Kitabı oku: «Lastuja I-III», sayfa 7
TAIKURI
Paitsi sitä, että Hirvilahden seppä oli taitava omassa ammatissaan, oli hän ulkopitäjissäkin tunnettu siitä, että taisi kaikenlaisia tauteja parantaa. Hän oli eläinlääkäri ja ihmistohtori. Hän paranteli punatauteja, poltteli kasvaimia pois, kiskoi hampaita ja asetti jäseniä sijoilleen.
Kaikissa kokeissaan onnistui hän niin hyvin, että häntä alettiin luulla loitsijaksi. Hän ei sitä kärsinyt, ja kerran päätti hän poistaa sen luulon yleisöstään. Kertomus siitä, kuinka tämä tapahtui, kulkee vielä tänäkin päivänä kansan suussa ja alkaa sillä, että »oletteko kuulleet, kuinka Hirvilahden seppä taikoi Haakertin hammastaudin'»
Hän oli silloin meillä työssä, ja me, pikku veljeni ja minä, liehdoimme parhaillaan hänen paljettaan, kun kynnyksen yli kiipee iso mies, jolla on pää niin paksussa käärössä, ettei siihen mahdu hattuakaan. Tulija on tunnettu mustalainen hevoshuijari Haagert, rosvonsekainen mies, jolla on yllään pitkäselkäinen, kulunut verkapalttoo.
Seppä katsahtaa häneen ja katsahtaa meihin, mutta ei vastaa tervehdykseen. Ottaa raudan ahjosta ja alkaa takoa. Mustalainen seisoo liikkumatonna ja mulkoilee arasti ympärilleen. Kun rauta taas uudelleen on pistetty hiillokseen, kysyy seppä kuivasti:
–Pääkö sinulta on ruvennut purkautumaan?
Mustalainen alkaa valittaa surkealla, volisevalla äänellä:
–Hammastani kolottaa …. poskea polttaa ja repii … leukaluu on tuskassa ja tulessa … en ole saanut unta silmääni kolmena yönä … pää pilaantuu … kahdeksan sarvea olen kuppuuttanut, kolme kumpaankin poskeen ja kaksi niskaan … mutta ei parane … ei auta … ei kuin yltyy yhä hullummin … turpoo kuin syöttisian leuan alus … kuolema tulee, kuolema tulee, tuossa paikassa tulee…
–Jos tuo nyt meneekin mustalaisen henki…
Mutta mustalainen ei nyt jouda välittämään nimensä häväistyksestä.
–Auta, hyvä mies, alkaa hän tuskissaan rukoilla … voi, hyvä isä, kun kolottaa!
–Mitenkä minä sinua autan?
–Tee taika … manoa kipu kiven kolohon…
–Ja ajako mato maan rakohon… Auttaakohan tuossa taika mikään…
Luotatko siihen, että taika auttaa?
–Tiedäthän sen, että taika aina auttaa…
–Onko sinulla, millä maksaa, jos tekisin taian?
–Saat emälampaan palkaksesi … vai jos vaadit vielä enemmän, niin sano, mitä tahdot!
Seppä mietti vähän, iski meille silmää ja kysäisi:
–Mitäs hammastasi se sitten kolottaa?
–Oikean puolen takahammasta … sitä suurinta juurikasta … voi, voi, voi!…
–Ole vait' eläkä ulise! Päästähän pois nuo ryysyt…
Mustalainen alkoi aukoa solmuja päälaeltaan, ja silloin paljastui verinen, kovin pahasti turvonnut poski.
–Anna, kun katsotaan … käänny tänne päivää vasten, että näen…
Mustalainen asettui voihkaen ja vikisten päivää vasten. Seppä väänti rautanaulalla auki hänen leukaluunsa.
–Siinähän on madon syömä iso kolo perimmäisessä hampaassa. Onko sitä ennen pakottanut?
Ja puukkonsa kärellä seppä sitä kolkutteli. Mustalainen seisoi suorana kuin patsas, silmät jäykkinä päässä. Hän koetti sopertaa jotain, mutta me emme siitä mitään ymmärtäneet. Hänen kasvoistaan kuitenkin näkyi, että hän jo toivoi apua, ja hän antoi irvistelemättä sepän askaroida. suussaan. Me olimme lakanneet liehtomasta ja katsoimme mekin mustalaisen suuhun sen, minkä yletimme.
