Kitabı oku: «Minkä mitäkin Tyrolista», sayfa 3
MINKÄ MITÄKIN TYROLISTA
(1903)
TULO TYROLIIN
Oli ihana se tunne, mikä valtasi mielen, kun painostavat poutapilvet taivaanrannalla alkoivat muuttua lumivuoriksi. Kun on kärsinyt kuumuudesta Kööpenhaminassa, Berliinissä ja Münchenissä ja silmä saanut monenkertaisen kyllänsä iänikuisista tasangoista sekä kaupungeissa että maalla, niin ei ainoastaan huoahda helpotuksesta, mutta huudahtaa siitä, kun jää ja lumi, ja vielä etelästä päin, vilkuttavat silmää. Se on sitä suloisempaa, kun on määrä pysähyttää matka jonkin lumivuoren juurelle ja siellä viettää kesä. Jos ne jo näin kauaksi penikulman päähän lietsovat viileyttä mieleen ja rauhaa rintaan, niin mitä sitten mahtavatkaan tehdä lähempänä ja kesän kuumimmillaan ollessa! Siinä suhteessa—ja monessa muussakin—on kaikki toteutunut yli toiveidenkin, sillä tätä kirjoittaessa sataa lunta tuolla puoli kilometriä ylempänä ja täällä laaksossa on viikon päivät ollut lämmintä tuskin kymmentä astetta.
Mutta missä nyt ollaan?
On suuri valtatie, ikivanha esihistoriallinen ajotie ja nykyaikainen rautatie sen rinnalla, joka Tonavan haarajoen Innin laaksoa myöten pyrkii Italiaan niin pitkälle kuin pääsee ja sitten sen loputtua Brennersolan läpi jatkaa matkaansa vuorien yli. Innlaaksosta, joka kuta ylemmä tullaan sitä vuolaampana virtaa yhä korkeampien vuorien välissä, haarautuu pieniä »innejä», sekä laaksoja että jokia, kuin ruotia kalan selkärangasta. Ne laaksot menevät aina alppien juurelle saakka, ja yhtä semmoista laaksoa myöten, Tsillerlaaksoa, mekin löysimme tiemme sinne, missä nyt olimme.
Tänne meidän laaksoomme tuopi oikein rautatie, joka eroaa isolta valtakuntain väliseltä radalta Jenbachin asemalla, muutama tunti ennen Insbruckia, Tyrolin pääkaupunkia.
Sitä sievää, siistiä, herttaista, kapearaiteista pikku rautatietä! Ollapa meillä Suomessa jossakin semmoinen kesäasukkaita varten rakennettu, esim. rantaradalta jonnekin Porkkalaan—tulee vielä selviämään, miksi juuri merenrantaa tuli ajatelleeksi. Se on aivan uusi, avattu liikkeelle muutama vuosi sitten, ja kiiltää puhtauttaan ja nuoruuttaan. Vaunujen seinät ovat lasista, niin että niistä kurkistelemattakin näkee ympärilleen, vauhti on hidasta, pysähdykset pikku asemilla pitkät kuin Porvoon radalla—mutta mikä ero muuten! mikä ero!—niin että silmä ehtii sulattaa sen, minkä se saa. Kun on pikajunan ahtaudessa kiitänyt ja keikkunut kuin viimeistä päiväänsä kohden, tuntuu sanomattoman suloiselta istua tässä vielä hengissä ja nauttia uudelleen elämästä ja sen antimista. Menköön maailma menojaan, ja jumalankiitos, että olen päässyt sen jaloista pois!
