Kitabı oku: «Lastuja I-III», sayfa 21

»Sinulle, vanha ystäväni, joka olet kehitystäni seurannut ja joka, vaikka viime aikoina olemmekin olleet eri mieltä elämän suurimmista kysymyksistä, kuitenkin olet minua myötätuntoisesti kohdellut, tahdon nyt taaskin kertoa, kuinka minun on käynyt ja mille perille olen ajautunut, sitten kun viimeksi tavattiin. Tämä on itsetunnustus, vaikeampi tehdä kuin kaikki ne monet entiset, joita olen tehnyt. Oikeastaan olisi minun tekeminen tämä maailmalle, tai ainakin jollekulle 'hengenheimolaisistani'. Mutta mitäpä maailma minua nyt liikuttaa. Annan sinulle sitä paitsi täyden vallan julaista, mitä nyt olet saava minusta tietää. Tarinani on surullinen, eikä se suinkaan ole minulle kunniaksi. Mutta totuus on tunnustettava, ja tässä se on.

»Sinä tiedät, minkä aatteellisen rakennuksen minä itselleni rakensin, ja miten siinä asumaan muitakin houkuttelin. Tiedät, että kutsuin sitä ainoaksi oikeaksi, kalliolle rakennetuksi, joka ei koskaan tule horjumaan. Nyt on se kirkko, jonka huipun taivaalle kohotin, vajonnut maan tasalle, ja tässä minä nyt seison sen raunioilla henkisesti hajonneena ja repaleisena, tietämättä minne kääntyä.

»Sitten kun viimeksi tapasimme, kasvoi maineeni ja kannatukseni ihmisten seassa. Tuli muodin asiaksi saapua kuuntelemaan esitelmiäni, oli 'hienoa' olla samaa mieltä kuin minä. Harvat toteuttivat elämässään sitä, mitä suullaan oikeaksi tunnustivat. Mutta minä olin kuitenkin iloinen menestyksestäni. Kuta enemmän sain kannatusta, sitä enemmän sitä halusin. Kuta useampia sieluja voitin, sitä useampia ajoin takaa. Huomasin salaiseksi hämmästyksekseni, että hain itselleni »yleisöä», niinkuin taitelija-aikanani. Koetin kuitenkin lahjoa omaatuntoani sillä, että suuri ero oli olemassa entisyyteni ja nykyisyyteni välillä.

»Samalla kuin menestykseni kasvoi, kasvoi myöskin vastustus, varsinkin kirkolliselta taholta, jossa ei suvaita muita 'profeetoita'—tiedäthän, että minulle tuokin nimi joskus annettiin—kuin Vanhan Testamentin. Ensin oli minua pidetty harvinaisuutena, kuriositeettina. Toiset iloitsivat siitä, että semmoinen pakana ja kieltäjä oli tullut herätykseen. Eivät näet huomanneet mitään eroa minun oppini ja kirkon opin välillä. Mutta niin pian kuin se selveni, alettiin huutaa, että olen ateisti, joka ei persoonallista Jumalaa tunnusta. Koko rakkauden oppini, joka kuitenkin on tai jonka ainakin pitäisi oleman kristinopin ydin, ei nyt tullut mihinkään kuuloon. Vapaakirkollisetkaan eivät enää uskaltaneet antaa minun kokoushuoneissaan puhua. Sehän tosin vain vaikutushaluani kiihoitti. Enkä olisi siitäkään välittänyt, mitä vastustajilla oli asiallista esiin tuotavana. Se oli tuota tavallista, että ilman persoonallista Jumalaa ei mikään uskonnollinen elämä ole mahdollinen. Aatetta ei voi minkäänlaista olla olemassa, ellei ole olentoa, joka on sen ajatellut ja josta se on alkunsa saanut, sanottiin.

