Kitabı oku: «Sanomalehtimiesajoiltani», sayfa 12

V
TUULIJÄRVELLÄ.—SATUJEN MAAILMASSA

»Päivälehti», 26 p:nä lokak. 1892.

Tuulijärvi, tuo suuri autio selkä rajan toisella puolella, oli meihin jo ensi näkemällä vaikuttanut ihmeen runollisesti ja niin sanoakseni satumaisesti, kun synkän korven sisästä yhtäkkiä tulimme sen rannalle ja näimme sen tyynen, laajan pinnan, jota ympäröi kaikkialla rikkomaton havumetsäinen kehys. Sama vaikutus uudistui vielä toisenkin kerran, ja paljoa voimakkaampana.

Käännyttyämme takaisin järven pohjoiselta rannalta olevasta Tuulivaaran kylästä, lähdimme illan suussa soutelemaan samaa tietä, jota olimme tulleetkin.

Ilma oli aivan tyven ja veden sileä pinta ei liikahtanutkaan muualla kuin matalikoilla ja niemien nenissä, joissa maininki sai aikaan vähän kuolevia väreitä.

Pian oli Tuulivaaran valkama taloineen näkymättömissä ja me matkustimme taas täydellisessä erämaassa.

On niitä meilläkin autioita sydänmaan järviä ja asumattomia rantoja, mutta aina sentään jostain salmekkeesta vihertää niitty, kellertää pelto tai kiiltää kaukainen ikkuna. Täällä ei peninkulman matkalla näkynyt muuta kuin kivinientä kiviniemen takana, kalliosaarta kalliosaaren suojassa. Eikä missään muuta puuta kuin ruskeaa petäjikköä ja mitä komeinta hongikkoa, jotka kuvastuivat tervan karvaiseen veteen. Se vesi se sitten aukeili suuriksi seliksi, niin että toinen ranta vaan vähän siinteli pisimmiltä pohjukoilta.

En ole aavoilla merillä, en synkimmässä korvessakaan tuntenut itseäni niin täydellisesti kasvotusten luonnottarien kanssa kuin tällä venetaipaleella Tuulijärvellä. Samalla kun se oli synkkää, oli siinä jotain äärettömän lapsellista, viatonta, itsetiedotonta ja turmeltumatonta.

Asutuissa paikoissa sekoittuu ilmaan aina jotain, jota voisi sanoa viljelyksen hengitykseksi, jotain, joka hunnuttaa ja himmentää näköpiiriä ja joka kaskista ja soista nousevine savuineen antaa omat väri vivahduksensa pilville ja taivaalle, mistä se sitten vaikuttaa veteen, maahan, puihin ja koko maisemaan. Täällä ei siitä ollut mitään nähtävänä, täällä sai aurinko taittaa esiin alkuperäisimmät, sekoittamattomimmat säteensä.

Ja kun siinä ei sitten kuulunut luiskahdustakaan, ei etäisintäkään ääntä, ei ihmisen haastelua, ei karjan kellon kalahdusta, ei vasikan ynähdystä, ei mitään, ei niin mitään… jos ei ota lukuun tuota kareihin varovasti murtuvaa lainetta ja keskellä selkää silloin tällöin pulakehtelevaa ahventa, joka pikkukaloja ajaessaan sattui aikaansaamaan äänen, niinkuin olisi pieni kivi pudonnut veteen jostain hyvin korkealta ilmasta.

Tämmöinen on muistoni Tuulijärvestä, mutta se on vaan kehyksenä toiselle, joka painui vielä vaikuttavammin mieleeni…

* * * * *

Niin kauvan kun mekin olimme olleet vaiti, ei soutajammekaan mitään virkkanut. Puhetta alottamatta nyökki hän kokkatuhdolla ja antoi silmäinsä harhailla ohitsemme taivaan rannan tasalla, huulilla tyytyväinen hymy ja kasvoilla vähän haaveellinen ilme. Hän oli keski-ikäinen mies, piirteet hienot ja älykkäät, vaikka vähän raukeat ja kärsivät, niinkuin niin monella muullakin tuolla puolen rajan, jotka melkein läpi vuoden kantavat pettuleipää laukussaan.

