Kitabı oku: «Minkä mitäkin Tyrolista», sayfa 2

KUVAUKSIA SVEITSISTÄ

(1897.)

IHANNEMAA

Sanotaan, että Jumala antaa päivänsä paistaa niin hyville kuin huonoillekin. Uskotaan myöskin, ettei niin huonoa ja rumaa maata, jolla ei olisi omia etujaan ja erityistä kauneuttaan Luojan lahjana. Sen mukaan olisivat kaikki maat siis tavallaan yhtä kauniita. Joskaan ei pohjolalla—sanotaan—ole etelän lämmintä kesää ja hehkuvata aurinkoa, ei etelällä ole pohjolan puhdasta lumitalvea eikä sen hulmuavia revontulia. Ei ole pohjolalla etelän hurmaavia kuutamoita, mutta ei etelällä myöskään meidän valoisia kesäöitämme. J.n.e. Maailman laatija on siis muka antimiaan jaellessaan menetellyt verrattain puolueettomasti ja koettanut panna onnen lahjat jotakuinkin tasan.

Maailmata matkustellessaan tulee kuitenkin aika usein ajatelleeksi, ettei hyvä haltija sentään ole ollut aivan niinkään puolueeton etuja antaessaan. Hän on kuin onkin suosinut eräitä seutuja tekemällä niistä ihmisten olinpaikkoja niin ihania, että kaikki muut jäävät niiden rinnalla varjoon. Niihin lempipaikkoihinsa hän on kuin kokoamalla koonnut kaikki, mitä on tiennyt, tehdäkseen suosikkiensa olon ja elämän niin hauskaksi ja mukavaksi kuin mahdollista.

Sveitsi on yksi semmoinen Luojan lempimaa. Se on kuin näyte siitä, miten tässä maailmassa voi ihmisten olon ja elämän järjestää kaikkien heidän toiveidensa ja mielihalujensa mukaisesti. Se on kuin niitä varten, jotka tahtovat yht'aikaa elää etelässä ja pohjolassa, erämaassa ja kulttuurin keskessä. Sillä joka tahtoo ja voi oleilla ja elellä joko lyhemmän tai pitemmän aikaa mahdollisimman vaihtelevata ja monipuolista elämää, mitä tämä matoinen maailma yleensä voi tarjota, hän valitkoon— ja hän tavallisesti valitseekin—Sveitsin olinpaikakseen.

Johan itse maan asemakin on aivan verrattomasti valittu. Sveitsissä ei ole Pariisia, mutta ei sieltä Pariisiin kuitenkaan ole kuin muutamien tuntien matka ja melkein yhtä nopeasti pääsee sieltä Wieniin ja Berliiniin. Ei se ole Italia, mutta jos haluttaa käydä vierailemassa Milanossa, Firenzessä, Venetsiassa tai Roomassa, ei tarvitse ottaa aikaa mukaansa enemmän kuin lähtiessään esim. Kuopiosta Helsinkiin. Kulkuneuvojensa puolesta se on parhaimman Euroopan keskessä ja saattaa sieltä pistäytymällä ja niin sanoakseni päiväseltään käväistä sen kuuluisimpia ja ihanimpia paikkoja katselemassa ja palata seuraavana päivänä majaansa ylhäällä alpeilla tai hiljaiseen asuntoonsa jonkin vuorijärven rannalla.

Mutta ei Sveitsissä asuvan tarvitse tehdä semmoisiakaan matkoja päästäkseen osalliseksi siitä, mitä luonto ja kulttuuri parasta tarjota taitavat. Hänellä on omassa maassaan omat sivistyksen kehdot semmoiset kuin Geneve, Zyrich, Bern, Lausanne, Basel, joissa henkiset harrastukset ovat yhtä vilkkaat ja opinahjot yhtä kuumat kuin missään muualla Euroopassa. Ja mitä luontoon ja elämään sen helmassa tulee, niin ei häneltä puutu mitään, mitä siinä suhteessa tarvitsisi lähteä muualta hakemaan. Laaksoissaan on hänellä paikoitellen ikuinen kesä ja ikuinen vihreys. Ylhäällä vuorillaan on hänellä loppumaton talvi, ja voi hän siirtyä toisesta toiseen sitä mukaa kuin mielensä milloinkin tekee. Etelä ja pohjola erilaisine kauneuksineen ja kasvullisuuksineen ovat siellä niin lähekkäin, että kun hän soutelee purressaan jollakin noista monista järvistään, joiden vesi on niin kirkasta kuin Välimeren, tai istuu jossakin rantalehdossa kukkivien mantelipuiden siimeksessä, voi hän siitä silmänsä nostamalla nähdä ylempänä vuoren rinteellä pohjolan kuusimetsän lumikenttien keskessä ja rekien liukuvan rinteitä pitkin. Ja kun hän astuu junaan ja tekee sillä pienen kierroksen maansa ympäri, voi hän muutamien tuntien kuluessa siirtyä miltei troopillisesta helteestä seutuihin, joissa ilma on niin viileä ja puhdas kuin Lapin tuntureilla. Hän voi samana päivänä soutaa venheellä ja reellä ajaa, viilettää polkupyörällä ja suksella hiihtää.

