Kitabı oku: «Lastuja I-III», sayfa 17

HYPPÄYS TOISEEN MAAILMAAN

Istuessamme eräänä toukokuun iltana Kappelin edustalla ilmestyi hän, Matti Kariniemi, yht'äkkiä eteemme. Hän oli keveimmillään, hienossa hutikassa, löi huolettomasti kättä, niinkuin olisi eilen oltu yhdessä, röyhelsi leveää rintaansa ja vastasi kummastuneisiin kysymyksiimme, mistä hän oli tänne noin yht'äkkiä ilmestynyt:

–Nyt lähtee Matti Kariniemi Amerikkaan!

–Vai lähtee taas,—virkoimme me jotenkin välinpitämättömästi.

Sillä parin kolmen vuoden kuluessa oli hän puhunut Amerikkaan lähdöstään, mutta vaikka se kyllä olisi ollut viisainta, mitä hän olisi voinut tehdä, ei siitä tähän saakka vielä ollut mitään tullut.

Hän oli kotoisin Pohjanmaalta, alkujaan rikkaan talonpojan ainoa poika. Tuota kuuluisaa härmäläistä rotua, sukua noille suurille tappelijasankareille ja maan mainioille maankulkijoille ja kivekkäille. Synnynnäinen vastenmielisyys säännölliseen työhön, mutta luonnolliset taipumukset huutamiseen, tappeluun ja käsikähmään, jotka ylioppilaaksi tultua kuitenkin vähitellen muodostuivat isänmaalliseksi innostukseksi. Hän tuli Helsinkiin juuri parhaaseen aikaan, kun kieliriita oli kuumimmillaan, kun isänmaata vielä voitiin palvella hurraamisella ja suurilla sanoilla. Hänestä tuli punaisista punaisin »koko programmin» toimeenpanija, ja hän oli aina ensimmäinen huutaja, kun johtajat ylioppilaskokouksissa heittivät hyvähuudoilla säestettäviä sanoja vastapuolueen silmille. Ensimmäinen oli hän myöskin istuutumaan boolipöytään, mutta viimeisiä sen äärestä eroamaan. Eikä hän lakannut siinä innostumista vielä sittenkään, kun aamu jo koitti ylioppilastalon juhlasalin ikkunoista. Lasit saatiin kantaa pois ja liinat kääriä kokoon, mutta hän ja jotkut muut hänen mukanaan istuivat yhä vieläkin nyrkkiä pöytään lyöden ja tappelua hieroen. Ja siinä asemassaan istui hän vähin väliajoin ensimmäiset puolikymmentä ylioppilasvuottaan eikä ehtinyt sen edemmäksi. Hommasi kyllä, mutta ei saanut mitään valmista totisessa työssä. Ja olisi kai istunut noin kaiken ikänsä, jos eivät raha-asiat olisi pakottaneet nousemaan ylös.

Sillä perintö oli jo aikoja sitten sulanut käsiin, toverien avuliaisuus oli pinnistetty viimeisiin saakka, ja kaikenlaisten pikkukassain korot rupesivat kohoamaan korvien tasalle. Hän alkoi menemistään mennä alaspäin, haihtui pois entisistä ystävistään, jotka olivat pyörähtäneet käytännölliseen elämään, silloin kun hän vielä täysissä purjeissa laski innostuksen myötävirtaa. Hän ajautui laitakaupungin kapakkoihin, alkoi juoda anniskeluissa rantajätkien kanssa, hurjautui tappelemaan, joutui osakunnan eteen—huonoissa, kuluneissa vaatteissa—ja karkoitettiin yliopistosta.

Tapasimme hänet sitten joskus lupa-ajoilla kotikaupungissa, jossa hän toimitti pientä viikkolehteä. Hän oli ehtinyt riitautua koko yhteiskuntansa kanssa, sitten kun oli joutunut jokaiselle velkaan. Hänen ainoat ystävänsä olivat kaupungin piiat, joiden suosikki hän oli, mihin vain tuli, mutta heidän rakkautensa mukana seurasi muiden naisten viha ja koko joukko ikäviä juttuja.