»Mutta luokseni alkoi tulla toinen parhaista ystävistäni toisensa perästä. Itkien valittivat he tuntevansa itsensä usein turvattomiksi ja tyhjiksi, kun eivät voineet rukouksillaan kenenkään puoleen kääntyä, vaan täytyi aina vain omaan heikkoon itseensä turvata.—'Anna meille Jumala, jonka olet meiltä ottanut', vaikeroivat he.

»Olin tukalassa asemassa, aloin itsekin epäillä, enkä tiedä, kuinka olisi käynyt, jos he olisivat pitkittäneet. Mutta he luopuivat, tekivät eron, ja sen tekivät monet muutkin.

»Annoin meneväin mennä ja lohdutin itseäni, sen minkä voin, sillä, että he eivät olleet jaksaneet totuutta kokonaisuudessaan omistaa—niinkuin minä.

»Minäkö?—mutta oliko mestari opetuslapsiansa parempi?

»En huoli nyt tarkemmin esittää sinulle syitä siihen, miksi olen täällä Pariisissa, jonne viimeksi täältä lähdettyäni en enää koskaan luullut palaavani. Ystävät, sukulaiset … tulin sanalla sanoen tänne puoleksi vastoin tahtoani, puoleksi tehdäkseni niille mieliksi, joille oli kiusallista kantaa samaa nimeä kuin minä. Olisi ehkä pitänyt jäädä kotiin aatteittensa puolesta taistelemaan;—vaikka kyllä kai sittenkin oli parasta, että katosin.

»Tapasin täällä joukon nuoria taiteilijoita, joiden maailmankatsomus oli aivan toinen kuin taiteilijoilla meidän nuoruutemme aikana. Sinä tiedät tuon uuskristillisen suunnan, josta on niin paljon puhuttu. He olivat hartaita kristityitä ja kokivat uskoaan taiteessaan toteuttaa. Niinkuin tiedät, olen minä aina ollut periaatteessa uskonnollista taidetta vastaan. Heidän maalauksensa erosi kuitenkin tavallisesta. He 'maalasivat aatteita', niinkuin heidän tunnussanansa kuului. Kokien vapautua ahtaiden muotojen vankeudesta ja aineellisen todellisuuden jäljittelemisestä pyrkivät he siihen aatteiden puhtauteen, jonne taide kyllä aina tähtää, mutta jonne se, ollen pakotettu ainetta ja muotoja noudattamaan, ei minun käsittääkseni koskaan pääse. Heidän pyrkimyksissään oli kuitenkin jotain, joka minua miellytti.

»Ja lomahetkinä—kun palasin kotiini työstä, jolla leipäni ansaitsin— rupesin miettimään minäkin, enkö, ainakin koetteeksi ja itseäni varten vain, voisi saada esille sitä aatetta, joka mieleni täytti. Eihän se kaikkein korkeimmassa ilmestysmuodossaan ole kenenkään kuvattavissa. Mutta sellaisena kuin se maailmassa ilmaantuu puhtaimpana ja suurimpana, kuinka minä sen esittäisin?

»Ensin kyti mielessäni luonnoksia vanhojen mallien mukaan, sellaisten kuin Mikael Angelon Pietán y.m.

»Mutta ne tuntuivat tekotapansa puolesta liiaksi materialistisilta, niissä oli liiaksi pidetty silmällä vartaloa, jäseniä, lihaksia. Sitä paitsi oli rakkauden aate niissä liian ahdas, tunne kohdistettuna yhteen ainoaan henkilöön: äidin rakkaus poikaan. Minun pitäisi saada esille rakkaus koko kärsivään ihmiskuntaan.

