Kitabı oku: «Sanomalehtimiesajoiltani», sayfa 7
SAMAN KATON ALLA
»Päivälehti», tammikuun 27 p:nä 1891.
Sanottakoon mitä tahansa siitä, että nykyiset valtiopäivät kokoontuvat aikana, jolloin ei juuri tee mieli mitään iloisin mielin katselemaan ja että edusmiehet surullisin tuntein astuvat istuntohuoneisiinsa, on kuitenkin yksi seikka, joka mieltä hiukan keventää. Suomen säädyillä on oma kotinsa, oma lietensä, oma katto päänsä päällä. Ja sen merkitys on suurempi kuin kenties ensi hetkellä voi ajatellakaan. En puhu siitä käytännöllisestä hyödystä, jonka tuottaa oman huoneen mukavuus. Se on kyllä suuri etu sekin, kun ei tarvitse hakea toisiaan milloin mistäkin tilapäisesti vuokratusta yksityisestä koulusalista, ja erittäinkin ovat siitä kuulijat kiitolliset. Mutta huoneen suurin merkitys on sen n.s. aatteellinen puoli, sen yhdistävä merkitys. On epäilemättä turvallinen tunne se, kun saa kokoontua likelle toisiaan, painautua ikäänkuin kylki kylkeen kiinni. Se synnyttää luottamusta, se luo mieliin tunteen siitä, että nuo kolme ovat yksi. Edusmiehet veljeytyvät, tapaavat toisiaan, ovat pakoitetut seurustelemaan keskenään ja tulevat tuntemaan toisensa mielipiteet yksityisessäkin sananvaihdossa.
Ja onhan sitäpaitse tämä rakennus jo nyt tulos eduskuntamme yksimielisyydestä. Se valmistui juuri siihen aikaan, jolloin säätyjen eri ainekset olivat ehtineet vaikuttaa toisiinsa niin paljon, että ne voivat kansamme tärkeimmissä elinkysymyksissä sulautua yksimielisyyteen. Eri säikeet, jotka aikoinaan useinkin pyrkivät vetämään eri haaroille, ovat nyt punoutuneet yhdeksi ainoaksi vahvaksi köydeksi. Ja kun siihen oli kehitytty, silloin kohosi säätyhuonekin sisältönsä oikeaksi ja sitä sattuvasti kuvaavaksi ulkomuodoksi.
Huolimatta kaikesta saattaa siis tieto tästä mielen rauhalliseksi ja turvalliseksi. Tuntuu siltä kuin laki ja oikeus voisivat paeta tänne niinkuin alttarin juurelle, jossa olisi pyhyyden rikos niitä häiritä. Katosta tuleva himmeähkö kirkon valokin vielä lisää tätä vaikutusta.
Säätyhuoneen juhlallisuus yhdessä aikain totisuuden kanssa vaikuttaa epäilemättä korottavasti jokaiseen valtio-päivämieheenkin. Tavallista jäykempinä, tavallista huolekkaampina, mutta samalla kasvon piirteet päättäväisinä, näkyvät he astuvan leveitä ulkoportaita myöten pääoven edessä olevien pilarien välitse tähän palatsimaiseen rakennukseensa. Hiljalleen heittävät he päällysvaatteensa alakäytävään ja kohoavat istuntosaleihinsa toisessa kerroksessa, jonne kolmannesta kerroksesta katsoja kunnioituksella ja osanotolla seuraa heitä.
Ylhäällä istuntohuoneen parvella on sama mieliala kuin alhaallakin. Edusmiesten vastuunalaisuuden tunne kohoaa tännekin ja tunkee läpi senkin, joka itse ei tiedä voivansa mitään suoranaista tehdä. Se enentää myötätuntoisuuden heitä kohtaan melkein ihailuksi. Sillä senhän on kuullut heidän puheistaan ja senhän tiesi jo ilman sitäkin, että he ovat valmiit tekemään kansansa hyväksi kaiken, mikä heidän voimissaan on, ja että he myöskin paljoon kykenevät, sen on heidän entinen toimintansa osoittanut.
