Kitabı oku: «Muistelmia ja matkakuvia», sayfa 7

III

Runebergin haudalla.—Ylioppilasten kunnianosoitus.

Helsinki, 22 p:nä toukok. 1888.

Kirjoitetaan pitkiä kirjeitä pienemmistäkin miehistä. Saanenhan sentähden minäkin kertoa vielä jotakin Björnsonista.

Viimeksi kulunut viikko on ollut oikea Björnsonin viikko, kaiken kaupungin huomio on ollut kääntyneenä melkein yksinomaan häneen. Hän on ollut kuin iso pyrstötähti, joka maailman avaruutta kierrellessään vähäksi aikaa osui näkymään meidänkin taivaanrannallamme. Perässään veti hän pitkän viirun valoa ja uusia aatteita, jotka hetkiseksi loivat monelle outoa loimoa meidän harmaisiin oloihimme. Toiset sitä ihastelivat ja taputtivat käsiään. Toiset olivat jo ennen hänen tuloaan hänestä pahaa ennustaneet, ja kun hän tuli, ristivät he silmiään ja vakuuttivat viimeisten aikain olevan käsissä.

Vaan toisessakin suhteessa saattaa Björnsonin oloa täällä verrata pyrstötähden kulkuun. Sillä missä hän vain liikkui, siellä oli hänellä tuuhea töyhtö ihailijoita kintereillään.

En ole kertonut vielä hänen käynnistään Porvoossa, jonne ihmistulva Helsingistä epäilemättä oli siksi niin suuri, että tiedettiin hänen sinne tulevan ja siellä ehkä vielä puhuvankin.

Kun juhlakulkueen oli lähteminen liikkeelle Runebergin kodin kohdalta, osoitettiin Björnsonille ja hänen rouvalleen paikka taiteilijain ja kirjailijain rivissä, jossa muun muassa kulki Sakari Topelius. Nuo molemmat runoilijat tapasivat toisensa siinä ensikerran. Heidän tervehdyksensä oli sydämellinen ja herttainen. Soma oli muuten nähdä meidän pienen, sievoisen lasten »sedän» seisovan tuon suuren jättiläisvartalon vieressä, joka kohosi kuin tunturi kukkulan rinnalla.

Ensimmäisenä puheenaiheena näkyi heilläkin olevan ilma.

–Täällä on niin kylmä täällä Suomessa, sanoi Topelius.

–Kaikkialla Pohjolassa puhaltavat tätä nykyä kylmät viimat,—vastasi siihen Björnson.

Kun sitten lähdettiin liikkeelle, kulkivat he vierekkäin. Topelius astui kumarahartiaisena ja katseli suoraan eteensä. Björnson kulki pää pystyssä ja tarkasteli kirkkaitten, kultasankaisten silmälasiensa takaa ympäröiviä seutuja. Silloin hän varmaankin teki sen huomionsa, jonka hän sitten lausui eräässä yksityisessä seurassa. Hän kummasteli sitä, että koko juhlakulkueessa ei näkynyt ainoatakaan naista, ei muuta kuin paljasta »miesväkeä» (mandfolk).

Haudalla kun seistiin, oli Björnson mukana, mutta kaikesta näkyi, että hänen tuli ikävä siinä kuunnellessaan Estlanderin äärettömän pitkää ja kuivaa puhetta, joka ei tahtonut milloinkaan päättyä ja joka päätyttyään—alkoi uudelleen suomenkielisenä. Kerrottiin, että hän tuon juhlamenon aikana, jommoista ei liene ennen nähnyt, väsyi niin, ettei enää huolinut puhua haudalla, vaikka oli aikonut.

Mutta alhaalla asemahuoneella hän puhui ylioppilaille. Kun hän yhdessä Topeliuksen kanssa laskeutui hautakummulta pitkin kukkulan rinnettä kiertävää tietä, saavutti heidät ylioppilasten valkolakkinen jono, joka rientomarssissa kiiruhti junalle, ja ruoduittain heille kohotettiin raikkaat »eläköön» huudot. Asemalla sitten laulettiin: »Ja, vi elsker». Björnson astui esille kiittämään ja esitti eläköön-huudon Suomen ensimmäiselle tenorille Z. Topeliukselle. Ennenkuin juna pääsi lähtemään, laulettiin vielä useita lauluja, joita kaikkia runoilija läheltä kuunteli, ja muodostui hänen ympärilleen siihen suuri, tiheä ihmisryhmä.