»Aate selvisi minulle eräänä yönä, kun kylmästä väristen vuoteessani makasin. Tiedät, millainen erämaa tämä Pariisi on sille, joka tänne on yksin joutunut. Ei ollut minulla ainoatakaan ystävää, joka minusta olisi välittänyt. Ikävystyneenä, välistä onnettomana, puutettakin kärsien minä täällä eleskelin. Tuntui kuin ei siitä suuresta maailmanrakkaudesta, jota olin muille saarnannut, minulle mitään riittäisi. Ehkei sitä olekaan olemassa, ehkä on kaikki ollut vain mielikuvitusta? Silloin näin unenhorroksiin vaipuessani äitini edessäni. Hän seisoi vuoteeni jalkapuolessa, suuret silmänsä minuun luotuina. En nähnyt hänestä muuta kuin nuo hellät, avonaiset, sääliväiset silmät. Olin ennenkin nähnyt hänet samanlaisena, kaukaisimmassa lapsuudessani, kun kuumeen vallassa sairasvuoteellani makasin, ja hän, väljään, vaaleaan yöviittaan puettuna, seisoi tuntikausia minua katsellen, luullen minun nukkuvan, mutta kuitenkaan hennomatta luotani lähteä. Koko hänen olentonsa keskittyi siihen yhteen ainoaan katseeseen, se oli ilmaus kaikista hänen syvimmistä tunteistaan, ja siitä virtasi minuun sanomaton rauha ja turvallisuus. Unet minua tavallisesti painavat ja rasittavat, nyt olin herätessäni onnellisempi ja rauhallisempi kuin koskaan ennen.

»Ja aatteeni oli selvinnyt, olin löytänyt rakkauden symboolin, olin saanut kiinni siitä puhtaimmasta muodosta rakkauden aatteen esittämiseen, jota olin etsinyt.

»Asuin silloin erään toverini atelieessa hänen itsensä poissa ollessa. Siinä oli savea telineellä, oli työaseet, ja heti aamulla ryhdyin minä työhöni käsiksi. Et voi käsittää, mikä ihana, autuaallinen tunne mieleni täytti, kun taas pitkästä ajasta tunsin sormien välissä hienon, taipuisan, tottelevaisen saven. Kaikki muu minulta unohtui, en ajatellut muuta kuin tätä työtäni, ja menneisyys oli kuin pyyhkäisty pois muistostani. Aatteen omituisuus ja se tapa, jolla koetin tehtäväni suorittaa, elähytti minua. Oli niinkuin luonnonlain välttämättömyydellä ilman omaa tahtoani ja miettimistäni olisin kulkenut päämäärääni kohti.

»Tarkoitukseni oli saada esille rakkauden sisältö yhdessä ainoassa katseessa, niinkuin olin nähnyt sen käyvän ilmi äitini minulle ilmestyneessä katseessa. Ilme hänen silmissään oli pääasia, kaikki muu: vartalo ja jäsenet, saivat esiintyä niin heikosti, niin vähän silmäänpistävästi kuin vain oli mahdollista. Ja minun onnistuikin niihin saada vain aavemainen, henkinen tunnelma, joka itseenkin vaikutti omituisen salaperäisesti.

»En ikinä ole omien kätteni luomaa sillä silmällä katsellut. Minussa kasvoi kunnioituksen ja ihailun sekainen tunne sitä kohtaan. Samalla tuli se ystäväksi minulle, enkä viihtynyt missään niinkuin sen seurassa. Kun avasin kääreet, oli niinkuin olisin jotain elävää olentoa kosketellut. Kun olin sen kipsiin valanut ja sitten marmoriin hakannut, minä miltei vapisin, ja olisin tahtonut langeta polvilleni sen eteen, pyytää siltä suojelusta itselleni. Asetin sen eri nurkkaansa, verhosin sen uutimilla ja sytytin illoilla kynttilän sen edessä palamaan. Jalustaksi olin veistänyt kirjan kuvan äitini Uuden Testamentin mukaiseksi.

»Ja se palkitsi vaivani. Tyhjyyteni oli poissa, yksinäisyys ei minua kammottanut, minulla oli hyvä henki, oli suojelusenkeli huoneessani.

»Se kun oli vain itseäni varten, en sitä kenellekään näyttänyt.

