Kitabı oku: «Sanomalehtimiesajoiltani», sayfa 9

–No, jo riittää. Semmoinen laitos se on tämä. Ja eikö ole tämä helkkunan mukava. Hevosen ja miehen aika tämän kautta säästyy hyvinkin ja sitten tästä saapi veden niinkuin jo sanoin vaikka mihin juoksemaan.

En tarvinne mainitakaan, että minä myönsin kaiken sen, minkä näin, erinomaisen mukavaksi ja nerokkaaksi.

Ja sitten vasta me menimme navettaan. Se oli sisästä yhtä juhlallinen kuin päältäpäinkin nähden. Katto oli korkealla, ikkunat suuret ja koko huone siitä syystä valoisa ja iloinen. Parret oli rakennettu kahteen pitkään riviin, joiden välissä oli n. s. pöytä, johon heitettiin rehu elukkain eteen pöydälle juoksevasta heinähäkistä. Ainoastaan muuan kaidepuu erotti parressaan seisovat lehmät toisistaan, niin että ne voivat aivan hyvin sen ylitse ja alitse nähdä, jopa nuoleksiakin toisiansa.

–Eikö ne tingi puskemaan tuossa toisiaan? kysyin.

–Niin sen luulisi, mutta eikös mitä. Lehmä rakastaa seuraa ja sen kauttahan ne juuri pysyy lauhkeina ja sävyisinä, kun saavat siinä syöntinsä lomalla toisiaan katsoa maurottaa. Jota vastoin, jos ne pidetään pimeässä navetassa ja eroitetaan toisistaan hirsistä salvetuilla parsilla, niistä tulee äkäisiä ja pelkureita.

Iloisen ja vilkkaan näköisiä olivatkin kaikki lehmät, jotka nyt siinä seisoivat kukin parressaan, yhtämittaista hiljaista yninätä pitäen, anoessaan palaa hoitajiltaan. Näitä oli vaan kolme ja näytti niillä olevan työtä tarpeeksi palotellessaan ja lypsäessään yli viidenkymmenen pään suuruista karjaa. Vaan reippaasti kävi heiltä siinä kuitenkin askareen teko eikä kauvan kestänyt, ennenkun aina keskellä lattiaa olevaan suureen korvoon kaadettiin vaahtoava kiulullinen lämmintä maitoa.

Navetasta tultiin välittömästi talliin, joka oli saman katon alla kuin navettakin ja yhtä siisti ja valoisa.

Pilttuita oli siellä toista kymmentä ja perimmäisestä hirnua hörhätti meitä vastaan kiiltävän musta ori, kohottaen päänsä pilttuun laiteelle. Herra meni sen eteen ja tarjosi sille sokuripalasen, niinkuin hän sanoi aina tallissa käydessään tekevänsä. Sillä lailla tulee hevosesta kesy ja se oppii isäntäänsä rakastamaan.

–Elukka pitää opettaa hyvyydellä ja ainoastaan poikkeustilassa käyttää ruoskaa.

Ja sitä sanoessaan taputti hän orittaan kaulalle ja nimitteli häntä nimeltään. Kehoitti minuakin koettelemaan sen lautasta ja tunnustelemaan turpaa, joka oli »sileä kuin sametin nukka.»

Oriista päästyämme katsahdimme rekiliiteriin, johon tultiin suoraan tallista. Siellä aina kuuluttiin hevoset valjastettavan, joka oli paljon mukavampi täällä tehdä kuin ulkona kartanolla pyryssä ja pakkasessa.

–Ja tästä ne on aina niin sukkelat pyöräyttää talliin.

Minä luulin jo, että ulkohuoneiden tarkastus olisi loppunut, mutta sitä minun ei olisi pitänyt luulla, sillä »yläsilta» oli vielä käymättä, vaan ei suinkaan tarkoitus sitä semmoiseksi jättää.

Mukavia kiertoportaita myöten sinne tallista kohottiin ja toden totta minä hämmästyin, kun aukeni eteeni siellä huone semmoinen, että päätä huimenti. Yhtenä ainoana suurena salina oli koko navetan päällys ja niin siisti kuin puhtahin pirtti.

–Täällä saattaisi vaikka tanssiksi pistää, ihmettelin.