Silloin rupesi hän puhumaan lähdöstään Amerikkaan. Hän hylkää tämän epäkiitollisen isänmaan, hän sylkee silmille näitä kurjia, räyhääviä rakkeja, hän pyyhkäisee meren yli uuteen maailmaan, ja hän lähtee jo ensimmäisillä avovesillä! Ja hän otti tämän lähtönsä yhtä suurenmoiselta innostuksen kannalta kuin kaiken muunkin. Hänellä on Amerikassa rikkaita sukulaisia, niiden avulla perustetaan sinne suomalainen sanomalehti, hän tulee sen lehden toimittajaksi, asettuu ehdokkaaksi ja valituttaa itsensä Yhdysvaltain parlamenttiin! Sillä Amerikassa ei kysytä, mikä mies minä olen, kunhan olen mies!—Ja pari kertaa olikin hän vienyt innostuksensa niin pitkälle, että hankki matkarahat ja saapui ne taskussa Helsinkiin. Mutta ennenkuin laiva oli lähtenyt, oli hän juonut rahansa, toverit saivat lunastaa hänet irti ja ostaa hänelle piletin takaisin kotikaupunkiin.

Ei ollut kumma, jos siis uskalsimme yhä vieläkin epäillä, tulisiko tästä matkasta nytkään sen todempaa. Mutta hän vakuutti tulevan.

–Tulee varmaan! Nyt siitä viimeinkin tulee tosi! Nyt ovat asiat eri kannalla kuin ennen ja minä itse uusi mies!

Hän tilasi juotavaa, kolkuttaen hopeapääkepillään marmoriseen pöytään, ja kun ehdimme häntä lähemmin tarkastaa, niin olihan hän tosiaankin muuttunut edukseen. Puku siisti, kasvot puhdistuneet ja koko olennossa jotain kajastusta tuosta entisestä, reippaasta ylioppilaasta.

–No, ja milloin lähdet?

–Jo tänä yönä minä lähden! Te ette usko! Mutta tässä on passi ja tässä siirtolaistiketti yli koko Atlantin!

Hän veti ne kehuen esille isosta nahkalompakosta, josta vielä vilahti parin satamarkkasenkin reuna.

–No, terve sitten! Ja onnea matkalle!

–Te ette luule, että minusta tulee mies minustakin vielä … sillä minä myönnän, että minä olen elänyt sikamaisesti … mutta te tiedätte, että minä olen kiivasta miestä, ja nyt olen minä lopullisesti suuttunut! Maljanne! Vaikka minä nyt olen vähän ryypännytkin, niin ei se merkitse mitään. Minä olen ollut raitis mies kuusi kuukautta yhtä vuoroa! Ja kun pääsen pois tästä saakelin Suomesta, niin ei pidä viinan märkää huulilleni tuleman!—Mutta nyt viftataan vielä viimeinen ilta yhdessä!—Ja minä tarjoan. Syödään illallinen, ja te saatatte minut laivaan kello kaksi, kun täällä suljetaan!

Siirryimme siitä sisähuoneisiin ja tilasimme illallisen. Hän joi niinkuin muutkin, mutta piti sen varansa, ettei pahasti päihtynyt. Hän sai takaisin tuon vanhan tunnetun innostuksensa ja sitä seuraavat suuret eleensä ylioppilasajoiltaan, hän piti puheita isänmaalle, ja me pidimme isänmaan puolesta hänelle. Me lähetimme hänen välityksellään terveisiä »suureen, vapaaseen länteen», ja hän lupasi hankkia apua meille, jos olot täällä kotimaassa tulisivat meille liian tukaliksi.

–Sähköttäkää vain minulle, ja minä lähetän omat laivani teitä täältä noutamaan!

–Kiitos sinulle! Eläköön Matti Kariniemi!

Juodessamme hän heltyi, tuli lyyrilliseksi, itkikin lähtöään, mutta iloitsi siitä samassa silmänräpäyksessä.

–Voi, hyvät veljet, kun minä olen onnellinen! Antakaa minun syleillä teitä kaikkia! Te olette ainoat, joita minä tulen kaipaamaan. Te ette ole minua koskaan liian ankarasti tuominneet, te olette ainoat ystäväni, ainoat koko ma-aailmassa!

Mutta yht'äkkiä hän, keskellä innostustaan ja avaroita liikkeitään, näytti muistavan jotakin. Hän kysyi, paljonko on kello, ja kun kuuli, että se on kaksitoista, hän otti hattunsa ja palttoonsa.

–Minne sinä menet?

–Minun täytyy mennä tapaamaan erästä tuttavaa, joka odottaa minua hotellissa. Olkaa te vain täällä … puolen tunnin kuluttua tulen minä takaisin!

