Kitabı oku: «Lastuja I-III», sayfa 30
HEKTOR II
Ei ole hän syntynyt—niinkuin oli syntynyt Hulavainaja—tietymättömistä vanhemmista ja luvattomasta rakkaudesta. Hänen isänsä ja äitinsä olivat vanhaa, kunniakasta Ruotsin aatelia, ja Suomen Kennelklubin sukukirjaan ovat heidän nimensä merkityt maansa arvokkaimpien ja ansiokkaimpien joukkoon.
Ei tarvinnut hänen myöskään syntyä metsään eikä tallin sillan alle, jonne on saanut syntyä niin moni muu halvempirotuinen penikka. Omassa sukukartanossaan, jossa olivat eläneet ja kasvaneet hänen äitinsä ja isoäitinsä, olisi hän saanut nähdä päivän valon, jos olisi ollut hänellä silmät syntyessään, ja omassa erityisessä puutarhassaan, jota koirapihaksi kutsuttiin, hän sai astua ensi askeleensa kunniakkaan elämänsä tiellä.
Sanon »kunniakkaan», sillä kunniakkaaksi se oli aiottu, ja siksihän se tulikin. Sillä jo pienestä pitäen oli hän määrätty suuriin tehtäviin, jatkamaan esi-isäinsä mainioita töitä.
Kolme neljä sukupolvea takaperin oli elänyt tämän sukuhaaran kantaisä Hektor I. Hän oli kuulu kautta laajojen metsästysmaiden. Lukemattomat olivat ne jänikset, jotka hän oli varmaan kuolemaan ajanut, lukuisat ne ketut, jotka hän oli hengiltä purrut. Hän oli ollut naimisissa englantilaisen prinsessan kanssa, ja suku oli heiltä molemmilta perinyt tuon solakan ja pitkän pään, tuon rauhallisen ja ylevän katsannon, suoran ja leveän nenän, tukevat jalat ja karvan, joka välkkyi ja kiilteli kuin hienoin verka. Näistä oli rotu yhä hienostunut ja vainu tullut melkein sairaalloisen tarkaksi, mutta hienostuessaan oli se samalla hiukan heikontunut, kadottanut kestävyyttään, joskaan ei tulisuuttaan, ja käynyt herkkähaukkuiseksi. Olipa perheen viimeisissä jäsenissä huomattu vanhemmiten taipumuksia haukkua takajälkiäkin ja etsiä vihollista sieltä, missä sitä ei ollut. Viimeksi syntyneen suvun päämiehen isä oli sen vuoksi saanut puolisokseen rauhallisen anglosveitsittären, ja tästä aviosta syntyi nyt hän, jolle annettiin nimeksi Hektor II, Hektor II sitä varten, että hänen toivottiin taas mainion esivanhempansa jälkiä virheettömästi juoksevan.
Hektor II pantiin siis hänen nimekseen, ja siitä ilmoitettiin erityisellä kirjeellä Kennelklubin johtokunnalle, joka merkitsi sen luetteloonsa.
Ja piankin tuotti hän tälle nimelleen kunniaa.
Ei ollut hän vielä kahden kuukauden vanha, kun hänet vietiin suureen koiranäyttelyyn Helsinkiin. Kaartin maneesi oli tilaisuutta varten koristettu lipuilla ja köynnöksillä, ja aamusta iltaan soitti siellä musiikki. Kaikkein hienoin koiramaailma oli siellä edustettuna. Siellä oli setterikoiria, pointtereita, villa- ja mäyräkoiria, oli kettu-, kartano- ja lintukoiria. Mutta suurimmaksi osaksi oli siellä pääkaupungin aatelisia esplanadikoiria. Olihan joukossa joku maatiaiskoirakin, oravanhaukkuja tai kartanonvahti, niinkuin niitä aina pitää olla joitain talonpoikiakin herrain isänmaallisissa juhlissa.
