten nauttiakseen perheonnensa, rauhallisen ja vanhanaikaisen, jota meillä muilla irtonaisilla ihmisillä häiritsevät ja repelevät niin monet hajanaiset ja levottomat pyrinnöt ja keskinäiset väärinkäsitykset.»

»Mutta jos minä jostain syystä tahtoisin olla virkamies, niin tahtoisin olla siitä syystä, että voisin olla hänen asemassaan hänen vanhoilla päivillään. Hänen eläkeikänsä lähestyminen on hänen lopullisesti toivottu satamansa, eikä vanhuus kauhistuta häntä, niinkuin se kauhistuttaa meitä. Silloin kun hän ei enää itse jaksa tehdä tehtäviään, pyytää hän apulaisen ja saa sen… Mutta pankaa te, pankaa te toinen puolestanne työskentelemään ja palkatkaa sijainen toteuttamaan—aatteitanne!»

»Meillä on se ainainen epäilys, ettemme ole mitään toimittaneet, emme tehneet mitään hyötyä … ja ettemmekö ehkä olisi voineet enemmän, jos olisimme oikein koettaneet. Kuta vanhemmaksi elämme, sitä puutteellisemmalta kaikki meistä näyttää, sitä enemmän tahtoisimme tehdä ja sitä edemmäksi pyrkiä. Mutta kuta kauemmaksi tulemme, sitä loitommaksi poistuu meiltä päämaalimme. Meistä ei koskaan mene halu, vaikka kyky menisikin.»

»Mutta kun hän on ottanut eron virastaan, niin voi hän rauhallisesti ja tyynesti katsoa elämänsä työtä, sillä hän on jättänyt jälkeläiselleen paperinsa täydellisessä kunnossa ja tilintarkastus on osoittanut laskut pennilleen oikeiksi. Ja muuta hän ei ole koskaan haaveksinutkaan. Sitten on hän saanut lapsensa onnellisesti hoidetuiksi, pojat virkoihin ja tyttäret hyviin naimisiin. Itse hän nyt nauttii runsasta eläkettä, nukuskelee, käyskentelee suurissa, mukavissa huoneissaan tai istuskelee ikkunan ääressä seuraten katupeilistä ihmisten liikettä kadulla. Jos voisi muitakin huvittaa tämän maailman meno, niinkuin se voi häntä! Kun on se kotimainen politiikka niin mitätön, niin seuraa hän sitä tarkemmin ulkomaista. Hän oli jo nuorena miehenä ollessaan suuri Napoleon I:n ihailija, Bismarckin kuva on hänellä seinällään, ja hän on varmasti vakuutettu siitä, että rautakansleri vielä kerran ottaa Saksan ohjakset uudelleen käsiinsä.»

»Kun olisi meillä muillakin paperit järjestyksessä vanhoilla päivillämme, kun saisimme mekin maailmalta täydellisen tilivapauden—ja kun voisimme siihen tyytyä, minkä saamme!»

»Kun en olisi mihinkään muuhun pyrkinytkään, kun olisin uskonut, mitä isävainajani sanoi: että se se on kuitenkin kaikista varminta!»

»Hullu olin, kun en ruvennut virkamieheksi…»

»Jos osaisin kirjoittaa runoja, niin kirjoittaisin runon, joka alkaisi näin:

Oi, jos oisin virkamies, ja tulot vakavat! – –

»Sillä minusta on ihan väärin, että virkamiesten kunniaksi yleensä ei milloinkaan runoja kirjoiteta.»

VANHA MUISTO

Kevätaamu valkeni parhaillaan päiväksi, kun hän ajettuna ulos kadulle epävakaisesti lähti kulkemaan keskikaupunkia kohden. Hänellä oli hämärä aavistus siitä, että se oli päivän rusko, joka jo hiukan punaili huoneiden päätyjä. Hän vihelsi ajuria, mutta ei niitä kuulunut. Unhotti samassa, minne oli mentävä, ja kulki jonkun kadun poikki, jonka perällä näki kirkastuvia pilviä. Horjahtaen seinää vasten seisahtui hän tuijottamaan eteensä, sylkäisi ja jatkoi taas matkaansa. Hän tuli Punavuorilta päin, näki olutravintolan kyltin ja kolkutti ovelle, mutta kukaan ei tullut avaamaan. Joutui jollekin uudelle, tekeillä olevalle kadulle, jonka toisella puolella oli puuhuoneita ja toisella kalliota. Hänelle tuli halu nähdä merta, ja hän koetti kiivetä kalliolle, mutta jalka livetti ja toi hänet takaisin hiekkaiselle katukäytävälle. Uudenkirkon kaksoistorni törötti koko ajan hänen silmissään. Hän tuli Korkeavuorenkadun alapäähän, mutta ei jaksanut lähteä sitä kiipeämään, vaan meni Kaivopuistoon päin. Katolisen kirkon kohdalla seisoi ajuri, joka tarjosi hänelle apuaan. Haukuskellen kulki hän ohitse ja joutui, miten lienee joutunut, Kaivopuiston valleille.

