Kitabı oku: «Muistelmia ja matkakuvia», sayfa 8
MATKALTA PARIISIIN V. 1889
Merimatka.
Helsinki katoaa yhä kauemmaksi, painuu painumistaan pienemmäksi. Tästä kun aukinaisen tupakkahytin oven läpi katselen, ei näy muuta kuin kaitainen ruskea viiru ja sieltä täältä valkealta paistava paikka, varmaankin jokin valkeaksi rapattu suurempi rakennus.
Tuntuu niin omituiselta ajatella, että on niin pieneksi kyyristynyt se, joka äsken näytti niin suurelta ja mahtavaltakin.
Laiva seisoi valmiina lähtemään Keisarillisen Palatsin kohdalta. Aamulla kello 10 soitettiin kolmannen kerran. Piti heittää hätäiset hyvästit ja kiiruhtaa kannelle. Oli lempeä tuuli ja lämmin ilma. Päiväpaistetta tulvi tulvimalla rantatorille. Silmiä melkein häikäisivät palttinanvaaleat kivimuurit torin ympärillä ja korkealle kohoava Nikolainkirkon seinä. Torin toisessa päässä lakkaamatta hääri ostajia ja myyjiä. Heidän takanansa, päitten yli näkyen, jyryyttää punainen omnibusvaunu ja kuuluu tuon tuostakin sen kellon soitto. Perimmäisillä perillä kappeli-esplanadin tuuhea vihreys ja sitä vastaan korkea Grönqvistin kivitalo, jonka katolla laiskasti liehuu veltto lippu. Ja tuon taulun katkaisee paksu sähkölanka, joka pylväs pylväältään vie seurahuoneelta poikki torin suureen uuteen rantahalliin, jota sähkö iltaisin valaisee.
Toisaalla juoksee leveä katu ylös Katajanokan mäelle, vie rantasillan yli kanavan poikki ja katoo kiertäen juhlallisen venäläisen kirkon ympäri. Kadulla on alituista liikettä. Ajureja ajaa ylös ja alas ja yht'äkkiä rämähtää marssivan pataljoonan rummutus, hetken päästä uudistuen. Käy sääliksi noita sotamiehiä kuluneissa huonoissa vaatteissaan. Me menemme merelle, raittiiseen ilmaan, he kasarmiaan kohti, jossa on näköala rajoitettu ja sää aina samea.
Sitten lähdetään, aletaan poistua. Kankeasti ja hitaasti kampeaa suuri laiva kokkaansa köysien ja purjeitten avulla merelle päin ja kääntää peränsä maata kohti. Verkalleen alkaa se hivuttautua ulommas. Sen lähtöä on katsomassa joukko rannalla, josta liinat alkavat liehua. Näkee, kuinka katseet teroittuvat viimeiseksi hyvästiksi. Mutta muut kaikki näyttävät niin vähän välittäviltä. Keikaillen piirtävät purjepurret värehtivää veden pintaa, eläen omia aikojaan. Ostava ja myyvä yleisö tuolla taampana maalla kuhisee omaa kuhinataan muurahaishommissaan. Ikäänkuin ilkkuen vingahtelevat pienet höyryvenheet satamassa, pyyhkäisten laivamme kokan editse niinkuin pahankuriset kärpäset kankealiikkeisen härän turvan ohitse.
Härkä tuhkaisee sieraimiinsa, lisää vauhtiaan ja asettaa kulkunsa muutamaan Viaporin salmeen. Yksityiset ikkunat rantarakennuksessa katoavat ja sulavat yhdeksi pitkäksi riviksi. Kaupungin humina on lakannut kuulumasta. Vielä vähän aikaa Viaporin uhkaavien vallien välissä, joista tuijottavat ontot mustat ampumareiät, ja sitten ollaan aavalla ulapalla, kynnetään sen sinistä pintaa, kokka Rääveliä kohti.
Nyt on Helsinki kadonnut. Ei näy merkkiäkään siitä, eikä maasta muualtakaan. Paljas sininen taivas ja vielä sinisempi meri. Siellä täällä paistaa kaukaa Ahdin peltojen periltä jokin purje. Kokan edessä on nyt juuri päivän kuvastus veteen. Laineet murtavat valon ja hajoittavat ja pienentävät sen niin, että muodostuu leveä hohtava tie häikäisevää valoa sinne päin, minne menemme. Tulee ajatelleeksi, että onkohan se enne niistä uusista maista, joihin mennään.
Mieli käy väkisinkin virkeäksi. Huolet haihtuvat itsestään. En ajattele mitään. Antaun vain hetken olemiseen ja sallin laivan hiljalleen keinua loivia laineita myöten, joiden vihreillä harjoilla silloin tällöin pärskähtää kimppunen valkeata merivaahtoa.
Meri on isonnut sitten eilisen. Ympyrä, jonka keskipisteestä emme näytä mihinkään pääsevän, on avartunut. Maata ei näy missään, ei ole näkynyt koko päivänä. Veden ja taivaanrannan rajassa vain joitakuita haihtuvia pilvenhattaroita, jotka eivät uskalla lähetä sen likemmäksi.