* * * * *

Me jäimme häntä odottamaan ja odotimme puolen ja odotimme tunnin. Mutta ei hän tullut. Kello läheni kahta eikä häntä vieläkään kuulunut. Hän on luultavasti viivähtänyt ja mennyt suoraa päätä laivalle.

Mutta ei häntä ollut laivallakaan, ei kannella eikä salongissa.

Olisiko mahdollista, että häneltä jäisi tälläkin kertaa matka tekemättä? Siltä ainakin näytti. Jos olisimme tuon aavistaneet, emme olisi päästäneet häntä käsistämme. Olisi vaikka kantamalla tuotu mies laivaan ja pantu menemään.

Laivan kello soitti toisen ja kolmannen kerran. Kiroskelimme tyhmyyttämme ja olimme hänelle vihaiset hänen itsensä tähden. Kun hän ei kerran nyt mene, niin ei hän mene enää milloinkaan. Jää iäkseen tänne ja joutuu lopullisesti turmiolle.

Missä hän nyt on? Nukkuu tietysti jossain… Ja varmaan valehteli hän puhuessaan tavattavasta tuttavastaan.

Lautakäytävä pudotettiin alas ja luukut suljettiin. Laiva alkoi vetäytyä ulos laiturista. Nyt on jo myöhäistä, vaikka hän tulisikin. Mutta mitäs hän tulisi!… Mutta selkäänsä on hän saava, on saava oikein pohjolaisella mitalla!

Me käännymme jo poistuaksemme.

Mutta silloin alkavat reunimmaiset väkijoukossa kohoilla varpailleen ja huudahdella:

–Myöhästynyt matkustaja! Myöhästynyt matkustaja! Kapteeni! Kapteeni!

Ja todellakin laski Edlundin nurkalta torin halki täyttä karkua ajuri meitä kohti. Rattailla näkyi istuvan mies ja nainen, toinen hattuaan huiskuttaen, toinen huiviaan. Mies oli Matti Kariniemi ja tuo toinen— eräs hänen vanhoja rakkaitaan.

No niin, siinä se nyt on! Nukkuneet liian pitkään! Emmekö olleet sitä arvanneet!

Juoksimme häntä vastaan, mutta hän ei joutanut meitä huomaamaan. Hyppäsi alas rattailta, kaasi pari pikkupoikaa mennessään ja hyökkäsi suoraa päätä laivasillan reunalle, huitoen käsillään ja huutaen:

–Älkää jättäkö! Älkää jättäkö!

Me kaikki muut huusimme hänen mukanaan … kaikki ihmiset rannalla huusivat:

–Kapteeni, kapteeni, odottakaa!

Mutta kapteeni joko ei kuullut tai ei ollut kuulevinaan. Hitaasti, mutta varmasti vetäysi laivan laita ulos laiturista, välimatka oli jo ainakin kolmen sylen levyinen ja hyrskyi kuin koski, koneen lyödessä takaisin.

Matti Kariniemi seisoi rannalla ja oli lakannut huitomasta. Hän ei ymmärtänyt muuta kuin että siinä nyt levenemistään levenee juopa hänen vanhan ja uuden maailmansa välillä, ja jos hän ei nyt mene, niin isonee se iäti ylipääsemättömäksi Atlantiksi. Siihen suistuvat hänen hyvät aikomuksensa, siihen repeävät lupaukset ja vakuutukset, ja hän jää tähän niinkuin ennenkin. Velkamiehet kuin rakkikoirat niskassa … minä päivänä tahansa voidaan pistää velkavankeuteen … toverit ylenkatsovat … ja koko maailma nauraa!

Ja luultavasti oli hänessä tallella vielä viimeinen varasto tuota esi-isiensä kauan kadoksissa ollutta huimuutta, ja luultavasti oli hän vihdoin viimeinkin joutunut siihen tilaan, että hänen luonnonlakien pakosta täytyi toteuttaa »koko programminsa» kerran hänenkin, joka oli vuosikausia vetelehtinyt, puhunut, innostunut ja ilmaan huutanut…

Sillä yht'äkkiä kyyristyi hän kokoon, peräytyi askeleen ja karkasi mereen kädet laivaa kohden ojoina.

Hänen rakkaansa, joka oli seurannut häntä kintereillä, parkaisi surkeasti hänen jälkeensä, muut naiset alkoivat huutaa venhettä, ja laivassa hyökkäsivät kaikki matkustajat samalle puolelle kantta.

–Apua! Apua!—Se hukkuu! Se hukkuu!

