Kitabı oku: «Muistelmia ja matkakuvia», sayfa 6
PROFESSORI F. PERANDER-VAINAJA
Vanhan vuoden tuottamain tappioiden joukossa oli epäilemättä odottamattomimpia professori F. Perander-vainajan kuolema.
Sillä varmaankaan ei kukaan olisi voinut luulla, että niin äkkiä katkeaisi miehen elämä, joka näytti olevan voimakkaimmillaan, ja että tuo ryhti, joka näytti niin jäykältä, näin nopeaan murtuisi. Se ulkonainen tukevuus, joka vainajan vartalossa sattui jokaisen vastaantulijan silmään, ei suinkaan antanut aihetta pelkoon, että katkeaminen jo olisi niin lähellä. Ja jonka korviin tunki hänen syvän äänensä sointu ja jolla oli tilaisuus kuulla sitä aatteiden ja esitystavan eheyttä ja tuoreutta, mikä Peranderin puheissa kuuluville kumpusi, hän ei suinkaan olisi uskonut, ettei särkyminen kestäisi kuin muutaman tunnin. Ainoastaan tarkan ihmistuntijan ja tottuneen lääkärin silmä ehkä saattoi vainajan synkkiin ryppyihin vetäytyneestä otsasta ja uupuneen näköisestä katseesta päättää, ettei sisus ehkä ollutkaan niin eheä kuin kuoresta päättäen olisi luullut.
Mutta kun äkillinen kuolonsanoma saapui, silloin varmaankin monelle muistui mieleen juuri nuo uupuneet katseet ja niitä varjostava ryppyinen otsa, ja niitä muistaessaan tuli hän ehdottomasti ajatelleeksi, että ehkä olivat synkkä mieli ja pitkät ilottomat päivät jo aikoja sitten jäytäneet rikki elon juuret. Ja ehkä juuri tämä olikin syynä synkkään, umpimieliseen mielialaan ja yksinäiseen erakkoelämään.
Kenenkään yksityistä elämää ei toisella ole oikeus mennä kaivamaan. Vaan kun aavistukset ja arvelut tunkevat mieleen, niin saahan ne aavistuksena ja arveluina lausua. Sillä yksityinen elämä se kuitenkin eniten kaikista vaikuttaa miehen luonteeseen ja kehitykseen, sen vaiheet ja kokemukset ne luonteen luovat ja niistä katsantotapakin muodostuu. Ne tavallisesti määräävät suhteen ulkomaailmaankin ja samalla sen kannan, jolle ympäristöönsä nähden asettuu.
Millainen Peranderin lapsuus ja nuoruus lienee ollut, sitä emme yksityiskohdittain tarkemmin tiedä. Mutta varma kuitenkin on, että kovaa aineellista taistelua hän sai taistella ja on hän kärsinyt siinä kohden ainakin saman verran kuin niin moni muu meidän etevimmistä miehistämme. Kärsimyksiä hänellä epäilemättä on ollut enemmän kuin iloja, ja sellaiseen herkkään ja syvään luonteeseen kuin Peranderiin jää kaikesta ulkonaisesta koskettelusta herkemmin ja tunkee syvemmälle jälki kuin tavalliseen lapseen tai nuorukaiseen. Ja luuloni on, että useissa aikaisemman iän tapahtumissa jo lienee ollut syy siihen, että vainaja sulkeutui itseensä, vetäytyi yhä enemmän erilleen muista ja tavallaan erakkoelämää vietti. Tietysti oli tähän taipumukseen syynä myöskin hänen miettiväinen filosofinluonteensa, mutta epäilemättä olivat nämä molemmat vuorotellen syynä toinen toiseensa ja seurauksina toinen toisestaan.
Vaan oli miten oli, erakkoelämää hän rakasti ja sitä eläen hän parhaiten näytti viihtyvän. Useat kesät vietti hän aivan yksinään saaristossa jossakin, eivätkä aina tienneet hänen lähimmät ystävänsäkään, missä hän lupa-ajat oleskeli. Mahtavan luonnon kanssa hän meren rannalla seurusteli, toisen vuoron sen kanssa, toisen vuoron kirjojensa. Ja niinpä kerrotaan, että hän voi kesäkauden yhtä ainoaa teosta tutkia, lukea esim. Dickensin David Copperfieldia, ja sukeltaa tuon etevän psykologin kanssa ihmissielun salaisimpiin soppiin.
