Kitabı oku: «Sanomalehtimiesajoiltani», sayfa 5

KÄYNTI TALONPOIKAISSÄÄDYN ISTUNNOSSA

»Savo», maaliskuun 27 p:nä 1888.

Kaikki aatelittomat säädyt asustavat näillä valtiopäivillä Ateneum'issa, tuossa tietämättömällä tavalla syntyneessä rakennuksessa, joka kohosi kuin taikalinna meren pohjasta. Viime valtiopäivillä lausuttiin säädyissä mielipahaa tuollaisten talojen rakentamisesta ja huomautettiin niiden tarpeettomuudesta. Mutta vastaukseksi siihen ovat säädyt nyt samaan taloon sijoitetut—säätyhuonetta odottamaan. Ja joka kerta kun he astuvat Ateneum'iin, saavat papit ja talonpojat sydämmensä sulakkeeksi lukea kultakirjaimilla räystään reunaan latinaksi kirjoitetut sanat: /Concordia res parvae crescunt/.

Talonpoikaissäädyn istuntohuone on alimmassa kerroksessa. Se on iso sali, jonka kattoa kannattaa neljä tukevaa pilaria. Ikkunoita on siinä sekä etelää että pohjoista kohti. Itäisellä seinämällä on kuulijain lehteri ja vastapäätä sitä toisella puolen salia suuri ovi, ulos vestibyyliin eli porstuaan. Keskellä lattiaa pilarien välissä ja niiden ulkopuolellakin on suuri joukko pieniä keltasia pulpetteja, yksi kutakin edusmiestä varten. Kansi pulpetissa on jyrkkä ja vino, mutta pienen linkun avulla saadaan se kohoamaan melkein vaakasuoraksi pöydäksi. Kaikkien pulpettien huomio on ikäänkuin käännetty yhtäänne päin, puhemiehen pöytään, joka pohjoisella seinämällä seisoo ylempänä muita. Puhemiehen pöytä on koristettu punasella veralla ja sen takana on kaksi tuolia, toinen puhemiestä, toinen sihteeriä varten. Toisella puolen tätä pöytää on notarion paikka ja toisella tulkin; sen edessä istuvat pikakirjurit kahden pöydän ääressä.

* * * * *

Sali on tyhjä, mutta säädyn kanslian puoleksi aukinaisesta ovesta näkyy pöydän ääressä istuvan kiiltonappiseen frakkiin puettu mies, säädyn sihteeri. Hänen läheisyydessään seisoo kanslisti, jotain kysyen. He kääntelevät papereita, panevat yksiä pois ja ottavat toisia esille. Järjestävät varmaankin tänään esitettäviä asioita.

Iso ovi alkaa aukeilla ja aikaisimmat edusmiehet tulevat sisään. Jos se on joku herrasmies, jolla on silmälasit, niin taivuttaa hän päätään eteenpäin, katsoa maurauttaa huurtuneiden lasien yli ja alkaa niitä sitten pyyhkiä. Hän on hyvin aseettoman näköinen tuossa sähkön huikastessa hänen silmiään kuin päivä huuhkajan. Kun lasit ovat paikoillaan, lähtee hän oven suusta liikkeelle ja jatkaa matkaansa vesikarahvin luo. Riihimäen lähdevettä juopi hän siinä kulauksen toisensa perästä. Ruokalevon päälle se kuivaan suuhun mahtaa maistuakin mainion makealta.

Sill'aikaa on tullut toinen edusmies. Hän on paksu rusthollari, joka vyöryttää itseään eteenpäin varmasti ja vakavasti. Kuuluisi tukevien askelien jymähteleminen, ell'ei lattia olisi niinisessä matossa. Rusthollariakin janottaa ja häntä vetää samalle lähteelle kuin herrasmiestä. He nyökäyttävät molemmat toisilleen päätä vesilasin yli ja sitten tuppaavat he kättä. Sen tehtyään he menevät kukin pulpetilleen. Istuutuessaan katsahtavat he kuulijain lehterille ja herrasmies taivuttaa niskaansa jollekin tuttavalle.

Mutta yhä useammin alkaa aukeilla ovi ja ukkoja tulee kaksittainkin sisään. Muutamilla on mietintöjä ja kirjoja kainalossa, toisilla irtaallaan, toisilla sitä varten laitetuissa kansissa, joihin on kultakirjaimilla painettu: »Propositioner.» Ne pannaan pulpetille, jonka sisässä pää ja kädet vähän aikaa toimivat. Pulpettien päälle on asetettu uusia mietintöjä. Rusthollari ottaa kynän taskustaan, pyöräyttää sen kärkeä suussaan ja kirjoittaa hyvin totisen näköisenä nimensä vihkon ylälaitaan.