Mutta Kariniemi ei ollut hypännyt hukkuakseen. Hän jo pullahti puoliruumiiseeensa vedestä ylös ja sai samassa kiinni köydensilmukasta, joka hänelle laivan kannelta nakattiin. Laivan laitaan ponnistaen kapusi hän sitä myöten peräkannelle, ja viimeisellä välillä auttoivat häntä laivamiehet niskasta, nostaen kuin märkää koiraa suvannosta.

Rannalla räjähdettiin nauramaan ja sitten hurraamaan ja huutamaan »eläköön.» Vettä pois päristellessään näytti hän siellä hetkeksi menevän hämilleen. Mutta sitten hän tointui, juoksi komentokannelle, kokosi viimeiset äänivaransa ja huutaen yli muun metelin:

–Eläköön isänmaa!—johon me kuorossa vastasimme:

–Eläköön Kariniemi!—katosi hän piipusta pullahtavan savupilven taa.

Ja niin meni kuin menikin Matti Kariniemi Amerikkaan. Ja mies hänestä tuli kuin tulikin. Viimeisten tietojen mukaan toimittaa hän tätä nykyä Amerikassa—papin virkaa. Ja minä olen nähnyt sen kotiin palanneen siirtolaisen, jonka lapsenkin hän on kastanut.

KOTOINEN KYLYNI

Se vanha, rakas saunani, se oikean suomalaisen saunan ihanne, se pysyvin muinaismuisto esi-isäin Altain-takaisilta ajoilta… Minä tahdon nyt sen etuja ylistää ja julistaa maailmalle sen maineen, tuon vaatimattoman, harmajan huoneen, joka alempana muita, notkoon menevän tien varressa, kyyröttää kuin pienuuttaan paossa eikä ketään häiritse.

Enkä minä suotta vanhan saunani avuja ylistäkään.

Sillä sen nokiset seinäthän ne näkivät minun maailmaan syntyvän, ja nehän ne kuulivat minun ensi itkuni. Sen herttaisesta löylystä ne sitten kantoivat minut kylmään maailmaan, mutta minä huusin kuin riivattu enkä tahtonut tyytyä olooni isossa pirtissä, jossa liika valo silmiäni häikäisi.

Ja kun kasvoin ja aloin omin jalkoineni kulkea, niin sinne minä äitini jälessä tallustelin olkien päällä piehtaroimaan ja vesisammion ääressä alastomana loiskimaan. Ja siellä vasta nauru oikein naurulle tuntui, ja lapsen riemu riemulle remahti.

Millä salaperäisellä kunnioituksella ja pelolla minä sitten itsekseni hiiviskelin kynnyksen yli ovesta kurkottamaan tuonne lauteitten alle loukkoon, joka oli päivälläkin pimeä ja musta ja näytti minulle olevan kuin etehinen outoon, maanalaiseen maailmaan, missä vain lapsia asuu ja mistä niitä minullekin joka vuosi ilmaantui uusia veljiä ja sisaria. Ja silloin aloin minä ensi kerran pyöritellä päässäni ajatuksia ja kysymyksiä, joihin ei kukaan osannut antaa minulle oikeata vastausta ja selitystä.

Ja minä valitsin ensimmäiseksi ystäväkseni vanhan Ruoti-Pekan, joka ajettiin tuvasta ja pakeni saunaan pärettään polttamaan. Ja siellä vietin minä hänen kanssaan iltakaudet ja kuulin hänen kummia juttujaan, vavisten jännityksestä ja suloisesta pelosta, kun pimeä yö katsoi sisään pienestä ikkunasta ja kuusikko seinän takana huokaili ja soitti … tai seisoin minä pitkät hetket ulkopuolella ovea ja avopäin katselin tähtien tuiketta ja revontulien liekehtimistä talvisella taivaalla … tai kuuntelin yöllä itsekseni sirkan siritystä kiukaan ja seinän välissä, kun koko muu maailma nukkui ja pakkanen vain ohikulkiessaan saunan nurkkaa sauvallaan kopaisi.

Miehistyin ja vartuin, ja minut ajettiin ulos maailmalle, sen kylmissä viimoissa värisemään. Enkä minä silloin mitään niin ikävöiden kaivannut kuin kotoista kylyäni. Ja kun tieni minut milloin toivat kotikylääni takaisin, niin kylyä kysyivätkin silmäni ensiksi. Eikä ollut koti kodille ennen, kuin sihahti kiukaan kiville vesi, otettuna notkon lähteestä, jonka reunalla hajuheinä kasvoi, eikä ennenkuin uupuneita jäseniäni hautoivat koivikosta taitetut tuoksuvat lehvät.