* * * * *

Oleskelin tuonnottain muutamia päiviä eräässä Sveitsin suosituimmista seuduista. Paikka oli Genevejärven pohjoispuolella oleva Clarensin kaupunkikylä, joka on kahden vähän suuremman pikkukaupungin, Veveyn ja Montreux'n, välillä ja jota toisella puolen rajoittaa Geneven järvi, toisella korkeat alpit. Se paikka on yksi ihanimpia ja mukavimpia ihmisten olinpaikkoja. Ilmanala on tällä rannalla järveä niin lauha kuin Välimeren rannoilla. Korkeat alpit suojaavat sitä kylmiltä tuulilta, jotka puhaltavat yli. Kapea rantakaistale, jolle kaupungit, huvilat ja hotellit ovat rakennetut, muistuttaa sekin »Rivieraa». Kaikkialla kohoo loitompana kahden puolen lahtea ikuisen lumen peittämät vuoret. Eivätkä ne kuitenkaan Clarensin puolella järveä ole niin jyrkät ja jylhät, että olisivat asumattomiksi jääneet. Häipyvissä korkeuksissa, jonne tiet ja polut mutkitellen kohoavat ensin läpi viinitarhojen, sitten peltojen ja puutarhain ja metsien ja lopulta läpi alppiniittyjen, näkyy aina kasvullisuuden rajalla, jopa sen yläpuolellakin ihmisten asumuksia: linnoja ja upeita hotelleja, maalaiskyliä ja kaikkein ylinnä karjamajoja metsikköjen laidoissa.

Tulin sinne loppupuolella toukokuuta pienelle, somalle rautatieasemalle, josta lähdin käyskentelemään järven rantaa noudattelevaa katua.

Se kulki kilometrittäin tasaista, kaareutuvaa rantaa ohi hotellien, huvilain ja läpi kaupunkien, jotka ovat niin kaitaisia, että niillä on tämä katu ainoana katunaan, jota myöten kaikki liike, käveleväin ja ajavain, kulkee. Siellä täällä vähän leveämmässä paikassa erottaa kadun rannasta jonkin hotellin tontti puistoineen. Toisin paikoin muodostuu katu pienoiseksi toriksi, minkä laitaan laivat laskevat. Tältä katutieltä kohoaa aina vähän päässä poikkikatu, useimmiten portaiden muodossa, ylempänä vuoren rinteellä oleviin taloihin ja katkaisee sen joskus silta, jonka alitse huimaava vuorivirta hyrskyy, pyörittäen myllyjä ja pienempiä tehtaita. Tuon tuostakin pyyhkäisee sitä myöten ohitse keveä sähköraitiovaunu, mutta hiukan ylempänä jyryää junia vuoren rinteeseen rakennettua rataansa. Tie jatkuu viimein ulos maaseudulle, järven päähän Rhône-virran niskaan, josta se haarautuu kahtia, toinen puoli lähtien viljavaa laaksoa myöten, toinen järven toista rantaa, missä vuoren rinteet ovat jyrkät ja asumattomat.

Pitkin kaikkia rantoja on laitureita, joihin yhtämittaa kulkevat laivat laskevat järveä kiertäessään. Ne ovat mukavia, leveitä rataslaivoja, yksinomaan huviretkeilijöitä varten rakennetuita. Niiden alituisena tehtävänä on viiletellä pitkin Genevejärven pintaa paikasta paikkaan ja tarjota tilaisuutta vesillä vierimiseen.

Yksi niistä saapuu juuri rantaan. Vihreän vaalea vesi helmeilee kuin samppanja laivan siipien alla. Ei ole Geneven vesi meikäläistä arkivettä. Se on juhlavettä, on kuin se ei olisi olemassa käytännöllistä laivakulkua varten, vaan erittäin tilattua näitä huvipursia keinuttelemaan. Laivan pohja kuultaa sen läpi, laivasillan arkut ja paalut näkee pohjaan asti, ja kun rannoilla parveilevat joutsenet sukeltavat päänsä veteen, näkyy kaulan koukistus veden alla yhtä hyvin kuin sen päälläkin.

Laiva lähtee kulkemaan rannikkoa pitkin, ottaen yhä uusia matkustajia. Asetumme kannelle mukaviin sohviin, selkäkenoon niinkuin teatterin nojatuoliin.

Ja esirippu nousee.