Tulleet alkavat muodostaa ryhmiä lattialla. Heidän keskusteluistaan rupeaa syntymään surinaa salissa. Toiset ovat herrasmiesten näköisiä, pitkissä halkohelmatakeissa, toiset käyvät kotikutoverassa, krajeissa ja manseteissa. On niitäkin, joilla on harmaa sarkanuttu ja liivien yläreunan yli käännetty paidan kaulus. Mutta pieksuja ei näy kuin yhdellä ainoalla.—»Tuolla tulee puhemies.»—Hän on kumarahartiainen, pyöreäotsainen, tukeva talonpoika. Mennä jurrittaa juuri ketään tervehtimättä kansliahuoneeseen. Kun hän aukaisee oven, kuuluu sieltä naurua. Ja tietä annettuaan puhemiehelle astuvat sieltä peräkkäin ulos edusmiehet Meurman ja Avellan. Edellinen on varmaankin sanonut jonkun kompasanan, koska jälkimäisen niska vielä pulpetinkin ääressä nyökkäsee. Herra Avellan viittaa luokseen rusthollarin, joka nojaa kyynärpäänsä pulpettiin. Herra Meurman menee toisen istuvan rusthollarin luo ja laskee kätensä hänen selkäänsä. Puhuu hänelle ja kohottaa käsiään, olkapäitään ja silmäkulmiaan hänelle omituisella venäläisellä tavalla. Hän nähtävästi selittää jotain tuiki tärkeää »asianlaitaa». Mutta kun rusthollari on ymmärtänyt asian, niin herra Meurman häntä ystävällisesti taputtaa hartioille. Molemmat rakastavat he rusthollareja ja rusthollarit rakastavat heitä.

–»Onko tuo Castrén!» Hän se on. Hän on juuri tullut sisään ja liittynyt muutamaan ryhmään perempänä salia. Hän seisoo suorana ja hajasäärin. Kalpeanlaiset kasvot tekee sähkövalo vieläkin kalpeammiksi. Mutta silmälasista välähtää se terävästi takaisin. Tavallisesti on herra Castrénilla suuri pinkka kirjoja kädessään, perustuslakeja ja muita lakeja. Nehän ne ovatkin edusmiehen oikeita aseita. Ja mainita sopinee tässä sivumennen, että herra Castrén hyvin taitavasti niitä heiluttaa. Milloin pistää hän yksityisellä pykälällä, milloin lyö vastustajaansa päähän koko valtiopäiväjärjestyksellä, että jymähtää.

* * * * *

Mutta yhtäkkiä kuuluu kolme koputusta puhemiehen pöydän pintaan. Hän on kiivennyt paikoilleen ja istuutunut sihteerin viereen. Ryhmät hajoavat ja kukin kiiruhtaa paikoilleen.

»Puhemiesneuvosta», alkaa tavallisesti herra Slotte, »on ollut koolla ja meerennyt istuntoja pidetteveksi tulevalla viikolla tiistaina ja lauvantaina.—Talmanskonfiransen ha' haft sammanträde o'bistämt att plena ska' hållas i nästa vikka tisdag och lördag.»

Heti kohta sen jälkeen alkaa sihteeri lukea viime istunnon pöytäkirjaa: »Ote talonpoikaissäädyn pöytäkirjasta, joka tehtiin valtiopäivillä Helsingissä, helmikuun 20 päivänä 1888 j.n.e.» Mutta pöytäkirjan lukemista ei tavallisesti kukaan kuuntele. Säädyn jäsenet hommaavat joko pulpettinsa kanssa tai selailevat niitä uusia mietintöjä, joita vahtimestari parhaallaan jakelee kunkin eteen. Levottomimmat, niinkuin esimerkiksi herra Castrén, saattavat jo tehdä pieniä matkustuksia lattialla ja istuinten välisillä käytävillä.

»Onko seedyllä miteen muistuttamista ylösluettua pöytekirjaa vastaan?»

Sääty murahtaa jotain ja puhemies vahvistaa vasaran lyönnillä murahduksen hyväksymiseksi.

Sittenkun se on tehty, antaa sihteeri puhemiehelle käteen jonkun paperin.

»Esiteten ennen pöydelle pantu taalousvaaliokunnan mietintö (se ja se siitä ja siitä asiasta)… fyridragas föryt bordlagda äkonomäj- ytskottes bitänkande» (j.n.e.)

Mietinnössä esitetty asia saattaa olla hyvinkin vähäpätöinen. Tiedetään, että se on yhdellä vasaran iskulla päätetty kaikissa muissa säädyissä. Eikä ole kuulunut ääniä siitä, että asiasta olisi tässäkään säädyssä erimieliä. Toivotaan sentähden ainakin kuulijain lehterillä, että ei synny keskustelua, ei ainakaan pitkää, ja että pian päästään johonkin toiseen paljoa hauskempaan asiaan.

Mutta jos mieli jonkun asian mennä talonpoikaissäädyssä läpi ilman keskustelua, niin pitäisi puhemiehen esittää se varkain, parille kolmelle miehelle kuiskaten ja pyytää heitä, »etteivät virkkaisi kellekään mitään».

Nyt hän on kuitenkin esittänyt asian kuuluvalla äänellä.

»Herra Puhemies!»—»Puhemies!»—»Herr Talman!»—»Herra Puhemies!»