–Eikö jo tunnu helpottavan?…
–Vähän helpottaa … ei enää niin revi kuin taannoin … vaan kohta se taas alkaa uudelleen … voi, hyvä mies, tee kerralla terve…!
–Pitäisikö se nyt heti paikalla parantaa?
–Paranna paikalla, hyvä mies!
–Taitaisi siitä taikomalla kalu tulla … mutta minulla ei ole täällä kaikkia niitä taikakaluja… Onko sinulla punonnaista?
–Ei ole punonnaista … ei ole.
–Mutta se tarvitaan taikaan… Jos ei ole, niin hae tuolta talosta, pyydä emännältä itseltään ja sano, että seppä lähetti.
Mustalainen ei nähtävästi ymmärtänyt, mitä varten punonnaista tarvittaisiin, mutta ei hän myöskään uskaltanut kysyä.
–Mitä te aiotte? kysyimme me, kun mustalainen mennä loikki pellon poikki pihaan.
Mutta seppä ei ruvennut selityksiin. Hän vain sanoi aikovansa parantaa mustalaisen hammastaudin.
Hetken kuluttua tulla leuhotti mustalainen juoksujalassa takaisin ja toi kaksi pitkää punonnaissäiettä tullessaan.
–Hae havu metsästä, toinen kuusen, toinen petäjän, komensi taas seppä.
Ja kun mustalainen oli ne tuonut, valitsi hän punonnaisista paremman ja veti sen kolmeen kertaan havujen läpi.
–Suu selälleen ja silmät kiinni!
Mustalainen totteli, ja seppä laittoi silmukan nuoraan, jonka sitoi lujasti sairaan takimmaiseen hampaaseen, mutta ei sille puolelle, joka oli kipeä.
–Ei sille puolelle! huutaa mustalainen.
–Suus kiinni … se on sama taialle, mille puolelle se tulee.
Seppä kietoi punonnaisen kätensä ympärille, ja me jo odotimme, että hän kiskaisisi hampaan irti. Mutta hänellä oli omat temppunsa sitä ennen suoritettavina.
–Kävele minun perässäni! käski hän ja talutti punonnaisen päästä mustalaista kolme kertaa alasimen ympäri vastapäivään.
Taluttaessaan hän mutisi:
»Pakene jo paha tauti, loittone luun kolotus, hammastauti Haakertista! Mene mato maan rakohon, kiviä kivistämähän, puitten juuria puremaan!»
—Joko helpottaa?
–Vielä jomottaa … vielä vähän jomottaa…
–Piruko sillä on, kun se vielä jomottaa…
–Teen mä taian tehoisamman, teen mä tuostakin paremman… Kävele minun jälessäni.
Seppä kierrätti nyt kolme kertaa myötäpäivään ja mutisi samat sanat. Mustalainen seurasi häntä uskollisesti kuin koira, ja hän oli nähtävästi kokonaan antautunut taikurin vaikutuksen alaiseksi.
–Menkää, pojat, pihalle vähäksi aikaa, taika ei vaikuta, kun on vieraita miehiä.
Me menimme ulos, mutta pyörähdimme pajan taakse ja seisahduimme seinän raosta katsomaan, mitä sisällä tapahtuisi.
–Seiso tuossa!—ja seppä asetti hänet alasimen päähän…
–Kumarru!—ja toinen tekee, niinkuin käsketään.
–Kädet selän taa!—me seuraamme henkeä pidätellen näitä merkillisiä vehkeitä ja näemme, kuinka seppä vetää punonnaisen alasimen reiän läpi ja sitoo sen siihen niin kireälle, että mustalaisen leuka on alasimessa kiinni. Sen tehtyään sylkäisee hän mehevän vaahtosyljen keskelle alasinta, ihan uhrinsa naamaan eteen. Mustalainen ei värähdytäkään kasvojaan.