Se on vain koristekappale, kulissinäytelmä, joka esitetään, mutta jonka kukin saa täyttää ja panna siihen omain mielialainsa sisällön. Kun laiva on käynyt kaikki pohjoisrannan laivasillat, lähtee se oikaisemaan yli järven sen toiselle puolelle, ja silloin esiintyy, rannasta poistuessa, järven päällä oleva vuoristo kaikessa komeudessaan. Alimpana etualalla järven pinnan tasalla on siinä ensiksikin tuo rannikko kylineen ja kaupunkeineen sulautuen kuin kirjavaksi päärmeeksi takana olevan vuoren rinnan liepeeseen. Vuoren rinta on kuin poimuihin heitetty viheriä verhostin, johon on kirjailuina siroteltu pieniä kylä- ja talotäpliä, josta nurmirinteet ja metsät ja avopäät kalliot erottaa vain niiden eri väristä ja josta auringon valoa heijastava ikkuna, lasiparveke tai sinkkikatto välkkää kuin jalokivi samettityynyn keskestä. Ylinnä katoo vihreys ja muuttuu harmaan punertavaksi kallioseinäksi ja sen yläpuolella alkaa lumivaippa.

Ja kun silmä on kerran siihen seisottunut, ei se siitä irtaudu. Unohtuu äsken ihailemani kirkas vesi, unohtuu kaupungit ja mahtavat vuorenseinät, en näe mitään muuta, en välitä muuta katsella kuin noita taivaiden rajalla heloittavia lumihuippuja. Eihän ole mitään niin ihanaa, niin puhdasta, niin ihanteellista luonnossa kuin luminen kenttä, hienoinen kimmeltelevä hanki. Kaikki maisemat, yksitoikkoisimmatkin, rumimmatkin ovat talvisen vaipan alla kauniit. Mutta monin kerroin kauniimmat ne ovat tuolla korkeuksissa, yhteydessä tämän maiseman kanssa, joka alkaa täältä tästä järvestä ja päättyy tuonne. Ilman noita valkeita huippuja tuolla, joita ei aina voi pilvistä erottaa ja jotka niin näkyvästi, niin suoranaisesti yhdistävät maan taivaaseen, olisi koko maisema epäonnistunut, typistetty, keskentekoinen, niinkuin se on mielestäni niissä vuorimaissa, missä ei ole ikuista lunta. Lumettomat, korkeat vuoret vaikuttavat rauhattomasti, vaikuttavat niinkuin joku, joka on pyrkinyt päämaaliinsa eikä ole päässyt sinne, vaan joka kuitenkin röyhkeästi köyristää selkäänsä. Lumettomat vuoret ovat jättiläisiä, titaaneja, jotka turhaan koettavat taivasta valloittaa. Lumihuippuinen alppi on kuin autuas, joka on päässyt, minne on pyrkinyt, ja sieltä ylisistä taivahista suopein ja sovinnollisin silmin katselee alisihin maaemihin. Jylhyys katoaa maisemasta, kivisten louhikkojen kovuus lauhtuu ja alppimaisema, joka niin helposti rupee rintaa ahdistamaan sulkiessaan silmän tien, käy keveäksi, läpikuultavaksi, viihdyttäväksi, melkein vienoksi kaikessa suuruudessaan.

Laiva on kulkenut järven yli, on käynyt toisella rannalla olevain pienten kaupunkien laitureissa. Olen nähnyt sen, kuullut sen, mutta en ole kuitenkaan nähnyt enkä näe muuta kuin tuon lumihuipuston. Ja vasta kun laiva palaa järven yli ja pysähtyy Clarensin siltaan hotellini luo, herään taas todellisuuteen.

Todellisuus on usein ikävä, kun siihen joutuu mieluisten haaveittensa maailmasta. Mutta mikä siinä lienee, että kaikki, mitä nyt näen, tuntuu kahta hauskemmalta kuin äsken. Päivällispöydässä istuvat ihmiset, kaikkein yksitoikkoisimmat ja tavallisimmat kasvot, pintapuoliset pöytäpuheet, niissä kaikissa on jotakin erikoista, niihin on kuin jokin salainen iloisuus ja hilpeys kätkettynä. Tietysti se on vain oman mielentilani luomaa, syynä siihen on se, että katsellessani ja kuunnellessani noita minulle välinpitämättömiä ihmisiä ja asioita, minä vain ajattelen sitä näkyä, jonka olen nähnyt. Mutta voi myöskin olla, että nuo kaikki ihmiset ovat tietäen tai tietämättään saaneet vaikutusta samasta mistä minä ja että heidän silmänpohjassaan on kuva alppijärvestä ja lumihuipuista sitä kirkastamassa silloinkin, kun mieli on muualla.