»Herra Puhemies!»—»Talman!»—»Herra Puhe…! Herra Puh.» j.n.e.

Siis kilvan, toinen toisensa uhalla! Kaikillako heillä on jotain sanomista?

Herra »puh.» koettaa panna paperille nimiä, minkä kerkiää, mutta tämä tehtävä käy yli hänen voimiensa…

»Kyllä minun taas taitaa teytyä lukia ylös niitten nimet, kun niitä on niin monta, kuin ovat pyyteneet puheen vuoroa.» Ja sitten hän ne luettelee A:sta O:hon.—Oikein ovat kaikki muut paitsi J., joka ilmoittaa, että hän E:n jälkeen pyysi puheenvuoroa ja T., joka pyysi puheenvuoroa ennen kuin S.

Kappaleen aikaa kyntelee puhemiehen kynän tynkä paperin pintaan Ojasia ja Teittisiä, Hedbergiä ja Svedbergiä. Ja jokaisen vaon välillä hakee lyijykynän pää mehua kielen kärestä, jossa pyörähtää pari kertaa, ennenkun alkaa uuden.

Vihdoin ovat kaikkien puheenvuoroa pyytäneiden nimet »kirjoitetut ylös».

»Edusmies H:lla on puheenvuoro.»

* * * * *

Ja nyt alkaa keskustelu. Keskustelu, josta ainoastaan sen tiedät, mistä se tulee, mutta et sitä, minne se menee. Sen eri vaiheita en yritäkään kertomaan. Se huojuu sinne, huojuu tänne. Kiertää asiata pitkissä soikuloissa niinkuin pyrstötähti aurinkoa. Välistä on niin kaukana siitä, ett'ei luulisi takaisin tulevankaan. Toisen vuoron tulee niin likelle, että näyttää siihen suistuvan ja samassa loppuvan kanssa.

Mutta maailma loppuu, ennenkun keskustelu talonpoikaissäädyssä sellaisesta asiasta, joka jo itsestään on selvä. Juuri kun puhemiehen vasara on pöytään putoamaisillaan keskustelun päättäjäisiksi, kuuluu jostain salin perältä: »Herra Puhemies!» Siellä on joku, joka on keksinyt pienen pikkuruisen vielä täyttämättömän aukon, ja siihen hän kiiruhtaa sormensa pistämään. Kovertelee, kovertelee sitä, suuremmaksi ja suuremmaksi. Toinen ei salli tuota tehtävän ja hän tahtoo täyttää aukon. Yksi liittyy yhteen, toinen toiseen. Mikä »kannattaa», mikä ei »kannata». Eräs sanoo olevansa aivan samaa mieltä »etellisten arvoisain puhujin kanssa, jotka ovat jo ehtineet sanoa paljoa selevemmin ja asiallisemmin sen, mitä minnäi olin aikonna sanno». Ja ett'ei hänen suinkaan epäiltäisi voivan puhua yhtä selvästi ja asiallisesti, niin näyttää hän heti kohta pitkällä puheella toteen sen, että edelliset puhujat todellakin ovat paljoa selvemmin ja asiallisemmin sanoneet sen, minkä hän nyt sanoo.

Toinen taas tahtoo ilmoittaa, että hänen mielipiteensä on peräti päinvastainen kuin edellisen puhujan; jonka tähden hän yhtyy kaikkiin niihin, jotka ovat tätä puhujaa vastustaneet.

Mutta nyt on vanha ukko Päivärinta jo pitkän aikaa osottanut levottomuutta. Hän pyytää puheenvuoroa ja ehdottaa, että keskustelu toki vihdoinkin lopetettaisiin ja herettäisiin yhtä asiaa ijän kaiken »jankkaamasta ja jankkaamasta».—»Hyvä!» huudetaan yli koko salin ja varsinkin yhtyvät siihen sydämmestään kuulijat, jotka ahtaalle lehterille ahtautuneina, takimaiset etumaisten sulkemina, jo kauvan ovat poispäästäkseen odottaneet tämän »kansan näytännön» päättymistä. Mutta vielä on eräällä puhujalla käyttämättä tämänpäiväinen sananvalta. Hän ei sano tahtovansa »kuluttaa säädyn kallista aikaa», mutta pyytää ainoastaan »saada huomauttaa muutamista kielivirheistä suomalaisen mietinnön ponnessa»! Pilkut eivät myöskään ole kaikin paikoin sijoillaan… Nuo hän luettelee ja hänen takanaan istuja häntä täydellisesti kannattaa.

Keskustelun kestäessä ovat edusmiehet salissa koettaneet huvittaa itseään parhaansa mukaan. Mikä heistä on kulettanut sinne seinänvierus-tuoleille emäntänsä, mikä muun tuttavansa. Heitä puhutellaan ja heidän vieressään istutaan. Ja vähä väliä juodaan Riihimäen lähdevettä. Leskimiehet taas, ne näet, joilla on rouvat kotona, lohduttelevat itseään toisella puolella käytävää olevassa »tupakkavaliokunnassa», josta tietävät sähkökellon kutsuvan äänestämään, jahka se aika kerran maailmassa valkiaa.