Kolme kertaa kiertää tohtori vielä sairaan kanssa alasimen ja hokee yhä korkealla äänellä:
»Pakene jo paha tauti, loittone luun kolotus, hammastauti Haakertista, kiviä kivistämähän puitten juuria puremaan!»
—eläkö jomottaa?
–Aaoa!… aaoa!…—on mustalaisen ainoa vastaus.
–Vai vielä jomottaa … piruko sillä on, kun se yhä vielä jomottaa…
Teen mä taian tehoisamman, teen tuotakin kovemman…
Hän hakee rautaromujen seasta viilapenkiltä litteän rautakangen pään ja työntää sen tuleen. Toisella kädellään hän liehtoo, toisella kääntelee rautaa. Vähänväliä hän sitä kohentelee, se kuumuu kuumumistaan, tulee kiehuvaksi, ja siitä kirpoilee kipinöitä.
–Silmät kiinni!
Mustalainen sulkee ne, mutta avaa samassa.
–Silmät kiinni, jos tahdot, että taika vaikuttaa!
Silloin tempaa seppä tulipunaisen raudan ahjosta, tekee sillä ison kaaren ilmassa, rätisten kuin raketista sinkoilevat kipunat ympäri pajan seiniä, ja mustalainen näyttää puristavan silmänsä yhä tiukemmalle.
–Hyi, koiran hammas kipeäks, Haakertin hammas terveeks!
Rauta viedään alasimelle märkään paikkaan, vasara nousee ilmaan … sähähtää, paukahtaa kuin pyssy, ja kuuluu kauhea ölähdys…
–Veit sen terveen hampaan … veit, saatana, sen terveen hampaan!
Mustalainen on seisoallaan, hän hyökkää sepän kimppuun, mutta seppä pysyy aina toisella puolen alasinta ja uhkaa tulisella raudalla mustalaisen kasvoja.—Elä tule tai saat suun täyteen sulaa rautaa!
–Mustalainen on pelkuri, ja hänen kostona sulaa kauheihin kirouksiin. Hän näkee terveen, rikkomattoman hampaansa alasimella punonnaisen päässä, juuret pystyssä. Suu kuohuu kirkasta verta, ja hän huomaa parhaaksi, sadatellen ja voivotellen, lähteä käpälämäkeen. Hän on kaataa meidät mennessään, ja pajan ovelta näemme hänen laukkaavan läpi sakeimman katajikon ja katoavan metsään.
Mustalaisen hammastauti kuului paranneen, mutta ei sen jälkeen kuitenkaan kukaan tullut Hirvilahden seppää taikuriksi tahtomaan.
KOHTAUS OIKEUDEN ISTUNNOSSA
(Samuli Samulinpoika on kanteen alaisena luvattomasta viinanpoltosta. On todistettu, että takavarikkoon pantu viinapannu on hänen, ja epäilyksiä on siitäkin, että hän on sillä polttanut. Sitä ei kuitenkaan ole saatu toteen, ja sentähden päästetään hänet puhdistusvalalle.
Raamattu levähdytetään selälleen pöydän päähän, ja Samuli Samulinpoika kutsutaan sisään.)
Tuomari: Käykää valalle, Samuli Samulinpoika, puhdistamaan itseänne syytöksestä.
Samuli Samulinpoika: (Astuu ovensuusta rohkeasti esiin ja laskee kaksi sormea kirjalle.)
Tuomari: Te ymmärrätte sen suuren painon ja merkityksen, joka valalla on, Samuli Samulinpoika?
Samuli Samulinpoika: Ymmärrän, korkea oikeus.
Tuomari: Ja tiedättekö myös, mikä rangaistus teitä odottaa sekä ajallisesti että iankaikkisesti, jos vannotte väärin?
Samuli Samulinp.: (päättäväisesti nyökäyttäen päätään ja painaen sormensa yhä kiinnemmäksi kirjaan): Tiedän, korkea oikeus!
Tuomari: Miettikää siis tarkoin kaikki tämä ja sanokaa selvällä ja kuuluvalla äänellä minun perästäni… »Minä Samuli Samulinpoika.»