Hän oli juonut taas monta päivää perätysten. Se oli ainoa ilo, mikä hänellä enää oli jälellä ja jota hän vielä rakasti. Muut huvitukset ja harrastukset, ne oli hän jo aikoja sitten jättänyt.

Hän istuutui penkille, kasvot merelle päin. Löysi taskustaan vielä tupakan tähdettä ja sytytti sen. Kädet olivat likaiset ja pöhöttyneet. Millaisethan lienevät kasvoni, ajatteli hän ja muisti hämärästi, että hän ravintolan peilissä oli nähnyt pyöreän möhkäleen, joka oli hänelle irvistänyt, kun hän irvisti sille. Oli hän ennen ollut komea mies ja kaikkien naisten lemmikki. Nyt ne olivat ajaneet hänet ulos, kun hän oli kaatanut viiniä heidän pöytäliinalleen…

Ei se syttynyt, tupakka. Oli katkennut. Uutta etsiessä sattui kello käteen. Se oli seisahtunut. Hän koetti vetää sitä, mutta ei löytänyt avainta. jos nakkaisi sen tuonne alas, koettaisi nakata niin, että putoisi mereen. Mutta mitä varten … ja mitä varten mereen…?

Meri oli tyven, siellä täällä näkyi purjeita, joita jo nouseva päivä valaisi. Hän tuijotti sinne tylsästi ja välinpitämättömästi. Aamukylmä teki hyvää otsalle. Se ei kyennyt vielä selvittämään, mutta se viihdytti. Päivä alkoi lämmittää selkää. Häntä rupesi nukuttamaan, ja hän nousi vallituksen syrjään laskeutuakseen nurmikolle pitkäkseen. Hän tahtoi nukkua yli sen ajan, jolloin vähitellen selvitessä kaikki omantunnon vaivat kävivät hänen kimppuunsa ja kaikki menetetyn elämän muistot alkoivat harritella hänen silmissään.

Mutta hän ei saanut unta silmiinsä.

Hänen edessään, Kaivopuiston ympäri kulkevan tien varressa, oli huvila, joka yht'äkkiä pyrki muistuttamaan jotakin. Se oli kaksikerroksinen, ja alikerrassa oli suuri parveke. Sen edustalla oli vihreä pihakenttä ja vähän kukkamaata, jonka keskellä kimalteli pölkyn päässä sininen lasipallo. Katolla oli viirikeppi. Parin ikkunan edessä uutimet. Päivä paistoi parvekkeen sisään, ja sieltä voi erottaa huonekaluja.

Epäselvien ja katkonaisten ajatusten itsepuheluna selveni hänelle muutamia hajanaisia muistoja entisestä elämästä…

Hän oli asunut maalla, samassa perheessä kuin hän, yhden kesän ensimmäisinä ylioppilasvuosinaan. Molemmat kotiopettajia, toinen poikien, toinen tyttöjen. Huvila oli samanlainen saaristohuvila meren rannalla kuin tuo. Iltasilla muiden maata mentyä käveltiin salaa metsäpolkuja ja soudeltiin tyynirantaisia vesiä. Tultiin myöhään kotia ja istuttiin vielä kauan puolipimeällä parvekkeella, sen puisella sohvalla kaulakkain. Puheltiin kuiskaamalla ja odoteltiin päivän nousua. Puolipimeässä liekehtivät hänen suuret silmänsä, ja hänen kasvonsa olivat jäykistyneet hellyydestä. Erottiin vasta aamusilla, kun päivä valkeni ja aurinko alkoi paistaa sisään. Ei tahdottu hennoa erota:—»Mene sinä ensin!»—»Ei, mene sinä!» Hän oli voimakkaampi ja meni. Hän riisui kenkänsä, antoi aukoa niiden nauhat ja hiipi sukkasillaan ylös toiseen kerrokseen, jossa oli hänen huoneensa. Sieltä hän, käsipuun yli kumartuneena, heitti vielä lentosuudelman molemmilla käsillään.