Kuuntelijat täällä lavalla ovat ehtineet ajatella monenlaisia ajatuksia. Taampana olija on saattanut, jos on sitä tahtonut, laskea jokaisen hivuksen hänen edessään istuvan neitosen leikkotukasta; tuumia, mahtaneeko tuo toinen olla kenenkään kanssa kihloissa; mieltyä hänen vieressään olevaan, unohtaa hänet ja rakastua tähän nuoreen solakkavartaloiseen naiseen, joka on heittänyt hienonahkaisen turkin hartioiltaan ja silloin tällöin katsahtanut mustilla silmillä hänehen, joka on häntä katsonut. Mutta sill'aikaa kun tulkki on melkein sanasta sanaan kertonut aivan vastikään pidetyn puheen, on lehterillä istuja ehtinyt unohtaa mieltymyksensä ja rakkautensa. Hän on haukotellut ensin kouraansa, mutta sitten uljaasti ihan ikkunata vasten.

Missä hänen mielensä menneekin, sitä hän tuskin itsekään tietää, kun vihdoin viimeinkin kuulee puhemiehen sanat:

»Onko keskustelu peettynyt?—Kan diskusionen anses vara afslutad?»

»Herra Puhemies!»

Sun horna nielköön! Mitä ihmettä hänelläkin on vielä?

»Edusmies K:lla on puheenvuoro.»

K. nousee puhumaan niin rauhallisesti kuin olisi keskustelu vasta alussa ja hänen se pohjustettava.

»Kun tämä asia on varsin tärkeää laatua ja kun mielipiteet säädyssä eivät siitä näytä aivan vakaantuneilta (minusta niitten olisi pitänyt jo ainakin kolme kertaa kivettyä), niin ehdottaisin minä, että mietintö vielä pantaisiin pöydälle tulevaan istuntoon.»

Ja sitä hän ei saattanut tehdä paria kolmea tuntia aikaisemmin! Hän istuutuu niin rauhallisesti kuin oli noussutkin, niinkuin olisi täyttänyt velvollisuutensa eikä muuta mitään.

»Minä pyydän saada kannattaa.»

»Koska kaksi seedyn jäsentä on pyytänyt mietinnön pöydälle seuraavaan istuntoon—Då tvenne stånds lidamöter ha'yrka' på bordläggning» (j.n.e.)…

Ja kussa puhemies on siirtänyt äskeisen mietinnön syrjään, saa hän sihteeriltä eteensä toisen. Hän lukee päällekirjoitusta ja kuulijat kuulevat, että se on jotakin semmoista kuin »yleisen vaalitusvaliokunnan mietintö numero kolme koskeva… koskeva»… (tuota tai tätä, esimerkiksi jotain sellaista maailmaa mullistavaa ehdotusta kuin Laatokan rantojen viittomista).

Onnellinen se, joka on jäänyt oven suuhun istumaan. Hän pääsee ulos kadulle hengittämään raitista ilmaa. Mutta minä olen perimäisenä sillinä tässä tynnörissä ja saan istua loppuun saakka.

Voisinhan kostaa pahan pahalla ja saattaa lukijani samaan asemaan kuin minutkin on heidän tähtensä saatettu, voisin kertoa ensimäisestä sanasta tuon keskustelun, joka nyt on alkanut. Mutta minä olen jalomielinen. En tahdo enempää ikävystyttää heitä kertomuksella, josta ei toden totta voisi tämän hauskempaa tulla, jos näet oikein /todenmukaisesti/ tahtoisi kuvata talonpoikaissäädyn istuntoa.

Pyydän vaan lopuksi saada mainita, miten äänestäminen eli toisin sanoen päättäminen tapahtuu, joka tällä kertaa tapahtui noin puoliyön aikana.

Kun kukaan ei ole enää pyytänyt puheenvuoroa, niin puhemies julistaa keskustelun loppuneeksi. Sitten sanoo hän, että »keskusteluksessa on ilmaantunut kaksi mielipidettä, joista toinen on puolustanut ja toinen vastustanut valiokunnan mietintöä».

–»Jos ne, jotka puolustavat mietintöä, vastaavat: jaa, ja ne jotka vastustavat: ei. Hyväksyykö seety eenestys-esityksen?»

»Hyväksyy.»

»Jos seety sitten suullisesti vastaa »jaa» eli »ei?»

»Jaa—ei—jaa!»

Puhemiehen mielestä on »ei» voitolla, mutta joku vaatii lippuäänestystä. Sen täytyy siis tapahtua.

»Eenestysesitys on kirjallisesti ylös pantu ja lujetaan hyväksyttäväksi.»

Kun se on »lujettu» ja hyväksytty, alkaa notarius hakea paperista edusmiesten nimiä ja samassa järjestyksessä heittävät nämä lippunsa uurnaan.

Siksi aikaa kun ääniä lasketaan, menevät edusmiehet tupakkahuoneeseensa.