On ihanaa astua jossakin siellä kotona pois jyskyttävästä höyrypurresta noutamaan tulleeseen venheeseen ja soudella jotakin pitkää lahdenpoukamaa kohden niittyisten rantain välissä. On yhtä ihanaa tämäkin taival. Liekö missään maailmassa paikkaa, joka olisi niin viehättävä ja rauhoittava kuin tämmöinen viheriä vuorilaakso. Hajalle pyrkivään ja rikki revittyyn mieleen se vaikuttaa aivan ihmeellisen rauhoittavasti ja rajoittavasti, ja helposti voipi käsittää, miksi kaikki maailma tämmöisiin paikkoihin pyrkii. Laakso on kauttaaltaan niittyä, siellä täällä on siihen jotakin kylvetty, viljaakin. Ruis siinä parhaallaan hedelmöi, ohra tekee tähkää. Ruolla olevan tai juuri ikään niitetyn heinän tuoksu, tuon mehevän alppiheinän, joka tuoksuu vielä voiksi ja juustoksi muuttuneenakin, täyttää ilman. Siellä täällä on jollakin karummalla paikalla, minne joki on työntänyt hiekkaa tai sullonut kiviä, lehto, leppä-, tuomi-, pihlaja- tai kirsikkalehto, toisaalla kasvaa kuusia. Vainioiden keskeltä paistaa vähän väliä pienoisen sini- tai vihreäkattoisen kirkon valkea torni, sen ympärillä on hedelmäpuiden piirittämä kylä ruskeine, puisine huoneineen ja tuolla täällä jokin uudempaan tyyliin rakennettu hotelli.
Metsä on meillä aina niittymaiseman kehys, ja niin on täälläkin. Mutta kun metsä meillä tavallisesti peittyy puittensa taakse, näkyy se täällä kaikessa laajuudessaan ja suuruudessaan jyrkän vuoren rinteellä. Missä rinne on jyrkin, siellä on metsäkin synkin; missä taas loivempi, siellä on metsän keskessä pieniä peltoja ja niittyjä mökkien ympärillä, sydänmaan mökkien, jotka näyttävät käyvän yhä vähäisemmiksi ja köyhemmiksi, kuta ylempänä ovat, kunnes niitä lopulta ei ole niitäkään enää tuolla, missä erämaa, koskematon kivikorpi alkaa lumen ja kasvullisuuden rajalla. Sillä siinä se nyt on lumi, viileä silmälle nähdä, viileä keuhkojen hengittää, jatkona taivaasta, jonka hattaroista sen tuskin erottaa, jossa se ikäänkuin riippuu kiinni, näkymättömän voiman avulla ikäänkuin kannattaen tätä laaksoa, joka on sieltä laskettuna alas ihmisten hetkelliseksi iloksi.
No niin, vaikkei tämä nyt olisikaan taivaallinen puutarha, niin saanen sitä kuitenkin sanoa »maalliseksi paratiisiksi». Ja siksi minä sitä tahtoisin kutsua etupäässä sen tähden, että se niin paljon muistuttaa Pohjoismaita, Suomea.
Ja siinä se on sen suurin viehätys. Sillä—en tiedä, uskallanko sen tunnustaa—mutta ei ainakaan minua ole mikään ulkomailla matkustellessa liikuttanut enemmän kuin se, kun kohtaa siellä jotakin kotimaista, jotakin »omaa», jotakin, joka näöllään, tuoksullaan tai muulla muistuttaa minua siitä, mitä kotona on. Ja ilostus, hämmästys on kahdenkertainen, jos tuo tuttu esiintyy jotenkuten kirkastuneena, jalostuneena semmoiseksi, miksi kotoinen luonto tai kotoiset olot voisivat kehittyä, jos niitä osattaisiin ihmiskäsin ja ihmisaattein kirkastaa ja jalostaa.
Mutta juna on pysähtynyt—pysähtynyt siksi, ettei se pääse enää sen edemmä. Laakso on kapenemistaan kaventunut, vuoren seinät käyneet jyrkemmiksi, mäen huiput lumisemmiksi, ne ovat kupeelta kiertyneet eteen ja seisovat seinänä vastassa, muodostaen umpipohjukan. Ollaan siinä, mihin on pyritty, etsimässämme tyrolilaisessa vuorilaaksokylässä, Mayrhofenissa.