Silloin vasta tuntui oikein siltä, kuin olisivat mieron tahrat peseytyneet kokonaan pois sekä ruumiista että sielusta. Ja raukean suloisiin unelmiin vaipuneena istuin minä syntymäsaunani nurkkahirren nenässä ja annoin kesäöisen ilman hengen itseäni jäähdytellen hyväillä ja tuudittaa mieltäni aatteettomasti harhaileviin unelmiin, edessäni pelto ja niitty ja tyyni järvi ja sen takainen hiljainen ranta.

Se vanha rakas saunani…

Kun muu maailma minut kerran vieroo luotaan, niin vetäydyn minä sinne verkkoukkona elämään vanhuuteni viimeisiä aikoja.

ONNELANI

Korkean vaaran päivänpuoleisella rinteellä on se talo, missä minä elelen. Sen nimi on Onnela, ja minä olen sen vasta löytänyt ja aivan sattumalta.

Olin kulkenut yksitoikkoista, ikävää ja pölyistä maantietä. Muutamasta paikasta erkani somannäköinen metsäpolku, ja minä poikkesin sitä umpimähkään kulkemaan, tietämättä, minne se veisi.

Se kulki soita, kankaita ja korpia. Kerran tuli joki eteen ja toisen kerran järvi. Toisen poikki kahlasin, toisen yli kuljin venheellä, jonka löysin rannalta. Eksyinkin minä kerran ja makasin metsässä yötä, mutta löysin taas tieni ja kuljin ja kuljin.

Eräällä aholla tuli tyttö vastaan. Hän oli kerppuja taittamassa, ja minä kysyin häneltä: »Mistäs olet?»—»Tuolt' olen Onnelasta», vastasi hän.—»Onko sinne pitkä matka'»—»Tuoss' on vähän päässä vaaran rinteellä.»—»Saanko lähteä kanssasi?»—»Tule vain, jos tahdot.»

Hän otti vielä toisen puolen taakastanikin, ja niin menimme me yhdessä Onnelaan. Hän tunsi joka käänteen tiessä, hän kulki reippaasti ja varmasti ja osasi ojustaakin. Ahojen poikki, halmeiden halki, läpi lehtojen ja pitkin iloisia karjan polkuja kuivassa petäjikössä… Riihen editse, pellonpiennarta, ohi kaivon ja aitan ympäri pihaan…

Hänen isänsä oli rappusilla vastassa.—»Saisiko olla yötä talossa?»– »Onhan niitä ollut Onnelassa ennenkin», vastasi hän. Hän oli rauhallinen, tyyni ja vakava mies. Ja hänen emäntänsä oli ystävällinen ja herttainen, ja lapset olivat sinisilmäisiä, valkotukkaisia ja viattomia kuin enkelit.

Olin väsynyt matkani vaivoista, matkani, joka oli kestänyt kauan. Tyttö teki minulle tilan aittaansa, siellä oli hiljaista ja viileää, ja seinäseppo nakutti seinänraossa. Minä nukuin, niinkuin olisin nukkunut pois kaikesta menneisyydestäni ja niinkuin olisin saanut herätä uuteen elämään.

Ja siihen minä heräsinkin. Aamulla oli kirkas kesäpaiste, ja tämä talo on etelänpuolisella päivänrinteellä. Istahdin rappusille ja katselin ympärilleni. Siinä on ruohoinen, puhdas pihamaa. Ja vastapäätä on vaara yhtä korkea kuin tämäkin. Siellä on taloja peltojensa keskessä, vihertäviä halmeita, lehtoja niiden välissä, ja kaikkialla suitsuaa kaskia, joista savu nousee suorana ilmaan.

Minusta tuntui tässä niin hyvältä olla, ja minä jäin tänne. Ne antoivat minulle kamarin asuakseni, jonka seinät ovat valkeiksi piilutut ja tuomen oksia pistetty rakoihin. Vanha kello kävelee verkalleen seinällä ja lyö hitaasti ja kumeasti. Ikkunan alla on ruispelto ja pellon yläpuolella mäki.