Siellä oli myöskin Hektor II vanhempineen omassa karsinassaan. Tuo puhdasrotuinen perhe herätti yleistä huomiota, ja sen ympärille kokoontui aina uteliaita katsojia. Se oli etupäässä Hektorin ansio, sillä hän telmi niin viehättävästi, haukuskeli niin hauskasti, katseli niin viisaasti, että oli ilo sitä nähdä, ja oli niin hyvin hoidetun ja tyytyväisen näköinen kuin voi olla ainoastaan rikkaan lapsi, ja rikkaiden lapsiahan niitä aina hellitellään enemmän kuin köyhäin. (Muistakaamme vain, miten Hulavainajaa maailma murjoi; mutta Hula ei ollutkaan aatelinen rotukoira). Palkintotuomarit tutkivat häntä tarkalla tuntijan silmällä, nostivat hänet lattialle, antoivat hänen tehdä kömpelöitä askeliaan vapaudessa, mittailivat hänen muotojaan, vertailivat häntä toisiin penikkoihin ja tulivat kaikesta tuosta siihen päätökseen, että hänellä oli kaikki edellytykset tulla mainioksi maansa palveluksessa. Yksimielisesti hän saikin ensimmäisen penikkapalkinnon, punainen nauha sidottiin hänen kaulaansa, hänen nimensä tuli sanomalehtiin, ja suurissa juhlapäivällisissä esitettiin hänen isäntänsä malja seuraavin sanoin: »Kaikki Suomen koiranystävät ovat vakuutetut siitä, että te, herra parooni, jolla on niin suuret ansiot Suomen koirarodun parantamisessa, tulette näitä ansioitanne kartuttamaan kasvattamalla nyt palkinnon saaneesta canis-suvun nuorukaisesta miehen, joka on tuottava kunniaa maallemme ja hoitava emämaasta saamaansa kalleinta perintöään: ruotsalaista koirarotua. Siinä toivossa tyhjentävät Suomen koiranomistajat ja -ystävät maljan teidän kunniaksenne.»
Samana yönä, jolloin hänen kunniakseen eläköönhuutoja huudettiin, nukkui Hektor rauhallista untaan isänsä ja emänsä vieressä isäntänsä kaupunkiasunnossa. Hän nukkui ja uneksi, ja kuuli unissaan torvien soittoa ja toverien ulvontaa ja usahti välistä itsekin lyhyeen haukuntaan. Aamulla hän heräsi ja hänet vietiin rautatieasemalle, erityiseen vaunuun, jonka hallitus oli suonut hänelle ja hänen vertaisilleen käytettäväksi tätä huviretkeä varten. Se oli riemukulkua Hektorille ja hänen vanhemmilleen. Joka asemalla kävi uteliaita ihmisiä katselemassa sitä, joka oli saanut ensimmäisen penikkapalkinnon (ensimmäisen Suomessa!), ja kotiasemalta hän ajoi herransa vaunuissa— ja katosi hetkeksi julkisuuden näyttämöltä.
Alkoi ankara kasvatuksen aika. Se on paljoa ankarampi aateliskoirilla kuin muilla. Ei hänen sallittu juosta maita ja mantereita ja temmeltää kaikkialla maailman markkinoilla. Ei hän saanut hulmuta keittiöissä eikä ruokapöytäin ympärillä. Oman erityisen kasvattajansa hän sai, ja se oli ankara herra. Siltä hän sai kyllä ruokaa niin paljon kuin tarvitsi, mutta sai myöskin ruoskaa, jota useinkin tarvitsi. Juuri silloin, kun luuli olevansa vapaa ja aikoi lähteä maantielle laukkaamaan kylän koirien perässä, huusi se takaisin, ja jos ei heti tullut, antoi selkään. Jos ilman aikojaankin pölähytti kanat lentoon pihamaalta tai antoi lampaille vähän kyytiä navetan edessä, heti paikalla oli se kintereillä, löi niin, että oli henki lähteä, ja sulki koirankoppiin moneksi päiväksi. Ja kun se sattui pahalle päälle, niin heitti puukalikan pitkän matkan päähän ja käski tuomaan sen takaisin ja paneutumaan pitkäkseen sen eteen kymmeniä kertoja peräkkäin.