Sielunelämän tutkimiseen olikin vainajalla tavattoman hyvät taipumukset ja sen hienoja puolia käsittämään oli juuri hänen sisäänpäin kääntynyt henkensä kuin luotu. Sekä yksityistä sielunelämää että koko ihmishengen kehitystä aikakausien kuluessa. Sillä filosofi oli Perander ennen kaikkea, ja ne, jotka häntä kuuntelivat, ovat sitä mieltä, että hän nykyään elävistä tiedemiehistämme oli sillä alalla itsenäisin ja syvin. Samoinkuin Snellman edusti hän Hegelin kantaa, joka ennen kaikkea vaatii yksityisen antaumista valtion ja isänmaan palvelukseen. Paitsi väitöskirjaansa ei hän juuri mitään filosofisella alalla ole julkaissut, mutta luennoillaan hän epäilemättä suuresti oppilaihinsa vaikutti. Koulunopettajana on hänen vaikutuksensa myöskin ollut perinpohjainen. Ankaran hänen siinä toimessaan sanotaan olleen. Mutta kaikki hänen entiset oppilaansa häntä siitä kiittävät, sillä vaikka lujuus useinkin saattoi tuntua vähemmän mieluiselta, totutti se kuitenkin oppilaan velvollisuuttansa tinkimättä täyttämään ja katkeruus suli kunnioitukseksi, kun kukin tiesi, että opettaja ei oppilaaltaan muuta vaatinut kuin sitä, mitä itse oli tottunut tekemään.
Mutta aikomukseni ei ollut tässä puhua Peranderista filosofina ja opettajina. Aikomukseni oli vain lausua muutama sana hänen niin sanoakseni kaunokirjallisesta vaikutuksestaan. Sillä siinä, mitä hän keveämmässä muodossa on suuremmalle yleisölle kirjoittanut, ilmenee pääpiirteissään hänen katsantotapansa ja luonteensa toinen tärkeä puoli, sen runollisuus.
Mies, joka itseensä sulkeutuu ja käy yksinäisyydessä luontoa ja ihmishenkeä tutkimaan, hän on tavallisesti aina runollinen henki. Ja että Perander oli sellainen, sen sanoo heti ensimmäinen katsahdus siihen, mitä hän on kirjoittanut. Paljon hän ei ole kirjoittanut, eikä kaunokirjallista ollenkaan, sen sanan varsinaisessa merkityksessä. Arvosteluja ovat hänen kynästään lähteneet kirjoitukset melkein kaikki, mutta kuitenkin tekee niiden lukeminen vaikutuksen sellaisen kuin olisi lukenut jonkin suorasanaisen runoelman.
Useimmat suomalaisen kirjallisuuden tuntijat ovat epäilemättä lukeneet nuo nimimerkki F.P:n kirjoittamat kuvaelmain tapaiset mietteet Kullervo- ja Aino-runoista, jotka ovat painettuina ylioppilas-albumissa »Kaikuja Hämeestä». Niinikään ei varmaankaan keneltäkään Uuden Suomettaren lukijoista ole jäänyt huomaamatta nuo useissa isänmaallisissa tilaisuuksissa pidetyt aaterikkaat ja muodoltaan ehyet puheet, joita silloin tällöin on ollut mainitussa lehdessä nähtävänä. Ja luettuaan ne, luettuaan esim. Peranderin käsityksen Ainon traagillisesta kohtalosta, on jokainen sen jälkeen varmaankin monta vertaa paremmin Kalevalansa käsittänyt ja ruvennut sitä aivan toisilla tunteilla lukemaan ja tutkimaan. Hänen silmänsä ovat sen jälkeen pysähtyneet moneen hienoon kohtaan, joiden ohitse olivat sitä ennen liukuneet, ja on hän käynyt miettimään monta paikkaa, jonka syvää tarkoitusta ei ollut ennen tullut ajatelleeksi.