Samuli Samulinp.: Minä Samuli Samulinpoika.
Tuomari: »Vannon ja vakuutan.»
Samuli Samulinp.: (varmasti). Vannon ja vakuutan!
Tuomari: »Jumalan ja hänen pyhän evankeliuminsa kautta…»
Samuli Samulinp.: (Hänen katsantonsa on rohkea ja hänen äänensä voitonvarma. Hän huutaa melkein uhkaavasti): Jumalan ja hänen pyhän evankeliuminsa kautta!
(Eräs lautamiehistä keskeyttää yht'äkkiä tuomarin, kuiskaa hänelle jotain korvaan, ja he keskustelevat sopottavalla äänellä).
Tuomari: (näyttää olevan kovin hämmästynyt): Samuli Samulinpoika menee vielä vähäksi aikaa ulos miettimään valanteon tärkeyttä ja odottaa siellä siksi, kunnes teidät taas kutsutaan sisään… (Hänen mentyään, lautamiehelle):… Minä en ymmärrä oikein, mitä herrastuomari tarkoittaa.
Lautamies: Herrassyötinki on vielä nuori eikä tunne kansan tapoja tällä paikkakunnalla. Ette tainnut huomata, että sillä oli molemmat sormet samalla puolen kirjan taitetta, ja usko on semmoinen, että jos valaa vannottaessa ei toinen sormi ole toisella ja toinen toisella puolen kirjan keskitaitetta … tällä tavalla näin, ikäänkuin pihtinä sielua pitämässä … niin ei ole valalla mitään merkitystä, puhuipa siinä mitä tahansa.
Tuomari: Oliko hänellä sitten sormet sillä tavalla?
Lautamies: Sehän tässä huomattiin ja tahdottiin ilmoittaa, että se on kansantapa semmoinen…
Tuomari: Käskekää hänet uudelleen esille.
Lautamies: Pelti olisi kanssa aukaistava, ennenkuin herrassyötinki alkaa toimituksen.
Tuomari: Samuli Samulinpoika (joka on tullut sisään ja jäänyt ovensuuhun seisomaan), oletteko nyt tarkoin miettinyt valan merkitystä?
Samuli Samulinp.: Olen miettinyt, korkea oikeus.
Tuomari: Oletteko ajatellut, että teitä odottaa kadotus ja kuolema ja iankaikkinen helvetti, jos hiuskarvankaan verran totuudesta poikkeatte ettekä sano, niinkuin on asian oikea laita? Oletteko kaiken tämän ajatellut ja tyystin tuuminut itsenne ja omantuntonne kansa?
Samuli Samulinp.: Olen tietenkin, korkea oikeus.
Tuomari: Astukaa siis valalle … ja te, herrastuomari, avatkaa pelti… (Vihaisella kurahduksella lentää pelti auki, ja Samuli Samulinpoika säpsähtää)… Pankaa kaksi sormea kirjalle, Samuli Samulinpoika! Mitä te viivyttelette?
Samuli Samulinp.: (pyyhkäisee kiireesti leukaansa kädellään ja asettaa sormensa, niinkuin ne olivat ensi kerrallakin. Mutta silloin huutaa)
Tuomari (jymisevällä äänellä): Onko tarkoituksenne vannoa väärin, Samuli Samulinpoika? Mitenkä olette asettanut sormenne? Hajalleen sormet! Toinen toiselle puolen taitetta!… Ettekö tottelee… Herrastuomari, menkää ja hajoittakaa hänen sormensa!
Lautamies: Ei saa tehdä vääryyttä! Noin ne on valaa tehdessä sormet pidettävä.—Kyllä se nyt jo on valmis.
Tuomari: »Minä Samuli Samulinpoika…»
Samuli Samulinp.: »Minä … Sa Sam … Samuh-linpoika…»
Tuomari: »Vannon ja vakuutan» … sanokaa selvästi joka sana…
Samuli Samulinp.: »Va…vannon ja vak…huutaa…»
Tuomari: »Jumalan ja hänen pyhän evankeliuminsa kautta…»
Samuli Samulinp.: (tuskin kuuluvasti):—hänen pyhän…keljuminsa kautta…
Tuomari: Elkää nielkö sanojanne … »että minä en ole polttanut sillä pannulla, joka…»
Samuli Samulinp.: (On peräytynyt loitommalle pöydästä ja pitää enää ainoastaan kurkalta sormiaan kirjan päällä. Läähättää ja vilkuilee ympärilleen. Ei virka mitään).