Ne olivat vaikeita päiviä, mutta palkintona niistä olivat toiset päivät, jolloin Hektor vietiin metsään. Kuinka hän laukkasi ja peuhasi, porhalteli poikki aitojen, yli pensaiden ja kaatuneiden puiden! Mutta silloin rasahti jotain pensaikossa, ja harmaa kerä lähti vierimään maata pitkin. Häneltä pääsi iloinen ulvahdus, ensin yksi, sitten toinen, ja ennenkuin hän tiesikään, laukkasi hän, kohti kurkkuaan huutaen, eteenpäin. Kerä katosi, piilottautui pensaisiin, oli kuin maan alle hävinnyt. Mutta sieraimissa tuntui merkillinen haju, tuoksu, jota hän ei ollut ennen tuntenut, mutta joka kiihoitti ja veti puoleensa. Se haihtui, se tuntui uudelleen, hän seurasi sitä. Yht'äkkiä pamahti hänen takanaan. Häntä huudetaan sinne, hän laukkaa, minkä kerkiää, kaatuu vesilätäkköön turvalleen, nousee ylös ja laukkaa taas, ja kun hän saapuu isäntänsä luo, lepää siinä se kerä hänen jalkojensa juuressa. Se on jänis, joka on ammuttu—Hektorin ensimmäinen jänis. Isäntä taputtaa häntä, antaa hänen haistella ja purra.
Tämä on juhlapäivä sekä Hektorille että hänen isännälleen. Nuorukaiselle selviää hänen kutsumuksensa ja hänen tulevaisuutensa tehtävät, ja hänen hännässään kasvaa suloisia toiveita vastaisista metsästysretkistä. Päivää vietetään pienellä perhejuhlalla. Hektor saa kaikkien läsnäollessa jäniksen sisälmykset, hänen urotyöstään kerrotaan moneen kertaan, hänen kaulaansa pannaan panta, ja hän saa hienosta rautariimusta tehdyn talutushihnan, merkiksi siitä, että hänet on siirretty täysikäisten kirjoihin, mutta samalla myöskin sidottu velvollisuuksiinsa yhteiskuntaa palvelemaan. Hän tuntee sen itsekin selässään, jaloissaan, hännässään ja koko olennossaan, hän näkee sen siitä kunnioituksesta, jota kaikki hänelle osoittavat, ja kuulee sen siitä äänenpainosta, millä häntä puhutellaan. Ja hän päättää, että hän on heidän luottamuksensa ansaitseva ja tuottava kunniaa sekä suvulleen että itselleen ja isännälleen.
Ja hän täytti ne toiveet, jotka olivat häneen asetetut, täytti ne niin, että hän seuraavana syksynä oli valmis koira, joka sai olla mukana kaikilla metsästysretkillä ja joka aina laskettiin irti, silloin kun muut koirat pettivät. Sillä hän kelpasi, olipa ilma millainen tahansa ja maat miten hankalat hyvänsä. Eikä ollut ainoastaan hyvä ajamaan, vaan myöskin sukkela löytämään. Haukku oli syvä ja voimakas, ajo tasaista ja tyyntä, ja jos hän sai jäniksen kiinni, ei hän sitä jättänyt eikä syönyt, vaan paneutui viereen maata ja odotti metsästäjää. Linnuista hän ei välittänyt. Ei ollut tietävinäänkään toisten koirain haukunnasta, vaan haki kyllä otuksen käsiinsä, kun nämä sen kadottivat. Kaikki tämä oli opittu kuin leikkiä lyöden. Kotona hän oli siisti ja tottelevainen ja sai kunnian muuttaa koirakamarista isäntänsä pöydän alle nukkumaan. Häntä hoidettiin kuin silmäterää, hänellä oli eri ruokansa, hänet kutsuttiin vieraita tervehtimään, herrat silittivät hänen selkäänsä, ja naiset suutelivat hänen korviaan.