Ja toden totta!—kun nousemme pöydästä ja vieraista yksi toisensa perästä astuu ulos verannalle, niin ei ole ainoatakaan, joka ei kynnyksen yli tultuaan vaistomaisesti loisi silmiään ylös vuorille ja sitä näkyä, mikä sieltä aukeaa eteen, äänettömällä tervehdyksellä omistaisi. Ja ääneenkin, hiljaiseen huudahdukseenkin puhkeaa ihastus joltakulta:

–Katsokaa, kuinka ne hehkuu!

Se on heille jokapäiväinen näky, he ovat sanoneet ja kuulleet sen usein, kenties joka ilta, mutta silti se ei voi jäädä sanomatta. Minä näen tuon ensi kerran. Vuoret hehkuvat nyt, paistavat vaalean punertavilta laskeutuvan auringon loisteessa. Lumet siellä ovat nyt menettäneet ominaisen valkeutensa ja kokonaan antautuneet sammuvan auringon viimeisen tulentuikkeen tulkitsijoiksi. Kun valon tuoja on mailleen mennyt, ojentaa alpin huippu vielä kerran kaulaansa katsoakseen sen jälkeen, sen muistoa säilyttääkseen ja antaakseen siitä osan meille, jotka täällä alhaalla pimeässä istumme.

Istun kauan, monet tunnit, lämpimässä yössä vielä sittenkin, kun tuli alppien huipuilla jo on kokonaan sammunut ja yö kattaa kaiken maan. Luulee ne yhä vielä näkevänsä odottaen, että ehkä pilvi on ne sattumalta peittänyt tai että nouseva kuu niitä käy valaisemaan.

Mutta vaikka eivät enää tänään tulekaan esiin, niin tulevathan huomenna, jolloin sama näytelmä alkaa uudelleen. Ja lapsellinen, kiitollinen ilo täyttää mielen, ettei vielä huomenna tarvitse lähteä, vaan että saa vielä viipyä päivän tai pari täällä ihannemaassa, jossa on niin hyvä ja huoleton olla ja jossa luonto pitää kuin parhaana vieraanaan ja näyttää joka päivä juhlivan ystäväinsä iloksi.

VALOKUVA SVEITSISTÄ

Vihreitä köynnöksiä kiemurtelee puutarhasta seiniä pitkin parvekkeen rautaristikkojen ympärille. Köynnöksien alitse näkyy palanen puutarhan hiekoitettua käytävää ja sen ulkomuurin ääressä kasvaa rivi käyriä omenapuita. Omenapuiden latvojen yli sinertää ja vihertää järven vesi.

Se vesi vielä kerran! Tarkastellaan sitä ensin, annetaan sen ilahuttaa silmää, ei luoda katsetta ylös eikä ympäri … vielähän ehdimme … nautitaan verkalleen ja hätäilemättä, yhdestä ensin ja toisesta sitten … vuotakoon kauneuden runsaudensarvi hitaasti yli äyräittensä!

Niin se vesi! Taivaskin saa olla ylpeä siihen kuvastuessaan. Se on kuin sitä varten siinä läikkymässä, sen kuvastimeksi kiilloitettu, niin läpikuultavaksi huuhdottu sentähden, että sininen korkeus voisi kaikkea kauneuttaan sen pinnassa ihailla. Taivas sen siihen kokosikin, valkoisimpana, puhtahimpana lumisateena vuorten huipuille seuloi, aurinko lumen hyytelöksi sulatti, kylmä tähtivyö hyytelön jäätelöksi jäähdytti … jäätelö suli taas laaksoihin liukuessaan, muuttui vuorivirraksi, kuohui ja vaahtosi, järveen juoksi ja asettui tähän vuorien väliin loiskumaan. Ja joutsen, joka tuolla tyynellä ulapalla kelluu, on kuin vaahtopallo, sen vuorivirran suvannosta kotoisin; valkoinen tiira, joka ilmassa vaakkuu ja päivän valossa välkkyy, on kuin lumipilven lonka alppien huipuilta irtautunut.

* * * * *

Loivana kaarena kiertää järveä sen ranta ja vetää lempeästi puoleensa hellivän silmän.

Kauniin teki reunuksen taivas kauneutensa kuvastimen ympärille. Teki tähän kaupungin, teki tuonnemmaksi toisen, rakensi vaikeita huoneita rivisen, pujotteli ne kuin helmiksi puutarhojen vihreään nauhaan, joka yhdistää talon taloon, kaupungin toiseensa. Kaksinkertainen on helminauha, on kolmin- ja nelinkertainenkin huonerivien kohotessa vuoren rinnettä toistensa takana;—monikirjava se on: vaalea, valkoinen, vaalean punainen;—monimuotoinen se on: yksityisten asunnoita, hotelleja, kirkkoja ja vanhoja linnoja sekä alhaalla veden partaalla että ylhäällä vuoren rinteellä.

