Kitabı oku: «Sanomalehtimiesajoiltani», sayfa 13
PYÖRÄRAIVOILIJA
»Uusi Kuvalehti», n:o 9 1898.
Hän on ollut jotenkin siivo ja tasainen mies kaiken elinaikansa. Ei ole tiedetty hänellä olevan mitään erikoisemman raivokkaita intohimoja ja vielä vähemmin mitään varsinaisia paheita. Hänen ruumiinsa ja sielunsa ovat olleet siinä tyynessä tasapainossa, johon joutuu mies, joka on syntynyt kristillisistä vanhemmista, käynyt koulussa luokan ja vuoden, suorittanut täsmälleen tarpeelliset tutkinnot ja päässyt palvelemaan virastossa, jossa edistys on varma, vaikkakaan ei liioin nopea. Ei koskaan ollut hänen elämässään suurempia mullistuksia tapahtunut eikä niitä näyttänyt olevan odotettavissakaan.
Mutta ei kenessäkään ole toteutunut sananlasku, että tyynessä vedessä ne suurimmat kalat kutevat, paremmin kuin hänessä. Häntä hallitsee eräs intohimo, melkein raivo, joka tosin ei vielä ole vienyt häntä perikatoon, vaikka onkin jo hänet hyvin sen partaalle ajanut.
Milloin hullu koira häntä purasi, ei voi varmuudella sanoa, mutta jo viime kevännä, vähää ennen polkupyöräajokauden alkamista, rupesi hänessä ilmaantumaan arveluttavia oireita. Hän kävi alakuloiseksi, harvasanaiseksi, ei tuntenut kaikistellen tovereitaan kadulla, teki tuon tuostakin tehtävänsä hulluin päin virastossaan, ja tavattiin vähäväliä seisomassa kasvot synkkinä milloin Stockmanin, milloin Brandt & Blombergin, milloin Suomen Polkupyöräliikkeen ikkunassa. Alussa hän nähtävästi koetti taistella miehuullisesti tautia vastaan, puhui halveksivasti polkupyörällä ajamisesta, vakuutti muitakin siitä, että se on vain sitä viimeistä muotihulluutta, joka pian on menevä ohi. Mutta silmät päässä tuijottaen ja kasvot kankeina pidätetystä uteliaisuudesta kuunteli hän pyörämiesten keskusteluja heidän teräsratsustaan ja kesällä aikomista retkistään.
Jo kauvan sitten oli hän kuitenkin salaisessa mielessään päättänyt ostaa pyörän eikä kysymys nyt enää ollut muusta kuin siitä, /minkä/ pyörän hän ostaisi. Hänestä olivat ne kaikki yhtä hyviä, vaikka hän kuinkakin olisi niitä tarkastellut, sekä suuhun että hännän alle, ja antanut niiden, polkimista kädellä pyörittäen, ravata paikoillaan kauppapuodin lattialla. Mutta kaikkien muiden mielestä olivat kaikki muut pyörät kelvottomia paitse tietysti se ainoa, joka on paras kaikista—itsekunkin oma pyörä.
Vihdoin löi vapautuksen hetki ja hän osti »Columbian», uusimman ja uudenaikaisimman viime kevännä.
Sen kautta oli hän päässyt pahasta painajaisesta, mikä pyörä olisi ostettava. Mutta nyt oli häneen painajaisen sijasta mennyt »heittäjä» ja sen vallassa on hän yhä vieläkin.
Pyöräkoiran purema vaikuttaa hitaasti, mutta varmasti. »Heittäjä» saa vaan vähitellen uhrinsa valtaansa.
Naama happamena, suu väännyksissä, koko ruumis siinä asennossa—hartiat korvissa ja pää olkapäiden välissä—kuin jos olisi hyvin pahaa rohtoa ottanut eikä saisi sitä alas niellyksi, töyttäilee hän ensin maneesissa seinästä seinään ja sitten Kaisaniemen kentällä puusta puuhun. Vähitellen vakautuu hän, pääsee ikäänkuin parempaan makuun, oppii ajamaan kaduilla ja viertoteillä ja nyt loistavat kasvot jo kauvas tyydytystä, rohkeutta ja itsetietoista iloa, joka on yhtä vilpitöntä kuin koulupojan ensimäinen humala-ilo. Sydämessään hihkasee vanha mies, hihkaseisi ääneenkin, jos ilkeäisi—ja ennättäisi. Sillä juuri silloin, kun riemu on rajattomin, kun kaikki maailman pahuus on vain kalpea muisto, töyttää pyörä ilman mitään ymmärrettävää aihetta kuin hullaantunut, ohjia tottelematon hevonen syyttömän jalkamiehen kimppuun, kaataa hänet maahan ja heittää ratsastajan raviin. Poliisi korjaa hänet sieltä ja sakottaa; naarmuissa on naama, koko ruumis runneltuna ja mieli synkkä ja epätoivoinen.