Tuomari: »Että minä en ole polttanut sillä pannulla, joka…»
Samuli Samulinp.: Että minä … että minä … että minä en … että minä kyllä en sillä pannulla… (On peräytynyt yhä enemmän. Riuhtaisee yht'äkkiä itsensä irti kuin lumouksesta ja hyökkää ovea kohti, huutaen mennessään): … kyllä minä sillä pannulla kuitenkin poltin!
NÄKÖHÄIRIÖ
—Omituinen piirre muutamanlaisissa kaunottarissa … oletko huomannut —puhui ystäväni meidän äsken Esplanadia kävellessämme—joka tekee sen, että minä melkein pelkään heihin likemmältä tutustua.
Menehän kerran katsomaan Korkeasaaren kauriita…
Siellä on niitä kolme, ja niille on aidattu erityinen iso pihatto saaren keskeen. Tullessasi pölähtävät ne heinäkokonsa äärestä pakoon toiselle puolelle pihaton ja asettuvat sinne silmät suurina ja sarvet korkealla sinua katsomaan. Niiden liikkeet ovat hiukan kulmikkaat, mutta samalla notkeat ja suloiset niinkuin juuri neidoksi kehittymäisillään olevan tytön. Sinä olet niille outo ja kun liikahdatkin, niin hytkähtävät ne juoksuun ja menevät jännähytellen sitä edemmäksi, kuta lähemmäksi sinä tulet. Houkuttelet niitä nisuleivän palasella luoksesi, niiden tekisi mieli tulla, ne levittelevät sieraimiaan ja katsoa leimauttelevat noilla suurilla, ruskean kauniilla silmillään. Siellä etäällä halun ja pelon välillä häilyessään ja laskiessaan, uskaltavatko vai ei, näyttävät ne niin älykkäiltä ja ymmärtäväisiltä. Tulet ajatelleeksi, että jos on totta sielujen vaellus, niin tuolla takana ehkä piilee nuoren neidon sielu, joka vain leikkii piilosilla kauriin naamarissa ja saattaa milloin tahansa pudottaa valepukunsa ympäriltään ja esiintyä ihmisenä. Sinä et ihmettelisi, jos se alkaisi haastaa omaa kieltäsi ja kutsuisi sinua nimeltäsi ….
Houkuttelet niitä yhä, ne lähestyvät ja päätänsä keikailevasti kallistellen askel askeleelta antautuvat puheillesi, viivytellen jalkoteräänsä ilmassa ja sillä tuskin näkyvästi hangen pintaa kosketellen. Olet niihin ihastunut, ja hienonnat niiden piirteet ihmisellisiksi.
Ne kesyttyvät, tulevat aivan lähellesi, pistävät hilpeän hienot turpansa ja kaarevat suuret sieraimensa aitauksen raosta ulos—ja sinusta tuntuu heitä kosketellessasi, niinkuin hellyttelisit morsiantasi.
Mutta sitten satut sinä uudelleen katsahtamaan tuon kauneimman kauriin otsaa ja silmiä ja nenänvartta, ja on kuin kuulisit väärän äänen tai kun haaveksiessasi satuttaisit itsesi johonkin, jota et ole huomannut.
Otsa on paksu ja luiseva ja liikkumaton, eikä siitä äly kuullakaan läpi. Silmät ovat kaukana toisistaan, ne ovat ahnaat ja tyhmät ja niiden ilme on yksinkertainen. Niissä ei ole mitään ominaista pohjaväriä, ainoastaan pinta välkkyy, mutta välkkyy mitään kuvastamatta. Nenän varsi on pitkä ja kova… Ne ovat sittenkin eläimiä, sieluttomia ja järjettömiä—likeltä katsoen.