»Mutta eräänä päivänä, kun palaan työstäni, tapaan joukon tovereita luonani. Ne olivat nuoria, skandinaavilaisia taiteilijoita, jotka söivät samassa ravintolassa kuin minäkin. Jostain saatuaan vihiä teoksestani he olivat päättäneet tulla sitä katsomaan. He olivat vetäneet verhot syrjään ja olivat, joskaan eivät polvillaan kuvani edessä, niin ainakin aivan haltioissaan sitä katsellessaan.—Mainiota! Etevää! Mutta noinhan se juuri on tehtävä, iankaikkisen rakkauden jumalatar!»

»Ei minua mielestäni oltu koskaan ymmärretty niin hyvin kuin nyt. Tunsin siitä sanomatonta tyydytystä, varsinkin kun näin, että heidän mielihyvänsä ja ilonsa oli vilpitön ja todellinen.

»—Se on suurta taidetta! Se on niin tiivistettyä, niin keskitettyä … koko suuri maailman aate yhdessä ainoassa katseessa…—On niinkuin tuo silmäys tulisi tuntemattomista maailmoista, jostain taivasten takaa… —Ei, hyvä ystävä, rakkaus on persoonallinen olento, olet sen tuossa osoittanut, vaikka kuinkakin sitä vastaan väittäisit!»

»Se oli pian tullut heille yhtä rakkaaksi kuin minullekin. He tulivat sitä vähän väliä katsomaan, istuimme iltakaudet kehässä sen ympärillä, me sitä kuin palvelimme ja sen johdosta keskustelimme. Se oli heidän mielestään se kauan odotettu »uuden suunnan» suuri taideteos, ja minä olin le maître näille nuorille innostuneille miehille. Minä olin muka löytänyt sen, mitä he olivat etsineet, he puhuivat minusta kaikkialla, kirjoittivat minusta, pyysivät saada ottaa jäljennöksiä teoksestani ja julkaisivat sen hienona valopainoksena aikakauskirjassaan.

»En käsitä vielä tänäkään päivänä, miten sokeuteni saattoi olla niin suuri, ja etten jo aikoja sitten ollut tehnyt kaikesta tästä sitä johtopäätöstä, joka siitä välttämättä oli tehtävä. Olihan aivan sattuma, että silmäni aukenivat.

»Eräänä päivänä tulee hieno, hansikoitu herra, ulkonäöltään juutalainen, luokseni ja ojentaa minulle nimikorttinsa, josta näen, että hän on 'pyhimystenkuvain kauppias'. Hän sanoo kuulleensa taiteilijapiireissä paljon kehuttavan rakkaudenjumalatani, eikä sen tähden voineensa vastustaa haluaan tulla sitä katsomaan. Enkö tahtoisi olla ystävällinen ja näyttää hänelle sitä?

»Annan hänen katsoa, hän luo siihen vain hätäisen silmäyksen ja kysyy, enkö tahtoisi myödä hänelle jäljennösoikeutta teokseeni.

»—Mutta eihän tämä ole mikään pyhimyksen kuva?

»—Parfaitement, monsieur! Ei olekaan, hyvä herra, mutta se on enempi! Pyhimysten kuvat, madonnat ja ristiinnaulitun kuvat ovat vetovoimansa kadottaneet. Ei kukaan niitä enää kysy. Suuri, hieno, taiteellisesti sivistynyt ja samalla uskonnollinen yleisö tahtoo uusia aiheita, uusia muotoja hartaudelleen. Minä myön tavattomasti uutta, uskonnollista taidetta. Uskonnollinen taide ei ole samaa kuin kirkollinen. Kirkko on kenties aikansa elänyt, mutta uskonto elpyy taas. Vanhat kuvat kun eivät tyydytä, tarvitaan uusia palveltavaksi…»

»—ja sitä vartenko te…?»