Ei kuitenkaan synkkä ja epätoivoinen siitä, että ajoi syyttömän päälle ja että jäseniä pakottaa, vaan siitä, ett'ei osannut ajaa ja ett'ei tiedä, jos koskaan oppiikaan. Ehkä se on hänessä synnynnäinen vika, ett'ei opi, ehkä hän aina tulee kaatuilemaan ja ihmisten päälle ajamaan.
Muutamia päivä on hän ajamatta ja jo luulevat toverit, että hän on parantunut ja päässyt taudistaan.
Mutta sittenhän se vasta oikein puhkesikin. Sattui sunnuntai, koko päivä oli vapaa ja jo varhain aamulla hyppäsi hän hevosensa selkään, ajoi autioita katuja, kierti Kaivopuiston, töyttäsi sieltä Esplanaadin kautta Töölööseen, poikkesi Eläintarhaan, polki viertotietä vanhaan kaupunkiin ja sieltä takaisin Kaivopuistoon ja Töölööseen j.n.e. herkeämättömässä kiertokulussa. Päästyään kerran pyörä pyörimään, näytti siltä kuin ei sitä mikään enää olisi saanut pysähtymään.
Eikä sitä ole saanutkaan. Milloin vaan virkatoimet vähänkään myöten antavat, nähdään hänet polkemassa… Hän polkee Sipoot, Espoot, polkee Porvoot… viertotiet, maantiet, jopa metsäpolutkin… polkee kesän kaikkein kuumimmankin, syksyn sateisimmankin, ja olisi polkenut talvenkin, ell'ei pyry olisi nostanut nietoksia eteen.
Talvi kului kuin sairaudessa, itsetiedottomassa horrostilassa niinkuin karhulla, eikä siitä näyttänyt alkavan loppua tullakaan. Kun hän heräsi asemaansa ymmärtämään ja näki yhä vaan lunta satavan, pui hän nyrkkiä taivaalle ja kiroili kinoksia Helsingin kaduilla, jotka eivät muuta kuin kohosivat.
Mutta vihdoin lakkaa lumen tulo, vihdoin alkaa pistää paljasta katua esiin… Jo laskiaisesta on hänen pyöränsä seisonut pumputtuna ja voideltuna hänen huoneessaan. Jo viikkoa ennen kuin ajurit ottivat rattaansa esiin, nähtiin hänet hepoaan rääkkäämässä yökylmän kovettamilla kaduilla.
Hän ajaa nyt varmasti ja vakavasti, ei horju eikä kaadu, näennäisesti tyynenä ja arvokkaana. Mutta verissä palaa kuume, silmissä outo tuli, hänellä on joku paha mielessä. Hän miettii lähteäkseen polkupyöräretkelle ympäri Suomen, ei tyydy enää Helsinkiin ja sen ympäristöihin.
Varmaankin tulette hänet vielä näkemään, milloin siellä, milloin täällä. Jos tyynenä kesäisenä yönä käyskelette maantien viertä ja kuuntelette käen kukuntaa tai lahorastaan laulua… jos korvaanne sattuu sähisevä ääni… jos sieltä karkaa esiin, sieramet suurina, suu auki, silmät kuin vihasta veripunaisina joku outo olento… vapiskaa häntä, varokaa itseänne, hypätkää ravin taa, se on hän… hän voi purra teitä ohi mennessänne… hänen raivonsa voi tarttua teihinkin!
KÄYNTI "HERÄTTÄJÄN" KOKOUKSESSA
MUUTAMIA VAIKUTUKSIA POHJANMAALTA
»Uusi Kuvalehti» n:o 22 1900.