Aikamme maisemaa ihailtuamme teimme hänen kanssaan lähempää tuttavuutta ja kysyimme, eikö hän osaisi laulaa vanhoja runoja. Se olisi niin hyvin sopinut tähän ympäristöön. Ei hän osannut runoja laulaa, mutta »kaskuja mie hennon hoastoo». Se sopi meistä vielä paremmin ja me pyysimme hänen heti alkamaan. Hän kysyi, mitä me tahtoisimme kuunnella, mutta me ehdottelimme, että hän itse valitseisi aineensa. Vähän mietittyään hän löysikin sen, mitä oli hakenut, ja rupesi kertomaan.

Ne ovat omituinen laji kansanrunoutta nuo sadut. En niitä ole missään niin ymmärtänyt ja niiden henkeä ja hienoutta niin hyvin käsittänyt kuin nyt tällä autiolla, haaveellisella järven selällä. Ne tuntuivat kuin juuri tässä ympäristössä syntyneiltä. Vaikk'eivät ne suorastaan käsitteleisikään sitä, mitä kertojan ympärillä tapahtuu, näyttää tuo ympäristö kuitenkin olevan niiden välttämätön elinehto. Sillä siellä, missä liike, hälinä ja aina uudistuvat vaikutukset yhtä mittaa häiritsevät, ei mielikuvitus koskaan saa sitä laajaa vapautta liikkuakseen, minkä se tarvitsee puhjetakseen sadun muodossa esille. Eikä missään muualla kuin erämaiden, tällaisten metsäjärvimaisemain hiljaisuudessa voi kehittyä se hämmästyttävän tarkka muisti, joka täytyy olla runolaulajalla tai satujen sanelijalla. Kun hän alkaa alusta ja pääsee loppuun, niin on hänen esityksensä tehnyt taipaleen, joka näyttää kaareutuvan taivaanrannasta toiseen. Siinä on itämaisten aivojen miltei rajatonta hajaantumista, samalla kun se nousee päätä huimaavaan korkeuteen.

Ei ainakaan minun länsimainen mielikuvitukseni kauvan kannoilla pysynyt satua kuunnellessamme. Hetken aikaa oli kyllä helppo häntä seurata, kun hän esitti sankarinsa ja kertoi hänen elämästään. Se oli joku köyhä mies niinkuin kertojakin. Hän lähti matkalle onneansa etsimään ja siellä alkoivat jo ensimäiset vastukset kohdata: niitä oli karhuja, susia, haastelevia hirviä, tulta kuohuvia koskia j.n.e. Mutta kun niitä tuli yhä ihmeellisempiä, yhä monimutkaisempia ja kun seikkailut rupesivat kutoutumaan toisiinsa ja toisiinsa vaikuttamaan hyvin pitkäin välimatkain päästä, niin sain jännittää kaikki henkiset voimani pitääkseni entisen mielessäni ja pysyäkseni samalla yhä uudistuvain seikkailujen rinnalla. Turhaan ponnistin aivojani enkä hetken kuluttua enää saanutkaan pidetyksi lukua muista kuin aivan läheisimmistä seikoista. Oltiin kuninkaan linnassa, kulettiin sodasta sotaan, käytiin järven pohjalla Ahdin kultaisissa kartanoissa, noustiin sieltä ihmeitten kautta taas ihmisten ilmoille, kosittiin kuninkaitten tyttäriä, omistettiin kaiken maailman rikkaudet, tultiin taas köyhiksi miehiksi jälleen j.n.e. j.n.e. Kauvan ennen kuin satu loppui olin kadottanut kaiken juonen käsistäni ja unohtanut lopen, mistä oli ollut kysymys ja mitä satu alussa oli sisältänyt. Aloin lohduttaa itseäni sillä, että ehkä hän vaan laskee tarun toisensa perästä ilman mitään yhteyttä ja ehkä hänen kielensä käy yhtä itsetiedottomasti kuin hänen kätensä airoja kiskovat.

Mutta tarkasti hänellä kuitenkin näytti olevan aine hallussaan ja kaikki se näkyi olevan aineeseen kuuluvaa. Kuului hänen äänensä lämmöstä ja sen eri vivahduksista ja näkyi hänen kasvojensa liikkeistä ja silmien väikkeestä, että kaikki tapaukset olivat hänellä tarkasti mielessä ja että hän kuletti niitä varmalla kädellä loppukohtausta kohti. Jos muistan oikein, niin tuli tarun sankari siihen, mistä oli lähtenyt ja jäi siksi samaksi, mikä hän ennenkin oli ollut. Mutta nuo äärettömät matkat, jotka hän oli tehnyt, ja tuo tapausten meno, joka huikasevana vilinänä oli kulkenut ohitseni, se oli hänestä vain pienonen kasku, jonka hän päätti vaatimattomalla loppuponnella: »Sen pituinen se!»