Hätistät ne menemään, ja siellä edempänä, toisella puolella pihaton, jossa pää ja muu olento sulavat yhteen, siellä niitä taas huviksesi katselet.
* * * * *
Ja sitten sinä voit kohdata kaunottaren tanssisalissa tai näin ulkona kadulla. Häntä on sinulle kehuttu, ja sinä olet utelias häneen tutustumaan ja häntä lähenemään. Sillä tuolta loitommalta hän näyttää niin viehättävältä, sopusointuisesti liikkuessaan. Ja nuo silmät, nuo suuret ruskeat gasellinsilmät, ne ovat niin älykkäät ja kirkkaat, ja välistä on niiden kosteassa katseessa salaperäinen, selittämätön hurmaus.
Sinulle tulee vastustamaton halu tulla tutuksi, esittelyttää itsesi, lähetä häntä ja kuulla hänen puhuvan ja sanoillaan noita katseitaan säestävän.
Mutta kun hän istuu sinua vastapäätä ja alkaa puhua ja sinä tarkastelet häntä likeltä, päätä ja kasvoja muista erikseen, niin ne sinua yht'äkkiä omituisesti kylmäisevät. Otsan piirteet ovat kauniit ja kaarevat, mutta se on kovaa kuin visa eikä näytä tottuneen ajatuksia ilmaisemaan. Silmät liikkuvat aina samalla lailla ja osoittavat aina samaa. Eikä niissäkään ole pohjaväriä.
Et tahtoisi antaa sen kuvan kehittyä, mutta se astuu yhä enemmän esille: kauriin pää ja sen silmät. Jotain pitkää, elotonta ja puisevaa … yhtäläisyys sitä pettävämpi, kuta kauniimmalta hän ensin näytti.
Näköhäiriö ei kestä kauan. Se voi haihtua heti, kun hän liikahtaa tai kääntyy sinuun syrjin.
Mutta se voi kuitenkin kestää siksi kauan, että annat hänen mennä etkä tahdo laskea häntä enää niin likelle. Katso heitä sentään kernaammin kauempaa, noin aidan takaa toiselle puolelle pihaton, jossa he aina liikkuvat notkeasti ja sulavasti ja suovat sinun häiritsemättä kuvitella heitä mielihaaveittesi hienouden mukaisiksi.
Katso heitä sinne, mutta elä houkuttele luoksesi, jottei näköhäiriösi uudistuisi.
USKOLLINEN
I
Antin oli täytynyt jäädä kaupunkiin kesäksi hoitamaan toisen parempiosaisen virkaa, sill'aikaa kun tämä oli lomalla. Hän oli kihloissa, mutta ei voinut mennä naimisiin, ennenkuin saisi varmat tulot. Tarvittiin ansioluetteloa, ja sitä oli Antti nyt jäänyt hankkimaan.
Se oli ikävää, vaivaloisenlaista työtä kesäisessä Helsingissä. Varsinkin tuli tila tukalaksi päivällisen jälkeen. Aamupuoli kului kutakuinkin virastossa. Mutta klo 3 oli mentävä ruokapaikkaan, jossa päivä paistoi suoraan sisään, oli kuuma, valkeat epäkodikkaat päällykset vedettyinä huonekalujen ympärille, kynttiläkruunu harson sisässä, huonoja öljypainotauluja seinillä, ja jossa ei tuntunut kodilta eikä ravintolalta. Ja sieltä sitten madella asuntoonsa Kruunuhakaan, kävellä katuja, joita supisti rakennustelineet, ja huoneiden ohitse, joiden ikkunat olivat liidutut.