Yhdeltä tiukasti koossa pysyvältä joukolta he näyttävät. Eikä tule päähänkään heitä jakaa eri puolueihin. Ei porvarissäädyn lehterillä nyt enää ole niin vierasta ja kylmää suomenmieliselle katsojalle kuin ennen aikaan. Epäkansallinen enemmistö näyttää sulautuneen suomenmieliseen vähemmistöön yhdeksi isänmaalliseksi kokonaisuudeksi. Suomenkielen puhumista eivät ruotsinkielen käyttäjät näy katsovan miksikään protestiksi: se on luonnollinen, totuttu tapa, jota kunnioituksella kohdellaan.
Pappissäätyyn meni ennen sillä mielellä kuin menee seuraan, jonka mielipiteet eivät useassa asiassa sovi omiin. Hienonen pilkan hymy huulilla siellä yleisö kernaasti laitteli mielessään sukkeluuksia »mustasta seinästä», ylhäältä päin tulevasta valosta ja muusta semmoisesta. Ajat ovat muuttuneet. Mutta seinä on nyt muuri, jonka suojaan mieluumminkin tahdottaisiin turvautua kuin käydä sitä rikkomaan.
Talonpoikaissäädyn parvelle tultuaan oli ennen useimman kuulijan ensimäinen mielitehtävä hajoittaa edusmiehiä eri ryhmiin, etsiä »vanhoja» ja »nuoria», laskea Meurmannin miehet ja Castrénin miehet. Kuka sitä nyt ajattelee? Eivät ainakaan nämä »johtajat» itse. Ennen olivat he sijoittuneet toisistaan niin kauvaksi kuin mahdollista, koko sali oli väliä, mutta nyt istuvat he likempänä toisiaan, samalla puolen huonetta, ainoastaan jonkun pulpettirivin eroittamina. Usein näkee heidän yhdessä totisesti tuumivan ja keskustelevan hartaasti keskenään. Aivan varmaankin on satiirinen vanhus säästävä pistopuheensa iloisempiin aikoihin ja hra Castrénin vastaukseksi tähdätyt repliikit koettanevat olla vähemmin terävät.
Tällainen on vaikutus ensimäisestä käynnistä säätyjen istunnossa. Ja jos on totta, että on oikea ja pysyvä se äkkivaikutus, minkä saapi jostain henkilöstä häntä ensi kerran kohdatessaan, niin tuskinpa se sääntö tulee tässäkään tapauksessa suuresti muuttumaan.
MATKOILTA OMASSA MAASSA
KESÄKUVIA
I
KIRKONMÄELLÄ
»Keski-Suomi», syyskuun 23 p:nä ja seur. 1886.
Ei ole juuri milloinkaan tehnyt mieleni matkustamaan Aavasaksalle tynnörin pohjan kokoista aurinkoa katsomaan. Eikä minulla ole koskaan ollut kylläksi isänmaallista innostusta lähteäkseni suurten miesten jälkiä myöten Venäjän Karjalaan tai Lappiin tai Wiroon tai muiden suomensukuisten kansojen luo runoja keräämään tai kansantieteellisiä riepuja tai rättejä penkomaan. Puhumattakaan siitä, että olisin hakenut tai saanut jonkun stipendin, jonka avulla olisin voinut tehdä huvimatkan ulkomaalle vuodeksi tai pariksi.
Mutta matkustamaan minulla on aina kuitenkin ollut halu tulisen palava. Ja kun en ole päässyt ulompia taipalia liikkumaan, niin päätin lähteä kerran tallustelemaan niitä, joita jokainen on ennen minua tallustellut. Ja kirjoittaa matkamuistelmia kerran minäkin, niinkuin kaikki muutkin tähän maailman aikaan.