Mutta ei ollut Hektorin maine pysähtyvä hänen kotiseutunsa ahtaaseen piiriin. Ei ollut hän, tämä suurilahjainen aateliskoira, tyytyvä siihen paikalliseen vaikutukseen, johon hänen esi-isänsä maaseutuaatelit olivat saaneet tyytyä. Edistynyt aika oli jo avaava laajempia aloja aatelisillekin kyvyille. Hän oli saava johtavan, tunnustetun aseman maansa mainioiden koirain joukossa.
Koirarotumme kaikinpuolista kehittymistä harrastavat henkilöt olivat panneet toimeen ajokoirakilpailun eräällä maatilalla lähellä pääkaupunkia. Sinne oli kokoontunut kaikki, mitä oli parasta maamme koiria ja maamme koiranomistajia.
Kun oli syöty aamiainen mitä hienoimpine viineineen ja lausuttu vieraat tervetulleiksi, lähdettiin metsään torvien soidessa ja iloisten huutojen kaikuessa. Päivä oli tyyni ja kylmä syksyinen päivä. Kilpailevat koppelit olivat määrätyt arvalla ulos laskettaviksi. Palkintotuomarit olivat sekundometreillä varustetut. Useat koirat olivat jo voimiaan jäniksenajossa koetelleet. En kerro niistä, vaan annan sanomalehtien, joilla oli omat kirjeenvaihtajansa tilaisuudessa saapuvilla, todistaa siitä, miten Hektor teki tehtävänsä. Eräs ruotsalainen lehti kertoi siitä:
»Kello oli 4 iltapäivällä, kun kilpailun eniten odotettu ja mieltä jännittävin osa oli alkava. Hektor II päästettiin nyt irti. Edellisten koirain esitykset (prestationer) olivat alkaneet väsyttää, kun heidän haukkunsa oli hatarata ja katkonaista ja keskeytyi useinkin pitkäksi aikaa. Ensimmäisen palkinnon saamiseksi säädettyä 90 minuuttia ei heistä kukaan ajanut. Oli sentähden suorastaan virkistävää, kun Hektor II, tuo maamme metsämiesten kesken jo suurta mainetta nauttiva nuori koira, tuotiin palkintotuomarien eteen. Irti päästettynä hän ei puhaltanutkaan suinpäin metsään niinkuin hänen edelläkävijänsä. Katsoen isäntäänsä silmiin ja heiluttaen hänelle voimakasta häntäänsä näytti hän odottavan määräystä. Jokainen voi nähdä, että siinä ei ollut suomalaisiin piskeihin sekoitettu puolivilli ajokoira, joita meillä on jo miltei joka miehellä ja jotka, saatuaan kaiken ikänsä kurittomina laukkailla kuin elukat laitumella, tekevät sekä kotonaan että metsässä mitä tahtovat ja määräävät metsästäjän matkansuunnan, kun pitäisi olla päinvastoin. Ei! siinä oli nähtävästi hyvin opetettu ja hyviä ominaisuuksia perinyt puhtahin rotukoira. Saatuaan odottamansa kädenviittauksen isännältään otti se pitkän laukan tiepuoleen, hyppäsi aidan yli ruishalmeeseen, teki siellä muutamia kierroksia—mikä nautinto nähdä hänen varmoja liikkeitään ja yhä innokkaammaksi käyvää häntää!—katosi metsään ja päästi samassa haukunnan! Ei hätäilevää, härisevää, vaan tuollaisen helakan, syvän, rintaäänisen, haukunnan, joka soi kuin malmikello keskeytymättä—90 minuuttia. Kierroksen kierroksensa perästä se seurasi otustaan, ajoi sitä mäkien poikki, niittyjen yli, mitä tiheimmissä vesakoissa, ei kadottanut sitä aidoissa, ei teiden risteyksissä, seuraten sen jälkiä kuin viivoittimella vetäen. Kun nuo puolitoista tuntia olivat loppuun kuluneet, soitettiin ampumalupa niille, joilla oli pyssyt mukanaan, ja tuskin oli laukaus pamahtanut, kun hän oli ammutun jäniksen ääressä, ja puraisi sitä pari kertaa, paneutuen sitten tyynesti sen viereen pitkäkseen.»