Minä tein viimeisen ponnistuksen ja käyttäen hyväksi liikettä lehterillä tunkeuduin kuin tunkeuduinkin ulos.

Olen istunut kuusi tuntia yksillä istuimillani kuuntelemassa melkein yksiä ja samoja puheita. Jos kotia mennessäni ajattelen, että vaikka puhuminen on hopeaa, olisi vaikeneminen kuitenkin kultaa, niin ei sääty minua siitä sentään kovin soimanne. Sillä kunkin puhujan ajatus on samanlainen kuin minunkin, paitse siinä, mitä tulee—häneen itseensä.

PAPPISSÄÄDYN ISTUNNOSSA HUHTIKUUN 13 P:NÄ 1888

»Savo», 17 p:nä toukokuuta 1888.

On aina totuttu sanomaan ritaristoa ja aatelia maamme »ensimäiseksi» säädyksi. Mutta se joka tästä lähin niin sanoo hän panettelee pappissäätyä. Sillä senjälkeen mitä näillä valtiopäivillä yleensä on tapahtunut ja mitä erittäin tapahtui istunnossa viime tiistaina, on pappissääty ehdottomasti julistettava maamme ensimäiseksi säädyksi—tietysti myöskin siihen nähden, että se on ensimäiseksi poistettava.

Ja se on kunnia, joka ei tule joka miehelle.

Suurin kunnia on mielestäni olla tien raivaaja, tunnelin poraaja läpi kovan kallion, joka estää edistyksen kulkemasta suorinta tietä. Mutta sen jälkeen on suurin kunnia olla kalliona, tuona mustana muurina, kääntämässä edistyksen virtaa perinpäin, ja jonka muuttamiseksi, en tahdo sanoa murtamiseksi, vaaditaan muitten mitä pinnistävimmät ponnistukset.

Että pappissäädyn enemmistö meillä on tuosta osastaan ylpeä, se käy selville miltei jokaisesta keskustelusta, jossa sillä vain on tilaisuus asettua vanhoillaan olemisen mielipiteitä edustamaan.

Vaikka olisi kysymyksessä kuinka pienen kelkan tekeminen tahansa, jolla sen luontoon katsoen keula on luonnollisesti /eteenpäin,/ niin heti kohta kasvaa se pappien silmissä jättiläisreslaksi. Johtajat tarttuvat koko vakuutuksensa voimalla kaplaihin kiini, toiset heittävät siihen kaiken ominaisen painonsa, joka tässä säädyssä ei ole vähäinen, ja niin tulla huristaa pieni kelkka suurena rekenä alas mäen päältä, johon juuri oli pääsemäisillään.

Niin tapahtui esimerkiksi kirjailijapalkkio-asiassa ja samalla tavalla kävi kysymykselle naisten päästämisestä yliopistoon.

* * * * *

On ihana huhtikuun iltapäivä. Aurinkoa ei näy, harmaa pahanhajuinen usma peittää kaupungin ja lika lotisee kantapäissä. Happamen näköisinä vaeltavat edusmiehet Ateneum'ia kohti ja raskasjalkaisina kohoavat he ylös sen rappusia.

Teidän kirjevaihtajanne aikoo tällä kertaa pappissäätyyn. Sen istuntohuone on ylimmässä kerroksessa ja leveä on se tie, joka sinne johtaa… niin leveä, että koko sääty sopisi sitä rinnakkain käsi kädessä kävelemään. Sitä tietä, jonka yläpäässä seisoo Ilmarisia ja muita alastomia epäjumalia, eivät kuitenkaan tarvitse kuulijat kulkea. Heitä varten on olemassa tie kaitainen ja portti ahdas, joka Ateneum'in itäisestä päästä vie ylös kuulijalehterille.

Juhlallinen ja totinen on se näkö, joka lehterille tultua aukeaa eteen. Se on kuin Herran temppeli surujumalanpalveluksen aikana. Puhemiehen pöytä on kuin alttari, verhottuna tummaan verkaan. Valo ei ole tuota tavallista maallista valoa, jota muihin ihmisten asuntoihin tunkee kadulta. Katosta se suoraan vuodatetaan alas ja jos silmänsä tekisikin mieli ulkomaailmaan luomaan, eivät ne kohtaisi muuta kuin avonaisen taivaan. Yksin pulpetitkin näyttävät kyyristyvän matalammiksi sen painon alla.

Mustiin kaapuihin ja valkoisiin kaulahuiveihin puetut edusmiehet näyttävät tuntevan paikan pyhyyden. He kokoontuvat kuin jumalanpalvelukseen. Heitä ei edes seuraa heidän omat varjonsa, sillä valo tulee kohtisuorasti ylhäältä. Sitä herttaista, hauskaa kodikkaisuutta, joka niin miellyttää esim. talonpoikaissäädyssä, ei täällä näy. Askeleet ovat ylen arvokkaat ja liikkeet raskaat. Tervehdykset tehdään suurella kunnioittamisella ja puhelu on puoliäänistä tuumittelua. Professori Palmén on ainoa, joka antaa hiukan eloa maisemalle. Hän liikkuu vilkkaasti, puhelee iloisesti ja pyörähtelee kantapäillään. Mutta melkein kaikista muista näkyy, että he tietävät seisovansa Kaikkein Korkeimman suoranaisen katselun ja kaitselun alaisina.