Paljon minulla tosin ei ole kertomista. Ei mitään muuta kuin mitä kuka tahansa saattaa nähdä siirtyessään hiukan pirtin nurkkajuurta ulommaksi. Ei ole minulla tarjottavana tarkkoja kertomuksia kivitaltoista eikä kansantieteellisistä housuista ja päähineistä, joista nuoret tiedemiehet tätä nykyä niin innokkaasti kirjoittelevat, ja joita tietävät niin ja niin monta kymmentä vuotta sitten siinä tai siinä paikkakunnassa käytetyn. En osaa myöskään määrätä, kuinka monta jalkaa meren pinnasta lukien ovat ne kukkulat, joille tulen kohoamaan. En sanalla sanoen kykene antamaan minkäänlaista luetteloa minkäänlaisesta »saaliista», jota kaikki muut matkamiehet saavat kokoon, ja jotkut hevoiskuormittain. En kykene, sentähden ett'en ole mitään saalista kokoon saanut.
Mutta siitä huolimatta minä nyt kuitenkin aion matkastani kirjoittaa. Ja katson itseni siihen oikeutetuksi, etupäässä sentähden, että aion noudattaa yhtä pääsääntöä, jota kaikki matkamiehet ennen minua ovat noudattaneet ja luultavasti tulevat vastedeskin noudattamaan. Minä näet aion kirjoittaa hyvin paljon itsestäni. Vaan jos sattuisi niin, että joskus »poikkeaisin aineestani» ja kertoisin siinä sivussa jostain muustakin, niin pyydän huomauttaa, että kaikilla säännöillä on poikkeuksensa.
/Minä/ siis lähdin liikeelle muutamasta suuresta kirkonkylästä, jonka nimeä on sentähden tarpeeton mainita, että niitä samallaisia kirkonkyliä on Suomessa satoja. Vaan tämä oli kuitenkin yksi niitä suurimpia, sillä se oli suuren pitäjän keskessä. Lavea maaseutu levisi parin kolmen peninkulman päähän joka haaralle, vaikka olisit lähtenyt mitä ilmaa kohti tahansa kulkemaan jostain kirkon neljästä ovesta. Ja tämän maaseudun väki se kokoontui tähän kirkkoon joka sunnuntai yhteistä Jumalaansa yhteisin voimin palvelemaan. Jo lauvantai-iltana se tänne saapui ja aina oli sillä yksi tie ja kaksi asiaa. Siellä kirkolla käydessään se saattoi toimittaa sekä aineelliset että hengelliset asiansa. Ja ihmiset tulivat tänne kuin maailmansa keskipisteeseen, jossa oli kaikki ne huvit tarjottavana, mitä maailma heille keskimäärin saattoi tarjota. Toiset tulivat höyry- tai kirkkovenheissä suurten selkäin takaa, toiset kaukaisista mäkikylistä hevosella ajaen.
Ne, joilla oli pappilaan asiata, ne sinne poikkesivat, mutta suurin osa meni sivu kirkon ja pappilan ja kiiruhti kauppamiehiin tahi meni kamreerin eli vallesmannin puheille. Ja näiden asiat olivat tärkeämpiä kuin noiden edellisten ja niiden toimittamista sitä oikeastaan »kirkolla» käymiseksi kutsuttiin.
Ja »kirkolla» käymiseen se useilta jäikin, vaikka »kirkossa» olivat käyvinään ja kotiin tultuaan sanoivat terveisiä »kirkosta». Se se oli lähtiessäkin olevinaan tärkeintä asiaa, mutta kuta enemmän kirkonkylää läheni, sitä pienemmäksi painui mielessä kirkko ja sitä isommaksi kasvoivat maalliset asiat ja kauppamiehen puoti.