Taas soudettiin äänettöminä ja minä puolestani olin tyytyväinen saadessani lepuuttaa aivojani, jotka olivat aivan uuvuksissa tekemästään työstä. Katsellessani luontoa, joka kulkiessamme ei näyttänyt ollenkaan muuttuneen, tulin ajatelleeksi, että yhtä vähän kuin minä olisin osannut pois tältä järveltä, jonka saaret ja salmet muodostivat minulle sokkelokäytävän, tai löytänyt tien oudosta korvesta, jossa kaikki puut ovat minulle samanlaisia,—yhtä vähän kykenin minä erottamaan sadusta sen yksityiskohdat. Mutta samalla selvisi minulle, että yhtä hyvin kuin hän, tuo korven eläjä erottaa puun puusta, salmen salmesta ja saaren saaresta—jotka hän nimeltäänkin tuntee—yhtä tarkasti ovat sadunkin pikkuseikat hänen mielessään määrätyt ja siihen paikkaan kuuluvat mihin hän ne asettaa. Sillä miksipä hän muuten säpsähtäisi ja hämmentyisi, niinkuin olisi ottanut väärän äänen, jos sattumalta hairahtuu pois totutulta tolaltaan tai tulee ne panneeksi värälle paikalleen.

Eikä hänellä ollut muistissaan ainoastaan yksi tuollainen tarina. Niitä oli siellä kymmeniä, kenties satojakin, yhtä monimutkaisia, joista hän vielä useita kertoi meille taipaleen kuluksi, helposti ja sujuvasti ilman mitään ponnistusta ja näkyvää vaivaa. Vaikutti melkein mahtavasti ajatellessa sitä sielun voimain jäntevyyttä ja tuoreutta, joka täytyy olla tuollaisella miehellä. Mitähän hän olisikaan saanut aikaan, jos tuo kykynsä olisi ollut luovaa laatua ja jos hän olisi sepittäjä sen sijaan kuin nyt oli vaan esittäjä! Vaan on kai niitä aikoinaan ollut niitäkin.

Ja näillä mailla kai ne olivat nekin elelleet, näitä samoja salmia soudelleet ja eläneet kasvokkain tämän luonnon kanssa.

En tahdo ruveta tekemään uusia teorioja enkä ottaa niitä puolustaakseni, mutta eihän kukaan kieltäne minulta hauskuutta edes kuvailla omassa mielessäni, että vanha taru- ja runomaailmamme ainakin yhdellä kulmallaan ulottui tälle Tuulijärvellekin, jonka nukkuvaa pintaa pitkin me tyynenä heinäkuun yönä näin hiljalleen soutelimme.

LAATOKALLA JA VALAMOSSA

»Uusi Kuvalehti», 1896, n:o 15.

Oli helteinen kesäkuun päivä—alottaakseni tunnettuun tapaan, ja harvoin on tällainen alku ollutkaan paremmin paikallaan. Sortavala ei tosin ollut niin täynnä laulujuhlayleisöä kuin paikkakunnalla ehkä oli odotettu, mutta kadut pölisivät onnettomasti ja aurinko paahtoi ja kuumensi niin, ett'ei olisi luullut merikaupungissa olevansa: oli kuin olisivat kaikki Karjalan kasket palaneet jossain tuulen päällä ja ajaneet savuaan ja lämmintään katuja pitkin.

Ajureilla, polkupyörillä, vene-ajureilla—mainio laitos!—mutta suurin osa jalkaisin, kiiruhtivat ihmiset juhlakentälle—harjoituksia kuuntelemaan. Allekirjoittanut oli kuitenkin tullut näkemään Laatokkaa ja astui ensimäisen juhlapäivän aattona laivaan, jonka oli määrä lähteä Valamoon.