»ENSI-ILTA»
Vaikka matkailijaliike täällä on ollutkin jo kauan käynnissä, luoden m.m. lukuisia hotelleja, ei tämä kylä kuitenkaan vielä näy joutuneen sen turmeluksen alaiseksi, jonka heti huomaa vanhemmissa turistiseuduissa. Tulija saa rauhassa kantaa kapineensa kantajain ja ajurien niitä häneltä riistämättä—Italiassa oli ajuri minulta kerran rouvanikin ryöstää. Ajureja ei täällä muuten voisi ollakaan, sillä ei ole semmoisia teitä, joita myöten voitaisiin ajaa. Saamme lähteä itse itsellemme asuntoa etsimään. Sen löydämmekin heti aseman luota.
Ja kun nyt olemme kerran päässeet sille tuulelle, siihen mielentilaan, että kaikki meitä miellyttää, niin miellytti meitä hotellikin, mikä tapahtui nyt ensi kerran elämässäni. Se on kyllä kaikenlaisilla uudenaikaisilla mukavuuksilla varustettu, sähkö sekä -kelloineen että -valoineen, mutta samalla on siinä oma kansallinen leimansa. Se on vain hiukan hienommaksi kehittynyt talonpoikaistalo, rakennettu paikalliseen malliinsa.
Tyrolilaisessa talossa on tilava käytävä, joka jakaa sen kahteen osaan. Kahden puolen tätä käytävää on toisella puolen asuinhuone eli tupa— usein savutupa!—ja sen takana keittiö, toisella puolen jonkinlainen työhuone ja ruokasäiliö, Käytävästä vie raput toiseen kerrokseen, jossa sielläkin on läpi koko kerroksen samanlainen käytävä, mistä vie ovet makuuhuoneisiin. Molemmista näistä käytävistä pääsee verannalle eli parvekkeelle, jommoinen kiertää koko rakennuksen sen kumpaisenkin kerroksen kohdalla.
Tästä alkuperäisestä talosta on nyt melkein mitään muuta kuin sen pinta- ja kuutioalaa laajentamalla saatu aivan erinomaisen herttainen ja hauska vieraskoti. Alikerroksessa on yksi huone tarjoiluhuone eli vierastupa, jossa ei syödä, mutta nautitaan vain viiniä, olutta t.m.s. ja johon seudun rahvas kokoontuu iltaansa viettämään, välistä laulamaan ja tanssimaan. Tämä huone on sisustettu tukevilla pöydillä ja seinää myöten kulkevilla penkeillä. Sen takana on samalla puolella käytävää ruokasali, joka on pyhitetty varsinaisia vieraita varten, ja sinne paikkakuntalaiset eivät tule. Toisella puolen käytävää on jonkinlainen lukusali eli salonki, jossa on sanomalehtiä, kirjallisuutta ja kirjoitusneuvoja. Toinen sillä puolen oleva huone on jonkinlainen varastohuone tai on se sekin muodostettu matkustajain olinpaikaksi. Yläkerrassa ovat sitten makuuhuoneet. Verannat ovat isonnetut ja laajennetut vierasten olinsijoiksi, ja on niistä sateelta ja paisteelta suojaavien räystäitten alta mitä ihanin näköala laaksoon ja vuoristoon.
Kodikkuuden tunnetta lisää vielä suuressa määrin se, että se on talon oma väki, joka ottaa vastaan vieraat ja niitä hoitaa. Pulska isäntä ja komea emäntä—en ole missään nähnyt niin pulskia isäntiä ja emäntiä— tulevat ystävällisesti kättelemään ja riisumaan päällysvaatteita, talon omat tyttäret—en ole missään nähnyt niin paljon kauniita tyttöjä yhdessä paikassa kuin täällä—saattavat vieraan huoneeseen ja hänelle vuoteen valmistavat. Ja ne samat tyttäret toimivat sitten myös tarjoilijaneiteinä. Ei mitään ikäviä »kyyppareita», ei mitään liukaskielisiä ja -mielisiä »ovenvartijoita».