Mitenkä on Perander esimerkiksi selittänyt tuon kohdan Kalevalassa, jossa Väinämöinen tapaa Ainon lehdossa ja häntä kosii! Aino silloin riistää ristit rinnoiltansa, helmet kaulasta karistaa ja jättää ne maalle maan hyviksi, lehtohon lehdon hyviksi sekä menee itkien kotihin.
»Kuinka kaunis tämä runon kohta! Kuinka merkillinen tuo Ainon itsessään vähäpätöinen teko: koristeensa poistaminen!» huudahtaa Perander ja vähän päästä sanoo hän: »Väinämöisen sanat, joilla kehoitti Ainoa vast'edes kantamaan koristeitaan ainoastaan hänen ihailustaan varten, teki Ainon mielen—kuten luonnollista—katkeraksi ja närkästyneeksi. Vaan ei ainoastaan Väinämöinen itse ollut hänelle vastenmielinen, nuo koristeetkin kävivät hänelle vastenmielisiksi, niitä olivat saastuttaneet Väinämöisen näitä koristeita koskevat sanat, niiden kauneutta oli häirinnyt se ajatus, jonka Väinämöinen oli rohjennut niihin yhdistää kosimapuheessaan. Ne eivät enää neidon mielestä olleet yhtä kirkkaita, yhtä puhtaita. Aino ei niitä enää voi kärsiä, hän ne menettää.»
Niin selittää Perander sen kohdan Kalevalasta. Kansanvalistusseuran laulujuhlassa Jyväskylässä pitää hän v. 1884 tuon kuuluisan puheensa ja lausuu siinä muun muassa laulun voimasta näin:
»Kotka kun kotonansa kuuli sorean soiton, heitti pesähän pentunsa ja loihe itse soittohon lentämään. Itse ilman luonnottaret, ilman ihanat immet, keskeyttivät tavalliset toimensa, kuunnellaksensa kanteloista pilvien rusoreunoilla. Kuutar ja Päivätär, kultakangasta kutoessa, hopeaista helskyttäissä, pitelevät pirtojansa, nostelevat niisiänsä, mutta soiton kuultua
Pääsi piosta pirta,
Suistui sukkula käestä,
Katkesihe kultarihmat,
Helkähti hopeaniiet.
»Sisarukset Sotkottaret, rannan ruokoiset kälykset, hiipoivat hivuksiansa, harjasivat hapsiansa. Soiton kuultua heiltä
Suikahti suka vetehen,
Haihtui harja lainehesen,
Jäi nivukset hiipomatta,
Tukat kesken suorimatta.
»Mikä verraton kuvaus! Ei ole kansalle kellekään onnistunut ihanampaa luoda eikä elävämmästi kuvata taidetten vaikutusta, niiden merkitystä kansojen elämässä. Sävelet kun ovat todellista laatua, kun ovat säilyttäneet oikeat tajunsa, keskeyttävät meidän jokapäiväiset, erehtyväiset käsityksemme onnellisuudesta, ne saavat meille, vaikka hämärästikin, tuntuviksi ne ihanteet, joita Luoja on kätkenyt maailman sisimpään pohjaan. Ne auttavat meitä tuntemaan, että ihanteiden havaitseminen ja niiden palveleminen on ihmisen tarkoitus.»
Nämä esimerkit olen vain umpimähkään maininnut parhaimpia etsimättä. Monta valaisevampaakin epäilemättä löytyisi. Olen nämä pari kohtaa tuonut esille vain siksi, että tuollaisesta niin sanoakseni kaunotieteellisestä selittämisestä on varsin suuri hyöty, että, niinkuin jo mainitsin, Kalevalan lukijan huomio herää ja teroittuu hakemaan ja löytämään sitä, mikä kansanrunoudessamme on todellisesti kaunista ja hienoa.