Mutta kerran, kun kaikki olivat kaupungissa poissa ja lapset vain kotona, juoksi hän ylös taakseen katsomatta ja suudelmaa heittämättä. Rakkautensa osoitteeksi ja kumotakseen epäilykset (—»Jos minua rakastat, osoita se…»—»Mutta jos sinä jätät minut?»—»En, en, en jätä…») oli hän antanut ainoan ja kaikki, mitä hänellä oli…

–Ja minä, konna, minä hylkäsin hänet! huudahti yöllinen kulkija hypähtäen ylös ja lähtien pois.

Se oli ollut petetyn tytön loppu ja hänen omien onnettomuuksiensa alku.

Juopunut oli selvinnyt pahimmasta humalastaan. Hän lähti itkien ja aamukylmässä hikotellen kulkemaan kaupunkiin päin. Hän itki kahden ihmisen pilattua elämää. Ja itki ääneensä, kun kirkastuvalta ulapalta näki valkeita purjeita paistavan ja merenpinnan hopeisena välkkyvän.

SALAPERÄINEN TARINA

Salaperäisinä tarinoina elävät pienissä, vanhoissa koulukaupungeissa kertomukset entisten lukioiden ajoilta. Kun kaupungin vanhemmat herrat kokoontuvat nuorempien kanssa totilasien ääreen, päätyvät tavallisesti kaikki kaskut lopulta lukiokaskuihin. Ainevarasto on tyhjentymätön, ja nopeasti luistavat tunnit yli puoliyön.

Ja kuta loitommaksi puoliyön tuolle puolelle istutaan, sitä haavemaisemmiksi jutut kasvavat. Nuo univormuihinsa puetut lukiolaiset, jotka vapunpäivinä ratsastivat kaupungin katuja pitkin valkoisissa hansikkaissa ja miekka kupeella, ne muuttuvat miltei tarumaisiksi sankareiksi, joista puhutaan ihaillen ja kunnioittavasti ja joiden tekoja ei enää tuomita nykyajan oikeus- ja siveyskäsitteiden mukaan. Urotöinä kerrotaan sellaiset kepposet kuin että eräänkin vihatun opettajan ikkuna yöllä tervattiin ja hän päivää turhaan odottaen nukkui niin pitkään, että myöhästyi aamulla tunniltaan. Tai että toisen sairaan ja pahanilkisen lehtorin portilla muutamana aamuna huomattiin kaupungin ruumisvaunut ja katu oli havutettu hautausmaalle saakka. Tai miten rehtorin vesitynnyri oli pihamaalta kärryineen päivineen nostettu hänen talonsa katolle. Puhumattakaan semmoisista pienistä tapahtumista kuin että opettajan kalossit naulattiin lattiaan ja hän niihin astuessaan kaatui selälleen.

Se, mikä näissä tapahtumissa varsinkin oli jännittävää, oli se, että opettajat eivät koskaan päässeet syyllisten perille. Koko lukio seisoi kuin yksi mies, ja kaikki keinot saada tunnustuksia esille olivat turhat. Kukaan ei tietänyt mitään siitä, minkä kuitenkin kaikki tiesivät. Koulukuri oli höllä, mutta toverikuri sitä kovempi. Joka sen rikkoi, hänen oli parasta samalla erota opistostakin.

Joka kerta, kun kaupungin vanhemmat herrat näitä aikoja muistelevat, johtuvat he lopulta tapaukseen, joka sattui siihen aikaan, kun lukiot vaikuttivat viimeisiä vuosiaan, mutta jolloin samalla oli niiden loistoaikakin. Se tapaus oli tuo lukion kellon kuuluisa katoaminen, joka sai koko paikkakunnan mielet kuohuksiin ja joka yhä vieläkin panee ne vilkkaasti väräjämään, milloin ja missä siitä vain puhe tulleekin. Se on jännittävä loppukohtaus siltä suuruudenajalta, joka sitten päättyi lukioiden lakkauttamiseen ja kouluolojen uudestaan järjestämiseen.

Siihen aikaan oli kaksikerroksinen lukiorakennus ainoa kivirakennus koko kaupungissa. Se näkyi melkein yhtä kauas kuin kirkkokin, ja ylpeinä niitä vertallivatkin toisiinsa lukiolaiset ajaessaan kaupungin ainoasta tullista sisään lukukausien alussa. He tulivat sinne kuin omaan valtakuntaansa, tietäen, että kaupunki ilman heitä oli tyhjä ja ikävä ja että suurin osa sen asukkaista sai toimeentulonsa heistä.