Ja kun sitten tullaan alas aterioimaan, niin istuutuvat isännät, emännät, tyttäret kukin vuoroonsa vieraalle seuraa pitämään, kysymään kuulumisia ja tarvittavia tietoja antamaan. Ikävä vain, että niiden saksa on sellaista, etteivät sitä berliiniläisetkään ymmärrä, mutta kun sanoo »joo! joo!» joka paikkaan, niin ainahan siinä suoriudutaan.
Tämän ravintolan omituisuuksiin kuuluu vielä, että se, samalla kun on täydellinen ravintola, on myöskin täydellinen talonpoikaistalo, jossa harjoitetaan maanviljelystä ja karjanhoitoa. Siinä on navetta, josta kuuluu lehmäin ammuntaa ja kilien kellojen kilinää aamuin ja illoin; heinää tehdään tuossa verannan edessä niityllä, josta apilaan tuoksu illan kosteuden kanssa leviää joka huoneeseen; tyttäret hoitavat kasvipuutarhaansa ja tuovat sieltä vihanneksia pöytään ja ruusuja pöydälle. Maidot, voit, juustot, jopa hunajakin, jota nautitaan kahvileivän kanssa ja jota mehiläiset valmistavat alppiniittyjen lemuavista kukkasista—kaikki ovat kotitekoa. Yksin valaistuskin on omaa, koko kylän omaa: kosken voima muutettuna alppi-sähkövaloksi.
Täällä on meidän mainio olla.
* * * * *
On vilpoinen, kirkas ilta tämä meidän tyrolilainen ensi-iltamme. Istumme parvekkeella. Tummina kohoovat vaarat ja luovat jyrkkiä piirteitä taivasta vasten, josta tähdet leimuaa. Vielä helottaa laskeneen auringon valo lumisilla huipuilla. Alppikoski kohisee, pienet purot solisee. Ruisrääkkä ääntelee, sammakko kurnuttaa kotoisen tuntehikkaasti, laulurastas sirauttelee alppien rinteiltä. Tuossa sihahti iltatuuli ruispellossa. Suljen silmäni ja olen—Suomessa.
TYROLILAINEN KYLÄ
Olen koettanut etsiä sopivaa vertausta, joka antaisi sattuvan kuvan tästä Tyrolin kylästä vuorien välissä, mutta en ole voinut keksiä parempaa kuin sen vanhan, että se on hedelmä kukkaismaljan keskessä. Vihreässä kivimaljassa vihreä hedelmä. Vertauksen täydentämiseksi voi vielä lisätä, että tuo malja on asetettu lumen ja jään keskeen raittiina pysyäkseen.
Puhuakseni maalarien kieltä, niin ovat ne erilaiset »vihreydet», jotka antavat maisemalle täällä sen luonteen. Laaksomaljan pohja on niityn vihreää, yhtäällä kukkivan niityn, toisaalla vähän ruskeamman, jonka yli viikate jo on kulkenut, sekä toisin paikoin jyrkissä neliöissä olevaa rukiin ja ohran vihreää, maljan laidat ovat kauttaaltaan kuusimetsän vihreää, johon vain siellä täällä on vedetty suonia tai lätkätty pilkkuja samasta niityn vihreästä kuin alempana. Maljan ylimmän reunan muodostavat alppien kiviset, harmaan ruskeat selänteet ja huiput.
Siinä olisi valmis malli kivikupin »glaseeraukseen», aivan suorastaan luonnosta otettu. Ja jos te, kotoiset gobeliinien kutojattaret tai muut taiteellisten tapettien tekijät, haluatte niinikään suoraan luonnosta löytyvää mallia, niin enpä tiedä, mistä sen saisitte silmälle suloisemman kuin tuollaisen vihreän, kuusia kasvavan alppiseinän, jos sen ylälaitaan vielä kuvaatte raiteen sinistä taivasta, valkoisine poutapilvineen tai lumihuippuineen. Siinä on kaikki värit, mitkä suomalaisessakin maisemassa, vaikka vähän vaikuttavammin. Ja jos valo tuolla tavalla »tapioituun» huoneeseen tulisi katosta, niin pitäisi sen olla asua yhtä viehättävän kuin suomalaisen savupirtin, jonka lattialle olisi levitetty heiniä ja seinille ripustettu kaisla- ja ruohokerppuja kuivamaan ja jonka—katto olisi poistettu.