Sinnehän oli niin mukava hevosensa sitoa valmiiseen ruuheen kauppamiehen makasiinin eteen, nostaa voi-astia kärryistä ja kantaa se puotiin. Sillä sitten suorittaa talvellinen puotivelka ja saada itselleen sikari suuhun ja emännän kouraan naula kahvia. Ja tarinoida ja rupatella ja puhua laidasta laitaan kaiken maailman poudat ja sateet, sekä kysellä muiden heinänteosta ja leikkuusta ja samalla selittää omiaan. Jos sitten vielä lisäksi oli nuori mies ja käveli verkanuttuun puettuna, jalassa punasuiset suvarohvisaappaat, niin mikä mielihyvä tavata maantien varrella neitosta neitosen vieressä, kättä lyödä ja keikaroiden kävellä! Ja viedä tuttavansa suntion matammiin ja juoda ja juottaa sikurikahvit korpun kanssa. Tai jos oli ryyppymies, niin mikä riemu ja sydämmen tyydytys tavata toinen ryyppymies, hankkia puteli viinaa ja povi pullollaan juosta vihkaista pitäjäntuvan taakse männikköön, istua siellä aikansa ja kiikaroida putelin pohjan läpi kirkasta kesäistä taivasta, sekä hihkaisten palata kirkon kylän maantietä kokemaan, että tokko se kannatti, ja kuulemaan mitenkä koreasti helähtelivät ikkunat seinillä kahden puolen tietä—.
Oli sunnuntai-aamu, kun minä tulin tähän kirkonkylään, jossa edellisenä iltana ja yönä oli maaseudun väki mellastanut iloaan pitäen ja nauttien kaikesta siitä hauskuudesta, jota tämän pitäjän »kulttuurin» keskipiste voi heille tarjota. Yöllisten kuleksivain laulut, ikkunain helinä ja aidanseipäitten läiskinä oli aina pappilaan asti kuulunut ja herättänyt rovastinkin hänen sikeästä unestaan. Mutta rovasti oli ikkunansa kahteen hakaan vetänyt ja vetänyt peitteen paremmin korvilleen. Sillä minkäpä hän maailmalle mahtoi, joka meni omaa menoaan eikä kysynyt häneltä lupaa. Kun vielä kellonsoittaja ja haudankaivajakin olivat yhdessä joukossa. Ja sitten arveli hän toisekseen niin, että jos ne lauvantaina huutavat, niin ovat ne sitten sitä siivommalla sunnuntaina kirkossa.
Hyvin hän tunsikin seurakuntansa ja tiesi jo vanhastaan, kuinka pian tässä maailmassa olojen ulkomuoto muuttuu. Sillä ihana olikin jo heti kohta pyhäinen aamu ja kaikki oli kuin kiilloitettua jälleen. Aamupuoleen oli hiukan sataa pihauttanut karjankynteen ja kun pilvet tuossa ennen aamiaista hajosivat, valaisi aurinko kuin puhtaaksi pestyä seutua. Kirkko oli kuin valkeudella valeltuna aamupäivän paisteessa, ikkunat hohtivat ja risti kiilteli kauvas kaukaisiin seutuihin, näkyen loitolle korkeihin mäkikylihin. Ja pappilata, joka kostean koivikon sisässä pilkotti vähän matkaa kirkosta, verhosi sitäkin sellainen salaperäinen sunnuntai-aamun pyhyys, joka tavallisesti aina laskeutuu vanhojen asuinpaikkojen päälle. Ja joka laskeutuu joka paikan päälle, mikä vaan sen alle joutuu. Yksin suljettujen kauppapuotien ja kiinni pantujen kapakoiden ja pölyisen maantien, sanalla sanoen koko kuluneen kirkonkylän päälle. Se ei valitse paikkaa eikä katso ihmisten muotoa. Niin että siinä valaistuksessa ovat ajettuine partoineen ja puhtaine paidankauluksineen suntio ja haudankaivaja yhtä arvokkaan ja pyhäisen näköisiä kuin rovasti ja kappalainenkin, kulkiessaan peräkkäin papinkellon soidessa pappilasta kirkkoon, jonka ympärillä rauhallisesti parveilee sinne saapunut pitäjän väki.