Siitä päivästä saakka oli Hektor maansa kuuluisin ajokoira. Hänen kuvansa tuli »Sporteniin», hänestä puhuttiin aina hyvän ja hienon rotukoiran esikuvana, ja satumaisia olivat ne summat, joita hänestä tarjottiin. Mutta häntä ei myöty hinnasta mistään. Hän oli kuin jäsen isäntänsä perheessä, ja häntä hoidettiin kuin parasta hevosta.
Monet olivat ne metsämiehet, jotka kosivat häntä naaraidensa puolesta. Mutta hänen isännällään paroonilla oli se periaate, että Hektor II:n suku ei saa sekoittua. Hän haki hänelle emämaasta avioksi neidin Ruotsin ruhtinaallista sukua, ja tästä liitosta on syntynyt se aatelinen koirarotu, jota kutsutaan »hektorilliseksi roduksi» eli ruotsiksi »den hektorska racen». Se on nyt Suomen paras ajokoirarotu, ja kaikki sen perheen jäsenet ovat maansa korkeimmissa koiraseuroissa, s.o. niiden metsästäjäin palveluksessa, joilla on varsinaiset koiratarhat ja suuret, erityisesti vuokratut metsästysmaat.
Hektor II on jo kuollut. Ensin hän tuli kuuroksi ja sitten sokeaksi. Mutta ei hänen sittenkään tarvinnut kuolla tavallisen koiran kuolemalla. Ei häntä hirtetty eikä myöskään kloroformilla nukutettu ikuiseen uneen. Eräänä yönä tavattiin hänet hengetönnä vuoteellaan, joka oli paroonin huoneessa sillä seinällä, mitä koristivat kauneimmat niiden kettujen ja jänisten nahoista, joiden kuolemaan hän oli myötävaikuttanut. Hänet haudattiin niinkuin kaikki herrain koirat haudataan: kaivettiin hauta puutarhan kauneimpaan nurkkaan suuren tammen alle, ja haudalle pystytettiin kivi, johon oli kirjoitettu:
Hektor II:lle.—Jalolle, Uskolliselle, Lahjakkaalle Rotukoiralle Hänen Sureva Isäntänsä.
MULLIKKA
Hänet oli jo monena iltana peräkkäin suljettu lehmitarhasta, koska hän muka tinki puskusille itseään vanhemman ison härän kanssa ja koska siitä syntyi alituista häiriötä rauhallisessa karjassa. Kerran oli kaatunut maitohinkkikin täysineen maahan, ja se pantiin kaikki mullikan syyksi. Mutta hänen mielestään oli syy yhtä paljon sonnissakin, joka tahtoi pitää koko karjan, vanhat ja nuoret, omissa nimissään. Ei saanut mullikka yritellä laitimmaisiakaan hyväilemään, kun sonni, se virallinen karjan kaitsija, jo rynttäsi aitaa vasten ja olisi ehkä siihen paikkaan musertanut, jos eivät karjapiiat olisi tulleet korentoineen erottamaan ja pistäneet veräjäpuita väliin.