Mutta oli kuitenkin eräs epäkohta, joka mieliä katkeroittavana perintönä oli kulkenut polvesta polveen. Se epäkohta oli lukion suuri kello, joka riippui suuren pääoven yläpuolella rautapellistä tehdyn pienen katoksen alla ja josta kulki nuora kuin syömäkellosta seinän läpi opettajain huoneeseen. Jokaisen välitunnin jälkeen sitä soittaa mouruutettiin niin, että sen ruma, kova ääni kuului yli koko kaupungin ja ulkopuolelle tullinkin kaupunkilaisten pelloille saakka. Lukiolaiset olivat siihen aikaan aikamiehiä, ja jo kauan oli käynyt heidän kunnialleen, että heitä soitettiin kokoon kuin koulupoikia. Anomuksia oli tehty useampiakin, että soittaminen jätettäisiin, mutta turhaan, sillä opettajain ja lukiolaisten välit olivat vanhastaan kireät. Ja sitä paitsi oli vasta nimitetty uusi rehtori asettanut päämääräkseen kukistaa heidän jäykät niskansa. Kelloa soitettiin siis yhä ja soitettiin sydämen pohjasta, suureksi iloksi alkeiskoululaisille ja halveksituille kaupungin kisälleille, jotka yöllisissä kahakoissa tavallisesti saivat selkäänsä ja sentähden aliluokan koko katkeruudella vihasivat näitä yhteiskunnan haltijoita.

Mutta viimein loppui kuitenkin lukiolaisten kärsivällisyys, ja he päättivät tässäkin asiassa hankkia itselleen oikeutensa omalla kädellään, niinkuin olivat hankkineet sen niin monta kertaa ennenkin.

Ja eräänä aamuna, kun rehtori taas tarttui kellon nuoraan soittaakseen, ei ääntä kuulunutkaan, mutta sen sijaan tuli poikkileikattu nuora seinän läpi alas hänen silmilleen. Ja kun mentiin miehissä ulos rappusille, oli katos tyhjä ja kello poissa.

Heti kohta oltiin selvillä siitä, milloin kello oli kadonnut ja kuka sen oli vienyt. Edellisenä yönä oli se otettu alas paikoiltaan, sillä eilen oli sillä vielä soitettu, ja olihan seinässä vielä verekset tikapuitten jäljet. Ja että lukiolaiset olivat työn toimittaneet, siitä ei ollut epäilystäkään. Tavallinen varas ei olisi viitsinyt nähdä tuota vaivaa vanhasta kellonromusta.

Lukion kaikki kolme luokkaa tutkittiin moneen kertaan, mutta kukaan ei tietänyt asiasta mitään. Ylimmän luokan priimus uskalsi vielä luokkansa puolesta kysyä, mikä oikeuttaa opettajistoa tekemään paljaaseen epäluuloon perustuvia ja lukiolaisia kaikin puolin loukkaavia kysymyksiä.

Se siihen oikeuttaa, vastattiin, että edellisenä yönä oli suuri joukko lukiolaisia nähty kaupungissa liikkeellä, ja palovartia oli kertonut puoliyön aikana nähneensä mustan ryhmän lukion portilla.

Lukiolaisia ei oltu ennenkään kielletty yöllä liikkumasta, eikä tämä muutenkaan ollut mikään todistus.

Mitäs oli heillä ollut lukion portilla tekemistä?

Luultavasti olivat ne, jotka siinä seisoivat, seisoneet huvikseen.

Oliko kello silloin vielä ollut paikoillaan?

He eivät todellakaan siinä määrin välittäneet tästä kellosta, että olisivat menneet keskellä yötä sitä lyhdyn avulla tarkastelemaan.

Mutta mitäs sanottiin siihen, että herra rehtori kohta puoliyön jälkeen, vielä vuoteellaan valvoessaan, oli kuullut ääniä ja askelia ikkunansa alla sekä kohta sen jälkeen kolme kalahdusta, jotka olivat tuntuneet lukion kellon laidasta lähteneiltä?

Vaikkeivät herra rehtorin korvat olisikaan valehdelleet, niin ei lukiolaisten velvollisuus voine olla tietää, mitä melua hänen ikkunansa alla mahdollisesti on yöllä satuttu pitämään.

Ja sen enempää selkoa ei saatu. Poliisi pani kaupungin ylösalaisin, kelloa etsittiin joka talosta ja pihasta, jopa läheisistä metsistäkin, mutta joka paikasta turhaan.