Niinkuin jo sanoin, oli sunnuntai-aamu, kun minä tulin tähän kirkonkylään, parahiksi nähdäkseni, kun papisto läheni sakastin ovea. Ukkoja oli sakastin oven edustalla seisonut odottamassa saadakseen tervehtiä rovastia, ja akkoja rappusilla istunut. Mutta nyt ne nousivat seisoalleen, väistyivät syrjään ja tekivät hyvän huomenen, toiset kumartaen toiset niiaten. Ja kun minä arvasin rovastin yölliset aatokset, niin tiesin myöskin hänen tämänaamuisensa. Ja tätä hän ajatteli siinä kohotessaan kirkkoonsa ja luodessaan silmäyksen yli viheriän kirkonmäen ja siinä liikkuvan hartaan näköisen kansan: kävipähän aavistukseni toteen, kun ei nyt näy jälkeäkään yön syntisestä elämästä… ei jälkeäkään… kaikki on sunnuntaiaamun tenhovoima huuhtaissut näkymättömiin.
Mutta minä en mennyt kirkkoon, niinkuin sinne eivät vielä menneet monet muutkaan. Jäin kirkon edustalle käyskentelemään niinkuin jäi sinne suuri osa muutakin kansaa, sillä »ohjelmassa» oli saarnoja kokonaista kolme ja kuulutuksiin oli pitkä aika vielä. Ja täällä tuulla höllytteli lauhkea eteläinen, kun kirkossa sen sijaan oli ummehtunut ilma ja tukahduttava kuumuus.
En siis mennyt kirkkoon, vaan jäin sen ympäryksiä katselemaan. Suuren selän niemessä olin ja kahden puolen oli ruohoiset lahdelmat, joiden ranteilla näkyi taloja talojen takana ja peltoja pelloissaan kiinni. Kaikki oli hyvin rakennettua ja hyvin viljeltyä. Muutamalta mieheltä, joka oli useiden muiden kanssa seurannut minua, minne vaan kuljin, kysyin, kuka tuossa niemekkeessä asui vasemman puolisen lahden rannalla. Mutta ennenkun hän vastasi minun kysymykseeni, tahtoi hän tietää mikä mies häntä puhutteli.
Minä selitin säätyni ja arvoni.
–Vai ylioppilas… niin tuota työ ootta sitte semmoinen tutentti, niinkuin rovastin nuori herra…
–Semmoinen, selitin minä.
–Meinoottako sitä papiksi?
En sanonut meinoovani.
–Vaan sehän se ois hyvä virka.
–Saattaisipa olla hyväkin, sanoin minä ja uudistin kysymykseni.
–Tuossa, siinä asuu kappalainen ja tuolla, jonka katto paistaa metän takkoo, on vallesmannin paikka.
–Siellä näyttää olevan laajat viljelykset?
–Loajathan ne on… niin isot, ett'ei niihen meäree tiijäkkään. Joka kyntääkin uuven muotisilla oatroilla ja puip riihesä höyrymassiinalla…
–Totta kai hän leikkaakin koneilla?
–Jo on monet vu'et leikanna ja niittännä…
–Onko täällä muillakin maanviljelyskoneita? kysyin kääntyen samassa miesjoukkoon, joka oli kokoontunut ympärilleni.
Ja vuorotellen siinä miehet alkoivat vastailla, ottaen vähä väliä suunvuoron toisiltaan.
–On niitä rovastii muutamia itelleen laittanna, voan eipä niitä muilla taija olla…
–Ompaan kauppamiehelläi leikkuumassiina…
–Kenellä kauppiaalla?
–Tuolla, jonka puot tuossa näkkyy…
–Onko hän varakas mies?
–Mikäs se on kauppamies muu kuin rikas… pittää elon kauppoo ja voin kauppoo ja kaiken muun tavaran kauppoo…
–Eikös kellään maanmiehellä ole uudenaikaisia koneita?