* * * * *

Luonnollista on, ettei sellaisen miehen kuin Björnsonin käynti täällä voisi jäädä kunnianosoituksia hänelle synnyttämättä. Ei kuitenkaan olisi luullut, että ne niin isoiksi ja suurenmoisiksi muodostuisivat.

Mutta taantumisen henki synnyttää vastavirran ja luultava on, että eläköön-huudot Björnsonin, tuon kaiken edistyksen miehen kunniaksi kohosivat juuri sen tähden niin raikkaasti, että tahdottiin vähän vavahduttaa sitä ilmaa, joka paikoitellen alkaa käydä yhä tukalammaksi ja painostavammaksi.

Ylioppilaskunnan oli ensiksi aikomus panna toimeen juhla sille miehelle, joka omassa maassaan on ollut nousevan nuorison innostunut johtaja ja joka kirjoituksillaan on tavattoman syvästi vaikuttanut nykyisen sukupolven katsantotapaan. Se juhla olisi ollut jonkinmoinen kiitos niistä monista muista tuoreista aatteista, joita Björnson on meille antanut. Ja samalla olisi ollut tilaisuus sanoa hänelle, kuinka suuri on ollut hänen ynnä muiden norjalaisten vaikutus siihen nuoreen kirjallisuuteen, joka meillä parhaillaan on nurmen alta nousemassa.

Ylioppilaskunnan juhla jäi kuitenkin pitämättä, koska sen pelättiin tulevan kaupunkilaisten toimeenpaneman juhlan tielle. Mutta sen sijaan tehtiin kunnianosoitus toisessa muodossa, ja epäilemättä hyvin onnistuneessa.

Ylioppilaat näet kävivät laululla tervehtimässä Björnsonia niiden päivällisten aikana, joihin suuri joukko kansalaisia oli kutsunut hänet torstaina t. k. 10 p:nä.

Kun astui siinä sujuttelevassa valkotakkisessa rivissä, joka ylioppilastalolta kulki Kämpin ravintolaan, niin muistuivat ehdottomasti mieleen nuo monet kerrat, jolloin kuljettiin suomalaisuuden aatteen edustajia samalla tavalla kunnioittamaan. Sitä nyt ei ole enää pitkiin aikoihin tapahtunut. Mutta aate se oli nuorison tälläkin kertaa saanut liikkeelle, vapaamielisen edistyksen aate, ja kuta lähemmä määräpaikkaa tultiin, sitä selvemmäksi kävi ainakin tämän kirjoittajalle, että viime aikain akanvirrasta aletaan hiljalleen päästä irtautumaan. Yliopiston nuoriso oli kuin ensi askeltaan julkisuuden alalla ottamassa uudenaikaisen miehen ja uudenaikaisten mielipiteiden tunnustamiseen.

Ääretön oli ihmisjoukko meitä odottamassa. Esplanadi oli yhtenä mustana paikkana ja koko Kluuvikatu niin pakaten täynnä, että nelimiehinen rivi vaivoin pääsi sen parvekkeen kohdalle, missä oli tarkoitus laulaa.

Kohta kun helähytettiin ilmoille laulu: »Ja vi elsker dette landet», astui Björnson esille ja vähän jälemmä hänen rouvansa. Niin pian kuin laulu oli loppuun kajahtanut, kohosi eläköön-huuto pitkin riviä.