»—Minä olen varma siitä, että teoksenne on leviävä tuhansin kappalein … luulen voivani tarjota teille mitä parhaimmat ehdot … pienen eläkkeen … n'est-ce pas, monsieur? C'est entendu!»

»Niinkuin salaman kautta, joka pimeältä taivaalta leimahtaa ja yht'äkkiä paljastaa kuilun, johon eksyksissä kulkeva matkamies on suistumaisillaan, selveni minulle nyt kaikki…

»Pyhimysten kauppias päästi hämmästyksen huudahduksen, kun luuli minun aikovan häntä iskeä vasarallani … hypähti syrjään, tempasi knallinsa, mutta ei ehtinyt vielä ovesta, kun marmorini, jumalankuvani, jo kaatui suulleen ja meni pieniksi pirstaleiksi kiviselle lattialle.

»Ja pirstaleina olen minäkin, ainiaksi pirstaleina, enkä koskaan enää pääse kokoutumaan. Minä houkkio, minä narri, joka olin luullut puhdasta aatteellista oppia julistaneeni, suurinta totuutta toteuttaneeni, vieneeni uskontoa ennen näkemätöntä kehitystä kohden, minä, joka olin mielestäni, en vain uskon puhdistaja, vaan sen uudistaja, jopa sen luojakin, minä olin tehnyt kuperkeikan ja seisoin samoilla jalansijoillani, mistä olin lähtenyt—en ollut alhaisinta villiä parempi, joka asettaa pyöreän kiven soikean päälle … en ollut ainoastaan kuvain kumartaja, omien kätteni töiden jumaloija, vaan olin ollut vähällä tulla jumalankuvain kauppiaaksikin…

»Eikä sillä hyvä: minä suren yhä vieläkin särkynyttä Jumalaani, murehdin sitä yöt ja päivät, sillä parempaa en tiedä. Eikä sitä tiedä tämä maailmakaan, joka kulkee ja kulkee ja aina samaan paikkaan saapuu. Se on yhä se sama pakanallisiin muotoihin sidottu, alttareihinsa kiinni kytketty, mikä se aina on ollut ja kai aina tulee olemaan, kehäänsä kiertäen ja omia askeleitaan iankaikkisesti tallaten.

»Sen vuoksi en usko enää mihinkään enkä mitään toivo. Hyvää yötä siis, vanha ystäväni.»

»J.K. Sanoinko, etten enää mitään usko enkä mitään toivo? Kun tarkemmin ajattelen, eilisestä mielenliikutuksesta tyyntyneenä, sitä, mitä minulle nyt on tapahtunut, on sentään julkeata väittää, että jos minä en ole kyennyt totuutta toteuttamaan, eivät muutkaan kykene. Mistä minä tiedän, ettei kerran ole tuleva joku toinen, se oikea, joka puhuu hengessä ja totuudessa ja jonka kengännauhojakaan en ole kelvollinen päästämään.»

IHMISEN PELKO

Eläimet elivät maan päällä täydellisessä tietämättömyydessä mistään heitä itseään korkeammasta olennosta, sillä ihminen ei ollut vielä luotu eikä kukaan aavistanut, että hänet luotaisiinkaan. Luomakunnalta puuttui herra, mutta se ei osannut häntä käivatakaan.

Susi tosin siihenkin aikaan haaskasi lammaskarjassa, hauet söivät särkiä, haukat hätyyttelivät kanoja, ja kettu vainosi vuonia, mutta haltijakseen ja herrakseen ei kukaan toistaan tunnustanut. Maailmassa vallitsi pienten, paikallisten kahakoiden ohella rajaton vapaus, eikä kukaan sen asujamista alistunut kenenkään yksityisen vallan alaiseksi.