–Jottako täällä ei olekin sitten pistetty, jo toki montakin kertaa. Melkein joka vuosi täällä kauranleikkuutalkoossa tanssia lekutellaan.

–»Ja siin' ei seinät hämmentele», deklamoin minä.

Keskelle tuota mahdottoman suurta luhtia oli ripustettu nuorakiikku ja siihen sanoi herra kylän poikien aina sunnuntaisin kokoontuvan tyttöjänsä kiikuttelemaan.

–Vaimoni mielestä se ei ollut oikein sopivaa, mutta minä ajattelen, että parempi on, että ne kokoontuvat tänne kuin jonnekin muualle, niin ei omain renkien ja piikojen tee mieli kylään juosta.—On siinä tänäkin päivänä mahdettu heippasta, mutta nyt se joutaa taas viikoksi yöpuulleen.—

Ja sen sanottuaan nakkasi hän nuoran pohjukan ylös orrelle. Siitä läyskäyksestä säikähti sitten pääsky pesässään ja suikasi ulos. Ja kun sen johdosta tulin tarkastaneeksi kattoa, huomasin siellä näiden viehättävien lintujen pesiä toisen toisessaan kiinni.

–Kyllä tänne heiniä mahtuu, sanoi siinä sitten herra ja pyörähti kantapäillään, tehden kepillään kaaren ilmaan. Eikä muuta pihalatoa tarvitakaan, kun tänne ajaa niin heinänsä kuin olkensakin. Eikähän tämä vielä meidän nykyisistä rehuista tule puolilleenkaan, mutta hyvä se on suuri olemassa, kun on toivo saada niittyä lisääntymään. Ja täältä ne on mukavia pudottaa sekä lehmille että hevosille.

–Se häkki aina ajetaan tänne ylös saakka?

–Niinhän se tehdään. Tuosta suuresta ovesta sisään vaan… tulkaapa katsomaan, maisteri.

Ja niin hän vei minut toiseen päähän yläsiltaa mahdottoman leveälle kaksois-ovelle, josta yhtä leveät, hiljalleen viettävät rappuset veivät alas maahan.

–Tästä ne häkit ajetaan sisään… niin, ja tästä nyt näette melkein kaikki minun tilukseni.

Mutta minä olin jo ehtinyt kääntyä näköalaa katselemaan enkä pannut huomiota hänen tiluksiinsa. Sillä todella olikin kaunis se, mikä siinä eteeni aukeni. Aurinko oli juuri laskemaisillaan ja valoi viimeisillä säteillään metsikköä tuolla ahon reunassa toisella puolen järven. Isot petäjät ikäänkuin tulessa paloivat ja aho hohti kuin kullattu kumpu. Mutta se ei kestänyt kuin jonkun silmänräpäyksen, aurinko samassa pyöri piiloon ja heitti pitkät hohtavat sädejuovat puolitiehen taivasta. Vaan kauvan en minä saanut siinä antautua luonnon runollisuutta nauttimaan, sillä vieressäni seisoi realisti, joka oli kokonaan muusta huvitettu, vaatien minutkin olemaan samasta asiasta innostunut.

–Mitäs pidätte? kysyi hän.

–Kyllä se on harvinaisen kaunis auringonlasku, sanoin minä.

–Niin, mutta eikös siinä ole tuossa kaunis ruispeltokin? kysyi /hän/.

Olin todellakin kuin pilvistä pudonnut, vaan samassa kuitenkin siksi toinnuin, että ymmärsin asemani ja osasin myöntää, että ruispelto oli kaunis.

–Ja eikös siinä ole peltoa yhden talon tarpeeksi?

–Hyvin onkin. Ja kuinka paljon luulette siitä saavanne?

–Ei sitä tarkoilleen tiedä, vaan jos ovat hyvälähtöisiä, niin saattaapa tulla parin sadan tynnörin paikoille.

–Jaa-a! ihmettelin minä ja kyllä se sen sietikin, sillä pelto oli todellakin komea, eikä ainoastaan aineelliselta kannalta katsoen komea, mutta minun silmäni katsellessa vielä enemmän taiteelliselta. Siellä se ulottui aaltomaisena lakeutena useita satoja kyynäriä melkein meidän jalkojemme alta aina rantaan saakka, jossa sitä rajoitti tuuheata lehtipuuta kasvava piennar. Ja miellyttävän vaikutuksen tekivät siinä siellä täällä kohoavat kivirauniot, joiden lomassa kasvavat viheriät vaarainpensaat kuvautuivat tarkasti kellahtavaa ruisvainiota vastaan.