Laatokka samoin kuin koko Karjalakin on aina ollut minulle taruston huntuun kiedottuna. Taitavathan ne tieteelliset runoteoriiat nykyään olla sitä mieltä, että Kalevalan »ulapat aukeat» ja »saaret merelliset» eivät ole Laatokan ulapoita eikä sen saaria, mutta mielikuvituksella on omat teoriiansa ja kun minun mielikuvitukseni ei ole viitsinyt lähteä merta edemmä kalaan, niin on se aina sijoittanut runojen toiminnan Laatokan rannoille. Illusionia häiritsemättä se voikin huoletta tapahtua, Laatokan seuduilla kun on kaikki mitä tarvitaan vanhojen runojen ympäristöä ymmärtääkseen. Siellä on koskia kovia, on vaaroja vaskisia ja Sortavala sopii erinomaisen hyvin summaksi Sariolaksi siihen paksuun veitsellä leikattavaan usvaan nähden, joka sinne tuon tuostakin Laatokalta tulvahtaa ja joka ei varmaankaan ole paksumpaa Vienassakaan, Ja Valamoon olen minä kaikista munkkiluostarin pyhistä säännöistä huolimatta sijoittanut sen Saaren, jossa Lemminkäinen vietti iloisia päiviään »noitten impien iloissa kassapäiden karkeloissa».

Nyt piti siis lähteä tuota kuuluisata merta kyntämään ja tarkastamaan, oliko perää kaikissa niissä kehumisissa, joilla karjalaiset olivat Laatokkaa ylistelleet. Heidän puheistaan päättäen oli Laatokka kaikkia meriä kauniimpi, eikä sen rannoille ollut verran vetävää.

Laivaväylä Sortavalasta ulos merelle onkin aika miellyttävä. Toisen vuoron on vihreitä rantoja, toisen vuoron jylhiä kallioita, siellä joku talo, tuolla joku huvila. Luonto on melkein samallaista kuin Saimaan vesillä, mutta siihen somuuteen ei maisema kuitenkaan pääse, mikä silmälle tarjoutuu Leppävirroilla, Kuopiossa ja Iisalmen väylällä. Ei näy noita niittyisiä rantoja, ei noita lempeitä lehtoja eikä kauvempana kohoavia asutulta kukkuloita, jotka luovat värivaihteluaan savolaiseen maisemaan. Sanotaan ehkä, että kalliosaaret ovat korkeampia ja jylhempiä, mutta eivät ne mielestäni olleet sen korkeampia ja jylhempiä kuin mitä on väylällä Puumalasta Savonlinnaan ja Savonlinnasta Varkauteen päin.

Jos sanon suoraan vaikutukseni Laatokan sisemmästä saaristosta, niin tuntui se minusta jotenkin yksitoikkoiselta heti kohta, kun Sortavalan katot ja kirkot olivat kadonneet näkyvistämme. Odotin kuitenkin sitä suuremmalla jännityksellä itseään merta, eikä kauvan kestänytkään, ennenkun se aukeni eteeni.

Ehkä on väärin vertailla yhtä maisemaa toiseen ja saattaahan olla niin, että »kauneuden kilpailu» on tällä alalla vähemmän paikallaan. Mutta kun nyt kerran vertailu tuli itsestään mieleen, niin saanenhan sen tulokset tässä mainita.

Laiva, jonka kannelta Laatokkaa katselimme, oli entinen saaristolaislaiva »Leimu», jolla ennen olimme kulkeneet läntisessä saaristossa Helsingistä Turkuun. Näköala oli tavallaan sama, mutta kuitenkin niin erilainen. Onhan tässäkin aava rannaton meri edessä, oli kallioita ja kareja ja merimerkkejä ja puhalsihan ulapalta raitis, viileä merituuli. Mutta ei se meri kuitenkaan ole Suomenlahden meri. Eivät nyt ensiksikin nuo kalliot ole noita oikean meren kallioita. Harmaita ne ovat ja ikäviä eikä niissä ole sitä ryhtiä, mikä on esim. Hangon edustalla olevissa, punaiselta paistavissa kivilouhuissa. Ei ole meressä sitä kirkkautta, mikä on suolaisen meren vihertävässä pinnassa. Ja sitten on laine niin siivo ja kevyt, vaikka se kyllä voinee olla äkäinen ja vaarallinen. Ei ole sanalla sanoen sitä suuruutta ja voimaa, ei sitä vaihtelua, ei sitä ikuisen levottomuuden leimaa, mikä oikeaa merta kulkiessa sen tyynenäkin ollen aina tuon tuostakin sydänalaa vihlasee ja selkäpiitä karmasee. Turhaan hakee Laatokkata kulkiessa siitä sitä vaikutusta, mikä valtaa mielen, kun esim. Helsingistä tai Hangosta merelle urkenee. Laatokka on kuin onkin suurempi sisäjärvi, saareton Saimaa. En minä ainakaan merielämästä nauttiakseni lähtisi sitä Laatokalle nauttimaan. Siihen aikaan kuin Laatokka oli—niinkuin sanotaan olleen—yhtäältä yhteydessä Jäämeren kanssa ja toisaalta Suomenlahden—se olisi ollut toista.