Mutta sitten luotiin ihminen, ajettiin alas taivaasta ja asetettiin kaikkia luotuja vallitsemaan. Hän astui alas korkealle vuorelle ja teki sinne asumuksensa. Eläimet, jotka hänen ilmestyessään sattuivat olemaan saapuvilla, luulivat häntä ensin apinaksi, ja todella hän olikin ensi alussa hyvin apinan näköinen. Sentähden ei kukaan ymmärtänyt häntä sen enempää pelätä kuin pelkäsi apinaa. Metsäkauris seisoi hänet keksittyään silmät suurina ja korvat pystyssä, mutta painautui kohta taas rauhallisena nurmikkoa syömään. Kyyhkyt katselivat pää kallellaan häntä puiden oksilta, mutta eivät lentäneet tiehensä, ja apina kohteli häntä kuin vertaistaan, heitti pähkinällä otsaan ja livisti ilkkuen tiehensä.

Mutta ihminen, joka oli oppinut jumalia pelkäämään, tahtoi, että eläimet häntä pelkäisivät ja kunnioittaisivat niinkuin hän pelkäsi ja kunnioitti jumalia. Hän juoksi majaansa ja tempasi sieltä jousensa ja vasamansa, jotka oli saanut valtikakseen, tähtäsi ja ampui; ampui kerran, ampui toisen ja ampui kerran kolmannenkin. Kauris kaatui kuolleena maahan, ja veri purskahti hänen sieraimistaan, kyyhky putosi oksaltaan, ja pahasti haavoitettuna pakeni apina parkuen tiehensä. Eivätkä kauriit, linnut ja apinat sen päivän jälkeen uskaltaneet tulla lähitienoillekaan, vaan loittonivat kauas pois siltä vuorelta, minkä olivat asuinpaikakseen valinneet.

Kyyhky oli ensimmäinen, joka vei muille vuorille sanan siitä, mitä Ihmisvuorella tapahtui. Oli lintujen käräjät, hän istuutui pitkän korpikuusen latvaan ja kertoi kokoontuneille kansalaisilleen, mitä hänelle äsken oli tapahtunut. Oksalla kuherrellessaan oli häneltä hänen toverinsa tuuskahtanut kuoliaana maahan, ja kun hän ensin paettuaan palasi häntä etsimään ja silmäili alas, näki hän kaikkialla raatoja ja nyletyitä nahkoja. Ja hän arveli, että siellä varmaan raivosi rutto.

Mutta tuskin hän oli saanut sen sanotuksi, kun kuului kumma suhaus ilmassa, kyyhky levitti siipensä, yritti lentoon, mutta putosi jalat suorina puun juureen eikä enää hievahtanut.

Rutto! rutto! huusivat nelijalkaiset, ja: rutto! rutto! rääkyivät linnut,—kun taas suhahti samalla lailla ilmassa ja lammas lyykähti polvilleen eikä enää noussut. Silloin kaikki kokoontuneet eläimet hajaantuivat kuin akanat tuuleen, mihin pikimmin kerkesivät.

Kettu kääntyi kuitenkin metsän laidasta uteliaana jälelleen katsomaan. Mutta silloin näki hän edessään olennon, joka seisoi pystyssä kuin puun kanto, mutta jonka ruumis oli valkea ja karvaton ja jonka silmissä paloi outo hehku sellainen, että hän meni kuin hervottomaksi ja luikerti maha matalana lähimpään pensaikkoon. Hän oli nähnyt ihmisen kasvoista kasvoihin, mutta ei siitä uskaltanut kenellekään kertoa. Ja siitä päivästä alkoi hän vavahdella joka kiven ja kannon kohdalla, kierti ne kauaitse, luuli joka paikassa näkevänsä ihmisen ja alkoi miettiä keinoja häntä lepyttääkseen.