* * * * *
Eilen iltapäivällä saavuttiin Rääveliin. Kun Suomen ranta oli jonkin aikaa ollut aseettoman silmän näkemättömänä, alkoi keulan edestä häämöttää kirkontorneja ja kellahtavaa rantaa. Tornit merkitsivät Rääveliä ja ranta Vironmaata. Kun tultiin likemmä, erotti jo laivain mastoja satamassa ja niiden takaa vihreitä puita ja peltoja. Satamassa tuli luotsi laivaan ja ohjasi sen puusta rakennetun suunnattoman suuren hevosenkengän muotoisen aallonmurtajan kainaloon, johon seisatuttiin puusillan kupeelle muutamaksi tunniksi. Rannalla jo huomasi, että maa oli suurta Venäjän valtakuntaa. Venäläisiä tullivirkamiehiä pakkautui heti paikalla laivaan ja alkoi penkoa maalle jäävien matkustajien matkalaukkuja. Ainoastaan upseerit pääsivät muutamalla murahduksella, johon santarmi vastasi alamaisesti kättä hattuun vieden.
Kaupunkiin, joka on hyvän matkaa satamasta, ei ehditty mennä. Laivan seistessä saatiin vain tyytyä puumöljää myöten kävelemään. Siellä kuulin jo viron kieltä puhuttavan. Jouduin suustani kiinni muutaman kaljaasin omistajan talonpojan kanssa, jonka uusi venhe parhaallaan tyhjensi halkoja. Puheihin päästyä osoitti hän minulle kaupungista häämöttävää kukkulaa, jonka päällä oli joukko kirkkoja torneineen. Siihen kertoi hän tarun mukaan haudatuksi virolaisen runosankarin Kalevipoegin. Ja miehellä tuntui olevan tarkat tiedot kansansa vanhoista taruista. Eikä ainoastaan oman kansansa, vaan meidänkin. Väinämöiset ja Ilmariset olivat hänelle tuttuja miehiä. Ikävän vaikutuksen teki minuun Räävelin puoli. Ehkä vaikuttivat siihen viime aikain surulliset kertomukset Viron kansallisista pyrinnöistä, ehkä myöskin synkkä ruma satama, jossa oli likainen tervanväri vallalla eikä ollenkaan sitä iloista päiväpaisteista luonnetta, mikä niin suuresti virkistää mieltä Helsingin satamassa.
Räävelistä kun lähdetään, ei seisatuta ennenkuin Lyypekissä. Kaksi päivää olemme jo kulkeneet ja vielä on kolmas edessä.
Aamulla, kun hyvin maatun yön jälkeen nousee ylös kannelle, kulkee katse ympäri avaran näköpiirin. Jokaiselta suunnalta näkee vain vettä ja taivasta ja pieniä lipattelevia laineita, jotka tuskin jaksavat kohottaa suurta raskasta runkoa. Kun silmä on ehtinyt ensi häikäisystään selvitä, astuu autereen takaa esiin purje purjeen, laiva laivan perästä. Ne, jotka ovat aurinkoa vasten, näyttävät mustilta kuin varjo taikka muistuttavat ne purjeineen isoja kärpäsiä valkealla vaatteella. Jota vastoin toisella puolen olevat hohtavat täydessä valaistuksessa, purjeet paistavat valkeina ja näkyy niiden pullistuminenkin tuulessa.
Matkustajat alkavat saapua kammioistaan ja tulevat vähitellen kaikki avaralle pitkälle kannelle, jossa joko istuvat mukavissa sohvissa taikka käyskentelevät joutilaina edestakaisin. Aurinko on täällä vielä kuuma kuin kesällä ja tuuli lämmin ja leuto. Ruumis ja sielu lepäävät, ja ainoa tunne on suloinen raukeus. Sitä ei häiritse mikään. Ei ympäristökään, joka käy vähitellen yksitoikkoiseksi. Muiden matkustajain kanssa on pian puhunut loppuun kaikki puhuttavansa. Kirja tosin on aina kädessä, mutta lehdet kääntyvät hitaasti. Se unhottuu polvelle ja vähän väliä tapaa itsensä tuijottamasta määrättömään kaukaisuuteen. Siellä on vain sama sini ja samat purjeet, joita ilmestyy aina uusia entisten poistuvain sijaan.
Soitetaan syömään. Se ei ole vähäinen huvitus. Se on varsinkin siihen nähden suuri, että sen jälkeen voi taas vielä häiritsemättömämmin antautua olemiseensa. Joutessaan kulkee kannella ristiin rastiin, käy joka sopen, tarkastaa kauan mastoja, nuoria ja nuoraportaita. Niiden lävitse tuijottaa kaiteeseen nojaten laineeseen, joka ulkonee laivan sivusta ja katkeaa vaahtoiselle harjalle. Jättää sen ja seuraa kivihiilisavua, joka paksusta piipusta kumpuaa mustana häntänä ulos, jää jälelle ja laskeutuu raskaampana kuin ilma pitkin meren pintaa. Kun sitä on aikansa nähnyt, istuu koneruuman luukun suulle, ja katselee sinne alas kuunnellen koneen lakkaamatonta työtä, jonka jokainen jyskytys työntää meitä syli syleltä eteenpäin, suoltaen alleen tuota äärettömän pitkää tietä.