Minä nousen usein aamulla sinne kävelemään. Jyrkkä polku vie sen selälle, ja siellä on suuri, huoneenkorkuinen kivi, josta näkyy vaara vaaran takaa, jonne etäisten pitäjäin kirkkojen ikkunat kuin tulessa palaen kimmeltävät, jonne syvät lammetkin metsän sisästä tuikkavat ja leveänä hymyilynä aukenevat isot ulapat. Raitis ilma kantaa tänne käen kukunnan toisilta kukkuloilta, ja puhelevain lasten ääniä kuuluu jostain rinteeltä, jossa ne ovat marjassa.

Kun laskeudun alas, on joukko jo aamiaisella. Istuskelen heidän seurassaan, lähden heidän mukanaan heidän töihinsä, käyn kaskenhakkuussa, lehdeksessä, niityllä, ja haeskelen pikkupoikain apuna hevosia sydänmaalta. Iltasilla kylvemme yhdessä ja juttelemme, pirtissä kuivavien piennarheinien päällä lepäillen, tämän maailman menosta ja ihmisten erilaisista riennoissa. Tai menemme kauniina öinä nuotalle, soudamme etäisiin selkäsaariin ja vietämme yösydäntä kalasaunoissa, joiden edessä järven laine loiskii ja takana humisee saaren tuuhea kuusikko.

Mutta sunnuntaiaamuina soutaa meitä koko kylän väki suurella venheellä kirkolle, jossa ei minua kukaan tunne ja jossa kirkonmäellä verkalleen käyskentelen tai istuskelen venheiden luona rantaäyräällä, jonne kuuluu vain virren veisuu ja urkujen himmeä soitto.

Minä olen tyytyväinen ja onnellinen. Se tyttö, joka toi minut tänne, on oma ystäväni. Kun muut nukkuvat, hiipii hän luokseni ja käy hellästi kaulaan; ja kun hän on poissa, ajattelen minä häntä avosilmin uneksien. Minussa kumpuilee hiljainen, tyyni elämänilo. En tunne vanhenevani, ei peloita kuolema, ja kun näköpiirillä on varmat rajansa, ei ahdista äärettömyys eikä kiihoita kilpailu. Sillä minä tiedän, mitä on takanani niillä taipalilla, joita olen tullut, ja tiedän, että taivaanrannan tuolla puolen ei ole sen enempää kuin täälläkään. Ja sentähden tahdon minä elellä ikäni kaiken täällä omassa Onnelassani.

KOLMAS KOKOELMA

ISIEN PUU

Hyisen, hallaisen, pohjattoman rimpisuon reunassa, joka kääkkyräpetäjiä ja vaivaiskoivua peninkulmittain kasvaa, kohoo kohoamistaan ruokamultainen kukkula, jonka rinteillä tuhatvuotiset koivut, haapapuut, pihlajat ja tuomet tuoksuvat, vihertävät ja lehtiään lepattelevat. Kuta korkeammalle se kohoaa, sitä solkeammaksi käy koivu, sitä lempeämmäksi lehto, sitä mehevämmäksi maa. Ja kukkulan korkeimmalla laella, keskellä rannattoman, ruskean erämaan, humisee yöt ja päivät hiljaista huminataan koivujen kuningatar, tuuheaoksainen puu, jonka juuret syvälle maan sydämeen tunkevat ja latva taivasta tavoittaa.

Se on Haltian pyhitetty puu, hänen oma kasvattinsa, jonka siemenen kylvi siihen silloin, kun etäisimmän entisyyden ensimmäiset pälvet paljastuivat, kun ikuiset lumet sulivat ja jäävuoret alkoivat jokina mereen vuotaa. Siihen hän asettui ajan rannatonta ulappaa eksyksissään harhailtuaan, ja siinä oli hänen hyvä olla. Hiljalleen kasvoi hänen kylvönsä ja versoilivat vaaran rinteet hänen ympärillään hiiskumattoman hiljaisuuden vallitessa;—kasvoi puu vaaksan vuosisadassa, tuuhistui tuhannen kuluttua, kutistui talvisten tuiskujen alla, mutta oikaisi aina vartensa tuuman entistään ylemmä kesäisten päivien paisteessa. Kerran kymmenessä vuodessa juoksi peuraparvi alitse, ulvahti susi suota pitkin jolkutellen, tai lepuutti latvassa siipeään Lapista palaava kotka.