* * * * *

Mutta on se Laatokallakin ihmeensä, jonka vertaista ei ole monellakaan merellä,—on Valamonsa. Se on helmi, saarien helmi, jonka kirkkautta kuitenkin, ainakin meikäläisten silmissä himmentävät sen kehykset—tarkoitan luostarilaitoksia. Mutta sittenkin!

Vaikka ei olekaan oikeauskoinen, niin voi kuitenkin ymmärtää ne tunteet, joilla toivioretkeläiset meren pintaa liukuen katselevat tuota aaltojen sinestä nousevaa toiveittensa saarta ja sen kirkkojen kimmelteleviä ristejä ja kullalle hohtavia kupooleja. Ne nousevat heidän eteensä ensin ristit merestä, sitten kupoolit, sitten metsän ranta ja kohta koko saari luvaten lohdutusta ja anteeksi antamusta. Kreikkalais-katoolinen on herkkä mieleltään, hänen uskontonsa on tunnetta, ja sitä on tämä näky omansa mitä suurimmassa määrässä tyydyttämään. On ihme, ett'eivät karjalaiset, jotka vieläkin, ainakin eräissä paikoin, runoja sepittelevät, ole mitään laulaneet Valamosta ja matkasta sinne. Ehkä on syynä siihen se, että kristinusko heidän omistamassaan muodossa on liika vähän heidän sisimpään olentoonsa tunkeutunut. Olen kuitenkin kuullut karjalaisten naisten kertovan pyhiinvaelluksistaan sekä Valamoon että Solovetskoihin tavalla, joka osoittaa, että noilla monastereilla on ollut viehätyksensä heihin juuri tuon omituisen ihanan, meren keskessä sijaitsevan asemansakin vuoksi.

Somempaa satamaa ja viehättävämpää maallenousupaikkaa kuin Valamossa lienee harvassa. Se on nyt suorastaan ihanne siitä, mitä pohjoismaisesta maisemasta luonto ja ihmiskädet voivat saada aikaan. Suomalaisen luonnon heikkous on sen yksitoikkoisuus. Meidän kaikkein kauneimmat näköalat kärsivät sen vaihtelun puutetta, jota viljelys ja asutus suopi. Etelämaisten maisemain suuri viehätys on siinä värien rikkaudessa, jota pellot, puutarhat, kaupungit ja nuo kaikkialle sirotetut valkoset talot synnyttävät. Erämaa ja kulttuuri täydentävät toisiaan Valamossa. Siinä on tuo synkkä viheriän ruskea havumetsäpohja ja nuo harmaat rantakalliot, mutta niitä ympäröivät puutarhat. Vaikka paikka on hiljaisuudelle ja rauhalle pyhitetty, tekee satamaan tulo milt'ei iloisen vaikutuksen.

Heti sataman suussa on pienoisella saarella vaalean viheriä kirkko ja sen vieressä joitain vaaleita rakennuksia. Joka kallion kielekkeellä on somia rukoushuoneita kuin huvimajoja. Siellä täällä viehättävien pikku lahdelmien poukamissa on venehuoneita ja työpajain näköisiä lautamajoja. Laivasillalla on vilkasta liikettä, sillä juuri ennen meitä on toinen laiva Sortavalasta saapunut sinne tuoden täytensä laulujuhlalaisia, joita nyt pienillä venheillä lähdetään soutamaan Valamon saaren merkillisimpiä paikkoja näkemään. Päivä on tyven ja aurinko paistaa ja ylinnä tässä iloisessa maisemassa, joka näyttää olevan kuin meitä huvimatkailijoita varten luotu, hallitsee rannan korkealla äyräällä oleva luostarin kirkko, jonka monet tornit ja tornipallot säteilevät auringon valossa niin, että silmää häikäisee. Kun laiva on laskenut rantaan ja me mukavia, korkeita kiviportaita nousemme luostariin, pysyy mielessä yhäkin vielä tunne hilpeyttä ja iloisuutta. Siinä on puutarhoja, kukkivia taimilavoja, hyvin hoidetuita käytäviä, outoja puita ja etelämaisia kasveja, ja kaikki tämä on suomalaisen maiseman keskellä, vaikka se yhtä hyvin voisi olla jossain Välimeren rannikolla, jossain noista satumaisista rivieran paratiisilinnoista.