Mullikka seisoi nyt tarha-aidan takana, jäykkänä ja liikkumatonna. Jos ei olisi ollut niin sydämikkö, olisi ehkä itkenytkin, itkenyt kaikkia niitä vääryyksiä, joita hän tänä kesänä oli saanut kärsiä. Viime talven oli hän vielä ollut lasten kirjoissa vasikkanavetassa. Mutta kun kevät tuli ja karja laskettiin laitumelle, koroitettiin hänet täysikäisten arvoon ja siirrettiin heidän kanssaan ulkometsään. Alussa hän olikin iloissaan tästä ylennyksestä ja luuli voivansa liikkua laitumella yhtä vapaasti kuin vasikkahaassakin. Mutta sitten tulivat kuitenkin kohta nämä vastoinkäymiset ja kärsimykset, ja kun lisäksi vielä sai koluta kivikkoisia kankaita ja rämpiä ruokansa vetelien soiden ja rämeiden takaa…
Ei se kuitenkaan olisi mihinkään kuulunut, eikä hän olisi ehkä kivuistaankaan välittänyt vaikka sarvia pakotti ja kylki oli hellänä, jos ei nöyryytys olisi tapahtunut kaikkien nähden, hiehojenkin, joiden herrana hän vielä viime kesänä oli ollut. Nekään eivät, ne kurjat pelkurit, enää tahtoneet tunnustaa vertaisekseen, vaan hakivat suuren sonnin suosiota. Mullikka lähti tarhaa kiertämään, koetellen vielä viimeisen kerran herättää huomiota. Hän koetteli houkuttelevasti ynyä lähinnä veräjää makaavalle lehmälle. Kun se vain märehti eikä ollut tietävinäänkään, hotaisi hän aitaa sarvillaan, noilla lyhyillä, tukevilla jänttyröillään, ja lonkutteli veräjäpuita, sonnia härnätäkseen, mutta se ei päätään kääntänyt, ei silmänluonnillakaan osoittanut häntä huomaavansa, näkyi halveksivan häntä täydellisesti ja suovan hänelle äänettömän ylenkatseensa. Ja muu karja teki samalla tavalla.
Silloin ymmärsi mullikka, että se tapahtui yhteisestä tuumasta ja että hänet lopullisesti oli päätetty asettaa ulkopuolelle aikuisten yhteiskunnan. Liikahtamatta tuijotti hän vähän aikaa eteensä maahan, ja niin siinä seistessään hän päätti kostaa ylenkatseen ylenkatseella. Hän päätti jättää koko tämän karjan, koko tämän seudun ja nämä ahtaat olot ja hakea uusia ystäviä, uuden isänmaan ja laajemman vaikutusalan. Ehkä koittaa kerran aika, jolloin häntäkin vielä tarvitaan, ja on niitä hiehoja muuallakin. Ja hyvästiä heittämättä käänsi hän selkänsä ja lähti. Vanha härkä, joka syrjäsilmällä kuitenkin oli seurannut hänen liikkeitään, näki hänen mennä jurrittavan karjakujaa myöten ja katoavan lepikkoon ja ajatteli, että niinhän hänkin oli saanut tehdä nuorna miesnä ollessaan.
Mullikka kulki hiljakseen jutuutellen aitovartta pitkin ja saapui kujan läpi pihaportille, johon pysähtyi. Portti oli uusi ja valkea, telkitty kuin uhalla hänen eteensä. Sarvia syyhytti, olisi tehnyt mieli nostaa ylös koko tuo rakennus ja heittää se selkänsä yli kujaan. Mutta jos tulevat sieltä taas seipäineen, usuttavat koiran kintuille ja nakkelevat kivellä kylkeen. Parasta on halveksia heitäkin, parasta kostaa sillä, että tekee muualla pahojaan, niin saavat tulla jälestä noutamaan.
Mutta olla sen koiran tässä yksinään, tuumi hän mennessään, tulla sen nyt tässä tiellä terhentelemään, tuohon hän naulaisi sen riihen seinään, niin ettei karva rävähtäisi. Hän tekisi sen, tekisi sen varoitukseksi kaikille, jotka häntä vainoovat. Ei siinä tullut koiraa vastaan, mutta oli riihen kupeella vanha silppuvasu kumollaan. Sille hän mörähti, seivästi sen sarviinsa, kohotti korkealle ilmaan ja rusahutti kaksinkerroin ruumenuksen nurkkaan.