Kirkoista soivat kellot. Rantakatua kiitää sähköraitiovaunu keveästi keikkuen ja torveansa toitahuttaen. Pyöräilijän kello kilahtaa. Tuolla kaukana puhaltaa rantalaivan pilli ja valkoinen vaahto kuohuu röyhelöksi siipien alla laivan kyljessä.

Sulkeudu silmä, kätke kalvoosi mitä olet nähnyt, viedäksesi mukanasi muiston rauhan ja ihanuuden rannasta, jossa huolettomat, joutilaat ihmiset ilojaan hoitavat tai huoliaan hautovat—muiston, jonka voit loihtia esiin, kun synkillä saloilla ja raukoilla rannoilla ja mustien mutaisten vesien partaalla mielesi maan tasalle painuu.

Sulkeudu silmä, ja avaudu uudelleen ja anna katseesi kohota pois veden pinnasta yli kauniiden kaupunkien ja ikivihantain puutarhain—kohota ylös nurmikkorinteitä, joilla karja soinnukkaita kellojaan soittelee ja joiden notkelmissa alppimajat piileksivät, ja ylös synkän totisia kuusipuita kasvavia jyrkänteitä—kiipeä kivilouhikoita ja paljaspäitä veitsiviilokallioita—ja pysähdy tuonne, missä ikuiset lumihuiput siintävät.

Taivas ja maa siellä toisensa tapaavat, sulavat yhteen ja toisiinsa sointuvat, ainaisessa viileydessä häitään viettäen ja auringon verhotessa heidän päänsä ja hartiansa vaippaan, jonka se kutoo heleimmästä sinihopeastaan ja punaisimmasta purppurastaan ja jonka reunat se puhtaimmalla kullallaan kirjailee.

Herää mielessä epämääräinen halu sinne tullaksesi, niinkuin ennen lasna ollessa ikävöit pilven longalle istumaan. Kuta kauemmin sinne katsot, sitä enemmän unohtuu ympäristö, ja sen ihanuus ja kaiho täyttää rinnan.

Painu mieleeni _valo_kuva korkeuksien maasta. Mahtanen aina sinne ikävöidä, enkä koskaan sinne ikävöimästä lakata.

YLÖS ALPEILLE

Vastustamattomalla voimalla vetivät puoleensa alppien lumihuiput.

Miltähän mahtaisi tuo maailma läheltä näyttää, voittaisikohan se vai kadottaisi? ajattelin. Kun olisi aikaa enemmän, voisihan sinne yrittää! Kiipeisin niin kauas kuin pääsisin rinteitä myöten, metsäin läpi, kapuaisin kallioita ja paarustaisin loput lumessa. Kun ei tullut otetuksi suksia mukaan Suomesta lähtiessä!…

Mutta kun näistä mielihaluistani otin puhuakseni, sain kuulla, etten lumirajalle tullakseni tarvitsisi käyttää en jalkojani, en suksia enkä isosti aikaakaan. Sinne pääsee—rautatietä!

Oikeastaan minun kai olisi pitänyt ihastua siitä uutisesta, mutta kuinka olikaan, otin minä tiedon vastaan jotenkin välinpitämättömästi. Aippien lumirajalle nouseminen oli minusta aina ollut kuin vertauskuva pyrkimisestä ihanteita kohti, jossa pyrkimisessä emme voi luottaa muuhun kuin omiin voimiimme. Kiivetessä jyrkkiä rinteitä, kulkiessa kaitaisia vuoripolkuja, joiden kahden puolen pyörryttävät kuilut uhkaavat kuolemalla, täytyy tietää, mihin jalkansa asettaa, ei saa horjahtaa, ei kupeelleen katsahtaa, ei taakseen silmätä … ainoa apu, mikä on tarjona heikkouden hetkinä, on jonkun kokeneen kuljettajan ojennettu käsi ja hänen varoittava tai kehoittava huutonsa. Se on kuin kristityn vaellusta kaitaista tietä…

Ja nyt sinne ajetaankin rautatietä, niinkuin mitä muuta maailman leveää tietä tahansa.

Mutta olkoon menneeksi! ajattelin. Samahan tuo lienee, miten perille tullaan, kunhan kerran tullaan… Kerrotaanhan miehistä, jotka ovat tulisissa vaunuissa ajaneet ylemmäksikin…

Kulki siitä Clarensin hotellin oven editse sähköraitiovaunu, heilautin hattuani, vaunut pysähtyivät, ja hyppäsin sisään.