Mutta siihen, muurien ulkopuolelle, pysähtyykin vertailun mahdollisuus. Niin pian kun ollaan muurien sisällä, on lumous kadonnut. Kadun melkein, ett'en pysynyt ulkopuolella. Luostarin pihaan tultua ei olla enää Suomessa, ei olla Välimeren rannalla; ollaan venäläisessä monasterissa ja mieliala käy masennuksiinsa.

En tiedä oikein, miksi se niin käy, mutta kovin surumielisen vaikutuksen saan siitä, mitä näen. Tulleeko se siitä vertailusta, jonka ehdottomasti tulen tehneeksi ennen Italiassa näkemieni katoolisten luostarien ja tämän luostarin välillä. Siellä oli pihan ympärillä pylvästöitä, joissa jokainen pilari oli taideteos, täällä sileä seinä kuin kasarmissa ja uuvuttavan pitkä rivi yksitoikkoisia ikkunoita. Siellä oli kirkko kaunis ja sopusuhtainen, täällä on se korea ja rakenteeltaan raskas, jota ulkonaisen kiillon paljous turhaan koettaa kevennellä. Kirkon sisusta oli siellä täynnä vanhoja, suurten taiteilijain tekemiä maalauksia, täällä ovat kuvat räikein värin tehtyjä, öljypainoskuvain kaltaisia. Siellä laskettiin kirkon kalleuksien arvo niiden taiteellisen tekotavan mukaan, täällä on pääpaino kullan, hopean ja kalliiden kivien painossa.

Mutta kaikista surunvoittoisimmin vaikuttaa täällä samoin kuin kaikissa luostareissa yleensä itse luostarin asujamisto. Onhan se tavallaan suuri aate tuo maailmasta eroaminen, eikähän elämäänsä kyllästyneiden puolesta voi olla iloitsematta siitä, että on olemassa tällaisia tyyniä satamia, joihin elämän ulapoilla haaksirikkoon joutuneet voivat vetäytyä. Mutta kun näkee sadoittain nuoria miehiä, pitkätukkaisina ja pitkäpartaisina, uupunein askelin, kalpein poskin ja sammunein silmin, joissa elämän tulen pitäisi palaa, astelevan korkeiden muurien välissä, niin käy sydän kipeäksi ja rintaa painaa. Siinä on jotain sairaaloista koko tuossa järjestelmässä, jotain kieroa koko suunnassa. Luostareissa vieraillessani on minulle usein tullut mieleen ajatus, että pitäisi maalata suurilla kirjaimilla niiden pääoven päälle: »Menkäät kaikkeen maailmaan ja opettakaat kaikkea kansaa!» Se johtuu mieleen Valamossakin ja sen ajatuksen valossa ei tuo ihana saari, jonka somistamiseen ja viljelemiseen on niin äärettömän paljon ihmisvoimaa uhrattu, ja josta hurskaiden rikkauksilla on saatu niin arvaamattoman kallisarvoinen helmi, enää kykene äskeisen ihailevan innostuksen tunnetta ylläpitämään. Turhaan kävelee siellä noita sileitä teitä, jotka saattavat yhdestä runollisesta paikasta toiseen, turhaan antaa siellä soudattaa itseään saaresta saareen ja niemestä niemeen. Ei ota mieli tyytyäkseen, vaan ikävöi pois raikkaampiin oloihin. Ja helpoituksen huokaus pääsee rinnasta, kun laiva taas tupruavin piipuin keinuu Laatokan ulapalla ja reipas sekakööri toisesta laivasta virittää iloisen säveleen.