–Ei niitä kannata talonpoikain pittee… tulloo semmoisen pito vähävaraiselle kalliiks…
–Tokko lie muilla niitä kuin kirkonkylän herroilla.
–Ompaan Hovin herrallakin.
–Ei oo muuta kuin vältti.
–Etpä tunnu tietävänkään, kun eilen illalla tuli höyryssä niittokone ja kirkkoaijan jälestä kuulutaan lähettävän sitä viemään.
–Kuka hän on tuo Hovin herra?
–Sitä vaan sanotaan Hovin herraks… sinne on tästä yheksän neljännestä.
–Kulkeeko sinne höyry?
–Kulokoohan sinne höyry… se käyp tok joka lauvantai hakemassa kirkkoväkkee ja pyhänä viep takasi…
–Siinähän minä sitten pääsenkin…
–Minnekkä se on herralla sinne matka…
–Eikös sieltä pääse naapuripitäjän kirkolle?
–Sieltähän sitä syvänmaita myöten peässöö… myö ollaan kanssa sieltä päin… voan mittee työ sinne määttä?
–Minulla on sukulaisia siellä.
Minua tarkastettiin kuin jotakin epäiltävää olentoa joka haaralta. Ja miesten naamoista olin näkevinäni ihmettelyn sellaisen, että kumma mies tuo, kun lähtee sydänmaita myöten sukulaistensa luo. Vähän ajan päästä sanoi kuitenkin se, jota olin ensiksi puhutellut:
–Jos työ ootta sinnepäin mänövä, niin soatatta ollakin Hovissa yötä… tuossahan tuo näkkyy ite kävelevännii…
Heti kohta huomasin, että sieltä tuli mahtava mies, puoleksi herra, puoleksi talonpoika, mutta joka mielellään näki sen, että häntä kutsuttiin »possessionaatiksi.» Sen jo näin ensi silmäyksellä ja en tiedä mistä syystä niin tein, mutta tuo päätelmä tuli mieleeni sen johdosta, että hänellä oli sateenvarjo kädessään ja kalossit jalassa. Herra tuli samaan miesjoukkoon, jossa minäkin seisoin, mutta kun talonpojat ovat hitaita esittelemään, niin käytin tilaisuutta poistuakseni tästä ryhmästä muuanne. Kun vähän matkaa kulettuani seisotuin katselemaan muutamata taulua kirkkomaalla, huomasin, että siellä minusta jo herralle puhuttiin.
Annoin heidän puhella ja kävelin edelleen kirkonseutuvilla lueskellen hautakirjoituksia. Monenlaisia niitä siinä olikin ja oikokirjoitus oli ollut kunkin vainajan sukulaisilla erilainen. Mutta urut olivat jo jonkun aikaa soida lurikoitelleet, sitten oli kuulunut saarnaamistakin ja nyt soitettiin juuri yhteen. Kirkon ovella syntyi ankara tungos, sillä toisia tuli ja toisia tahtoi mennä. Tuleva virta kuitenkin voitti, vaikka menevässä oli pappilan neidet ja nuori herra, joka koki heille tietä raivata. Eivät tahtoneet nämä »herrainpenkkiläiset» päästä mitenkään eteenpäin, sillä porstuassa pyöri ankara »akan virta», joka oli »akan virta» sanan varsinaisimmassa merkityksessä. Kauvan aikaa tässä virrassa pyörittyään pääsivät kuitenkin nuoren herran soutamina kirkon ovelle ja katosivat vihdoinkin sen isoon kitaan.