* * * * *
Keskellä tätä kylää on pienoinen kirkko, valkeaksi maalattu, ja katto ja torni vihreiksi. Kirkkoa piirittää yhdeltä puolen vähäinen hautuumaa, toiselta puolen pappila—papilla on komea bernhardiinikoira, joka istuu ikkunassa ja isäntänsä kehoituksesta silloin tällöin haukahtamalla tervehtii liiaksi tungettelevia turisteja—kolmannella puolella on kansakouluhuone. Koulu on ainakin osaksi kirkollinen, koska siinä näkyy antavan opetusta pappi ja myöskin eräs nunna eli n.k. »sisar».
Aivan kirkon läheisyydessä on joukko samanlaisia hotelleiksi muuttuneita talonpoikaistaloja, joista yhden edellä kuvasimme. Ulompana on puutarhain ja niittyjen keskessä toisia taloja, joita toisiinsa yhdistää mitä sievimmät jalkatiet.
Lähdemme muutamata semmoista seuraamaan. Se kulkee parhaillaan kellastumassa olevaa ruispellon piennarta. Pellon ojassa virtaa vastaamme huimaavaa vauhtia lähdekirkasta vettä, joka on siihen johdettu jostakin ylempää alppikoskesta, minkä kumea kohina alinomaa kuuluu korviimme. Tämä oja, joka kulkee talosta taloon, antaa kylälle sen erikoisen luonteen. Se on monessa suhteessa sen valtasuoni, sen voiman ja varallisuuden lähde. Melkein joka talossa on täällä pieni kotitarvemylly, jota tuo puro pyörittää. Siitä saa liikevoimansa rautapaja ja ainakin kaksi suurenlaista puusepäntehdasta, joissa höylät, sorvit ja sirkkelit käyvät sen avulla, ja käyttää se vielä lauta- ja lankkusahaakin. Nuo laitokset eivät kuitenkaan ole mitään suurtehtaita, vaan aivan yksinkertaisia kotiliikkeitä, joissa talonisännät poikineen ja muine väkineen tekevät työtään ja jotka etupäässä tyydyttävät paikallista tarvetta. Siitä on seurauksena, että koneet ja muut laitokset ovat mitä yksinkertaisinta lajia. Pyörä, jonka vesi panee liikkeelle, on läpimitaten pari kolme syltä, puusta tehty ja käy useinkin taivasalla. Vesi ruiskahtaa siihen kaitaisesta rännistä, ja kun pyörää tahdotaan pysäyttää, niin siirretään ränni syrjään ja vesi juoksee ohi; toisessa paikassa voi olla luukku rännin pohjassa, jota sulkemalla tai avaamalla vesi johdetaan rattaaseen tai siitä pois.
Paitsi näitä laitoksia tarjoo joka talon ohitse hyrskyävä puronen kaikenlaisia muitakin etuja jokapäiväisessä taloudessa. Siinä pestään pyykit ja astiat ihan keittiön portaiden edessä, siitä puutarhat kastellaan, ja olenpa nähnyt sitä kuljetusneuvonakin käytettävän siten, että laudanpalasia, halkoja, jopa puuastioitakin sitä myöten uitetaan talosta toiseen. Vaikka vesi yhä uudistuessaan näyttää olevankin kirkkaampaa ja puhtaampaa kuin Riihimäen lähdevesi, ei se näille herkkusuille kuitenkaan kelpaa ruoka- ja juomavedeksi. Sitä varten on erityinen johto, johon sama puro pumppuaa veden suuresta alppikoskesta ja joka milloin maanalaisia, milloin maanpäällisiä puutorvia myöten tuopi lirisevän pikkupuron joka talon portaiden eteen.