Ja se näkyy myöskin, että esimiehiä on läsnä. Puheenvuoroa pyydettäissä esimerkiksi sanotaan harvoin, niinkuin muissa säädyissä: »herra puhemies!» vaan melkein aina: »herra arkkipiispa!»—ja hyvin usein: »herra tohtori ja arkkipiispa!» Jos talonpojat ja porvarit noudattaisivat samaa tapaa, pitäisi heidän huudahtaa: »herra herrastuomari!» ja »herra kauppaneuvos!»

Ja kun joku piispoista puhuu vakavasti jollekin säätyveljelleen, niin on tämä kahta vertaa vakavamman näköinen. Jos piispan kasvojen piirteitten totisuutta merkittäisiin 2:lla, niin olisi toisen kasvojen totisuus 2^2. Vaan niin pian kun piispa suvaitsee antaa hymyilyn vilahtaa kasvoilleen, kirkastaa hänen puhuttelemansakin piirteitä täysi päiväpaiste. Ja kun sitten seuraa ystävällinen taputus olkapäälle, tuntuu syrjäisen ja osattomankin sisässä, kuinka onnenosaisen sydämmestä valahtaa lämpimän haalakka hyvän mielen verivirta läpi ruumiin ja alatse mustan kauhtanan.

Semmoisia suloisia tunteita eivät saa koskaan tuntea muitten säätyjen edusmiehet, sillä heidän johtajansa eivät ole heidän esimiehiään. Mutta eipä heidän johtajiensa sanoilla olekaan sitä painoa kuin esimerkiksi pappissäädyn johtajain. Kuinka suuri tuo paino on, sen huomasin silloin, kun oli kirjailijapalkkioasia ensi kerran esillä. Kuulijalehterin eroittaa tupakkahuoneen ovesta lautaseinä. Seisoin seinää vasten ja kuulin kaksi ääntä ahtaassa käytävässä keskustelevan. »Tiedätkö, mitä mieltä on piispa—?»—»Minä luulen hänen vastustavan.»—»Ei sitä voikaan puolustaa.» Ja kysymys raukesi, niinkuin tiedätte.

* * * * *

Pappissäädyssä alotetaan istunnot aina rukouksella ja päätetään myös. Kun arkkipiispa kopauttaa vasaransa pöytään, humahtaa koko sääty seisoalleen ja heidän kanssaan tavallisesti myöskin joku määrä tätejä kuulijalehterillä. Rukous on vuorotellen kunkin säädyn jäsenen pidettävä. Jos se sattuu jonkun professorin tai muun maallikon osaksi, niin lukee hän tavallisesti vaan Isämeidän paljaaltaan. Kuuluipa kerran eräillä edellisillä valtiopäivillä tapahtuneen sekin, että sinä päivänä kun erään professorin oli rukoiltava löydettiin hänen pulpetistaan katkismus levällään auki Herranrukouksen kohdalta. Varsinaisen papin ei kuitenkaan sovi rukoilla yksistään »hänen omalla opettamallaan rukouksella». Ollakseen oikea rukoilija kuuluu asiaan panna hiukan omiaan. Hän laittelee sanansa sentähden kauniille kihermälle, johon on kunkin »lahjain» mukaan kudottu kukkasia ylevistä ajatuksista ja sointuvista sanoista. Näissä kukkasissa välkkyilee hyvin usein helmiksi muuttuneita kyyneleitä »nykyajan epäuskosta». Mutta kukkaiskihermän keskestä ikäänkuin kiertyy esiin aina silkkinen nauha, jossa jokainen juuri epätoivoon joutumaisillaan saapi lohdutuksen lukea, että »Suomen kansa on toki uskonnollinen kansa». Sen kansan puolesta me olemme tänne päättämään tulleet. Sen elinasioita ratkaisemaan. Mutta ennen kaikkea Hänen kunniakseen toimimaan, Hänen tahtoaan täyttämään. Hän johtakoon meidän päätöksemme oikeaan. Hän meitä valaiskoon. Oma järkemme on pimitetty ja sillä yksin emme mitään voita.

Ja kun sanat ovat tehneet vielä muutamia somaisia sulavia kaaria ilmassa, solmitaan ne ihmeteltävällä kätevyydellä Isämeitään. Mutta kun amen on sanottu ja vähän aikaa äänettömyys vallitsee, niin tuntuu siltä kuin äsken solmittu kiehkura kyyhkyiseksi muuttuneena liihoittelisi läpi lasisen katon ja yli tämän syntisen kaupungin tuonne pyörryttävään korkeuteen.