Vanhan herännäisyyden merkitystä kansalliseen kehitykseemme nähden on viime aikoina alettu yhä selvemmin ymmärtää. Ylen suuret ovatkin sen vaikutukset varsinkin Savossa ja Pohjanmaalla olleet. Saattaa sanoa, että siitä vielä tänäkin päivänä tuntuu voimaa siinä vainiossa, johon kulttuuri kylvää, tuntuu niilläkin paikkakunnilla, joilla liike liikkeenä jo aikoja sitten on kadonnut. Se on tullut näkyviin varsinkin viime aikoina. Tuskinpa missään muualla maassamme lienee harrastus valtiollisiin asioihin ja selvyys siitä, mitä asema tätä nykyä vaatii, niin virkeä kuin niissä seuduissa, joissa herännäisyys vielä vaikuttaa. Se tulee tietysti siitä, että tämä liike on ollut alunpitäen ei ainoastaan uskonnollisesti, vaan yleensä aatteellisesti herättävää laatua. Elävä uskonnollinen tunne pitää vireillä järkähtämättömiä siveellisiä periaatteita, kannattaa käsitystä oikeudesta ja totuudesta ja vaatii niiden toteuttamista sekä yksityisessä elämässä että myöskin julkisessa. Niiden loukkaaminen vaikuttaa siis välittömämmin sellaiseen mieleen, jossa tunne tästä on herkkä.
Viime kesänä olivat »heränneet» kokoontuneet tavanmukaiseen suureen vuosikokoukseensa Lapualle. Tästä kokouksesta saamistani vaikutuksista pyydän saada muutamin sanoin kertoa.
* * * * *
Kokous pidettiin ihanimmalla Pohjanmaalla kesän ihanimmillaan ollessa, heinäkuun 5 p:nä. Sisä- ja rantasuomalaiset pitävät yleensä Pohjanmaan seutuja rumina eivätkähän pohjalaiset itsekään vaadi mitään kauneuden palkintoa lakeuksilleen. Mutta kaikkihan on niinkuin sitä katsoo. Ja kun minä Lapuan kirkonkylän takana olevalta harjaanteelta katsoin lakeutta edessäni, niin oli se sillä kertaa minusta kaunein näköala mitä aikoihin olin nähnyt. Ei mikään maisema ole itsessään kaunis, kaunis on se vain sikäli, kuin siinä on karaktääriä, leimaa. Onhan niitä meillä metsiä, on järviä, on välistä aivan ikäväksi asti tuota synkän sinistä ja sitä ruskean harmaata, josta siellä täällä pilkoittaa joku vihreä tai kellahtava ruispelto. Mutta harvassa on tuollaista rannatonta lakeutta, yhtä ainoata vihreätä viljelysmerta, harvassa noin paljon ja noin upeita suuria, varakkaita taloja. Mikä ääretön määrä työtä siinä onkaan mahdettu vuosisatain kuluessa tehdä, ennenkun viljelys on saatu sille kannalle, millä se siinä nyt on edessämme. Sillä se on ollut korpea ja se on ollut suota ja nevaa, siinä on taisteltu vilua ja hallaa vastaan ehkä enemmän kuin missään muualla. Että Suomen karu luonto on siihen määrin saanut luvan muotoaan muuttaa ja taipua inhimillisen tahdon alle, se on sellainen todistus tämän kansan tarmosta, että tuntuu loukkaukselta epäillä sen tulevaisuutta millä muullakin alalla tahansa, kun se vaan tahtoo tämän tulevaisuutensa puolesta jotain tehdä. Sitä enemmän, kun ne eivät ole orjat, jotka ovat tässä raataneet, eivät herrain rengit eivätkä suurten kartanojen kidutetut muonamiehet, vaan vapaat talolliset omilla konnuillaan omine väkineen, omine poikineen ja tyttärineen. Ja se työ jatkuu yhäkin. Yhä uusia ojia kaivetaan, yhä uusia maanalaisia kantoja ja juuria kiskotaan päivänvaloon. Tuskin on maata niin huonoa, suota niin rahkaista, jota ei pakotettaisi viljaa lainehtimaan ja karjalaumoja selässään kantamaan. Yhä uusia asuntoja ilmaantuu, yhä tihenee asutus ja kirkonkylä laajenee, muuttuen vähitellen, kaupungiksi, sellaiseksi maata viljeleväksi kaupungiksi, joita tapaa vanhain kulttuurimaiden parhailla viljelysseuduilla. Se on kuin kuva tulevasta Suomesta. Ja eikö maisema, joka tätä tulkitsee, olisi kaunis?