* * * * *

Territet'in pienessä kaupunkikylässä Genevejärven rannalla on rautatieasema niinkuin muutkin asemat. Siellä istutaan odotussalissa, ostetaan piletit, punnitaan tavarat ja astutaan vaunuihin. Vaunut ovat jotakuinkin avonaisten raitiovaunujen kaltaiset, se erotuksena vain, että lattia on viettävä tien kaltevuuden mukaan. Tie on tavallinen rautatie kiskoineen, se vain eroa, että kiskot kohoavat vuoren rinnettä melkein kohtisuoraan ylöspäin. Ja onhan muutakin eroa. Tämä rautatie tai oikeastaan nostokone ei kulje höyryn voimalla, mutta kyllä veden.

Kun meidän vaunumme täällä alhaalla alkaa nousta ylöspäin, niin näkyy tuolta korkeudesta radan päästä lähtevän samanlainen alas. Puolivälissä rataa on vaihde ja sivuuttavat junat toisensa siinä niinkuin ainakin. Kun toinen on joutunut ylös, niin on toinen alhaalla ja päinvastoin. Kummankin vaunun alla on säiliö, joka ylhäällä lasketaan vettä täyteen, samalla kuin alhaalla oleva tyhjennetään. Vesi painaa ylhäällä olevan alas ja nostaa alhaalla olevan ylös, ja otetaan vettä aina sen mukaan säiliöön, miten monta matkustajaa on. Painoa pannaan ylhäällä olevaan vain sen verran, että se hiljaista ja sopivata vauhtia liukuu alaspäin. Junat yhdistää toisiinsa paksu rautaköysi, joka yläpäässä kiertää vahvan rullan ympäri. Se on siis jonkinlaista »vinttaamista». Liikkeen järjestämistä varten sekä myöskin nuoran katkeamisen varalta on vaunuissa jarrulaitos.

Keksintö on siis hyvin yksinkertainen ja turvallinen, eikä siinä kuulu koskaan mitään tapaturmia tapahtuneen. Mutta en voi kieltää, ettei minua ensikertalaisena kuitenkin hiukan peloittanut.

Vähän siinä sentään on aikaa henkeään ajatella katsellessa sitä omituista näkyä, joka aukenee eteen. Ensin jää tuo pikku kaupunki huoneineen, kattoineen ja kirkontorneineen jalkojen alle. Sitten kohotaan jyrkkää vihreää rinnettä toiseen vuoren penkereellä olevaan kylään, joka sekin jää pian alle; sen jälkeen on metsää, on taas niittyä ja kukkaiskenttiä, on taas kylä huviloineen, kuljetaan poikki tien, joka mutkittelee loivissa poimuissa kilometrittäin vuoren rinnettä—ja yhä avartuu näköala järvelle ja sen rantakaistaleella olevien kylien ja kaupunkien yli. Pitää katsella sitä, mitä näkee, ihastus täyttää rinnan, yhä raitistuva ilma avartaa keuhkoja,—ja samalla ei kuitenkaan lähde mielestä pieni arkuus ja pelko … kunhan ei vain laitokset särkyisi ja katkeaisi köydet ja me mennä huristettaisi myötämäkeä murskaksi sen alle… Se on omituinen sekava tunne, jolla on oma viehätyksensä.

Tunnustaa täytyy kuitenkin, että pääsee helpotuksen huokaus rinnasta, kun ollaan viputien päässä ja pysähdytään ensimmäiselle asemalle. Se on kovin omituinen asema, rakennettu kuin pääskyn pesä räystään reunaan. Se on kokonaisen pikkukaupungin Glionin asema, jossa on vastassa hotellien ajopelejä niitä varten, jotka tahtovat tänne pysähtyä. Suuri osa matkustajista jääkin Glioniin. Me emme kuitenkaan sitä tee, sillä matka ylös vuoristoon on vasta alulla. Jos ajattelemme vuorta suureksi kirkoksi, niin olemme saapuneet vasta sen räystäälle, ja kun meidän on aikomus kiivetä ei ainoastaan harjalle, vaan sen tornin huippuunkin, niin on vielä suurin osa matkasta edessä.

Odottaessani junan lähtöä »ain' ylös mäkihin» käyn Glionin kaupunkia katselemaan. Löydän siellä jyrkän kuilunreunaa mutkittelevan kadun varrelta pienoisen ravintolan, istuudun sen edustalle tehtyyn lehtimajaan, tilaan viiniä ja iloitsen olemisestani. Se on vasta »Alppila» se! Eihän olla vielä erittäin ylhäällä, takana tuolla on vuoren rinnettä vielä kilometrittäin ylöspäin. Mutta jo näkyy tästäkin maailmaa tarpeeksi, näkyy melkein koko Genevejärvi tyynine pintoineen, jota laivat kyntävät, mutta näyttävät kyntävän niin hiljaa, että tuskin liikkuvat; näkyy äskeiset kaupungit, mutta huoneet ovat jo kuin pieniä mökkösiä; näkyy tuossa aivan edessä syvä laakson halkeama, jonka reunat ovat viljellyt kaikkialla, missä viljelijä vain on voinut saada jalansijaa; näkyy laakson toisella puolella viinimaita ja niiden keskellä kyliä tai linnoja ja edempänä aaltoileva vuoristo yhä yleten, kunnes viimein kaiken sen takana on lumihuipusto. Se nyt on yksi maailman ihanimpia ja suurenmoisimpia näköaloja, niin vaikuttava ja voimakas, että silmä miltei uupuu ja hakee vaistomaisesti jotakin yksitoikkoisuutta, voidakseen levähtää. Mutta turhaan se sitä hakee; mihin vain kääntyy, kaikkialla on jotakin, josta sen täytyy väkisinkin iloita.