Yksi huvitus on laivan ohjaus. Ruorimies seisoo hänelle tehdyssä suojuksessaan, josta hän melkein liikkumatonna katselee vuoroin eteensä, vuoroin kompassiin. Ulkona kannella kävelee perämies lakkaamatta edestakaisin ja määrää tuon tuostakin suunnan. Ei hän monta sanaa puhu, vastaa vain lyhyesti johonkuhun uteliaan matkamiehen kysymykseen, ja näyttää tottuneen äänettömyyteen, joka tuntuu täällä merellä yhtä luonnolliselta kuin kirkossa tai suuressa synkässä korvessa.
Sillä lailla kuluvat täällä tunnit toinen toisensa perästä. Pienenä poikkeuksena on vain se, jos sattuu maata nousemaan merestä. Kiikarit ojennetaan sinne ja ahnaasti tarkastetaan rantaa. Gottlanin suuri saarento oli tänään puolenpäivän aikaan laivasta oikealla. Se oli korkea maa, jossa näkyi taloja ja kyliä.
Rannemmalla kuului olevan kaupunkikin, vaikka silmiin paistava aurinko esti sitä näkymästä. Ohitse mentäessä tuli omituisella säälin sekaisella uteliaisuudella ajatelleeksi, että sielläkin niitä on ihmisiä, jotka elävät ja harrastavat ja mitähän harrastanevat mikin? Ovatkohan olot siellä samanlaiset kuin meidän vai paremmat? Jos olisi seisahtua sinne, ihka outojen sekaan, jossa ei kukaan tunne!
Mutta maa jäi taakse, katosi pois ja unohtui. Ja taas on laiva ainoa huomion esine ja ainoa hauskuus. Jos ei olisi päivä niin helakka, meri niin suloinen ja siivo, niin voisi tuskastua sen yksitoikkoisuuteen. Mutta nyt sille antaa anteeksi ja on kiitollinenkin, kun tietää, että se herättyään ja suututtuaan kyllä saattaisi näyttää toisetkin tapansa.
Ilta ja yö on miltei kauniimpi kuin päivä. Aurinko pyörii punaisena pallona veden rajaan, koskettaa sitä ja laskeutuu siihen kuin uimasilleen antautuva, joka ensin varpaitaan kostuttaa, sitten painuu vyötäisiään myöten ja yht'äkkiä sukeltaa umpimähkään ja näkymättömiin.
Samassa alkaa tulla pimeä. Taivas ja meri muuttuvat harmaiksi ja usmaa alkaa kohota hiukan. Silmä ei erota vettä kuin muutamia syliä kahden puolen laivan. Mutta läpi hämäryyden vilkkaa kaukaisia valoja. Ne ovat majakkain tulia, joista toiset loistavat liikkumattomina, toiset taas syttyvät ja sammuvat vähäisen väliajan kuluttua. Ja niiden väliä taivaltaa laiva, kääntäen kokkansa yhdeltä tuollaiselta merilyhdyltä toiselle. Kone lyö ruumassa, vesi pursuaa perän alla ja kokassa se kohisee kuin koski kiven kohdalla. Se on kuin kehtolaulun tuuditusta, jota on mahdoton vastustaa. Uni valtaa vähitellen kaikki muut paitsi koneenkäyttäjät ja perämiehet, joiden täytyy valvoa.
Maamatka.
Yön maattuamme heräsimme siihen, että laivan pilli tuon tuostakin huuteli valittavia, pelonsekaisia säveliä, jotka vaikuttivat omituisen arastuttavasti. Seistiin näet sakeassa sumussa ja huudot olivat varoittavia ääniä muille laivoille sitä varten, ettei yhteentörmäyksiä tapahtuisi.
Oltiin pääsemässä Lyypekkiin ja täytyy myöntää, että oli harmillista sillä lailla seistä ja odottaa toimetonna. Laivan kansi, jota jo kolme vuorokautta oli ikävikseen mittaillut, melkein poltteli jalan alla. Ulkomaa, tuo outo ja omituinen, oli ihan tuossa muutamain sylien päässä, mutta läpinäkymättömän esiripun takana.
Vihdoin se kuitenkin kohosi ja eteen aukenivat uudet näköalat, ihan erilaiset kuin siellä kotona. Laiva lähti pujottelemaan kaltaista polveilevaa jokea. Kahden puolen sitä kohosivat rannat, toisin paikoin yleten pienoisiksi loiviksi kukkuloiksi. Kaikki oli viheriäistä ja viljeltyä. Ei pienintä kolkkaakaan, jota ei ihmiskäsi olisi vallannut. Metsätkin, joissa näkyi kasvavan meille vieraita puita, olivat viljeltyjä, istutettuja ja hyvin hoidettuja.