Etenkin taiteilijoilla, jotka joko marmoriin tai kankaalle kuvaavat Kalevalan henkilöitä tai tapahtumia, luulisin tuollaisten viittausten olevan varsin tervetulleita. Ehkäpä Perander näillä huomautuksillaan juuri tällaista vaikutusta tarkoittikin. Sillä ainakin kerran kuuli tämänkin kirjoittaja hänen suorastaan kääntyvän maalarien puoleen. Muutama vuosi sitten piti hän näet esitelmän Helsingin Suomalaisessa Seurassa, Kalevalan aiheen johdosta silloinkin. Tuolla kertaa puhui hän Väinämöisen kosioretkestä Pohjolaan. Vanha laulaja purjehtii merta pitkin ja Ilmarisen sisar
Annikki hyväniminen,
Yön tytti, hämärän neito,
Pitkän puhtehen pitäjä,
Aamun valvoja varainen,
Joutui sotkut sotkemassa,
Päässä portahan punaisen,
Laajan laiturin laella,
Nenässä utuisen niemen,
Päässä saaren terhenisen,
Katselevi, kääntelevi
Ympäri ihalat ilmat
Päänsä päälle taivahalle,
Rannatse meriä myöten,
Ylähällä päivä paistoi,
Alahalla aallot välkkyi.
»Tuo paikka, sanoi Perander, on kuvaavimpia ja maalarin siveltimelle kiitollisimpia. Siinä erinomainen aihe tauluun, johon runon sanoissa jo pääpiirteet ovat olemassa: ulos ulapalle tarkkaava nainen, ylhäällä paistava päivä ja alhaalla välkkyvät aallot, mutta ennen kaikkea juuri tuon veljelleen kilpakosijaa vainuavan sukkamielisisaren pahaa aavistavat piirteet.»
Nämä mainitsemani esimerkit ovat kuitenkin, niinkuin jo sanoin, ainoastaan lyhyitä otteita satunnaisista puheista ja esitelmistä, joita Perander silloin tällöin piti. Hajallaan ne ovat siellä täällä sanomalehdissä ja aikakauskirjoissa ja melkein kaikki isänmaallistaiteellisissa tilaisuuksissa pidetyitä. Mutta vaikka esitelmän tai puheen aine ei olisikaan varsinaisesti Kalevalasta otettu, niin useimmissa tulee kuitenkin jokin piirre näkyviin siitä rakkaudesta, joka niiden pitäjällä oli Kalevalan kaunotieteelliseen tutkimiseen ja selittämiseen.
En tiedä, ovatko nämä hajanaiset palat näytteitä pitemmästä tutkimuksesta vai ovatko ne vain joutohetkien huvityön hedelmiä. En siis myöskään tiedä, oliko vainajan tarkoitus joskus tällä alalla jotakin suurempaa ja kokonaisempaa teosta luoda. Ehkei ollut, mutta siitä taidosta päättäen, millä hän nuo muutamat hajanaiskuvat piirsi, ei suinkaan olisi ollut epäilemistäkään, ettei kokonaiskuvan luominen olisi onnistunut.
Ja että nuo mainitut hajanaiskuvat tekevät itse kohdaltaan paljoa vakavamman vaikutuksen kuin eräs vasta ilmaantunut suurempi, samoja aiheita käsittelevä ja palkinnon saanut teos, se on ainakin tämän kirjoittajan kokemus. Tarkalla psykologisella silmällään olisi Perander varmaankin voinut tunkea paljoa syvemmälle Kalevalan sankarien sielunelämään ja tuoda sen ilmiöitä esille.
Mutta paitsi tuota tarkkaa psykologista sattuvaisuutta viehättää Peranderin kirjoituksissa suuresti myöskin niiden niin sanoakseni plastillinen esitystapa. Sillä Perander oli perinpohjin klassillisesti sivistynyt, oli ottanut vaikutuksia vanhasta maailmasta ei ainoastaan aatteeseen ja katsantotapaan katsoen, vaan myöskin muodostanut itselleen hyvien esikuvien pohjalla täsmällisen tyylin. Lukiessa tuo tulee hyvin kyllä näkyviin, mutta vielä enemmän se vaikutti silloin, kun hän itse puhujalavalla seisoi, vartalo vankkana, otsa korkeana ja silmät syvästi kuulijoihin luotuina. Ääni lausui sanottavansa varmasti, pontevasti ja vaikuttavasti, pannen tarkan painon kullekin sanalle. Ja niin tuntui kuin olisi siinä ollut kuvanveistäjä taltallaan marmoria muodostelemassa. Jokainen lyönti antaa kumean äänen, irtauttaa palasen kovasta kivestä, ja joka palasen pudotessa tulee yhä enemmän näkyviin taiteilijan ajattelema muoto ja kuultaa läpi yhä selvemmin hänen tarkoittamansa aate.