* * * * *

Mutta asemakello soipi ja minä kiiruhdan junaan. Se on nyt oikea juna oikeine vetureineen ja vaunuineen. Ja rata on oikea rautatie, se tietysti erotuksena, että kiskojen välissä on kolmas kisko, hammaskisko, johon veturin hammaspyörä tarrautuu kiinni ja jytyyttää junaa ylös.

Vaikkei matka ylös alpeille tuommoisessa ajopelissä olekaan saman arvoinen kuin jos sen tekisi jalkaisin, niin tekee sen nyt sentään siinäkin ennemmin kuin on kokonaan tekemättä. Joskaan tässä ei saa sitä tyydytystä, minkä vastuksien omin voimin voittaminen tuottaa, niin voihan kuitenkin tuntea tyytyväisyyttä ja oikeutettua ylpeyttä siitä voitosta, minkä ihmisnero on saavuttanut lähtiessään valloittamaan luontoa sen vahvimmissa varustuksissa.

Ja kyllä se on ollutkin ankaraa valloitusta tämän vuorilinnan valloitus. Joka askeleella näkee, miten taistelu on tapahtunut.

Ensin ovat vakoilijat, sopivan ratasuunnan tutkijat, lähteneet liikkeelle. Ne ovat kierrelleet vuorien rinteitä, mitelleet välimatkoja kukkulalta toiselle, suunnitelleet siltoja kuilujen yli, joiden pohjassa äkäinen vuoripuro hampaitaan irvistää, laskeneet nousuja, lohkoneet ajatuksissaan kallioiden kielekkeitä, joista ei muuten pääse ohi, ja puskeneet vuoren seinän läpi, josta ei olisi päässyt yli eikä ympäri. Vihdoin he ovat saapuneet sinne, missä lumi suurimman osan vuotta peittää nietoksiinsa vuoren ylimmän harjan, ja siellä on tullut seisaus, ja siitä on täytynyt kääntyä takaisin, keskikesää odottamaan. Keskikesä tuli, lumi suli ja tiukkia koukeroita tehden saivat he linjan suunnatuksi sinne, mihin oli tarkoituksensa päästä. Heidän jäljestään tuli varsinainen sotaväki ja alkoi valloitustyönsä. Osan työstä suoritti jalkaväki: lapiomiehet, kirvesmiehet, käsin poraajat, ja tasoittivat tietä minkä voivat. Insinööri-osasto rakensi sillat, tykistö lohkoi kalliot, puhkoi tunnelit, ja viimein saapui ratsuväki höyryhevon selässä voittoa täydentämään, kisko kiskolta karkoittaen voitetun vuorenväen yhä edemmä, yhä ylemmä. Mutta vaikka voitto on saavutettu, on työ suuri yhä vieläkin sitä ylläpitäessä. Sillä ei ole antautunut vuoren ukko, ei rakentanut rauhaa, vaan aina uhkaa se maanvieremällä, vesitulvalla ja lumivyöryllä, ja aina täytyy olla säännöllinen vartiojoukko valloitettuja asemia puolustamassa.

Tuon tuostakin niitä näkee radan varrella, rotevia, tarmokkaita miehiä sitä tukemassa ja kuntoon panemassa, poistamassa radalta kaatuneita puita ja lunta luomassa niiltä paikoin, minne sitä on pyryttänyt.