Tuollaisen rukouksen jälkeen saatetaan ensimäiseksi keskusteluaineeksi ottaa varsojen laitumelle laskeminen taikka kysymys papiston palkkain järjestämisestä. Enkä ole huomannut kenenkään keskustelujen aikana turvautuvan muuhun mihinkään kuin omaan järkeensä.

* * * * *

Tällä kertaa on ensimäisenä päivälistalla pienten palkkioiden myöntäminen kotimaisille kaunokirjailijoille.

Joka sinä iltana sattui säätyyn, sai mitä parhaimman tilaisuuden tutustua sen kantaan ja eri puolueihin. Kantoja on sillä pääasiassa kaksi: kivikonservatiivisen enemmistön ja hiukan (sanoo: hiukan) uudenaikaisemman vähemmistön.

Suvaitsemattomuus eri lailla ajattelevia kohtaan ilmaantui mitä peittelemättömimmällä tavalla. Ja samalla miltei kuoleman kammo niitä kohtaan, jotka tavallisesti kaikissa maissa kantavat edistyksen lippua.

Kotimaiselle kaunokirjallisuudelle näet, joka, puhukoot muutamat papit mitä tahansa, on juuri sen kautta, että se on asettunut »siveellisten voimain palvelukseen», saavuttanut varsinaisessa kansassa parhaimman kannatuksensa, ei annettu melkein minkäänlaista arvoa. Kirjailijoita, joita kuitenkin juuri rakkaus kansaansa on varsin vaikeissakin oloissa ylläpitänyt, kuvattiin miehiksi, joita ei elähytä isänmaanrakkaus eikä totuus. Ne kuvaavat vain paheita mitä viehättävimmässä muodossa. Ne jäytävät siveellisen maailmanjärjestyksen perustuksia. Neroa niillä kyllä on, se täytyy tunnustaa, mutta henki on huono ja jalot aatteet puuttuvat. Sentähden ei heitä sovi kannattaa kansan eduskunnan. Eräs puhuja piti »parempana, että ennemmin kaikki kunnolliset jäävät palkintoa saamatta kuin että yksi ainoa, joka ei ole palkintoa ansainnut, sellaisen saisi». Yhden ainoan luullun mätämunan pelosta ovat kaikki muut munat särettävät. Mitähän jos Pettersson-paran tähden joku ehdottelisi desimeerausta siinä poikueessa, jonka pesän hän on pilannut? Silloin tietysti hyvällä syyllä nousisi huuto mitä kauheimmasta vääryyden teosta. Mikä suuri ero siis noiden valon vartijain mielipiteissä ja Hänen, joka antaa päivänsä paistaa niin hyville kuin huonoillekin ja joka muistaakseni olisi säästänyt Sodoman ja Gomorran kymmenen vanhurskaan tähden!

Mikä toivoton pessimismi sen ohessa! Eikö siis elä kansassa enää jaloja ja puhtaita tunteita, isänmaan ja totuuden rakkautta ja uskonnollista mieltä sen vertaa, että se saisi luoduksi itselleen nerokkaita ja viehättäviä edustajia niillekin? Ei ole suuri silloin luottamus omaan asiaan, jos sitä epäillään. Myönnetäänkö todellakin, että nero siis on siirtynyt kokonaan pahan palvelukseen? Puuttuisiko näiden miesten edustamalta »hyvältä» siihen määrin tuoretta elinvoimaa, että se kykenisi synnyttämään ainoastaan keskinkertaisia kykyjä?

Mutta suurin suvaitsemattomuus ilmaantui tämän keskustelun kuluessa kuitenkin siinä, ett'ei muulle totuuden hakemiselle mitään arvoa anneta kuin sille, joka jo edeltäpäin tahdotaan kammeta juuri niihin johtopäätöksiin, joihin ennen on tultu ja joihin on isketty valtiokirkollisen opin hyväksymä leima. Suvaitsemattomuus, ja samalla mitä suurin epäjohdonmukaisuus. Sillä viime valtiopäivillä pyysi ja sai sääty palkankoroitusta yliopiston opettajille. Vaan silloin ei tahdottu erottaa sen saamisesta niitä, jotka puolustavat kehitysoppia ja ylistävät Darvinia.

Osaksi näillä syillä osaksi muilla koetti pappissäädyn vapaamielisempi vähemmistö estää hylkäävän päätöksen tekemistä ja karkoittaa sitä varjoa, joka nyt kuitenkin lankesi kuin lankesikin säätyyn kokonaisuudessaan. Muun muassa vedottiin vielä vanhoihin traditsioneihin, lausuttiin se toivomus, että pappissääty osoittaisi talonpoikaissäädylle, joka oli tehnyt kirjailijapalkkion antamisen miltei sydämmensä asiaksi, entistä myötätuntoisuutta sen hyväksymällä. Mutta hämmästyttävällä rohkeudella heitettiin vasten talonpoikaissäädyn kasvoja se epäluottamuksen osoitus, ett'ei se edustakaan Suomen talonpoikaista rahvasta, ett'ei se tunnekaan kansan mieltä, jonka ainoastaan tuntevat ne ja ne papit. Kun huomautettiin siitä, että palkkioita tulisi antamaan hallitus kirkollistoimiston päällikön, senaattori Yrjö-Koskisen ehdotuksesta ja että siis ei suinkaan voisi olla mahdollisuuttakaan olemassa epäsiveellisen kirjallisuuden kannattamiseen, sanottiin suoraan, että herra Erkko, joka äsken siltä taholta on saanut tunnustuksen, kuuluu niiden kirjailijain joukkoon, joiden palkitsemisesta pappissääty ei voisi vastata kansan edessä. Lopuksi löi professori Donner pöytään vielä viimeisen valtin, joka usein ennen on kaatanut koko pakan. Hän vetosi »siihen säätyyn, joka aina on osoittanut olevansa korkeampien etujen valvoja» (som städse visat sig vara en representant af de högre intressen). Puhui hän myöskin jotakin pappissäädyn »valistuneesta mielestä».