Ikäviä aikojaan haikaili Haltia lehtojaan kasvatellen, tietämättä, kenelle niitä kasvatti. Johan alkoivat pyyt metsissä pesiä, jo kuhertelivat kyyhkyset oksilla, jo lauloivat linnut, ja oravat iloaan pitivät. Mutta vaikka vilja maassa vilisi, ei kukaan Haltiasta huolinut, ei yksikään hänen koivussa asuvan tiennyt eikä hänelle kiitostaan kantanut. Alakuloisena asui hän kaarnaisen kattonsa alla, tuolloin tällöin lehvien lomasta tähystellen, eikö saapuisi se, jota hän odotti,—tietämättä, ketä odotti.

Oli hän jo itse mielestään yhdeksän iäisyyttä odottanut, kun tuli vihdoinkin talvista hankea hiihtäen tuo, jonka hän toivomakseen tunsi: hengeksi omaa henkeään. Oksien alle hän pysähtyi, ei menojaan mennyt, vaan haki suojaa, asettui asumaan hänen jalkojensa juureen. Oudostellen katseli Haltia häntä puunsa suojasta, mutta tunsi sydämensä mielihyvästä vavahtavan, kun outo tulija koivun oksalle parhaat helynsä ripusti, antoi siihen saaliistaan osan ja nuotiotulellaan sen juuria lämmitti. Jo lankesi kasvoilleenkin hänen eteensä ja hymisten lauloi:

Koivutar ihana impi, metsän hieno haltiatar, käy avuksi etsittäissä, toveriksi tarvittaissa, laita kulta kuontaloihin, pane vaski vartaloihin, kehreä punainen lanka, sinilanka siuahuta, vetele jokien poikki, lävitse salon sinisen, siihen juosta joukkojesi, viiletellä viljojesi.– Antanet urholle apusi, uhrin kannan koivullesi. esilahjat lehdollesi.

Mielellään hän antoi, kaikki lupasi, jälessä juoksi, kupeella kulki, kuljetti kaikki hänen eteensä ja sai kiitokseksi pyydetyistä parhaat.

Poishan tämäkin loittoni, jätti Haltian siihen yksikseen olemaan, mutta kun aikainsa päästä palasi, niin toi toisiakin tullessaan, eivätkä ne milloinkaan lahjatta lähteneet eivätkä uhriaan unohtaneet.

Hyvillä mielin eleli siinä erämaan Haltia, koivunsa oksia soitteli ja elämästään iloitsi. Hoiteli lehtoaan, tuomiaan tuuhistutti, pihlajoita ja haapapuitaan vaali, odotellen uusia ystäviä, joille nekin kerran lahjaksi kelpaisivat.

Ja keväänä muutamana, kun lehto lempeimmillään tuoksui, kun mahla koivun suonissa kihisi ja Haltian päätä elämänhalu huimasi, näki hän kaksi miestä suolta nousevan ja hänen puunsa juurelle istuutuvan. Heidän haastelustaan hän kuuli, että he asuinpaikkaa etsivät, itselleen kaskimaita katselivat, vaikkeivät vielä tienneetkään, tähänkö jäisivät vaiko tästä kauemmaksi kulkisivat.

Silloin loihti koivun Haltia kaikki lintunsa puitten latvoihin, kutsui kukkumaan kaikki käkensä, ja hymyyn menivät totisten miesten huulet sitä kuunnellessa. He tekivät tulensa, vuoteensa valmistivat ja koivun alle yöpyivät. Mutta yöllä lähetti Haltija mehiläisensä Luojan luo usvia anomaan ja toisen päiväpaistetta pyytämään. Ja kun miehet aamulla heräsivät, antoi aurinko valoaan täydeltä terältä suven puolella Koivuttaren kukkulaa, mutta pohjoisessa seisoi sumuinen seinä korkeana ja sankkana. Eivätkä miehet siitä sen edemmä lähteneet. Ripustivat konttinsa koivun oksaan, ottivat kirveensä ja lehtoon laskeutuivat. Haltia seuraili heitä puulta puulle hiipien ja näki heidän iskevän pilkan joka koivuun, jonka ohitse kulkivat, ja viimein tulivat he samalle puulle, mistä olivat lähteneet. Mutta kun olivat puihin pilkkansa panneet, astuivat he kierroksensa sisään ja alkoivat kaataa kaskea. Lehdossa ruski ja rytisi, puut tutisivat ja parahtaen maahan sortuivat. Haltiaa peloitti, mutta samassa oli hänen mielensä hyvä. Kaikki pilkkomansa puut he maahan kaatoivat, mutta yhden jättivät, Haltian koivun.—Se on pyhä puu, johon konttisi ensiksi ripustat,– kuuli hän heidän sanovan. Ja siitä pitäen päätti hän olla heidän ikuinen ystävänsä, noiden miesten, jotka olivat suolta nousten hänen luokseen tulleet, ja heille aina parahintaan suoda, koska hekin hänelle sen soivat.