Mutta rehtori oli suuttunut silmittömäksi ja vannoi verisesti kostavansa. Kurittomuus oli nyt mennyt yli rajojen, ja tämä oli merkki siitä kapinallisesta hengestä, jota tähän aikaan liikkui Euroopan suurissa maissa, missä alamaiset nousivat esimiehiään vastaan.

Ja sitten se oli varkautta, oli valtion varkautta, kirkon ja koulun yhteisen omaisuuden omin lupinsa ottamista! Jos se jäisi rankaisematta, niin kuka takaa, ettei jonakuna päivänä tulisi kirkonkellojenkin vuoro! Ja jos hän ei viikon kuluessa saisi ilmoitusta siitä, kuka oli syyllinen tai missä kello oli löydettävänä, täytyisi hänen pitää koko lukio syyllisenä ja ryhtyä toimenpiteisiin, että opisto kokonaan suljettaisiin.

Tältä kannalta eivät lukiolaiset olleet asiaa ajatelleet. Mutta jos kello olisi nyt tahdottukin tuoda takaisin, olisi se ollut mahdotonta. Sillä pimeänä syysyönä oli se otettu alas, kieli oli kääritty villasukan sisään, rehtorin ikkunan alla se oli kääreestään vapautettu ja kolme kertaa sillä siinä läpätty, sitten oli saalis kannettu korennolla rantaan, vedetty siitä kelkassa keskelle suurta selkää, jonne oli hakattu avanto kierään jäähän, ja sinne oli se juhlallisin hautausmenoin ja integer vitae'llä upotettu.

Ne, jotka tästä tapauksesta kertovat, ne kertovat sen salaisella vahingonilolla ja melkein ilkkuvat siitä, ettei syyllisiä ole koskaan saatu ilmi. He tunsivat sen ja sen, sen ja sen luona asui sekin lukiolainen, joka ehkä oli ollut upottamisessa osallisena, mutta he olivat yhteisesti vannoneet, etteivät koskaan eivätkä kenellekään mitään ilmaise, ei edes sittenkään, kun olivat tulleet pois lukiosta. Vala oli vannottu keskellä yötä, ulkopuolella tullin, suuren kiven ympärillä, jota vielä tänäkin päivänä sanotaan Valakiveksi.

Mutta tarinalla oli kuitenkin, vanhain kaupunkilaisten kertoen, synkkä loppunsa. Ja se loppu, se oli rehtorin kamala kosto. Kun tunnustusta ei kuulunut eikä kuulunut kelloakaan takaisin tulevaksi, ei hän tosin lukiotakaan sulkenut, mutta kutsutti kaikki oppilaat eteensä ja itsellään oli hänellä virkapuku yllään ja suuri kiiltävä ritarimerkki rinnallaan. Ja hän kokosi kaiken loukatun arvonsa ja kaiken siveellisen kauhunsa ja manasi Jumalan kirouksen kaikkien niiden niskaan, jotka tiesivät olevansa tähän tekoon syypäät. Hän kirosi heidät synkästi ja kiihkeästi, kirosi ajalliseen ja iankaikkiseen kadotukseen.

Rehtorin kirous tunki läpi luiden ja ytimien. Ja siitä oli seurauksena —niin lopettavat vanhat miehet kertomuksensa—ettei yhdestäkään ylimmän luokan oppilaasta tullut oikeata miestä. Niitä oli parikymmentä, jotka nähtävästi olivat olleet kellon ryöstöön osallisina ja joihin rehtorin kirous oli sattunut. Kaikki he joutuivat sekä aineellisesti että siveellisesti rappiolle. Ja vasta sillä tavalla saatiin arviolta muka tietoon niiden nimet, jotka olivat olleet sankareja tuossa synkässä näytelmässä.

Jos joku tahtoisi itse tutkia tämän tarinan todenperäisyyttä, voi hän mennä siihen kaupunkiin, missä sitä vielä tänäkin päivänä kerrotaan.

Siellä on lähellä kaupunkia niemi, jota sanotaan Kelloniemeksi, ja sen edustalla järven selkä, jota kutsutaan Kelloseläksi. Ja vanhan lukiorakennuksen ulkoseinässä on vielä ryöstetyn kellon rautapeltinen katos ja sen nuoran reikä, jonka avulla tätä kelloa soitettiin. Mutta toista kelloa ei ole sille sijalle enää koskaan ilmaantunut.