»Minä kiitän teitä tästä laulusta», vastasi tähän Björnson äänellä, joka kuului kauas yli alhaalla olevan väkijoukon.—»Joka kerta kun te tämän laulun minulle laulatte, tuntuu minusta, kuin te toisitte mukananne kaikkein rakkaimman, mitä minulla on: Norjan, minun isänmaani. Mutta minä en tahdo puhua teille Norjasta, vaan Suomesta, Kun minä näen tuon pitkän, valkoisen juovan polveilevan mustan väkijoukon keskitse, niin toivon minä, että te kulkisitte kautta koko maan samanlaisena valkoisena juovana, joka levittää valoa kaikkeen siihen pimeyteen, mikä kohtaa teitä tiellänne. Kun tapasin teidät ensi kerran tänne tullessani, pyysin ylioppilasten kohottamaan äänekkään eläköön-huudon Suomelle. Tahtoisin kerran vielä kuulla, kuinka yhdytte eläköön-huutoon tämän suuren kauniin tulevaisuuden maan kunniaksi!»

Ja siihen eivät yhtyneet ainoastaan valkolakkiset, vaan heitä piirittävä mustapäinen väkijoukko.

Kun oli vielä pari norjalaista laulua laulettu, joiden aikana runoilija yhä seisoi parvekkeella, palattiin »Savolaisen laulun» soidessa takaisin ylioppilastalolle, sittenkun kerran vielä oli hurrattu Björnsonille ja Norjalle.

Sen pitempi ei ollut ylioppilasten mielenosoitus, muuta enempää ei tarvittukaan. Siinä oli kylliksi todistusta ei ainoastaan Björnsonille, vaan vielä enemmän meille itsellemme siitä, että Suomessakin on sen paras nuoriso uskaltanut kohottaa lippunsa hulmuamaan siinä raittiissa ilmassa, joka yhä täyteläisemmissä henkäyksissä alkaa aaltoilla meidän rannikoltamme kohti. Ja länsimaisella lämmöllään sulatella niitä nietoksia, jotka välistä uhkaavat huoneen korkuisiksi kohota ja sulkea tien kaikelta edistykseltä ja kaikelta uudelta.

»Savo», toukok. 8, ix ja 22 p:nä 1888.

HENRIK IBSEN JA ME SUOMALAISET

Kun suuri mies tulee jossakin maassa niin kuuluisaksi, että muidenkin maiden alkaa sopia ylpeillä hänestä, esiintyy kohta elämäkertain kirjoittajia, jotka koettavat todistaa, että hän joko omaan tai vanhempainsa sukuperään katsoen oikeastaan onkin heidän omansa. Ja jos ei häntä tällä tavalla saada anastetuksi, koetetaan hänet keinotella omaksi hänen saamansa kasvatuksen ja sivistyksen tai ainakin hänen heille osoittamansa myötätunnon nojalla.

Niin kävi aikain kuluessa Homerokselle ja niin on käynyt monelle muulle hänen jälkeläiselleen.

Eihän tämä ole muuta kuin jaloa kilpailua, ilahuttava todistus siitä, että suuret miehet oikeastaan ovat kaikkien kansojen omia.

Vaikkei nyt voitaisikaan kieltää norjalaisilta sitä kunniaa, että Ibsen on Norjassa syntynyt ja että hänen vanhempansa olivat puhdasrotuisia norjalaisia, ei se kuitenkaan estä tanskalaisia ylpeilemästä siitä, että hän on saanut ensimmäisen kirjallisen sivistyksensä heidän kauttansa. Saksalaiset väittävät, että hän heidän keskessään on elänyt miehuutensa parhaat päivät, omistanut heidän kulttuurinsa ja heidän maassaan oleskellessaan kirjoittanut suurimmat mestariteoksensa. Ranskalaiset eivät ole hänestä ottaneet omakseen muuta kuin sen, minkä hän muka on heiltä ottanut: mainion tekniikkansa ja repliikkinsä terävyyden. Ja luultavasti keksivät ruotsalaisetkin jotakin, josta Ibsenin on heitä kiittäminen. Ovathan kaikki skandinaavit serkuksia keskenään ja pikkuserkuksia germaanien kanssa.

Entä me suomalaiset!

Meille tulee usein se kunnia, että meidät luetaan skandinaaveihin. Kun ulkona maailmassa tulee puhe Ibsenistä, Björnsonista, Liestä, Strindbergistä y.m., sanotaan meille heidän johdostaan kohteliaisuuksia niinkuin omista miehistämme, ja kun huudahdetaan: la lumière vient du Nord! (valo tulee pohjolasta), saamme mekin olla kannoilla mukana.