Mutta onhan se sitäpaitse itsessäänkin kaunis mitä ihanimman kesäillan valossa, kiedottuna hienoon kytösavun huntuun, jota soista tupruilee ja joka suota tuoksuu, tuoksuu noita väkeviä yrttejä, jotka vuosituhansia ovat kukkineet ja kaatuneet ja maaksi maatuneet, mutta joiden hengen nyt tuli eloon herättää.
Se oli komea näky, se oli mahtava maisema.
Mutta komea oli sekin näky, joka meitä seuraavana aamuna kirkolla kohtasi. Kirkko on tavallisestikin pitäjän keskusta, sinne ne kaikki sen tiet johtavat, niinkuin Roomaan muinoin, mistä vaan suinkin pääsevät. Mutta niin näkyvästi, niin ilmeisesti kuin Lapualla tämä aate harvoin toteutuu. Niinkuin säteet tuon laajan lakeuden ympyrän kehästä tuovat tiet kahden joen niemeen, jossa kirkko seisoo. Ja teitä myöten rientää kansaa loppumattomissa jonoissa keskustaa kohti.
Liekö se aikaisemman lapsuuteni ajoilta jäänyt muisto, jolloin vanha körttipuku vielä oli yleinen Savossakin, liekö se se, joka sen tekee, mutta ei minusta ole kansa koskaan oikein kansalta tuntunut ilman tätä vanhaa vaatetusta. Se ei ole vaan muotia, ei vanhaa tapaa tuo puku, sillä on syvemmät juuret. Se ikäänkuin tulkitsee Suomen maalaisväestön luonteen parasta puolta: vakavuutta, yksinkertaisuutta, lujuutta, omintakeisuutta ja omistaan elämistä; Kun näkee tätä pukua kantavain joukossa jonkun tavallisiin ostovaatteihin puetun likaisine urheilupaitoineen, on körttimies hänen rinnallaan kuin ruhtinas.
Tätä ruhtinaallista väkeä oli täynnä kirkkomäki ja kirkko tungoksellaan. Tuskin ihmeekseenkään näki siellä muunlaista pukua. Se oli niin puhdasta, niin kokonaista, niin tyylikästä kuin on vaan se, mikä on vanhaa, koeteltua, horjumatonta. En väsynyt sakastin ovelta katselemasta noita jakaukselle kammatun tukan reunustamia kauniita miesten kasvoja, noita sielukkaita silmiä, noita korkeita otsia, ja sinisten huivien suojasta katselevia naisia heidän virttä veisatessaan. Kuinka monta syvää ilmettä, kuinka paljon totista mietettä ja tyyntä hartautta! Ja millä jännityksellä ne seurasivat saarnaa! Ei missään esiinny ilme ihmisen kasvoissa niin kauniina ja puhtaana kuin jonkun henkisen toiminnan kestäessä, olkoon se uskonnollista tai muuta aatteellista laatua. Ken tahtoisi kuvata Suomen kansaa sen ihanteellisessa ilmestysmuodossa, hän katselkoon sitä kasvoihin jumalanpalveluksen aikana maalaiskirkossa, kun se kuuntelee jonkun ihailemansa opettajan esitystä.
Vaikutusta lisäsivät ne muistot, jotka olivat tähän ympäristöön kiinnitetyt. Oltiin Lapualla, Niilo Kustaa Malmbergin vanhassa pitäjässä, samassa kirkossa, jossa hän oli luihin ja ytimiin tärisyttänyt sen ajan raainta rahvasta, kesyttänyt karhut, ajanut sudet lammaskarsinaan ja sinne telkinnyt katumusta tekemään. Hänen kuoltuaan ja muiden vanhain johtajain kuoltua oli lauma hajaantunut, harrastus laimentunut. Mutta nyt on hänen poikansa taas järjestänyt joukon, puhaltanut siihen uutta tietoisuutta itsestään, uudistanut vanhat tavat ja sovittanut ne uuden ajan vaatimuksiin—se oli hän, joka saarnasi. Ja vanhat miehet sanoivat kuulevansa esityksessä isän kaikua pojassa.