Jymäkkä-ääninen rovasti alkoi kohta saarnata paukuttaa kirkossa, niin että kuuluivat tärkeimmät sanat, joille pantiin kaikista suurin paino, aina hautausmaan kaukaisimpaan nurkaan, jonne istuuduin vähän matkaa muutamasta miesjoukosta, pannen tupakan niinkuin olivat hekin tehneet. Ukot eivät puhuneet mitään ja tuntuivat kuuntelevan niinkuin minäkin. Ja minä kuulin hajanaisia sanoja:—se nykyajan kalvava epäusko—joka kansoja kalvaa—nousevassa nuorisossa—kun ei enää huolita Jumalasta eikä hänen sanastaan—ja kaikellaiset lahkokunnat—kirotut olkoot—
–Ketään se nyt kiroo? kysäsi toiseltaan muuan polttelevista miehistä.
–Villiläisiähän se joka pyhä kiroo…
–Mitähän pahaa ne on sille tehneet?
–Eikö se pappi saata pahan tekemättä kirota…
–Kun on lain vasara vallassaan, niin pittäähän sillä paukuttoo…
–Eihän tuolla ies vasarata ookkaan, kun nyrkillään aina saarnastuolisa laitaan lyyvvä jämmäyttellöö…
–Milläs lailla se olikaan männä pyhänä saarnasa peättännä?
–Sillähän se oli peättännä, että nyt on tärkeitä kuulutuksia.. niin ett'ei piä männä kennenkää kuulutuksista pois…
–Mitään kuulutuksia ne sitten olikaan?
–Soataviaanhan se sitten kuulutti…
–So, so…
–No, kuulinhan minä omilla korvillani.
–Ja ett'eikö ne sitten ole tärkeitä!
–Tärkeitähän ne tok on.
Ukot siinä huvittelivat itseään saarna-aikana ja alkuun päästyään jatkoivat tarinoitaan samaan suuntaan.
Niitä oli usea tarina. Kun oli ollut tämä rovasti vaalissa tänne, niin oli ollut muuan tämän pitäjän mies siinä hänen entisessä pitäjäässään tukkityössä. Se oli se hulivili Kattainen, joka osasi kaikille puhua mieliksi. Sen oli kutsuttanut rovasti puheilleen ja kysellyt, tokko ne hänelle aikovat äänensä antaa.—»No ihan tok järestään», oli Kattainen sanonut, »ikävällähän sinne teitä outetaannii».
–»Mutta kuules, Kattainen», oli siihen kysynyt, »sanopas, kuoleeko siellä teijän pitäjässä isäntiä ja emäntiä?»—»No, niitähän kaatuu kuin lahokantoja, miten täällä rovastin pitäjässä kuollee?»—
»Eihän ne ies kuollekaan.. ne on ruojat niin sitkeähenkisiä»…
Ei vetäytynyt ainoakaan suu nauruun, mikä ei olisi sopinutkaan kirkko-aikana, eikä muidenkaan samallaisten johdosta, joita harvakseen kerrottiin.
Sain vielä kuulla, että tämä rovasti oli tullut tänne keisarin määräyksestä vastoin seurakunnan tahtoa, joka oli melkein yksimielisesti anonut toista miestä. Vaan rovasti, joka oli herrain ystävä, oli käynyt kumartamassa piispat ja keisarit ja saanut viran.
Kun olin polttanut paperossini pohjaan, jätin ukot siihen kirkko-aikaansa omalla tavalla kuluttamaan ja lähdin kävelemään niemen kärkeen päin, josta kuului höyryveneen hiljainen tohina. Kirkon lasin alatse kulkiessani kuulin rovastin siellä yhä vaan vielä epäuskoa pommittavan. Totta puhuakseni valtasi minut uteliaisuus ja päätin astua sisälle templiin. Porstuassa oli nyt tungos loppunut eikä siellä tällä haavaa ollut muuta kuin pari kolme vaimoa, jotka hyssyttelivät parkuvia lapsiaan. Ja kaksi koiraa, jotka toinen toiselta puolen kynnyksen tunnustelivat toisiaan, valmiina käydäkseen hammaskähmään. Ei ne kuitenkaan päässeet härähtämään ennen kuin käytävien risteyksessä, niin että minä pääsin rauhassa istuutumaan ovensuupenkkiin.