Mutta ei vesi vain vetenä hyödytä ja palvele kylää ja sen tarpeita. Tulenkin muodossa se vielä tunkee joka taloon, tulen ja valon, sähkölaitoksesta saadun. Kylän päässä olevaa pientä sähkölaitosta hoitaa sitäkin muuan talonpoika muitten töittensä ohella.
* * * * *
Kaikki se lorina ja lirinä, se hyrinä ja pyörinä, joka syntyy veden liikkeestä ja sen liikkeelle panemista laitoksista, tekee varsinkin vieraaseen hyvin virkistävän vaikutuksen. Se on musiikkia, joka soipi yöt ja päivät, ei yksitoikkoisesti, vaan aina eri äänilajeissa sen mukaan, millaiset ovat ilmat ja tuulet, erilailla silloin kun yksi laitos käy ja toinen seisoo, erilailla silloin, kun vesi hyrskyy rattaissa tai johdetaan niiden ohitse. Lähempänä ollen kuuluu yksi sävel, etäämpänä ollen toinen; kun ikkuna on auki, soipi puro niin, kun se on kiinni, näin; mutta aina sen kuulee ja aina siitä korva iloitsee.
Mutta kaiken yli kuuluu kuitenkin pikkupuron lirinän ja lorinan ohella suuren kosken kohina.
Tämän kosken muodostaa kolme vuorikoskea, jotka Mayrhofenin kylän kohdalla ja sen vainioiden keskessä yhtyvät toisiinsa. Nuo kosket ovat sekä kukin erikseen että toisiinsa yhtyneinä täydellisenä vastakohtana kylää palvelevalle purolle. Puro on työjuhta, kosket ovat täydellisiä villihepoja, joita eivät ainakaan täkäläiset ihmisvoimat näy kyenneen kesyttämään. Jalat suorina ja harja hajallaan karkaavat ne ohitse omia aikojaan ja omia teitään, ja ihmiset saavat kiittää onneaan, etteivät' jalkoihin sorru. Tuolta ylhäältä, ikuisten lumien ja ikuisten jäiden korkeuksista, ovat aurinko ja etelän lämpimät tuulet ne irtauttaneet. Hurjistuneina hyökkäävät ne alas hypäten yli huimaavien kuilujen, yhtyvät yhä useammat toisiinsa yhä isommaksi laumaksi, karkaavat toistensa kilvalla toistensa ohi, puristuvat vähän ennen laaksoon tuloaan pelkäksi vaahdoksi ja jatkavat sitä vimmaansa ja sitä vauhtiaan yhtenä ainoana kuohuna kylämme ohitse, pysähtymättä ainoaankaan suvantoon, huoahtamatta ainoassakaan niemen kainalossa tai akanvirrassa. Eivät mitkään meikäläiset kosket, ei Pyhäkoski, ei Imatrakaan ole tehneet minuun niin vihaista, niin hillitöntä vaikutusta kuin nämä ärjyt. Ehkä se tulee siitäkin, että ne tuskin tuntiakaan pysyvät ennallaan. Niiden vedenpaljous ja siitä seuraava vauhti ja vauhdin synnyttämä vilinä ja ulina vaihtelevat voimassa usein monta kertaa päivässä. Ne tulevat ja menevät kuin tuuliaispäät ja riippuvatkin suorastaan tuulista ja ilmoista. Yhtenä päivänä tai yönä sataa siellä tuolla ylhäällä lunta suunnattomat määrät, niin että missä eilen näkyi paljas kallio tai vihreä nurmirinne, siellä on tänään kaikki valkoisina kinoksina. Tänään siellä etelätuuli saa aikaan sateen, joka pehmittää kinokset, ja huomenna paistaa päivä täydeltä terältään. Mutta sitten on taas yöllä kylmä ja pakkanen, joka vähentää sulamista. Kaikki se tuntuu aivan välittömästi alppikoskessa, ja niin ne ovat lakkaamatta ilmojen hermostuttavan vaikutuksen alaisina. Sen kuulee helposti niiden äänestä ja näkee niiden hyrskystä. Väriäänkin voipi vesi silloin tuon tuostakin vaihtaa, muuttaen sinivihreän vaahtonsa keltaisen ruskeaksi.