Kun jumalanpalvelus oli päättynyt, oli määrä kokoontua varsinaiseen juhlaan. Se pidettiin Sinninmäen talossa, noin puolitoista peninkulmaa kirkolta nevojen takana. Tie sinne kulki kilometrittäin yhtenä suorana viivana ja niin pitkältä kuin silmä kantoi oli hevosta hevosen takana ja jalkaväkeä tie täynnä, yhä sankemmissa ryhmissä, kuta lähemmä kokouspaikkaa tultiin. Oli polkupyöräilijöitäkin körttitakissa ja kurpposkengissä. Tuntui kuin ei maailmassa olisi muuta kansaa ollutkaan kuin tätä herännyttä. Tuli herroja vastaan, joitain valtion virkamiehiä. Saivat ajaa syrjään ja odottaa, silmässä kummasteleva katse, vaikkakin huulilla yritys yleenkatseelliseen hymyyn. Toiset olivat ajat nyt, toiset yli puoli vuosisataa sitten, kun noiden isät kulettivat näiden poikia käräjissä korkean esivallan käskystä.
Tulin ajatelleeksi monia muita kesäisiä juhlia, joihin kansa rientää. Kansako? Harvoin niissä kansaa näkee, varsinaista kansaa. Onko niissä jotain, joka on kansalle vierasta, laulujuhlissa ja sen semmoisissa? Onko tässä jotain, joka on enemmän sen omaa henkeä? Jotain siinä lienee, ei vaan vanhaa tapaa, joka saattaa tuhannet jättämään työnsä, sadat valjastamaan hevosensa tuntemattomien kyyditsemiseksi ja ravitsemiseksi. Hevosia oli seisonut kirkkomäellä valmiina viemään ketä vain halutti rattaille astua. Eikä ollut ero sillä kuuluiko »joukkoon» tai ei. Kaikki otettiin vastaan yhtä vieraanvaraisesti.
Talo, johon tulimme, oli noita pulskia pohjalaisia, joita sanottaisiin hoveiksi Savossa. En tiedä, liekö se varustautunut vastaanottamaan väkijoukkoa, joka nousi ainakin pariin tuhanteen henkeen, mutta jota toiset arvioivat enemmäksikin. Vaan tungosta ei ollut huomattavissa. Mihin lienevät nuo hevoset ja kärryt kadonneetkin, kuka lienee niiden tuloa ja menoa järjestänyt, ne ajoivat esiin, pujottelivat ja ajoivat taas pois pihalta niinkuin jonkun suurkaupungin taitavimman poliisimestarin käden viittauksesta. Ja kun minä kaikessa tahdoin nähdä näitä ihmisiä yhdistävän aatteen vaikutusta, niin sallittakoon minun nähdä se tässäkin. Ja minä näin sen vielä siinä tyyneydessä ja hiljaisuudessa, millä tämä väki liikkui kartanolla ja huoneissa. Ei mitään tungosta syötäessä, ei mitään ruokapuuhassa, kukin tiesi aikansa, otti siitä vaarin ja poistui. Ja kaikki se ilman näkyviä marsalkkoja ja juhlamenojen ohjaajia.
Talo oli metsäisessä aavan lakeuden niemessä. Puuttomalta Pohjanmaalta oli tultu kuin jonnekin Savoon suuren selän rannalle, josta aittojen lomitse, pirtin peräitse ja kaivon vintin kahden puolen siinti autereinen ulappa tuolla kaukana toisen rannan rajoittamana. Tuvan takana kohosi komea havumäki. Sinne vei tie huoneiden välitse. Tie oli hiekoitettu ja viitotettu kuusilla ja koivuilla, jotka estivät näkemästä kujia ja takapihoja. Seurasin väkeä, jota valui sinne valumistaan sitä mukaa kuin talon puolesta tarjotut tervetuliaiset oli nautittu.
Olivatpa osanneetkin valita paikan! »Juhlakenttä» koristelematon, mutta mitä viehättävin ajatella voi, oli niittypelto metsän keskessä, jonka toiseen laitaan oli kuusikon rintaan pienoisen kallion alle rakennettu »puhujalava», viheriällä hiukan koristettu. Kentällä ei ollut muita istumasijoja kuin nurmikko, johon seuraväki oli asettunut taajaan ryhmään, naiset vasemmalle puolelle lavaa ja miehet oikealle; etäämpänä olevat istuivat ojien reunalla niin paljon kuin tilaa riitti.