Edestä häämöttivät jo Lyypekin kirkkojen tornit. Ja kuta lähemmä tultiin, sitä sakeammaksi tuli se metsä, joka muodostui laivain mastoista kaupungin satamassa. Vähän ajan päästä ei niitä enää voinut lukeakaan. Niitä kasvoi sadoittain, toistensa takaa. Höyrylaivoja, purjelaivoja kaikkien kansojen lippuja liehuttaen seisoi vieri vieressään kiinni niin pitkälle kuin silmä kantoi. Kuljettiin ainakin pari kilometriä kapeaa väylää myöten, joka syntyi niiden väliin. Ei voi sanoin kuvata sitä hälinää ja melua, joka vallitsi satamassa. Vipukoneitten hurina oli huumaava. Siihen yhtyi merimiesten huudot ja rannalla ajavain kuormavaunujen rumina. Tuntui kuin suuri maailma olisi yht'äkkiä avannut ovensa työhuoneeseensa ja tahtonut ikäänkuin ilkkuen osoittaa, mitenkä työtä on tehtävä ja mitenkä liikuttava, jotta aika, joka ei koskaan tule takaisin enemmän kuin vesi koskessa, ei kuluisi hukkaan.
Elämä Lyypekin satamassa ei kuitenkaan ollut vielä muuta kuin vähäistä esimakua siitä, mitä tuleman piti. Vasta sitten, kun istuttiin junaan ja jouduttiin parin tunnin perästä Hampuriin, tuohon puolen miljoonan asukkaan kaupunkiin, pääsi tietämään, mitä on kiire maailmassa ja mitä merkitsee liike-elämä ja suuren kaupungin hyörinä. Kaikki nuo äärettömän korkeat kivimuurit, joiden seinät olivat täynnä suunnattoman suuria ilmoituksia kaiken maailman kauppatavaroista, olivat mustat kuin pajat. Se tavaton määrä kivihiilisavua, joka nousee tuhansittain korkeuteen kohoavien tehtaitten piipuista, laskeutuu alas ja paneutuu joka paikkaan. Se pimittää paikoitellen päivänkin ja pölisee hienon hienona nokena kaduille. Mutta se ei ainakaan liikemiehelle ole vastenmielistä. Se osoittaa hänelle, että koneet ovat käymässä ja että kuta enemmän noki pölisee, sitä nopeammin käy ihmiskunnan aineellinen— ehkä henkinenkin—edistys.
Pari kolme tuntia vietimme Hampurissa ajaen ristiin rastiin kaupungin katuja milloin hevosrautatievaunujen katoilla, milloin ajurien rattailla. Silmään jäi kaikesta siitä vain kiireinen kuva avaroista toreista, kaduista niin pitkistä, ettei päätä näe, mutta joissa on kauppakonttoreja kauppakonttorien vieressä lukemattomat määrät, silloista, joiden päällitse mennä puhaltaa rautatiejunia ja alla tuhuttaa höyrylaivoja, ristiin rastiin kiitävistä ihmisistä, täyteen ahdetuista raitiovaunuista, kanavista, jotka kulkevat kuin kadut kaupungin laidasta toiseen, ja lopuksi äärettömän isosta rautatieasemasta, jossa uupuneina astumme Pariisiin menevään junaan.
Se matka, joka silloin alkoi iltasella myöhään ja päättyi vasta seuraavana iltana, on erikoisempia mitä voi tehdä. Tie kulkee Euroopan kenties tiheimmin asuttujen seutujen kautta. Melkein jokainen asemapaikka on kaupunki, suurempi tai pienempi. Siinä, missä ei ole tehtaita, siinä on peltoja ja peltojen perillä on taloja ja kyliä, joissa huoneet ovat rakennetut kuin parhaat herrastalot.
Välistä voivat seudut olla ihmeen ihania. Ensiksi on silmän alla esimerkiksi laaja tasanko, jonka halki juna kiitää huimaavaa vauhtia. Niinkuin jo sanoin, on kaikki viljeltyä. Sarat erottaa toisistaan milloin eritapainen viljelys, milloin aidat, jotka eivät ole rakennetut, vaan istutetut. Tuolla liehuu niittomiehiä viikatteillensa ponnessa, ja jälessä kulkee lauma haravoivia naisia karhoa tehden. Toisaalla mennä junnistaa kyntömies ajaen kahta suurta valkeasi hevosta ison näköisen kääntöauran edessä. Siellä täällä näkyy peltojen perillä leveä tie, jonka tuntee siitä, että sen kahden puolen kasvaa pitkiä puita, rungosta karsituita ja ainoastaan latva kasvaen tuuheita lehviä. Kun on helakka päivänpaiste, niin lämmin kuin siellä kotona kuumimpana kesäaikana, lankeaa joka puusta tarkasti rajoitettuja varjoja poikki tien, tehden sen hauskan juovikkaaksi. Tuo tie sujuu pitkän, kaukaisen lakeuden perille ja vie kylään, jonka valkeat huoneiden seinät paistavat häikäisevän kirkkaasti virstojen päähän. Kattojen yli kohoo kirkontorni ja vielä etäämpänä savuaa korkea tehtaan savutorvi nousten yläilmoihin paljon korkeammalle kuin torni.