Ja yhteinen ystävyys siitä alkoi pyhän puun Haltian ja kaskenkaatajain välillä, eivätkä he siitään enää eronneet. Miehet rakensivat saunansa metsään ja siinä talvensa viettivät. Keväällä he polttivat kaatamansa kasken komeana uhritulena Haltian puun ympärillä. Mutta ennenkuin kylvämään kävivät, astuivat koivun alle, ripottivat siihen jyväsiä muutamia ja lauloivat kukin hiljaa hymisten:

Koivutar korea impi, maitten neito mairueni, anna meille oiva ohra, kaura kaunis kasvattele, varjele vilulta vilja, pane korret korttumahan, sekä varret varttumahan, tuhansin neniä nosta, saoin haaroja hajota.– Kunpa antanet apusi, kannan lahjat lehdollesi, uhrin puullesi parahan.

Haltia antoi, mitä pyydettiin, jyvän idätti, oraan kasvatti, tähkän tuleennutti ja sen hallalta varjeli, levittäen terheniset siipensä halmeen päälle ja maan alta lämmintä liehtoen, silloin kun pohjoinen pakkasella uhkasi. Ja kun kellertävä vilja leikattiin, ripustettiin siitä täyteläisin lyhde hänen koivunsa oksaan—ja se oli hänestä riittävä palkkio.

Vuodet vierivät, lehto kaadettiin kaskeksi yhä laajemmalti, ja ajan ollen aaltoili koivun koko tienoo vihantana viljamaana. Maine kuului kauas soiden ja metsien taa, että siellä asuu kukkulalla etäisessä erämaassa suuren koivun siimeksessä ystävällinen, hellämielinen Haltia, joka omiaan hoitaa ja heille kaikkea hyvää suo. Tuli miehiä ja naisia ja tekivät tupasiaan kaikille rinteille lähteiden luo. Ja kun ei enää siihen sopinut, niin siirtyivät toisille rinteille. Mutta kun pyhä puu lehteä laittoi ja käet kukkuivat ja linnut lauloivat, niin tulivat kaikilta kukkuloilta Koivuttaren puun alle uhraamaan ja kylvöonnea anomaan. Ja samana päivänä pantiin kasket kaikilla rinteillä palamaan, ja tuoksuva auer hunnutteli suot ja metsät ja kääri pehmeään vaippaansa Koivuttaren puun, joka siitä suureni ja tuuhistui. Iloista elämää pitivät lapset, naiset huhuilivat, karjan kellot kalkattelivat ja paimentorvet vastailivat toisilleen vaaralta vaaralle.

Ihmiset vanhenevat ja kuolevat pois, ja koivun ympärille haudataan. Mutta koivun Haltia ei vanhene eikä kuole, vaan pysyy iäti yhtä nuorena, sillä uuden kansan kiitollisuus kantaa hänelle aina uusia uhreja. Hän näkee korpien kaatuvan ja viljamaiksi muuttuvan, näkee soidenkin laihoina vihertävän ja tähkää kellertävän. Mutta vaikkakin puut kaikkialta kaadetaan, ei Haltian puuta kukaan kaada. Sillä semmoinen on taru, että jos »isien puu» maahan hakataan tai siitä oksakaan taitetaan, katoo vilja maasta ja puute maailman täyttää. Mutta jos sen annetaan seista ja hellivän sydämen lahjoilla häntä muistetaan, ei ikuinen jää eikä lumi enää koskaan Suomea peitä eikä hyvä Haltia sille koskaan lakkaa lämpöään leyhyttämästä.

Sentähden sille vielä tänäkin päivänä nuori kansa tyynin kesäilloin kantaa laulunsa lahjan ja ilonsa uhrin. Ja kun he työnsä vaivoista väsyneinä käsi kädessä Koivuttaren kukkulalle kulkevat ja keinun heiluessa ja kantelon soiden hänelle virtensä virittävät, täyttää vieno riemu hänen rintansa, ja hymy sydämessä piiloutuu hän puunsa tuuheimpaan lehvistöön, joka heikolla kohinallaan hänen kiitolliset tunteensa tulkitsee.