Se oli mitä omituisin näkö tuo kaksivärinen ryhmä, synkän sininen ja ruskean harmaa, selkä selän takana, pää päässään kiinni. Niistä ei voinut erottaa nuoria eikä vanhoja, sillä syrjittäinkin kääntyneet kasvot peitti kankea huivi. Koetit ruumiin rakennuksesta arvata jotain, päättelit tuota vanhaksi vaimoksi, mutta kun eteen kiersit, pilkistivät huivin alta mitä kirkkaimmat silmät ja mitä heleimmät posket. Lapsetkin, niin pojat kuin tytötkin, olivat puetut kuin aikuiset—pienois-ihmisiä, nukkeja—samallaiseen, joskin vähän pienempään muottiin valetuita. Pieni vivahdus humoristisuuteen korotti vaan vaikutusta, lisäsi myötätuntoisuutta. Siellä täällä häiritsi kokonaisuutta joku ryhmä uteliasta herrasväkeä, joku ylioppilaslakki, joku olkihattu, vaalea urheilupuku tai värikäs päivävarjo outona vastakohtana.
Ei ollut minusta lavakaan oikein »tyylissä», ei oikein sopusoinnussa ympäristön kanssa. Se muistutti liiaksi uudenaikaisia kansan- ja laulujuhlia. Joku kivi, joku kallion reuna, hirsikoko tai kaatunut puu—nehän olivat ennen vanhaan olleet saarnastuoleja. Lavaa käyttivät vain papit; kun kansan miehet puhuivat, seisoivat he sen juurella.
Hymisi virren veisuu vastaamme lähestyessämme. Sitä oli vakituinen »naiskööri» kannattamassa, mutta kaikki ottivat siihen osaa enemmän tai vähemmän. Tuskin oli yksi virsi loppunut, sammunut, kuin tuikahti uusi, ensin heikkona, yhden ainoan äänen kannattamana, joka paloi kuin tuli pienessä tuijussa, mutta siitä yleni ja sytytti toisia itseensä yhtymään. Lopulta, kun olivat ehtineet saada selkoa numerosta ja sen virsikirjastaan löytäneet, yhtyivät siihen miehetkin. Virsi ei voi jymistä eikä tehdä valtavampaa vaikutusta, mutta se sointuu erinomaisesti yhteen Suomen luonnon kanssa. Surullinen kansanlaulu puhtaimmassa ja alkuperäisimmässä muodossaan ja virsi, henkensä puolesta niin läheistä sukua toisilleen, seuraavat rytmissään rantaimme rajaviivoja, viihtyvät parhaiten veneessä tai metsäpolulla, joka koivistossa kulkee. Virsi ei pyri murtautumaan toisiin taloihin ja vieraihin kyliin niinkuin uudenaikainen torvisoitto, eikä tule esiin töytähdellen pianissimojen ja fortissimojen kanssa niinkuin usein kvartettilaulu; virsi joko kuuluu kokonaan tai ei kuulu ollenkaan. Tuntuu kuin se nousisi enemmän ylöspäin kuin laajalle leviäisi. Vaan vaikka se onkin niin vähän vaihtelevaa, tulkitsee se kuitenkin mitä erilaisimpia tunteita. Iloahan siinä ei juuri ole, riemua ei juuri ollenkaan, mutta siinä on kiitollisuutta, tyytyväisyyttä ja ennen kaikkea toivoa.
Odotin suurella uteliaisuudella puhujoita. Niissähän se on ollut herännäisliikkeen voima, sen kansanpuhujissa. Malmbergit, Lagukset, Durchmannit, Bergit, Ruotsalaiset, Niskaset—elävä sana, elävä esitys, joita kuulemaan vaellettiin maan äärestä toiseen saamaan sisältöä tyhjentyneelle sielulle, vahvistusta horjuvalle mielelle. En voi vertailla entisiä nykyisiin, mutta sen voi huomata, että muistot elivät ja että muistoja kunnioitettiin ja että oli elävä pyrkimys ainakin koettaa pysyä sillä kannalla, johon oli päästy. Periaatteet ovat aikain kuluessa selvinneet, erimielisyydet tasaantuneet, oppi vakautunut. Näyttää kuin koetettaisiin enemmän ylläpitää ja hoitaa vanhaa kuin uutta rakentaa, niinkuin pantaisiin paljon huolta siihen, että aatteet elämässä toteutuvat, että nuorisossa pidetään vireillä puhdas henki, siisti käytös, hyvät tavat. Nykyisen herännäisyysliikkeen tarkoitus näyttää olevan n.s. käytännöllinen kristillisyys ja semmoisena on sillä ylen suuri yhteiskunnallinen ja siitä seurauksena isänmaallinen merkitys. Ulkonainen hyvinvointi on siitä uutteruuden, säännöllisen elämän, keskinäisen avuliaisuuden ja keskinäisen kurinpidon tuloksena. Hyvin harva heränneistä esim. lähtee Ameriikkaan ja tätä muuttokuumetta kuulee heidän ankarasti arvostelevan. Että samat tulokset ovat muitakin teitä saavutettavissa, ei vähennä liikkeen ansiota tässä kohden.