Tämä näköala katoaa parin minuutin kuluttua, mutta sijaan tulee toinen samanlainen ja tuntimääriä saatetaan matkustaa sellaisten seutujen läpi. Ei luulisi siellä olevan köyhyyttä eikä elämisen puutetta.
Ei kuitenkaan aina ole samanlaista silmän alla. Sillä yht'äkkiä tupsahtaa vaunu pilkkoisen pimeäksi, kun juna räsähtäen puskee mustaan tunneliin. Ollaan vuoriseudussa ja kuljetaan syvässä laaksossa kallioiden välissä. Niitten huipuilla on huoneita ja rinteet kasvavat köynnöskasveja. Mennään jokien poikki. Tuossa pyörii mylly, ihmeen sievä ja soma. Tuolla lampi, jossa joutsen koukistaa kaulaansa.
Mutta sitten tullaan omituiseen seutuun. Se on Belgian hiilikaivospiiri. Lyypekissä kasvoi mastometsä, täällä on metsä tehtaitten savutorvista. Ei näe muuta mitään kuin torvia ja taas torvia. Ne nousevat suoraan maasta, ja savu, joka niistä tupruaa, tulee suoraan maan sisästä. Ihmiset, joita siellä liikkuu, ovat mustia kuin neekerit. Ja koko seutu on noettuna. Ei ainoatakaan valkoista pilkkua. Vaikka kuinka sulkisi vaunujen ikkunat, käy kohta itsekin samanlaiseksi sepäksi. Kahden puolen tietä on kivihiilikekoja, niin korkeita kuin vuoria. Tuhansin seisoo tavaravaunuja sivuradoilla, kaikki täynnä tuota samaa mustaa ainetta, jota maan sisästä murretaan, nostetaan ylös pinnalle ja kuletetaan kaikkiin maailman ääriin, missä sen avulla miljoonat koneet pannaan pyörimään.
Tätä tämmöistä seutua kestää penikulmien pituudelta ja niin leveältä kuin silmä saattaa nähdä. Kun sen kautta kulkee, niin ymmärtää vasta oikein, mikä on luonut nykyisen vuosisadan ja mikä on tehnyt mahdolliseksi höyrykoneitten aikakauden. Se on kivihiili, jota jos ei olisi, olisivat aikoja sitten lakanneet liikkumasta laivat ja pysähtyneet junat. Sillä pian olisivat kasvavat puut tuhaksi haihtuneet.
Mutta nyt sitä on vielä eikä ole pelkoa, että ainakaan meidän lastemme ja lapsiemme lasten eläessä lakkaisi tämä musta voimakas veri vuotamasta nykymaailman suonissa. Se tuntuu parhaiten tuosta veturista, joka korskuu junamme edessä ja kirkuen, karjuen kuin hurja orhi mennä karmaisee päämaaliaan, tätä maailmankaupunkia Pariisia kohti.
Lyhyeksi hetkeksi pysähtyy se vain asemille, joista tulvimalla tulvii lisäväkeä mukaan. Ilta alkaa pimitä, niin ettei seutuja näe. Vauhti, joka on tähän saakka ollut suunnaton, kiihtyy kiihtymistään suunnattoman suureksi. Tuntuu siltä kuin toteutuisi satu, jossa kerrotaan laivasta, joka läheni magneettivuorta. Se veti jo kaukaa sitä luokseen, kuta likemmäksi tultiin, sitä ahnaammin imi vuori rautaista alusta. Kaikki liitokset natisivat. Vihdoin tempasi magneetin vetovoima sen kokonaan itsehensä, paiskasi vuoren rintaa vastaan ja laiva särkyi säpäleiksi.
Tuo satu muistui mieleeni, kun alkoi Pariisi lähestyä.
Jo kauas tuntui suuren kaupungin samean kiihkoinen ilma.
Pitkän matkan päähän tuikkivat valot kaupungista ja kuului hiljainen hyminä. Väsynyttä mieltä se vain kammotti eikä viehättänyt.
Mutta vahinkoa ei tapahtunut todellisuudessa niinkuin sadussa. Hiljalleen laski juna asemalle, aivan tavallisella tavalla astuttiin alas vaunuista ja tultiin väkivirran mukana ulos, ja istutaan nyt tätä kirjoittamassa rauhallisessa pienessä huoneessa, ylhäällä Montmartren vuoren rinteellä.
»Savo», syysk. 14, 17 ja 24 p:nä 1889.
MUUTAMIA KUVIA PARIISIN MAAILMANNÄYTTELYSTÄ v. 1889
Näyttelyn ensimmäinen vaikutus.
Pariisi, syysk. 16 p:nä.