Epäuskon kanssa siinä saarnamies yhä vaan taisteli ja minä huomasin, että hän saarnasi katkismussaarnaa ensimäisen uskonkappaleen johdosta. Paavista oli hän nähtävästi alottanut ja ennusti nyt Antikristusten tuloa ja maailman loppua, jonka edellä ilmaantuivat kaikellaiset von Bergenit ja muut epäuskon apostolit tänne meidän rakkaaseen, ennen rauhalliseen isänmaahammekin, rakkaaseen Suomenmaahankin, jonka kansa kuitenkin oli uskonnollinen kansa eikä villitsijöiden mukana kulkenut eikä heidän houkutuksiaan kuunnellut. Mutta varoillaan meidän kuitenkin pitäisi oleman, seisoman aina uskon miekka kädessä aamusta varhain iltaan myöhään. Sillä pahuuden ruhtinas, joka muuten kulkee kuin kiljuva jalopeura, se oli tätä nykyä alkanut n. s. uusien aatteiden hahmossa hiipiä kuin huuhkain nielläksensä ja kuolettaaksensa ja ijankaikkiseen kadotukseen saattaaksensa. Sillä hänen valtansa oli suuri ihmisten yli.
Tähän suuntaan hän saarnasi ja huitoi kahdella kädellään, niitä aina vuorotellen saarnastuolin laitaan jämähyttäen. Mutta kuumuus oli kirkossa painava ja moni mies, joka oli viikon työtä tehnyt ja varhain sunnuntai-aamuna lähtenyt kirkolle soutamaan, koetti turhaan pysyttäytyä valveilla. Minunkin vieressäni siinä muuan mies viattomasti kuorsasi, vaeltaen kuka sen tiesikään missä asti näistä syntisen maailman kauhuista ja taisteluista. Vasta sitten, kun rovasti oli saarnansa kaikuvaan ameneen lopettanut ja laskeutunut alas kuoriin kyselemään muilta sitä, mitä itse oli heille sanellut, heräsi mies ja työntäytyi muiden mukana ulos. Ja minä kun seurasin hänen kulkuaan, näin kuinka hän haukotellen vetäytyi niemen kainaloon venevalkamaa kohti, asettui sinne päiväpaisteeseen suuren kirkkovenheen kokkaan ja nukkui sinne, poistuen tämän matoisen maailman uskoista ja epäuskoista. Hänellä oli oma vihollisensa, väsymys, joka oli ottanut häntä väijyäkseen, ja joka oli hänet voittanut.
Vaan jos oli väsyneitä, niin oli virkeitäkin. Niemen nenässä siellä, mistä kuului höyryn hiljainen tohina, oli suuri joukko nuorta väkeä pyhäänsä pitämässä. Ne olivat tyttöjä ja poikia, niitä samoja, jotka lauvantai-iltana kauppamiehen edustalla kävelivät. Nyt he olivat istuutuneet rantatöyräille suurempiin ja pienempiin piireihin, tytöt ja pojat vastakkain. Pojilla oli yhäkin kenkäin varret alaspäin kierrettyinä, niin että punainen sahviaani tuli kokonaan näkyviin ja tyttärien päällyshameet olivat siksi ylöspäin käännetyt, että punaraitaiset sukat sieltä pistivät silmään samoinkuin monenkarvaiset alushameitten helmat. Ja hopeahelaisesta piipustaan pojat ostotupakkiaan polttelivat, mutta tytöt kiersivät arpaheiniä sormiensa ympärille tai kurkottivat läheisestä puusta lehden, jota vuoron pureksivat, vuoron kämmeniensä keskessä hieroskelivat, kunnes se mureni ja uusi tuli otettavaksi.
Lähenin höyryvenhettä, joka oli parista lankusta tehdyn sillan päähän kiinnitettynä. Kokassa luin latinaisilla kirjaimilla maalatun sanan »Wellamo.»