Puhujista ovat epäilemättä etevimpiä liikkeen kaksi pääjohtajaa, kirkkoherra Malmberg ja rehtori Rosendal. Jälkimäinen piti kentällä varsinaisen juhlapuheen. Hän on kuin luotu kansanpuhujaksi ja hänen voimakas äänensä ja syvä paatoksensa tempaa ehdottomasti mukaansa. Nuoremmissa papeissa, joita on liikkeeseen liittynyt suuri joukko, tapaa toisissa hehkuvaa intoa, toisissa lämmintä tunnetta ja sitä sisäisen itsensä tuntemisen taitoa, sitä kykyä ymmärtää sielullisia ilmiöitä, niitä arvostella ja tuomitakin, jotka aina ovat olleet tämän liikkeen tunnusmerkkejä ja sitä uudistavia ja ylläpitäviä voimia. Ankara itsekritiikki, kaiken hengellisen valheen viha, kaiken siirappimaisuuden puute—jos saan tuota sanaa käyttää—ne ovat nämä puolet, jotka meidän pietismille sen parhaassa muodossa ovat antaneet sen miehekkään, suoran n.s. »sarkaisen» luonteen ja joiden kautta se niin edullisesti erotakse niin monesta muusta meidän päiväimme hengellisyydestä. Onhan tietysti varjopuoliakin, on ehkä itsekkäisyyttä, toisen tuomitsemista, ahdasmielisyyttä, lahkohenkeä—mutta missäpä liikkeessä tai puolueessa sitä ei olisi.
Miellyttävän vaikutuksen tekivät maallikkopuhujat, jotka vasta toisena päivänä esiintyivät n.s. ulkopuolella ohjelmaa. Useimmalla näistä oli hidas puhe ja kankea kieli, mutta se vain lisäsi ytimekkyyttä ja pontta puheelle. Sanain takana oli aina kokemusta ja omaa mietettä, joka perustui oleelliseen elämään ja otti siitä valaisevia vertauksia. Vaikuttavin puhe niistä monista, joita pidettiin, oli ehkä Malkamäen Lapualta. Esitys oli täynnä hillittyä sisäistä hehkua, joka näytti syvästi vaikuttavan nuorisoon, jolle se oli omistettu. Nuo tuon pienen, tanakan, kalpean miehen sanat antoivat syrjäisellekin aavistuksen siitä kovasta, mutta isällisesti ymmärtävästä kurista, jolla Pohjanmaan tuliset isät pitävät itseään vielä tulisempia poikiaan hyveiden kaitasella polulla.
En voi lopettaa tätä esitystä kertomatta erästä lausetta, joka painui ainaiseksi mieleeni. Keskustellessani erään isännän kanssa tulin lausuneeksi ihmettelyni siitä erinomaisesta ystävällisyydestä ja vieraanvaraisuudesta, jota täällä osotettiin tuiki tuntemattomalle ja arvelin, ett'eikö sentään ole rasittavaa kyyditä ja ruokkia niin lukuisia vieraita ilman kysymystäkään korvauksesta. »Me ollahan siihen totuttu. Ei me pruukata koskahan ottaa maksua, ei ruast' eikä kyyrist' niiltä, jotka kulkevat hengellisisä ja aatteellisisa asioisa.»
Sain tuosta vielä lähtiessänikin loistavan todistuksen. Kun näkivät, että aloin liikkua lähtöpuuhissa, osotettiin minulle valjastettu hevonen, annettiin ohjat käsiin, pyydettiin ajamaan se pappilan seinään ja jättämään siihen, he sen sieltä noutaisivat. Tein niin, ajoin puolitoista peninkulmaa, vein tavarani asemalle ja sidoin hevosen pappilan seinään. En tuntenut miestä eikä mies minua.
Olisivatpa tavat muuallakin maassamme samanlaiset…!