Oli juhannusaattoilta. Muut toverit olivat useimmat kutsutut jonnekin saaristoon pyhiksi. Mutta Antilla ei ollut tuttavia, ja niin oli hän, miettiessään minne mennä, tullut asuntoonsa takaisin. Tavallisesti istui hän näin kotiin tultuaan kyynärpäät pöytää vasten, veteli savuja ja katseli ikkunasta toiselle puolelle katua, jossa rakennettiin kivitaloa. Sitten kantoi hän tyynyn sängystä sohvalle, potkaisi pöydän alle kenkänsä ja nukahti tunnin verran, alun toistakin. Vielä oli kuitenkin pitkä matka iltaa jälellä. Kuinka saada se kuljetuksi, tuo aina sama ja yksitoikkoinen taival? Tulivat kalliiksi nekin Kappelit ja Kaivopuistot ja Hesperiat, eikähän niissä olisi pitänyt istua joka ilta. Mutta jos hän ei väärin muistanut, oli niissä sittenkin tainnut tulla istutuksi melkein joka ilta. Lauantai-iltoina siksi, että oli lauantai-ilta, sunnuntaisin samasta syystä ja muut päivät tavallisesti jokapäiväisinä poikkeuksina.
Tavalliselta paikalta pöydän takaa näytti maailma tänä päivänä vielä ikävämmältä kuin ennen. Ei ollut työmaallakaan ketään, lauta-aidan portti oli suljettu ja »sisäänpääsy kielletty».
Olisipa nyt maalla, siellä Savossa, kaukana kullan kotitalossa! Mikä ero onnessa! Kuinka toista loikoilla huoletonna riippumatossa, soudella, purjehtia, uida, kävellä käsikädessä, istua polvella ja istuttaa polvella, suudella ja hyväillä, milloin muiden silmä vältti.
Miettiessään mitä tehdä, keksi hän kirjoittaa kirjeen. Hän otti esille paperin ja kynän, asetti ne valmiiksi eteensä ja piirsi ylälaitaan päivämäärän ja hiukan alemmaksi: »Rakas Miia!» Mutta kun hänellä ei ollut vielä selvillä, miten aloittaa ja miten jatkaa. Niin päätti hän ensin nukkua ruumiistaan päivällisen raukeuden.
Kun hän noustuaan asettui uudelleen paperinsa ääreen, jossa äsken kirjoitetut sanat jo olivat kiiltäviksi kuivuneet, ei hän vieläkään tuntenut olevansa kirjoitustuulella. Hän pani tupakan, mutta ei paperossikaan antanut ajatuksia. Ei ollut juuri mitä kirjoittaa. Jokainen, joka on ollut kolme vuotta kihloissa, niinkuin Antti oli ollut, hän tietää, että usein tahtoo puuttua aiheita. Vaatisi kuvata rakkauttaan ja tulkita tunteitaan, mutta ei tahdo löytää uusia sanoja. Antti oli käyttänyt kaikki kielen käänteet, mitä sitä varten tiesi suomenkielessä olevan, ja keksinyt joitakin uusiakin: »Miijueni»! »Miiju[v]eni»! [ilman »veetä», ja jos leikillisesti, niin »veen» kanssa.]
Hänen täytyi nousta kävelemään edestakaisin lattialla, hän joi vettä, avasi ikkunan ja nojasi siitä ulos. Niin kauas kuin silmä kantoi katuja pitkin, olivat ne tyhjät, yhtä tyhjät kuin hänen aivonsakin. Ihmiset olivat kai kaikki jo menneet maalle. Kello oli seitsemän. Ne ovat nyt huviretkillä, Korkeasaaressa, Degerössä, Seurasaaressa.
Koettaessaan ponnistaa viimeiset voimansa sai hän pannuksi paperille, että »nyt on juhannusilta, ja minä istun asunnossani yksin kirjoittamassa sinulle tätä kirjettä. Jos sinä tietäisit, kuinka minä sinua…», mutta siihen se töksähti, teki kerrassaan typeräksi miehen, löi lautaksi, niinkuin ennen koulupoikana aineita kirjoittaessa, johon Antilla ei ollut taipumusta.
Katsellessaan kynsiään kuuli hän kadulta reipasta astuntaa, naurua ja kiireisen kävelyn lyhytsanaista puhelua. Kaksi somannäköistä palvelijatarta mennä hiivasi alas rantaan päin. Ne olivat nuo saaneet vapauden koko yöksi. Olivat panneet parasta ylleen: valkoiset pitkäripsiset huivit, hameitten vyöhystät ruumista myöten, jotka olivat solakat ja voimakkaat.