Välistä saamme olla toisillakin kannoilla mukana. Kun ranskalainen tahtoo mielitellä meitä oikein hienosti, puhuu hän ensin hyvin kauniisti Tolstoista ja Turgenjevista ja Dostojevskista ja lisää sitten suojelevasti: vous etes russes, n'est-ce pas! (tehän olette venäläisiä tekin!) Me nyt emme kuitenkaan ole skandinaaveja emmekä venäläisiä. Mutta eihän olisi niin tuiki ihmeellistä, jos me kaiken tämän jälkeen ylpistyisimme niin, että koettaisimme hankkia itsellemme oikeuden Ibseniinkin.

Ja miksikä ei!

Tiedetäänhän, että suomalaista verta juoksee virtanaan norjalaisten suonissa ja kuka tietää, eikö Ibsen, samoinkuin Lie, ole saanut siitä osaansa. Olen ollut huomaavinani, että kun norjalaiset kirjailijat kuvaavat jotakin oikein kamalaa ja puistattavaa ja onttosilmäistä jossakin henkilössään, hakevat he siihen selityksen siitä, että hänen suonissaan vuotaa—»finnblod» (suomalaista verta). »Merentyttäressä» sanotaan tuosta »mystillisestä, vieraasta miehestä», että hän oli »födt over i Finland» (syntynyt Suomessa). Ja novellissaan »Den fremsynte» (Näkijä) koettaa Lie todistaa, että norjalaiset ovat saaneet parhaat kansalliset ominaisuutensa—suomalaisilta!

Ajatelkaas, jos se olisi ollut atavismia Ibsenissä, joka loihti esille tuon oudon, salaperäisen puolen hänen mielikuvituksessaan! Entä jos se oli suomalainen noita, joka noin purkihe esiin! Noita!

Niin, mutta sehän hän oikeastaan onkin, suomalainen noita runoilijaluonteeltaan: itseensä sulkeutunut, harvasanainen, synkkämielinen, ihmispelko, joka yksinäisyydessään hautoo elämän syntyjä syviä ja silloin tällöin pitkäin väliaikain kuluttua lausuu salaperäisen viisauden sanansa.

Eihän meiltä suomalaisiltakaan siis puutu syytä ottaa osaa kilpailuun Ibsenin omistamisesta.

Mutta me voimme kuitenkin luopua tästä kilpailusta, koska on muita aloja, joilla voimme kilpailla hänestä paljoa suuremmalla menestyksellä. Me voimme kilpailla siitä vaikutuksesta, joka hänellä on ollut meihin ja joka—suotakoon ainakin meidän itsemme uskoa se—on ollut yhtä suuri meillä kuin missään muussa maassa.

Ibsenillä ei meidän maassamme ole paikkaansa toisten suurten kirjailijain rinnalla, niinkuin hänellä omassa maassaan on paikkansa Björnsonin, Lien y.m. rinnalla. Hän täytti meillä tyhjän paikan. Eikä ainoastaan niin, että hänen draamansa olisivat olleet kirjallisia merkkitapauksia, ne olivat samalla uusien aatteiden juhlia, joiden loistoa eivät mitkään kotimaiset kirjalliset muistopäivät himmentäneet. Vanhemmat runoilijamme olivat joko menneet manalle tai asettuneet talviteloilleen ja uusia ei ollut vielä ilmaantunut; kaikkien huomio oli suuremmassa määrässä kuin koskaan ennen suuntautunut länteen, etupäässä Ruotsiin, josta me niin usein olimme tottuneet vastaanottamaan kirjallisia ja muita herätyksiä. Herättäjä, aatteiden antaja, taidemuotojen uudistaja ei tullut tällä kertaa Ruotsista, tuli vuorien takaa, »over de höje Fjelde», maasta, josta me siihen saakka olimme tuskin mitään tienneet ja jonka kirjailijat olivat meille vielä vähemmän tunnetut. Mutta me omistimme hänet heti, sillä hänessä oli jotakin, jota meillä oli kaikki edellytykset ymmärtää. Hänessä oli sitä totisuutta, raskasmielisyyttä ja pessimismiä, jota pienet olot, vuosisatain sorto vieraiden valtain alla ja kansan pietistinen kasvatus ovat omansa synnyttämään. Mutta sen lisäksi oli hänessä jotakin muutakin, oli ennakkoluuloista vapauttavaa voimaa, vastustusta ja vihaista mieltä olevia oloja vastaan, joka ei kenessäkään omista kirjailijoistamme ollut puhjennut ilmi niinkuin hänessä.