* * * * *

Me lähdimme hiljaa nytkytellen Glionin asemalta liikkeelle. Mitä tuolla matkalla nyt näin? Ensin siellä oli ollut tuolla alhaalla lämmin, miltei tukehduttavan kuuma järvenrantalaakso, jossa ihmiset käyskentelivät keveissä kesäpuvuissaan, jossa kevään tuoksuvia kukkasia kaduilla myyskenneltiin ja jossa viiniköynnökset rehoittivat rinteillä. Se oli etelän kesä? Glionissa, johon vipurata päättyi ja josta tämä hammasrautatie alkoi, oli jo viileämpää, mutta kasvullisuus oli sielläkin etelämainen ja puut »ulkomaalaisia». Viiniköynnökset eivät enää viihtyneet, mutta puutarha- ja hedelmäviljelys oli vielä voimassa. Jonkin neljännestunnin noustua harvenivat ja pienenivät puutarhat ja etelän puut, siellä täällä vain jonkin talon edustalla oli omena- ja kirsimarjapuita. Oltiin arviolta noin Keski-Euroopassa. Kuljettiin hetki, kuljettiin kaksi, niin jopa hetkenä kolmantena—oli tultu Itämeren yli. Terve Suomi, oi terve Pohjola!—siinähän on koivu, tuossa petäjä, tässä kuusi! Pohjolan kesä ihanimmassa kukoistuksessaan, oikea suomalainen lehto, lehdon takana havupuita kasvava vuoren rinne, ja lehdon ja hongikon välisessä pikku laaksossa kukkiva niitty, jonka reunaa juna kulkee! Ihan niin kotoista kaikki, että tekisi mieli huutamaan: »hoi, Matti!» tuolle talonpojalle, joka reppu selässä astelee radan vieressä kulkevaa polkua johonkin vuorimajaansa. Sydänmaassa ollaan, asutut maat ovat jääneet jäljellepäin, siellä täällä vain pilkoittaa jokin karjakartano, joka näyttää autiolta, kun lehmät eivät vielä näin kesän alussa ole ehtineet tänne ylös.

Suomesta on lyhyt tie Lappiin, ja nyt ollaan Lapissa. Puut ovat pienenemistään pienenneet, koivut ovat muuttuneet vaivaiskoivuiksi, kuuset kurjiksi taimiksi, hongikko kanervikoksi. Vihreys on poissa, maa on ruskeaa ja likaista ja vesiperäistä. Totta tosiaan—siinä on suo, suon reunassa karuja kallioita ja kallioiden välissä näkyy ensimmäinen sulamaton, vettä itkevä lumikinos. Kuta ylemmä tullaan, sitä autiommaksi ja kolkommaksi käy maisema, ja viimein ollaan keskellä nietoksia. On siis tultu vähän päälle tunnissa läpi koko Euroopan, Välimeren rannalta—Inariin. On kuin mielikuvituksen siivillä lennetty ja nähty ja tunnettu kuin lyhennysotteissa kaikki eri vivahdukset, joita luonto ja ilmanala voi tarjota puolen maapallon puoliskon poikki kuljettaessa. Ja kun pysähdytään pienelle asemalle hankien keskeen, niin on vaikea uskoa aistimiensa todistusta siitä, että tämä kaikki ei kuitenkaan ole unta.

On tultu alppikirkon harjalle ja siihen hetkeksi pysähdytty. Jäljellä tuolla alhaalla on huimaavan pitkä, jyrkkä kattorinne, joka näyttää vievän suoraan Geneven järveen,—kaikki epätasaisuudet sulavat yhdeksi viettäväksi lakeudeksi,—ja edessä on vielä vaikein taival ylös kirkontorniin, vuoritemppelin näkötorniin.

Kolkko on kulku sinne. Niin pian kuin asemalta lähdetään liikkeelle, peittävät vuoret näköalan alaspäin. Kaiken maailman kauneus on kadonnut ja meitä ympäröi aavemainen, synkkä, peloittava vuoriston luonto. Päivä kyllä paistaa lämpimästi, mutta kohta, kun joudutaan varjoon tai pistäytään tunneliin, käy värisyttävä kylmyys läpi koko ruumiin. Tunnelit ovat tehdyt milloin vuoreen, milloin läpi lumikinoksien. Ei näy muuta kuin lunta ja paljaita, ruskean harmaita, keilamaisia vuorten huippuja. Luonto on täällä samanlaista kuin se samaan aikaan vuodesta on valokuvista päättäen—Huippuvuorilla. On sivuutettu Lappi ja Taka-Lappikin ja ollaan keskellä Jäämerta.

Ja kuitenkin, kuitenkin—ollaan keskellä sivistynyttä maailmaa. Sillä lumitunnelin puhkaistuaan ja viimeisen ponnistuksen tehtyään pysähtyy juna hotellin edustalle, joka on ainakin yhtä suuri ja komea kuin Seurahuoneen talo Helsingissä.

Suurin osa matkustajista rientää hotelliin, mutta minulla ei ole siihen aikaa. Näen tornin huipun muutamia satoja askelia ylempänä hotellista. Sinne vie loivaa rinnettä kohoava, paikoitellen lumen peittämä mutkitteleva polku, ja muutamain minuuttien kuluttua seison viisituhatta jalkaa meren pintaa ylempänä, vuoren kukkulalla, Rocher de Naye'n huipulla, keskellä alppimaisemaa, ikuisen lumen ympäröimien vuorenhuippujen keskellä…

Kerron toiste, miltä näyttää maisema ikuisten lumien—jos sinne joskus omin voimin nousen.