Harvoin on käsi kynän ponnessa tuntenut itsensä heikommaksi kuin nyt, kun sen täytyy ruveta kuvaamaan Pariisin maailmannäyttelyä. Äkkiä tänne tulevaan tekee näyttely niin mahtavan vaikutuksen, että kokonaan typertyy sen alle. Eikä tuo tunne haihdu, vaikka siellä olisi käynyt useamminkin, oleskellut päiväkausia ja katsellut ja tutkinut. Ulkopiirteet tosin selviävät, mutta syvyys, näyttelyn sisältö ja yksityiskohdat kasvavat, suurenevat ja kokonaisuus ikäänkuin hämmentyy ja pimenee. Ei se kumma olekaan, kun ajattelee, että näyttelyn ala on suuri kuin Kuopion kaupunki. Kuvitelkaa todellakin, miten olisi, jos joka huone Kuopiossa olisi näyttelypaviljonki, jokainen niistä täynnä outoja, ennen näkemättömiä esineitä, ja voitte likimäärin ymmärtää sen suuruuden. Voitte myöskin ymmärtää, että tarvittaisiin vuosia siihen tutustuakseen, hyvä, jos koskaan voisitte kaikkia käsittää ja säilyttää mielessänne. Teidän täytyisi uhrata elämänne siihen, asettua tänne asumaan ja saada olla täällä joka päivä, liikkua niinkuin kotonanne. Näyttelyn pitäisi kestää ihmisiän aika. Pitäisi luoda yht'äkkiä uusi kieli, jonka sanat olisivat aiotut ainoastaan tätä tarkoitusta varten.
Oli aamu kuin juhlapäivän, kuin ihanin kesäinen sunnuntaiaamu siellä kotona, kun astuin ulos asunnostani toisessa laidassa Pariisin kaupunkia ja tulin alas pienoiselle torille, jonka kaikista kulmista lähtee säteilemään suuria leveitä puistokatuja joka haaralle. Keskellä toria seisoo odottamassa suuri ihmisjoukko valkoisten hevosten vetämien punaisien, keltaisien ja kaikenkarvaisien hevosrautatievaunujen ympärillä. Vaivoin pääsee sinne sisälle, saaden kiittää onneaan, ettei jää paikalle seisomaan ja odottamaan.
Puolen tuntia ajettuaan alinomaa tulvivassa ihmis-, hevos- ja vaunuvirrassa, joka katujen kulmissa kuohuu ja humajaa omituisella päätä huimaavalla tavallaan, saapuu vihdoinkin avarammalle paikalle, jonka laidassa kohoaa korkea rakennus torneineen, niin korkeine kuin parhaan kirkon. Se on Trocaderon palatsi. Tämän rakennuksen holvien alitse kun menee, on siinä yht'äkkiä edessä, alhaalla laaksossa, koko näyttely.
Silmä ei saa enää kulkea omia teitään. Se on kokonaan nähtävänsä vallassa, joka johtaa sitä väkisin minne tahtoo. Hetkeksi kaatuu syrjään kahden puolen kaikki muu ja Eiffeltorni tempaa mukaansa vastustamattomalla voimalla ylös korkeuteen, jonne se puhaltautuu kuin suunnattoman suuri yksinäinen korpikuusi keskellä viljavata vainiota. Miljoonia silmiä se on samalla tavalla vaatinut sanomaan sille ensimmäisen tervehdyksen näyttelyyn tullessa. Vaikka se on vähintäänkin vielä puolen kilometrin päässä siitä, missä katsoja seisoo, näyttää siltä kuin olisi se tuossa aivan katsojan edessä. Kaikki muu jää pieneksi ja matalaksi sen alle ja korkeimmat rakennukset ovat ison matkaa alapuolella sen alimmaista kaarta.
Vasta sitten kun tämä itsevaltias on mielestään tarpeeksi vanginnut huomiosi, sallii se silmän siirtyä juuremmalle.
Siinä, sen ympärille kasvaneena kuin kirkonkylä joka puolella tapulin tornia, on itse näyttely. Joka taholla palavat kupolien kullatut pallot auringon häikäisevässä valossa. Ne ovat sinisiä, ne ovat punaisia, keltaisia, vihreitä, kokoontuen kaikki erilaisiin, ihmeen ihaniin ja sopusointuisiin ryhmiin. Lippuja liehuu ja väräjää joka huipun nenässä ikäänkuin osoittaen sitä hermostunutta eloisuutta, mikä niiden alla mahtaa vallita. Suoraan tuon tervanruskean Eiffeltornin ensimmäisen kaaren kohdalla on samanvärinen hiukan haaleampi kupukatto, ainakin yhtä korkea ja avara kuin Nikolainkirkon torni Helsingissä. Se kohoo keskeltä koneosaston avaraa katua, joka ulottuu melkein yli näyttelykentän takimmaisen osan. Oikealla ja vasemmalla puolen tornia siintävät, hemmotellen silmää hienoilla väreillään, taiteen ja taideteollisuuden huoneuksien kupukatot. Nämä rakennukset rajoittavat ihmisten liikkumapaikaksi suuren, neliskulmaisen, soikean kentän, ne kohoavat yli muista ja niiden ulko- ja takapuolella on lukematon määrä matalampia kattoja ja yhtä kirkkaasti kimmelteleviä pienempiä torninvesoja. Kaikkien noiden kolmen suuremman kupukaton ja melkein jokaisen pienemmän tornin huipulla näkyy haamuja veistokuvista. Suurimmista voi erottaa tänne saakka päämuodot. Toinen rohkeammin, toinen rauhallisemmin näyttävät ne tekevän keveitä, sulavia, riemukkaita liikkeitä kohden sinistä korkeutta.