Eivätkä ehtineet eläimet selvitä ensimmäisestä säikähdyksestään, kun alkoi uudistumistaan uudistua se, mikä äsken oli tapahtunut. Milloin kaatui komea hirvi, sydän nuolen lävistämänä, milloin putosi pyy oksaltaan, milloin oikaisi joutsen kaulansa ja jäi lammen pinnalle kuoliaana kellumaan. Kauhu, pelko ja vavistus valtasi koko eläinkunnan. Hänen äänensäkin joskus kuultiin, ja se tunki luihin ja ytimiin pahemmin kuin suden ulvonta tai vihastuneen kontion kiljahdus. Hänen nuolensa suhahtelivat yhtämittaa, mutta kukaan ei tiennyt, milloinka ne tulivat, mistä ja minkä tähden.

Oli niitä, jotka sanoivat, että meitä rangaistaan meidän synteimme tähden, sillä miksi me elämme riidassa ja eripuraisuudessa ja raatelemme toinen toistamme. Mutta miksi syyttömät kärsivät syyllisten tähden? kysyivät toiset. Miksi säilyy haukka, kun kaatuu kyyhkynen, miksi kuolee lammas, kun susi säästetään? Eikä ollut ketään, joka olisi voinut näihin kysymyksiin vastausta antaa. Mutta vähitellen oppivat kaikki käsittämään, että oli ilmaantunut heitä kaikkia korkeampi olento, jonka vihaa ei kukaan välttänyt, jota ei kukaan voinut paeta, vaan jota kaikkien täytyi pelätä.

Mutta kettu, joka oli kaikkia muita eläimiä viisaampi, joka oli nähnyt ihmisen ja joka yöllisillä retkillään hänen majansa ympärillä hiipien oli hänen tapansa tutkinut, mutta joka ei hänkään ollut koskaan hengestään varma, oli vihdoinkin luullut saaneensa selville, miten ihmisen viha olisi lepytettävä. Ja salaisessa kettujen, kissain, susien, karhujen ja kaikkien muiden petoeläinten yöllisessä kokouksessa hän esitti heille ehdotuksensa ja sai sen hyväksytyksi: että ihmiselle viedään lepytysuhriksi ne eläimet, joita hän eniten himoaa: lammas, lehmä ja hevonen;—jotka vangittiin ja kytkettiin keskiyön aikana ihmisen asunnon eteen.

Ihminen kun näki vapisevat elukat edessään, niin hänen sydämensä heltyi, ja kun hän jo oli mielestään tarpeeksi pelätty, niin hän tahtoi olla rakastettukin. Hän tahtoi, että eläimet rakastaisivat häntä, niinkuin hänkin rakasti jumalia. Sentähden piti hän heitä hyvänä, taputti heitä ja antoi heille syödä ja juoda. He olivat siitä hänelle kiitolliset, ihastuivat ikihyviksi, nuolivat hänen kättään ja olivat onnelliset, ettei hän heitä heti paikalla teurastanut, niinkuin he olivat pelänneet.

Ja kun hän päästi heidät irralleen, niin he ylistivät ihmistä kaikkialla, kertoivat kaikille tovereilleen, kuinka hän oli jalomielinen ja laupias, ja houkuttelivat heitä taipumaan hänen valtansa alle. Ne, jotka tottelivat, tulivat hänen luokseen ja taipuivat hänen ikeensä alle, saivat armon ihmisen edessä, ja niitä sanoi hän kaikkia »omiksi lampaikseen». Mutta toisia, jotka eivät ottaneet kääntyäkseen eivätkä ihmisen orjuuden alle alistuakseen, sanoi hän »susikseen».

Ja niitä vainoo ihminen vieläkin, niitä varten teroittaa hän nuolensa, jännittää jousensa ja ampuu silloin, kun he sitä kaikista vähimmin aavistavat. Eikä hän lakkaa, ennenkuin saa ne sukupuuttoon hävitetyksi, ja siinä ovat kesytetyt eläimet hänelle avullisina.

Usein kiukustuttaa ihmistä kesyttömien eläinten vastarinta. Mutta hän on kuitenkin tyytyväinen siitä, että hekin häntä pelkäävät, tunnustavat hänen valtansa ja tietävät, että hän on heitä korkeampi, väkevämpi ja voimallisempi.