YÖLLINEN KONSERTTI KOUVOLASSA

(RAUTATIETUNNELMA VUODELTA 1890.)

»Päivälehti», syyskuun 1 p:nä 1890.

Olen istunut koko yön kolmannen luokan vaunussa ja nauttinut sanomattomasti kuunnellessani pyörien soittamia suloisia skaaloja. Joskus kyllä on ruumis tahtonut solahtaa pitkäkseen penkille ja pää vaipua ikäänkuin varkain seinää vasten. Ja on hetkiä, jolloin olen lakannut kuulemasta, ja silmäni ummistuvat. Kuvailen, että ehkä jo heretään ehkä saan nukkua, tai edes torkkua. Mutta samassa jo saan huomata, että minä olen paneutunut itsensä soittokoneen päälle. Karahutetaan vekselin yli, allani kirkuu ja karjuu, koko piano nytkähtelee ja minun täytyy uudelleen nousta istualleen nauttimaan kotimaisesta musiikista, joka milloin soi rautasiltain bassona, milloin kiilautuu ylös kimeimpään diskantiin lyhyitten kiskojen kohdalla.

Ja miks' en minä nauttisi! Onhan yö niin kaunis, taivaan ranta niin kirkas ja haaveelliset usmapilvet harhailevat järvistä niityille ja niityiltä metsiin, tien varrella. Suloiset tunteet vaeltavat selkäpiitäni pitkin ja karsivat hekumallisella kylmyydellään koko ruumistani.

Harvoin tarjoutuu kesäaikana tilaisuutta taidenautintoon, mietin minä. Minä nyt vaan voitan väsymykseni ja pakoitan itseni istumaan valveilla koko yön. Saanhan sitäpaitse nukkua Kouvolassa vähintäin viisi tuntia.

Jokainen, joka on nauttinut rautatiematkasta yöjunissa, hän tuntee, kuinka haikealla mielellä astuu rauhaiselle, hiljaiselle asemalle, jossa ei kuulu muuta kuin poispakenevan junan laimeneva jyrinä. Kuinka minä kadehdin seisoessani Kouvolan asemasillalla niitä onnen suosimia, jotka olin juurikään jättänyt junaan ja jotka saivat jatkaa matkaansa Pietariin saakka ja vasta aamulla tarvitsisivat lähteä ulos vaunujen runollisuudesta. En voinut olla ajattelematta heitä katkeruudella, kun saavat nytkyä siellä oikeaan ja vasempaan, huumaantua ja suloisesti väsyä, sillaikaa kuin minun täytyy mennä nukkumaan vuoteelleni, missä minulla luultavasti ei ole kuultavana muuta kuin kammottava, tuudittava haudan hiljaisuus. Jotenkin alakuloisena, melkein synkkänä istuin sentähden odotushuoneen rappusille ja toivoin, että jos Kuopion juna jo pian lähtisi, niin minun ei tarvitsisi kitua soiton puutteessa. Kyllähän tuolta metsästä kuului lehmän kellojen kilinä ja rastas sirautteli lehdossa toisella puolen rataa. Humisivat sähkölangatkin syviä ja surullisia rinta-ääniään. Mutta mikä epäsointu, mikä korvia särkevä vastakohta, mikä heikommuus—junamusiikkiin verrattuna!

Tyytymättömyyteni oli kuitenkin liika aikainen. Lepo ja yörauha ovat sopivat ainoastaan jokapäiväisessä elämässä. Matkustajan, varsinkin huvimatkailijan täytyy saada huvitusta ja hauskaa virkistystä aina ja jokapaikassa, yksin yölläkin ja odotuspaikoissakin. Ett'ei nykyajan sivistyneen ihmisen tarvitsisi kitua niiden puutteessa, on rautatiehallitus toimeenpannut yöllisiä konsertteja Kouvolan muuten ikävällä asemalla. Minä en niistä tiennyt mitään, ja sentähden oli sekä hämmästykseni että iloni vilpitön.