Tuollaisen vaikutuksen tekivät Peranderin puheet. Se vaikutus oli kuulijaan ja katsojaan syvä, useinpa mahtavakin ja aina se antoi aihetta ajattelemiseen. Ja kun häntä nyt taas ajattelen, näen hänet hetikohta edessäni puhujalavalla tuona ulkonaisesti voimakkaana miehenä, joka voimakkaasti sanojen marmorista aatteitaan esihin veistelee. Hän näyttää siinä seistessään itsekin jonkinlaiselta vartalokuvalta, joka on saanut puheenlahjan ja filosofin järjen ja jonka sisässä sykkii voimakas runollinen henki.
Semmoinen kuva on minuun hänestä tarttunut ja sitä muistellen olen tämän vaillinaisen hahmokuvan hänestä piirtänyt.
»Keski-Suomi», marrask. 28 p:nä 1885.
KOLME KIRJETTÄ BJÖRNSONISTA
I
»Björnson on tullut!»
Helsinki, 4 p:nä toukok. 1888.
Ellen suuresti erehdy, en ole ainoa sanomalehtimies, joka juuri tällä hetkellä istuu pöytänsä ääressä ja ihailee tuota mielestään kuvaavaa otsaketta siihen uutiseen, jossa ilmoitetaan, että Björnson on saapunut Suomeen.
»Björnson on tullut!»… »Björnson on tullut!»—Eikä mikään muu paremmin kuvaakaan sitä hommaa ja sitä hätiköimistä, joka aina vallitsee Helsingissä, silloinkun joku suuri mies muualta maailmasta saapuu tänne.
Olisittepa nähneet sitä hyökkäilemistä, joka oli junalla tänä iltana. Tiedettiin, että tuo suuri norjalainen kirjailija sillä saapuu. Ja häntä tietysti kaikki katsomaan. Mustanaan vilisi katuja pitkin väkeä asemalle, ja minä otaksun, että ne enimmäkseen olivat niitä, jotka »vaativat mieheltä samaa siveellisyyttä kuin naiselta»—eikä päinvastoin. Varsinkin oli naisia epälukuisin ja minun silmääni sattui leikkotukkia tukuttain.
Mistä ovesta hän tulee? Jos hän tulee sieltä? Mutta ehkä hän tulee täältä? Seisotaan tässä! Mennään tuonne!
Suurin osa riensi kuitenkin toisen luokan odotussaliin, jossa valkotakkiset ylioppilaat odottivat laulullaan.
Ja ne, jotka sinne menivät, ne olivat oikean paikan valinneet. Tähdättiin ovea kohti ja kohta tulikin hän ovesta. Mies roteva ja juhlallinen. Harmahtava tukka, tuuheat kulmakarvat. Astui sisään kuin kuningas, joka on tottunut kunnioitukseen. Käsipuolessa pienoinen nainen, kainaloon asti, hänen puolisonsa.
»Ja vi elsker dette landet»—helähti, ja suurella liikkeellä paljasti sankari päänsä. Seisoi ja kuunteli ja katseli ympärilleen.
»Eläköön Björnstjerne Björnson!» yllytti laulun loputtua laulajien johtaja. Ja »eläköön» kajahti kymmenkertaisesti kaikilta tahoilta. Jotkut uusmaalaiset koettivat kiilata »hurraataan» väliin, mutta se haihtui kuin rantasipin papatus meren kohinaan.
Toivottiin tietysti pienoista puhetta ja se saatiinkin. Puhe siitä, ettei tässä ole tilaisuus pitkältä puhua, mutta ehkä vasta sitä enemmän. »Antakaa minun kuitenkin kuulla, miten te huudatte eläköön-huudon Suomelle.»
Sen hän sai ja vielä »Savolaisen laulun» lisäksi. Jonka jälkeen lähti menemään, kädessä kukkaskimppu, ja kainalossaan nuori neitonen. Kahden puolen jakausi yleisö ja hattuaan nostaen kiiruhti hän heidän ohitsensa.
Kun oli jo ovesta ulos menemäisillään, viilsi vielä ilmaa kimakka naisen »eläköön». Runoniekka nosti lakkiaan ja näkyi hymähtävän. Ja sitten hän katosi kadulle.