Tietysti oli Ibsenin vaikutus samanlainen muissakin maissa, mutta muualla oli kuultu vapauttavia sanoja muiltakin huulilta, oli kuultu ruoskan vinkuvan muissakin käsissä. Muualla elettiin verrattain valoisemmissa oloissa yleensä ja paljoa vapaammissa paino-oloissa erittäin. Sentähden tervehti häntä meillä se yleisö, joka kykeni vastaanottamaan uusia vaikutuksia, innostuksella, jota ei ole tullut kenenkään muun osaksi.

Tuossa tuokiossa opimme me norjankieltä lukemaan. Olin juuri tullut ylioppilaaksi (v. 1880), kun ensi kerran kuulin puhuttavan Ibsenistä. Ostin hänen runonsa ja aloin niitä tavailla. Puolet sanoista olivat minulle tuntemattomia tai ymmärsin minä ne väärin, selittäessäni ne ruotsin mukaan, mutta siitä huolimatta opin minä niistä ulkoa useita niinkuin: »Bergvaeg brist med drön og brag for mitt tunge hammerslag»– »Agnes, min dejlige sommerfugl».—Ihmeellinen oli noiden voimakkaiden säkeiden vaikutus meihin, jotka olimme tottuneet Runebergin, Topeliuksen ja suomalaisen kansanrunouden lempeämpään lyriikkaan.

Kun ovi kerran oli auennut, astuimme me sitten Ibsenin draamallisten henkilöiden pylvästöön, tutustuen ensiksi niihin taideteoksiin, jotka hän aikaisemmin oli luonut, ja sitten niihin uudempiin, joita hän aina säännöllisten väliaikain kuluttua pystytti eteemme. Suomalainen Teatteri piti huolta siitä, että Ibsenin henkilöt asetettiin ilmielävinä eteemme, ja on meillä ilo omistaa sellainen hänen naisluonteittensa esittäjä kuin Iida Aalberg, jonka asetamme siinä kohden yläpuolelle kaikkia muita. Noran luonteen tulkitsijana ei hänellä lienekään vertaistaan, ei ainakaan monta.

»Noran» jälkeen tulivat Ibsenin muut draamat kukin vuorollaan, joista jokainen on meillä esitetty ja jotka melkein kaikki ovat herättäneet vilkasta keskustelua ja ylläpitäneet kirjallista harrastusta, jommoista emme ennen olleet nähneet. Kävihän kahden vuoden väliaika välistä pitkäksi, mutta siitä huolimatta jaoimme me kuitenkin aikamme näiden kirjallisten merkkipäiväin mukaan. Viime vuonna ei ollut »Ibsen-vuosi», mutta tänä vuonna se taas on ja me odotamme joulua jännityksellä ja samalla luottamuksella, varmoina siitä nautinnosta, jota »uusi Ibsen» on meille taas tuottava.

Ibsenin merkitys meillä on vielä siinäkin, että hän, kulkien loistavana pyrstötähtenä harmaalla kirjallisella taivaallamme, toi tullessaan koko sikermän muitakin tähtiä, jotka valaisivat meitä niinä väliaikoina, jolloin hän itse oli piilossa. Virinnyt myötätuntoisuutemme Ibseniin sai meidät tutustumaan Björnsoniin, Liehin, Kiellandiin ja Garborgiin. Norjalainen kirjallisuus kävi meille yhtä rakkaaksi kuin omamme ja syrjäytti osaksi ruotsalaisen. Norjankieli tuli meille kulttuurikieleksi ja kärsivällisesti tavailimme me outoa kansanmurrettakin Garborgin kirjoissa. Tällä kielellä, jota me tunnemme vain kirjallisuudesta, on meidän korvissamme omituinen, juhlallisen voimakas kaikunsa, sen sanoilla on meille tuoreempi ja kuvaavampi merkitys kuin niille, jotka käyttävät sitä jokapäiväisenä kielenään. Jos sitä sitten kuulemme jonkun norjalaisen huulilta, niin nostaa se puhujan meidän silmissämme jonkinlaiseen tenhopiiriin ja tekee tavallisesta merimiehestä tai jonkin sahalaitoksen konttoristista— ibseniläisen henkilön. Se tekee meihin samanlaisen vaikutuksen kuin esim. italiankielessä käytetyt tunnetut latinalaiset sanat, joita luulimme voitavan käyttää vain vanhassa klassillisessa runoudessa.