Vähän matkaa itse asemahuoneesta länteenpäin on olemassa puinen rakennus, yömaja matkustajia varten. Kun tulin toisen luokan makuuhuoneeseen, en ensiksi huomannut mitään erikoista. Suuri, korkea sali, jonka kattoa kannattavat useat pilarit, kaksi kaakeliuunia, useita isoja ikkunoita ja pitkin seinävieriä makuusijoja, joista toiset ovat tyhjiä, toisissa lepää jo yövieraita. Minulla kun on sattumalta tyyny ja villapeite mukana, niin lasken vuoteelle, jossa niitä ei ennestään ole ja alan riisuutua. Häpeäkseni täytyy minun tunnustaa, että minua raukasee ja minä ajattelen melkein mielihyvällä hetikohta lähestyvää lepohetkeäni. Olen kokonaan unohtanut äskeisen innostukseni rautatiemusiikkiin. Kaikki henkiset taipumukseni ovat haihtuneet, minä olen täydellinen materialisti.

Melkein rentonani heittäydyn minä selälleni sänkyyn. Mutta lennän samassa istualleni. Minä, joka luulen tulleeni rauhalliseen vuoteeseen, olenkin hypännyt soittokoneen päälle. Se parkuu, narahtelee vikisee ja kitisee. Ja yhä uusia ääniä, niinpiankun vaan hiukankaan liikahdan. Eikä ainoastaan minun kohdallani, vaan joka haaralta muuallakin kuuluu suuressa hämärässä salissa samanlaista mystillistä soittoa. Joka sänky on pelikalu, jokainen yövieras on taiteilija. He käännähtelevät ja väännähtelevät ja kun yksi alkaa, niin toinen lopettaa. Ei pitkään aikaan hetkenkään hiljaisuutta. Samat hurmaavat säveleet, välistä voimakkaampina, välistä heikompina.

Ensi hämmästyksestä selvittyäni käyn tutkimaan tätä omituisen outoa ilmiötä ja kiiruhdan nyt heti kohta selittämään tutkimusteni tulokset.

Vuoteeni on tosin ensi silmäyksellä sellaisen vuoteen näköinen, joita matkailijayhdistyksen toimesta on kaukaisissa maaseutukievareissa, esim. Kajaanin ja Iisalmen välillä, ja joita työntää kiinni ja vetää auki mielensä mukaan. Mutta kun sitä kauvemmin katselee, niin muistuttaa se elävästi jättiläisvirsseliä eli käsiharmoonikkaa. Ääni ei kuitenkaan tule palkeista, koska niitä ei ole, vaan jalkain kihnauksesta tosiaan vastaan. Sekä siinä suhteessa että myöskin jalkain paljouteen nähden muistuttavat nämä soittovuoteet mahdottoman suuria heinäsirkkoja.

Uneni on tietysti kokonaan haihtunut. Ei ole makaamista ajatteleminenkaan. Sirkat sirittävät koko yön, lakkaamatta, uupumatta. Joskus aikoo tulla hiljaisuus. Nähtävästi koettelevat soittomiehet pitää paussia. Ainoastaan heikko narinan sekainen pianissimovikinä kuuluu jostain etäisestä nurkasta toisella puolen huonetta. Luulen jo kaikkien nukkuvan ja minäkin jo yritän ummistaa silmäni. Mutta samassa parahtaa vierustoverini virsseli forte fortissimoon, kun hän, sattumaltako vai tahallaan, en tiedä, pyörähtää yhdeltä kyleltään toiselle. Se on merkki hänen takanaan olevalle, ja niinkuin suuressa orkesterissa innostuvat kaikki soittokoneet yhteen ainoaan suureen ja mahtavaan säveleen. Soittoniekat peppuroivat haltioissaan, potkivat jaloillaan ja heittelevät käsiään, nousevat istualleen pörröllä päin ja katsovat toisiaan vihaisin silmin.

Kun ne tekevät samalla lailla oikeissakin konserteissa, niin voin olla täydellisesti tyytyväinen. Melua voi joskus sanoa helvetilliseksi, mutta jos en väärin muista, on soittokappale, jonka nimenä on »Hexentanz». Niin, juuri sitähän tämä taitaa ollakin, kun sitä tarkemmin kuuntelen.

Viisi tuntia kestää tätä konserttia, jollaisia joka yö pidetään rautatiehallituksen toimesta Kouvolassa. Kun ne lisäksi ovat maksuttomia, niin luulen asettuvani jotenkin laajalle levinneen mielipiteen ilmituojaksi, kiittäessäni rautatiehallitusta näin harvinaisen hauskasti vietetystä yöstä.