Huomenna on hänen ensimmäinen luentonsa yliopiston juhlasalissa. Ihmiset tietysti rikkovat jäsenet itseltään ja muilta tapellessaan pileteistä. Monet perheet ja hyvät ystävät riitaantuvat ikuisiksi ajoiksi siitä, kuka saa pitää suurelle miehelle kutsut silloin ja kuka silloin.
Ja naiset! He ovat viskanneet viuhkansa loukkoon ja tarttuneet kahden käden »hansikkaihinsa». Jos niillä vain löyhyttelisivät! Mutta minä pelkään pahoin, että he läiskyttelevätkin.
II
Ensimmäinen luento.
Helsinki, 5 p:nä toukok. 1888.
Björnson on pitänyt ensimmäisen luentonsa. Tulen juuri sieltä. Istun keinutuolissani poltellen ja tuumin sitä, mitä olen nähnyt ja kuullut.
Aivot tietysti koettavat pureskella ja sulattaa kaikkea, mitä ovat saaneet vastaanottaa. Se ei ole suinkaan helppo tehtävä. Sillä kahden tunnin kuluessa on sinne koottu aineskerroksia aineskerrosten päälle, kuva kuvan jälkeen on työnnetty ovesta sisään. Vaikea on niiden järjestyä ja asettua seiniä pitkin sopusointuun, varsinkin kun puhuja pyysi, ettei hänen sanojansa pantaisi paperille.
Vaan jos en puhujan sanoista voikaan kokonaista vaikutusta säilyttää, niin sitä kokonaisempana hän itse seisoo silmissäni. Jos hänen puheensa ei pitemmältä pysyisikään mielessä, niin sitä kauemmin pysyy siinä puhuja. Hänen todistuksiensa alla saattaa silloin tällöin kuulla onton pohjan kumahtavan, mutta mies itse on tiivis ja täyteläinen kuin tervashonka, joka juurensa tunkee syvälle maan penikseen, jopa kallionkin kamarasta sisään.
Heti kohta kun on kerrankaan katsahtanut Björnsoniin, huomaa, että on edessä mies, joka on aivan sankarin rajalla. Jo se, kun hän kantapäillään käännähtää, ilmaisee voimaa ja rautaisia jäntereitä. Mutta sisäisestä ponnesta puhuu voimakas katse, tuuheitten kulmien alta tuleva, ja ennen kaikkea tuo leveän rinnan pohjasta kumpuileva suuri ääni. Tuskin kukaan, joka oli tänään luennolla, unohtaa sen vaikutuksen, jonka sai hänen ensimmäisestä esiintymisestään. Väkeä oli kokoontunut ääriään myöten juhlasali täyteen. Juuri kun kello on 2, aukeaa oven edessä seisova väkijoukko ja heidän keskestään siirräikse Björnson verkalleen esiin. Hänen kookas vartalonsa, korkea otsa, harmaa pysty tukka, joka seisoo kuin kypärän harja, korvaparta ja harmaat kulmakarvat erottavat hänet heti kohta muusta kansasta. Ja muista luennon pitäjistä, jotka tavallisesti esiintyvät frakeissa ja hansikkaissa, erottihe hän myöskin. Tavallinen pitkä takki vain oli hänellä yllään, vakava puku vakavan asian puolesta esiinnyttäessä.
Kunnioittavat käsien tapatukset seurasivat häntä hänen laskeutuessaan alas kateederiin. Sinne tultuaan hän kumarsi muutamia kertoja, ryyppäsi vettä ja alkoi puhua.
Ääni oli, niinkuin sanoin, suuri, mutta vielä paremmin sitä kuvaa sana avara. Hän alkoi hiljaisella rintaäänellä, saneli harvaan ja vakavasti. Mutta kun asia alkoi isota, kun aatteet ja kuvaukset rupesivat tulvailemaan viljavammin, niin muuttui niiden ilmituojakin. Syöksymällä syöksyi jo esille vakuuttavaa voimaa, myrskysi kuin orkesteri rumpuineen ja torvineen. Mutta kun tarvittu vaikutus oli voitettu, niin lakkasi se kohina silmänräpäyksessä ja saattoi päättyä sulavaan, hienoon huiluääneen. Liikkeet käsillä ja päällä ja kasvojen piirteillä seurasivat mukana, ollen milloin laajoja ja leveitä, milloin tuskin näkyvätä sormien päitten pianopianissimoa.