Antti tuli ajatelleeksi, että hän oli kolmen vuoden kuluessa ollut uskollinen morsiamelleen, kestänyt kuin mies kaikki kiusaukset, joita silloin tällöin oli ilmaantunut hänen tielleen. Hän oli voimistellut, ottanut lakanakylpyjä joka aamu ja mennyt juhlista suoraan kotiinsa.
He olivat Miian kanssa sitä mieltä, että Björnson on oikeassa, mutta Geijerstam väärässä. S.o. Antti oli myöntänyt, kun Miia oli kysynyt.
Tytöt pyörähtivät reippaalla liikkeellä kulman taa, ja katu jäi entistään autiommaksi. Antin aivot myös.
–Mutta miksi en minä voisi mennä mukaan, kansanjuhlaan, Degeröhön, johon pääsee laivalla joka tunti ja puolitunti! Tämmöinen erinomainen ilta! Niellä viikon päivät pölyä, ja kun tilaisuus tarjoutuu päästä hetkeksi luonnon helmaan, niin silloin minä sulkeudun huoneeseen! Ei se käy.
Hän venytteli, puhalsi henkeä keuhkoistaan ja koputti rintaansa. Niinpä tuo tuntui sydänalakin pakahtuneelta paljosta istumisesta.
Siinä oli tosin se este, että tänään oli sovittu kirjeenkirjoituspäivä ja jos nyt ei suorita tehtäväänsä, niin menee postivuoro ohitse. Miia kävelee kaksi virstaa postiasemalle, ja kun ei tule mitään, niin se syyttää kylmyydestä ja herkeää onnettomaksi. Siinä on sitten pitkät selitykset ja vakuutukset. Mutta onpahan sitten edes ainetta. Sitäpaitsi ehkä vielä ehtii huviretkeltä tultua raapaista kokoon jonkun puoli arkkia… Ei sillä ole niin väliä. Eikä sitä aina ole rakkauskirjeitten kirjoitustuulellakaan. Jos suuttuu, niin suuttukoon.
Jos Antti olisi osannut tutkia itseään, olisi hän tullut merkille panneeksi, että tämä sama mielentila, melkein aiheeton kärsimättömyys, oli jo useampia kertoja ennen hänessä ilmaantunut. Jo talvella, kun morsian oli kaupungissa ja kun yhtämittaa oltiin yhdessä, oli häneen tullut jonkunlainen kykenemättömyys ja haluttomuus tulkita tunteitaan. Hän ei saanut ääneensä sitä hellyyttä, jota olisi tahtonut, ja ainoastaan »suomalaisissa seuroissa», kun morsiamella oli uusi puku tai kun hän itse oli hiukan lämminnyt ravintolan puolella, voi hän vielä ihastua niinkuin kihlauksensa ensi aikoina ja saada sydämensä ja sanansa väräjämään.
Hän pisti nyt aloitetun kirjeen laatikkoon ja lukitsi sen ravakasti; puki nopeasti ylleen, täytti paperossikotelon, varusti mukaan tulitikkuja ja juoksi kiiruusti alas rappusista, niinkuin olisi pelännyt jonkun jättävän. Hänen menoaan takaapäin katsoen olisi voinut luulla, että hän oli aikeissa tehdä jotakin, joka ei hänen itsensäkään mielestä ollut oikein luvallista.
Hetken kuluttua seisoo hän Eteläsatamassa lähtevän laivan kupeella ja katselee huviretkelle menevien laivaannousua. Ajureja, joiden luokkeihin on sidottu koivun lehviä juhannuksen kunniaksi, ajaa lakkaamatta torin yli alas rantaan. Ryhmittäin kiiruhtaa kukkalakkimiehiä ja ruusurintanaisia laivaa kohti, päällystakit käsivarrella.
Laiva on liputettu kokasta aina maston huippuun saakka, ja kantta reunustavat tuoreet juhannuskoivut. Anttikin on ostanut kukkastytöltä kukkaskimpun.
Kaikki ne menevät. Ne kiiruhtavat lautaa myöten laivaan. Antti epäilee vielä. Mutta juuri, kun sitä aiotaan ottaa pois, hyppää hänkin mukaan.