Eikä vain siitä. Usein näyttää alppikoski villipeto tapojaan paljon tehokkaammalla tavalla, tulvimalla yli äyräittensä muutamien tuntikausien kuluessa. Silloin menee sillat, murtuu maat, särkyy pellot, kaatuu huoneet. Totisiksi käyvät talonpojan kasvot hänen semmoisista puhuessaan; sillä se on jotakin, jolle hän ei mitään voi. Ainoa, minkä hän mahtaa, on, että hän laskee kivellä kosken reunat niinkuin kanavan. Se estää tavallisissa oloissa ainakin rantaäyräiden vyörymistä, mutta veden nousemista vainioilleen hän ei voi estää. On oivallettu, että metsä pidättää kosteutta, että sitä siis on suojeltava, niinkuin hyvin huolellisesti suojellaankin ja vain määrän mukaan sitä hakataan. Muut varokeinot pitää täälläkin jättää pilvien pitäjän huoleksi. Ja se tehdään siten, että häntä lepyttääkseen ja häneltä suojaa anoakseen kerran vuodessa pannaan toimeen kirkollinen juhlakulkue, joka pappien messutessa ja suitsuttaessa nousee jonkin matkaa ylös vuorille ja johon kylän asukkaat miehissä ottavat osaa.
* * * * *
Tulvat ovat sitä tuhoisammat, kun viljelysmaata, jota ne aina tullessaan hävittävät, on niin vähän. Kylällämme, jossa asuu noin puolentoista tuhatta henkeä, on sekä asuttavanaan että viljeltävänään maa-ala, joka pituudeltaan on vain pari kolme kilometriä ja leveydeltään noin puoli sen vertaa. Kaikki, mikä ikinä voidaan, käytetään viljelykseen. Maan suhteen ollaan niin tarkkoja, että sitä ei raatsita jättää esim. halkopinojenkaan alle, vaan pinotaan halot ja muut puutavarat m.m. veden päälle, s.o. puron poikki asetetuille telineille.
Mutta jos maata on vähän, niin sitä paremmin se näkyy kasvavan. Olen harvoin nähnyt niin hyötyvää ruista—sitä nyt juuri parhaillaan leikataan—ja niin meheviä niittyjä. Heinä kasvaa ihan silmissä, ja sitä korjataan alinomaa—luulen että niitystä otetaan ainakin kolme luokoa vuodessa. Suurin osa vainioista onkin heinänkasvussa ja ainoastaan siellä täällä näkee vilja- tai perunapellon. Heinän ja viljan korjuun toimittavat vanhat miehet tai naiset, sillä kaikki reippaampi miesväki asuu koko kesän alpeilla karjan kanssa. Naisten huolena on myöskin hoitaa puutarhaa, joka on joka talossa ja jossa kasvaa etupäässä salaattia, kaalia ja juurikkaita. Hedelmäpuita, kirsikka-, omena- ja luumupuita on myöskin joka talon ympärillä.
Ja kukkia! Ruusupensas kasvaa miehen korkuiseksi puuksi ja nuokkuu kaiken kesää raskaitten kukkiensa painon alla. Kukkia on sitäpaitsi joka verannalla, joka parvekkeella, joka ikkunan ulkolaudalla—ja joka naisen ja miehen hatussa ja rinnassa juhlapäivinä.
Kukkaismalja!—niin, kukkaismaljahan se on siinäkin suhteessa tämä tyrolilainen kylä. Kukkaismalja, johon taatto taivahinen yhtenä päivänä vettä pilvistä valaa, toisena päivää paistattaa; ja jota hän vuoriseinän avulla suojelee milloin liialta kuumuudelta, milloin liian kylmiltä tuulilta.