Mutta minä huomaan alkavani käydä juhlalliseksi! Niin käy aina, kun on kysymys Ibsenistä. Käy niinkuin jotakin vanhaa duomoa katsellessa, jota aikoi tarkastaa vain ohimennen, mutta jonka juureen kuitenkin pysähtyy tuijottamaan, kunnes niskaa alkaa pakottaa ja päätä huimata. On siis aika lopettaa. Tiedänhän, että me suomalaiset, kun on kysymys Ibsenin ihailemisesta, kuitenkin viemme voiton kilpailussa kenen kanssa hyvänsä.

»Uusi Kuvalehti», maalisk. 15 p:nä 1898, ja eräs Ibsenin kunniaksi toimitettu norjalainen juhlajulkaisu, hänen täyttäessään 70 vuotta.

PAAVI LEO XIII

Jouduin hiukan omituisella tavalla tekemisiin paavi Leo XIII:n kanssa tai oikeastaan vain hänen Vatikaninsa. Oli näet Roomaan tultuamme ensimmäisenä työnä asunnon hankkiminen. Kun tahdottiin huone hyvälle paikalle, josta olisi näköala niin laaja kuin suinkin yli ikuisen kaupungin ja sen ympäristöjen, kesti kuleksia päivän ja toistakin eikä sittenkään vielä osattu oikeaa valita. Näillä harhailuretkillä tultiin kerran Pietarinkirkon edustalle. Saadapa tämän torin varrelta jokin huone, niin tässä olisi kaikki, mitä tarvittaisiin: tuo komea kirkko, sen mahtava pilaristo, suihkulähde keskellä ja kaiken päivää kirkkomiesten vilkasta liikettä! Kuinka siinä seisoskelimme ja tähtäilimmekin, niin jo valitsimme kirkon seinustassa olevasta monikerroksisesta kivirakennuksesta sen kerroksen ja ne ikkunat, joita mielestämme sopisi kysäistä. Ja jo kysäisimmekin luokse ehättävältä oppaalta, luuliko hän tuossa talossa olevan huoneita vuokrattavana. Italialaiset oppaat ovat kyllä tottuneet mitä kummallisimpiin kysymyksiin, eivätkä he helposti hämmästy. Mutta tämä oli vähällä lentää selälleen. Eikä se ihme ollutkaan, sillä me olimme halunneet vuokrata huoneita itsestään Vatikanista ja päälle päätteeksi olimme tähdänneet silmämme paavin omiin ikkunoihin.

Se oli harmillista kyllä, sillä jouduttuamme museoihin, näimme sieltä, että näköala on ensimmäisiä maailmassa. Sillä paitsi Pietarinkirkon edustaa ja koko Roomaa näkyy sieltä kaupungin yli ihanat Albanolaisvuoret vihertävine rinteineen ja sinertävine huippuineen.

Ikkunat eivät kuitenkaan ainoastaan siitä syystä ole merkilliset. Ne ovat kirkkohistoriallisestikin kuuluisat, sillä myöhään yöhön niistä tuikkiva tuli ilmoittaa hartaille katolisille, että heidän välittäjänsä Jumalan tykönä valvoo ja työskentelee valtakuntansa vahvistamiseksi.