Siitä hän sai luottamusta itseensä ja omiin voimiinsa, eikä olisi enää päätä painanut, vaikka olisi ollut iso härkäkin edessä. Joko hän kääntyy takaisin? Joko odottaa taas yön tarhaveräjällä ja alkaa kinan uudelleen? Mutta olkoonhan nyt tällä kertaa sillään, vielähän sen huomenna tavoittaa.
Hän alkoi mörähdellä mennessään, tahtoi koetella äänivarojaan, jotka päivä päivältä kasvoivat yhä suuremmiksi. Kun kaiku vastasi järven takaa, niin olisi saattanut itsekin luulla sitä oikein ison härän mörinäksi. Kyllähän hän jo sen puolesta olisi kyennyt ottelemaan. Ja kyllä niskavoimainsakin puolesta. Ne olisivat aina kestäneet, niiden jännitys ei olisi milloinkaan lauennut, kun vain jalat olisivat pitäneet. Mutta vielä ne kerran nekin lakkaavat lyykistymästä, vielä ne seisovat kuin seipäät uudessa pisteaidassa. Ja silloin sitä painetaan!
Hän kyömisti niskaansa, tunsi suonien pullistuvan ja jänteiden jäykkenevän kuin yhdeksi luuksi sarvista säkeen. Tulla nyt vastaan joku kiusantekijä, tulla nyt kylän tytöt härnäämään, tulla nyt poikaset heristämään…
Mutta ei ketään kuulunut tulevaksi, tie oli auki niin pitkälle kuin sitä näkyi, yö oli hiljainen, kaikki nukkuivat ympärillä, eikä kuulunut muuta kuin omain kynsien napse savikolla korpitiellä, synkkäin kuusien keskessä.
Tuossa oli aita, raja-aita, ja sen takaa oli kuuluvinaan jotain. Mikä se risahteli ja mikä se vilahteli sieltä? Joku seisahtui ja hän seisahtui kanssa kuulostamaan. Se oli naapurin mullikka, joka nähtävästi kulki samoilla asioilla kuin hän itsekin. Ne lähenivät molemmat aitaa, katsoa maurottivat vähän aikaa toisiaan, eivät ääntä päästäneet kumpainenkaan, mutta ymmärsivät toisensa täydellisesti.
Hän alkoi taas kulkea ja möristä kulkiessaan. Ei hän ollut vielä selvillä, minne menisi, mutta arveli, että tottahan jonnekin tulen, kun tätä tietä myöten kulen. Ja kohta alkoikin kuumottaa peltoja puiden välitse. Kaksi lehmää makasi mökin pellolla, ja nyt hän tunsi ne. Hän oli niiden kanssa joskus kuljeksinutkin, niillä ei ollut omituista härkää, vaan näyttivät aina olevan hyvillään hänen seurastaan. Nytkin ne hänet metsän rinnasta keksittyään ynähtelivät ystävällisesti ja houkutellen. Mutta mullikka ei heistä välittänyt, ne olivat kaksi vanhaa tätiä, joiden kanssa pian tuli ikävä olla. Ja pysähtymättä hän meni edelleen.
Ei, tapella pitää hänen saada, olla puskusilla, voittamalla voittaa itselleen ystävä, ottaa uhalla joku toisen oma, valloittaa se oman niskansa väellä!
Ja hän käveli ja mörisi ja ammahtikin jo silloin tällöin lyhyesti ja päättävästi. Ei malttanut tietä pitkin kulkea, oikaisi lepikkolehdon läpi toiselta polulta toiselle ja tuli aukealle aholle, jossa jänis kahdelle jalalle kapsahtaen häntä katseli. Hän viittasi sinne toisella sarvellaan, mörähti vähän, ja jänis katosi katajikkoon.
Täällä asti hän ei ollut koskaan ennen käynyt, mutta kaikista merkeistä hän näki, että siellä oli isokarjainen talo edessäpäin. Hän nuuski maata, nuuski ilmaa ja pisti myötämäessä pieneksi hölkäksikin.