Eivätkä ne milloinkaan tuntuneet teeskennellyiltä taikka luonnottomilta. Jos niin olisi ollut, ei puhuja olisi saanut yleisöä mukaansa. Sillä niin pian kuin huomaa, että temppuja tehdään, niin ihaillaan niitä, jos ne ovat taitavasti tehtyjä, eikä sitä, mitä niiden takana on.
Vaan kun Björnson puhui, niin tempasi hän mukaansa, veti luokseen, pakotti seuraamaan. Niin pitkän matkan päästä kuin hänen esiintymisensä ulottuu vetämään—ja se apaja ei ole pieni—sitoo hän kuulijat itseensä, jopa kietoo heidät kahleihinsa. Vastustaminen ei auta, ja vaikka olisi ollut ikänsä vakuutettu siitä, että se, mitä hän sanoo, ei pidä paikkaansa, niin täytyy se myöntää oikeaksi ainakin sillä kertaa, kun hän sen sanoo. Arvosteluun ei ole aikaa. Sillä asia ajaa asiata, todistus tunkee toistaan kylkeen ja jos jäät yhtä punnitsemaan, niin tulee toinen ja riistää puntarin kädestäsi. Siltä varalta, että ehkä ei yksi väite vaikuta, on olemassa toinen ja sen takana, kolmas, jotka pamahtelevat peräkkäin kuin raketit ilotulipyörässä. Niin kauan kun sen läheisyydessä olet, täytyy sinun ihmetellä. Ja kun se loppuu, taputtaa käsiäsi.
Vaan vaikka siis sanonkin, että Björnsonin persoonallinen vaikutus on pääasia, niin ei sillä ole sanottu, etteivät hänen sanansa semmoisinaankin tekisi vaikutustaan. Ne sattuvat kuin nuolet tarkoitettuihin maaleihin. Suhahtavat kerta ilmassa vain ja ennenkuin tiedätkään, on kärki seinässä, ja niin syvällä, ettei edes pyrstösulka vavahda.
Mikä on sitten se seinä, johon hän ammuskeli? Se oli monivaimoisuuden musta seinä. Ei sen monivaimoisuuden, joka itämailla on luvallinen tapa, vaan sen, jota länsimaissa harjotetaan kenties vielä suuremmassa määrin, vaikka salaa. Ellei puhuja olisi kieltänyt kertomasta sanomalehdissä sanainsa sisältöä, tekisin sen mielelläni. Mutta hänen pyyntöään noudattaen, joka perustui siihen, että hän väärinkäsityksien välttämiseksi tahtoo kertoa näistä aroista asioista omilla sanoillaan, olen vaiti ja odotan, kunnes esitelmä ilmestyy kirjana.
Pääasian saanee kuitenkin sanoa. Sen, että hän vaatii ehdotonta puhtautta ennen avioliittoa, että hän katsoo sen saavuttamisen mahdolliseksi sopivan kasvatuksen avulla. Semmoisia kuin olot nyt ovat, turmelevat ne luonteen, kehittävät uskottomuutta, vilppiä ja petosta. Ihmiskunta näyttää kuitenkin yhä enemmän kallistuvan yksivaimoisuuden aatteeseen. Ja puhuja oli varma, että siihen lopulta tullaan kokonaan.
Päästäänkö sellaiseen paratiisiin, sitä lienee vaikea tietää. Mutta uskoa täytyi silloin, kun hän sen vakuutti ja löi nyrkkinsä kateederin laitaan. Hänen esittämiskykynsä vei väkisinkin mukaansa. Kun näki, kuinka lujasti hän itse luotti asiaansa, tuli siihen sillä kertaa itsekin luottaneeksi.
Ja jos tuo hänen luomansa taikavalaistus on haihtunut, sitten kun on saanut paperossinsa loppuun poltetuksi ja ehtinyt tarkemmin punnita yksityiskohtia, niin kaipaa sitä kuitenkin ja haluaa, että se kauemminkin kestäisi.