Nykyinen paavi on vanki, niinkuin tiedetään. Sen jälkeen kun Italian yhdistetty kuningaskunta perustettiin ja paavin maallinen valta hävitettiin, ei hän astu ulos Vatikanin muurien sisältä eikä esiinny Rooman kaduilla niissä suurissa juhlakulkueissa, jotka ennen aikaan kaikkia ulkomaalaisia ihastuttivat. Silloin tällöin hän vain suurina juhlina kannattaa itsensä Pietarinkirkkoon messua lukemaan tai esiintyy muutamia kertoja vuodessa valitulle joukolle kotoisessa Sistinan kappelissaan.

Vaan vaikkakin Leo XIII on maallisesti vanki, vaikkei hän entisten sotapaavien tavoin astukaan ratsun selkään ja riennä keisareja tai uppiniskaisia kuninkaita kurittamaan ja vaikkeivät pannanuolet enää singahdakaan maihin ja kansoihin, on hän kuitenkin ehkä mahtavampi kuin monet hänen mahtavimmista edeltäjistään. Noiden ikkunainsa takaa johtaa hän omiatuntoja ja maailman menoa näkymättömillä langoilla taitavammin ja varmemmin kuin miekalla, tulella, kahleilla ja inkvisitsionilla.

Hänen politiikkansa salaisuus on siinä, että hän on ensimmäinen niin sanoaksemme »uudenaikainen» paavi. Hän ei ole tunnustanut uuden ajan aatteita omikseen, hän taistelee yhäkin epäuskoa ja kieltämistä vastaan, mutta hän on kuitenkin ottanut ajassa liikkuvat aatteelliset voimat palvelukseensa.

Niiden avulla hän on ensiksikin vienyt voiton Bismarckilta vääntäessään hänen kädestään »toukokuun lakien» miekan; vaatimalla kirkolta osanottoa yhteiskunnallisiin parannuspuuhiin hän on osoittautunut niitä vastustavien hallitusten vaaralliseksi kilpailijaksi ja tunnustamalla Ranskan tasavallan hän on hankkinut katoliselle kirkolle suurta kannatusta maassa, jossa sen paperit ovat olleet huonossa arvossa. Katolisen kirkon vanhat traditsionit, jotka aina ovat olleet yksinvallan puolella, on hän täten rikkonut, mutta hyöty siitä on ollut suuri.

Jos mieli näitä tuloksia oikein ymmärtää, täytyy ymmärtää se uusi järjestelmä, jonka mukaan Leo XIII on paavillista politiikkaa johtanut. Hänen toimintatapansa ei näet ole eikä voikaan olla muuta kuin varovaista mukautumista ajan vaatimusten mukaan sekä mitä sitkeimmän tahdonlujuuden käytäntöön panemista. Ilman melua ja ilman tarpeettomia voiman näytteitä, mutta aina tarkasti ja kylmäverisesti hän on ohjannut »kirkkovenheensä» uudenajan virtaisille vesille heittäen siitä suurimmissa aallokoissa pois vanhojen traditsionien häiritsevää painolastia. Ja ainoastaan sen avulla hän on laajentanut kirkon valtaa enemmän kuin kukaan muu paavi neljänä viimeisenä vuosisatana.

Vaan äskettäin on tämä Vatikanin vanha valtiomies kenties lyönyt kaikista suurimman »tikkinsä»—jos saanee korttipelistä lainattua sanaa käyttää vertauksena niin pyhän miehen toimista kuin paavi on.

Katolinen kirkko on tietysti kärsinyt yhtä paljon kuin protestanttinenkin niistä mullistuksista, joita luonnontieteet ovat saaneet aikaan ihmisten käsityksissä. Kuta sotaisemmalle kannalle on asetuttu ja kuta itsepintaisemmin on pidetty kiinni kaikista Vanhan Testamentin erehdyksistä näissä asioissa, sitä tuntuvammaksi on tullut tappio. Nyt on paavi kuitenkin luopunut kirkkoa siinä kohden johtaneesta tuomitsemisjärjestelmästä ja asettunut ymmärtävälle ja välittävälle kannalle. Se on tapahtunut hänen äskettäin julkaisemassa, mitä suurinta huomiota herättäneessä paimenkirjassaan, jossa puhutaan raamatun uskon suhteesta luonnontieteisiin.