Seisoessaan täällä ylhäällä, ja katsellessaan kaikkea tuota jalkainsa alla olevaa voi helposti ymmärtää, miltä mahtoi näyttää temppelin harjalta kaiken maailman komeus ja kuinka se mahtoi viehättää ja kiusata. Sen se tekeekin, se vetää voimakkaasti luokseen, houkuttelee heittäytymään syliinsä. Sen on kaukaa nähnyt, silmä on saanut kuvan kokonaisuudesta ja haluaa päästä tunkeutumaan yksityiskohtiin.
Leveä tie laskeutuu tuossa jalkojen alla Eiffeltornin juurta kohti. Siinä kuhisee ihmisiä kuin muurahaisia. Tie jakaantuu kahteen osaan, ja niiden keskellä—kuohuu koski. Vesi kumpuaa Trocaderon palatsin seinämältä, jossa sitä valkoisena vaahtona suustaan ja sieraimistaan syöksevät ilmaan mahdottoman suuret vesieläimet. Kerros kerrokseltaan, kivi kiveltään putoaa vesi sitten yhä alemma ja seisahtuu avaraan lampeen, jossa joutsenet uida lurittelevat.
Olemme näyttelyssä ja kulkiessamme sivuutamme jo rakennuksia, joihin on näyttelyesineitä asetettu. Mutta niihin ei jouda hätäistäkään huomiota luomaan.
Kuljetaan eteenpäin, saavutaan suurelle Jenan sillalle, josta ei tahdo väentungokselta yli päästä. Ja yhdenlainen on liike sen allakin. Pitkin Seinejokea kiitävät pienet laivat kiihkeätä vauhtia, yhtä täynnä yleisöä kuin omnibusvaunut kaupungissa.
Kaikkien määrä on päästä näyttelyn keskipisteeseen, kaikkialle näkyvän ja joka paikassa silmään pistävän Eiffeltornin alle, josta tiet haaraantuvat eri suunnille näyttelykentän jokaiseen kolkkaan.
Torni on ollut peitossa hetkisen aikaa, sillä yli kulettava silta on katettu. Mutta kun sen alta yht'äkkiä astuu ulos, niin silloin on samassa myöskin aivan tornin juuressa. Ajatelkaa eteenne likimäärin niin korkea mäki kuin Puijo. Ajatelkaa, että sitä on ruvettu kovertamaan ja koverrettu niin, että koko alus on saatu ontoksi ja ainoastaan neljä kaarta jätetty, jotka ylhäältä yhtyvät toisiinsa. Ajatelkaa se, niin on teillä kuva siitä holvista, jonka alla nyt seisomme. Sen holvin korkeus on vasta kaksikolmannesta tornin korkeudesta. Varsinainen torni tunkee vielä kolmannen osan siitä ulos avaruuden sisään.
Olen muuttunut pieneksi, tuhottoman tuhoiseksi kääpiöksi tämän jättiläisen haarojen alla. En voi muuta kuin suu auki ihmetellä ja masentumistani masentua. Ainoa lohdutus on, että tuolla ylhäällä tornin ensimmäisellä sillalla ovat muut yhtä pieniä kuin minä.
Jään tällä kertaa kaula kenossa tuijottamaan Eiffeltornin satoihin tuhansiin sälöksiin. Vastedes lähden liikkumaan syvemmälle näyttelyn sisään.
Eiffeltornin alta konesalin suulle.
Pariisi, 17 p:nä syysk.
Erosimme eilen Eiffeltornin alla, johon jäin teistä ihmettelemään sen voimakkaita kaaria. Samalla lailla kuin minä sitä katselin, katselivat sitä monet muutkin, sillä ei kukaan näy voivan kulkea sen alitse, seisahtumatta siihen.
Jatkaakseen matkaansa sietää hetken haparoida, ennenkuin päättää, minne päin mennä siinä ihmeitten kaupungissa, joka nyt on läpikäytävä ja katsottava ja johon tornin alta lähtee teitä ja katuja joka haaralle. Luonnollisin tie uutismiehelle on kuitenkin suoraan eteenpäin n.k. konesalin suurta kupukattoa kohti. Tie tänne samoin kuin kaikkialle muuallekin on leveä esplanadi, joka kahden puolen asetetuista veistokuvista muodostuu kuin temppelin pylväistöksi. Esplanadin keskelle, pienen lammikon pinnalle, on kohotettu mahdottoman suuri veistosryhmä. Siinä on venhe, jonka päällä istuu enkeli nostaen soihtua ilmaan, ja hänen jalkainsa juuressa puhaltavat toiset enkelit pasunaan. Näiden veistoksien välisessä käytävässä liikkuu loppumaton ihmistulva. Toisia kävelee, toisia istuu pienillä tuoleilla omia eväitään syöden, sillä pariisilaiset ovat tarkkoja rahalle ja tulevat tänne omine ruokineen niinkuin maalle.