Mutta kun hän oli vähän aikaa hölkännyt, pisti hän täydeksi juoksuksi ja laski suoraa päätä tarhalle, joka oli suuren talon takana pellolla ja jossa makasi lehmikarja kuin hänen tuloaan odotellen. Ja ajattelematta sen enemmän seurauksia hyökkäsi hän avonaisesta veräjästä ensimmäisen lähinnä seisovan kimppuun.
Se kääntyi päin, koetti puolustautua, mutta pelästyi ja pakeni toisten luo. Mullikka juoksi perästä, oma härkä tuli hätään, mullikka sysäsi hänet syrjään, toinen siitä kiivastui, he joutuivat polkemaan kellokasta, joka makasi savulla, astuivat savuun, josta poro pölähti ilmaan, karja pelästyi, alkoi ammua, ja talossa vielä valvottiin.
–Vieras härkä puskee Punikkia ja tappelee! huudettiin siellä, ja koko talon väki ja kaksi isoa koiraa juoksi huutaen ja räyhäten häiriöntekijää pois hätyyttämään.
Mullikkaa lyötiin sekä selkään että mahaan. Kun toinen koira turvan edessä terhenteli, tinki toinen kinttuja tavoittelemaan. Härkä puski, ja lehmät puskivat. Hän aikoi äkäytyä tarhan nurkkaan, mutta silloin hän sai sekä seipäistä että vitsaksista semmoisen voitelun, että täytyi lähteä pakoon, mistä parhaiten pääsi, aidan yli, kun ei ollut aikaa veräjätä katsella, ja laskea täyttä laukkaa tiehensä, kivien ja kalikoiden suhahdellessa ympärillä.
Kun hän tointui, tapasi hän itsensä petäjikön laidasta kanervikkokankaalta. Ei ollut täällä vieraalla maaliakaan paremmat olot kuin kotonakaan. Täälläkin oli koiria ja korennoita niinkuin sielläkin.
Mutta minä en kukistu, mörähti hän. Kyllä minä vielä opetan, mörähti hän vielä toisen kerran. Ei ole vielä nahkani parkkiin pantu eikä panna. Vielä seisovat sarveni juurillaan. Ja hän mörähti kolmannen kerran, neljännen ja viidennenkin, joka kerta yhä pitemmin ja äkäisemmin. Mutta kuudennella kerralla se katkesi keskeltä ja muuttui tuimaksi, huutavaksi, kiukkuiseksi ammunnaksi, joka intohimoisena uhkauksena lähti laaksoja ja kukkuloita vierimään, joka kulki järvien ja soiden poikki kaukaisiin kyliin ja ilmoitti kaikelle maailmalle mullikan hillittömän, leppymättömän vihan … ja saattoi kaikki syylliset vapisemaan.
Niin ainakin otaksui mullikka itse, ja kun hän näki suuren, mustan kannon edessään, joka nähtävästi tökötti siinä vain hänen kiusallaan, niin kyömisti hän niskansa ja hyökkäsi kaikkien kostotuumainsa painolla sen kimppuun. Se keikahti kumoon, multa pölähti korkealle ilmaan, ja juuret sinkoilivat kauas ympärille. Ja vielä toisen kerran karkasi mullikka eteenpäin, iski sarvensa, nuo lyhyet, tukevat jänttyränsä, syvälle mäkeen ja nakkasi kokonaisen mättään ylös ilmaan, nakkasi yhden, nakkasi toisen ja kolmannenkin, niin että maa pölisi pilvenä hänen kupeillaan.
Mutta sitten hän rauhoittui, ei viitsinyt enää, oli vakuutettu siitä, että oli voittanut ja kiusansa kostanut … uuvuttikin vähän … hän siirtyi vähän syrjään, pudisti mullan selästään ja paneutui pehmoiselle mättäälle märehtimään.