Nämä kiitokset tuntuivat kuitenkin edellä käyneen keskustelun jälkeen ilmeiseltä ivalta. Ja eivätkö liene papit niitä siksi käsittäneetkin, koska vastustus siitä vaan kiihtyi. Ja kiihtyessään muuttui se samalla hyvin hauskaksi. Ei enää voinut olla suutuksissakaan, vaikka olisi kuinkakin koettanut. Rypyt kuulijain otsilla silisivät tai siirtyivät suupieliin.

Pari minulle tuntematonta pappia, joista en saanut nähdä muuta kuin mustan selän, pitivät näet pitkiä puheita kirjallisuuden tarpeellisuudesta, mutta sortuivat siihen lopputulokseen, että kirjallisuus on tarpeeton. Kun he koettivat todistaa suomalaisen kirjallisuuden hyötyä, niin tulivat he siihen johtopäätökseen, että kirjallisuus on Suomen kansalle vahingoksi. Ainoastaan muutamat 10-15 vuoden vanhat historialliset romaanit kelpaavat luettaviksi. Vaikka puhuja ei maininnut noiden hyödyllisten kirjain nimiä, arvelen kuitenkin, että hän tarkoitti »Välskärin kertomuksia», »Ivanhoeta» ja aivan varmaan myöskin »Hatanpään Heikkiä ja hänen morsiantaan».

Kaikista hupaisinta oli kuitenkin kuulla, mihin kaikkeen nykyiset kirjailijat ovat tehneet itsensä syypäiksi. Romaanit päättyvät itsemurhilla—sen sijaan kuin niiden kai pitäisi loppua herttaisimmilla häillä, joissa nuori maisteri saa ikuiseksi omakseen pulloposkisen pappilan mamsselin. Se vaikuttaa takaisin yhteiskuntaan, niinkuin sen pahempi nyt usein nähdään ja kuullaan.

Syytös itsemurhain kuvaamisesta koski tietysti ainoastaan uudenaikaisia realistisia kirjailijoita. Mutta niin ollen unohti puhuja varmaankin kirjailijat sellaiset kuin ovat Shakespeare, Göthe, Schiller, Runeberg ja Topelius, joiden draamoissa useinkin tusinoittain henkilöitä pistää puukon kurkkunsa. Kun uudempien kirjailijain kuvaamat itsemurhaajat kuolevat mitä kammottavimmalla todellisella tavalla, niin tekevät vanhain mestarien sankarit itsemurhansa niin viehättävässä muodossa ja kaatuvat teatterin permannolle niin kauniiseen järjestykseen, että vesi ei tule ainoastaan silmiin, mutta myöskin suuhun kiehahtaa heitä niin ajatellessa. Kun »Regina von Emmeritz» imeksittyään myrkkypaperia keikahtaa selälleen maahan, pitää Kustaa Aadolf hänelle ruumis-saarnan, paljastaa päänsä ja huutaa lopuksi: »Soturit, kunniaa!» Ja pappienkin olen nähnyt sille tapaukselle taputtavan helliksi kämmenensä. Semmoisenhan siis jos minkään oikein kehoittamalla pitäisi kehoittaa päiviänsä päättämään.

Ylipäänsä kuulikin tottuneempi korva hetikohta, että puhujain tiedot kirjallisuudesta eivät juuri ole laudatuuritietoja. Kaiken uudemman kirjallisuuden asettaminen yhden pannan alaiseksi osoittaa mitä suurinta tietämättömyyttä tästä kirjallisuudesta, jonka tuotteissa on toisistaan aivan vastakkaisia virtauksia. Tuntui melkein siltä kuin eivät nuo arvoisat kirjallisuuden arvostelijat olisikaan saaneet mielipiteitään alkulähteestä, mutta että se, mikä nyt tuli ulos, oli ammennettu sisään »Finlandin» kauhalla.

Ihme ei siis kaikkeen edelliseen nähden olekaan, jos kirjailijat, joita niin vähässä arvossa pidettiin ja joita niin vähän tunnettiin ja tahdottiin ymmärtää, jäivät pappissäädyn puolelta kaikkea kannatusta vaille.