Konesalin suuri kupu on ihmeellisimpiä teoksia, mitä milloinkaan lie nähty. Sen ylimmäisellä huipulla seisoo sielläkin enkeli, rauhan palmu toisessa kädessä ja toisessa laakeriseppele. Jalka on vapaana ilmassa, samalla kuin toisen varpaat keveästi koskettavat maapalloa. Sitä katsellessa tulee hiljaa huokaisseeksi rinnastaan sen toivomuksen, että jospa tuo kaikki, mikä täällä sotaisten himojen keskipisteessä on kokoontunut rauhalliseen kilvoitteluun, vaikuttaisi »ikuisen rauhan» ylläpitämiseksi. Varmaa onkin, että Pariisin näyttely tätä tunnetta on äärettömästi kehittänyt.
Melkein pyhä hartaus valtaa mielen, kun suuresta ovesta Teollisuuden ja Kansan kuvapatsaiden välitse astuu sen kupukaton sisään, minkä ulkopuolella äsken seisoimme.
Koko tuo suuri pallonpuolisko lienee lasista tehty, koskapa sen läpi päivä kuultaa. Ulkopuolellaan hohtaa se ruskean pohjan päälle pantua kultaa ja hopeaa, siihen on istutettu monivärisiä kilpiä, ja kaaret ja pylväät päättyvät taitteissaan ja yhtymäpaikoissaan vartalo- ja rintakuviin, joiden merkitystä ei kuitenkaan voi oitis käsittää, eikä ole aikaa tarkempaan tutkimukseen, niin hauskaa kuin se voisikin olla. Sisäpuolella tulee lukemattomilla lasimaalauksilla koristetun katon läpi himmeä valo alas niinkuin katolisen kirkon kuoriin.
Niin ollen ei sen suuruus masenna, kuten äsken Eiffeltorni. Se nostaa mieltä, samalla soinnuttaen sitä hiukan surulliseksi. Ero näiden kahden tunteen välillä on ehkä sama kuin niiden, jotka syntyivät itämaalaisen mielessä, hänen polvistuessaan hirviö-epäjumalansa edessä, ja kreikkalaisen rinnassa, kun hän koetti saada taivaalliset ihanteensa sopusointuun kehittyneen kauneudenaistinsa kanssa ja loi siitä itselleen uskonnon. Paitsi Eiffeltornin ensi vaikutusta jääkin näyttelyä kokonaisuudessaan, samoin kuin erityisosiakin katsellessa mieleen juuri tuo jälkimmäinen tunne. Paras muisto, minkä siitä vie kotiinsa, on täydellinen taiteellinen nautinnon tuottama sopusointu, joka syntyy yksin koneitakin katsellessa.
Ei hennoisi lähteä kupolin alta. Tekisi mieli istua siihen pitkäksi aikaa. Mutta väen hälinä häiritsee ja aikaa on vähän. Omituisena vastakohtana sattuu sitäpaitsi silmään pitkän huonerivin perältä, jonka katto laskee alas sinistä valoa, suuri pyörivä huimaratas, joka osoittaa tien suoraan konesaliin ja antaa jo pienen aavistuksen sen elämästä.
Monen kiusauksen kautta on kuitenkin sinne kulettava. Niin pian kuin otat askeleenkaan eteenpäin, tulet uusien ja yhä uusien nähtävien kohdalle. Jo itse siinä käytävässä, joka vie suoraan konesaliin, on näyttelyesineitä toinen toistaan komeampia ja omituisempia. Ja vähän väliä haaraantuu siitä kahden puolen yhtä korkeita ja vielä pitempiä käytäviä, joiden päähän silmä tuskin tahtoo kantaa. Kaikki nämä eri käytävät ovat täynnä teollisuuden tuotteita, jommoisia ei missään ole tähän saakka nähty. Hienointa, komeinta, ylellisintä ja hyödyllisintä, mitä maailma näihin aikoihin asti on saanut toimeen, on täällä eteeni asetettu. Pienin paviljonki, kaukaisin nurkka olisi ikuinen ihme ei ainoastaan siellä kotona Kuopiossa, mutta myöskin niin suuressa ja omasta mielestään mahtavassa paikassa kuin Helsinki.
Meni puoli päivää näiden kautta kulkiessa eikä kuitenkaan tullut nähdyksi niistä pientä murtomaakaan. Luettelen tässä ainoastaan muutamia, jotka tarttuivat mieleeni hiljalleen vaeltaessani salista saliin, käytävästä käytävään, holvin alta holvin alle.