Voidaan kenties kysyä, mitä tekemistä tällä on käytöllisen kirkkopolitiikan kanssa. Mutta tuskinpa mikään muu kuvaa Leo XIII:n koko toimintaa paremmin kuin se tapa, millä hän määrää kirkon teologien suhteen luonnontieteitten harjoittajiin. Hänen kirjoituksessaan ei näet tapaa dogmaattista suvaitsemattomuutta ja kerettiläisten tuomitsemista, ei mitään vihaa tieteitä ja uutuuksia kohtaan. Paavi, joka on vähän runoilijaakin ja on ennen aikaan tehnyt latinalaisen runon telegraafista, aukaisee taitavalla kädellä sen rajan, joka kulkee uskon ja tiedon välillä ja vetää sen niin, että se voi sopia ajan uusiin ja yhä uudistuviin vaatimuksiin. Tässä paimenkirjeessä myönnetään näet selvästi, että luonnontiede nykyisellä kehityskannallaan on yhtä voimakas valta kuin kirkkokin, jonka tulee kohdella sitä kuin vertaistaan, koska se ei enää voi sitä kukistaa enempää teologisten opinkappalten kuin interdiktin ja pannankaan avulla.

Omituista on, että paavi Leo XIII, samoin kuin moni kirkon helmassa syntynyt epäilijä, muiden muassa Lutherus, vetoo kirkkoisä Augustinukseen määrätessään kirkollisen teologian suhdetta luonnontieteisiin. Hippon muinoinen piispa näet lausui: »Niille vastustajistamme, jotka esittävät meille kumoamattomia todistuksia luonnon laeista, tulee meidän osoittaa, että ne eivät sisällä mitään, joka olisi ristiriidassa raamatun kanssa.» Tähän perustuen tulee paavikin nyt siihen johtopäätökseen, ettei mitään asiallista eroa ole olemassa teologin ja fyysikon välillä, jos vain molemmat varovat kukin alallaan väittämästä mitään umpimähkään ja otaksumasta tunnetuksi sitä, mikä ei ole tunnettua.

Leo XIII ei siis rupea vastustamaan viimeisten vuosisatojen ääretöntä luonnontieteellistä edistystä, mutta koettaa pelastaa uskolle isännyyden julistamalla, että kirkon teologien asiana ei ole langettaa tuomiotaan silloin, kun raamattu ja luonnontieteet ovat ristiriidassa keskenään, vaan että heidän tulee osoittaa, ettei tätä ristiriitaa ollenkaan ole olemassa, jos vain raamattu oikein ymmärretään. Uskon tulee siis mukautua tiedon mukaan eikä päinvastoin. Niinkuin siis näkyy, on tuo nerokas vanhus tutkinut ja pitänyt silmällä aikansa suuria voimia ja tullut huomaamaan, ettei niitä voi musertaa »sitä kalliota Pietaria» vastaan. Hän ei tahdo alistaa uskoa tieteen alle, mutta hän ei ryhdy dogmin miekkaan, johon niin moni kirkkoruhtinas on kaatunut, sillä hän ei tahdo saattaa kirkkoa vaaraan. Hän tuntee ja pelkää tieteitä, ja estääkseen niitä räjähyttämästä kirkon perustuksia ilmaan laajentaa hän uskon rajoja. Siitä on katolinen kirkko hänelle kiitollinen, sillä hänen kauttaan on se kaikessa hiljaisuudessa paisunut mahtavammaksi kuin on voitu aavistaakaan.

Epäilemättä syntyy itsestään kysymys, millä silmillä protestanttisen kirkon on tätä paavinvallan lisääntymistä katsottava. Meillä ei kysymys voine koskaan tulla polttavaksi, mutta niissä maissa, joita katolisuuden keskipiste on lähempänä ja joissa kansan luonne ja kansan sivistys tarjoo suotuisamman maaperän tämän uskonnon leviämiselle, saattaa vaara olla suurikin. Sillä niitä on paljon niitä viime vuosikymmeninä kirkon tarhasta eksyneitä lampaita, jotka hakiessaan tyydytystä uskonnolliselle tunteelleen luulevat löytävänsä sen suvaitsevaisen katolisen kirkon helmasta.

»Uusi Kuvalehti», kesäk. 1894.