–Se oli kaikki tuo paksuna metsänä, kun minä tulin tänne. Mutta minä panin miehet sinne kirveineen liehumaan, ja toiset kantoja juurimaan. Eivät ne olisi alussa kehdanneet ja neuvoivat minun sitä kaskeksi hakkaamaan. Vaan mitäs minä kaskeksi. Olihan minun yhtä hyvä tehdä se pelloksi ja ottaa siitä kaiken ikäni sato, kuin se että vaan kerran tahi pari. Ei se yhtenä vuonna tullut tehdyksi eikä kahtenakaan, mutta vuosi vuodelta minä ajoin metsän reunaa yhä edemmäksi, kunnes viimein järven ranta vastasi. Ja armosta minä vaan jätin tuonne pientareen rajaan muutamia puita seisomaan. Minulla on siinä kohden talonpojan katsantokanta, että minä en suvaitse metsää taloni ympärillä, sillä minun mielestäni on kaunista se, kun on aukeata paljo ja peltonsa näkee kaikille suunnille niinkuin tässäkin. Kun metsä loppui järveen päin, aloin minä sitä muualta ahdistella. Ja kun suo tuli eteen, muokkasin minä suon ja aloin taas metsän reunaa työntää edelläni ulommaksi. Tuossa sen näette, kun katsotte tänne maan puolelle.

Ja minä silmäsin ja silmäni seisattuivat katsomaan. Se osa peltoa, jota äsken olimme katselleet ja joka oli navetan ja järven välillä, oli vielä pienonen tilkka sen suhteen, mitä navetan takapuolella oli tehty. Ja hupaista oli tuota vainiota katsella ja nähdä siinä ihan kuin tuoreeltaan, mitenkä viljelys karkoittaa tieltään korven eli kuinka sivistyksen voima voittaa raakuuden vastarinnan.

Vaikka oli vielä jotenkin valoisa, oli kuitenkin jo ilta siksi hämärtänyt, ett'ei kaikkia yksityiskohtia tarkkaan eroittanut. Mutta sen kuitenkin huomasin, että etumaiset sarka-osat olivat siistiä, vakaantunutta peltoa, jossa kasvoi rehevä ohra. Tuonnempana kasvava kaura näytti olevan harvempaa ja kasvulleen huonompaa ja herra kertoikin, että se pelto tänä kesänä kasvoi ensimäistä satoaan. Tämän takana oli kääntöauralla käännettyä nurmikkoa, joka mennä vuonna oli ollut heinän kasvussa; ja vielä siitäkin taampana näkyi kylvöheinävainiota, joka ennen oli ollut vetelänä suona.

Kaikista näistä piti herra minulle pitkän ja asiallisen esitelmän, selittäen niiden kyntämisestä ja kylvämisestä ja osoittaen kepillään, missä oli suuret viemäriojat ja missä muut pienemmät. Mutta ihan perimmäisenä pellon ja metsän välissä oli vielä iso aukea, josta näkyi halkopinoja ja häämöitti kummallisia häkkyräimäisiä olentoja, joista en osannut ymmärtää, mitä ne oikein olivat. Ja vasta vähän aikaa katseltuani huomasin, että ne olivat kantoja, jotka juurineen oli maasta väännetty, ja heitetty nurin niskoin suuriin kokoihin. Iltahämärässä ne näyttivät kammottavilta satasarvi-kummituksilta, jotka olivat metsästä astuneet sitä vartioimaan. Vaan oikeastaan ne olivatkin korven kaatuneita sotilaita, jotka viljelyksen voimakas valloittaja oli ijänikuisilta asuinsijoiltaan keikauttanut kumoon ja säälimättä heittänyt töppöset taivasta kohti. Mutta korven reunassa tuolla seisoi vielä synkkänä ja uhkaavana lukematon joukko heidän veljiään, seisoi siellä mustaverisiä pitkiä kuusia ja jäntterävartisia petäjiä, jotka olivat toinen toiselleen vannoneet metsän itsenäisyyttä puolustavansa, vannoneet ennen siihen kaatuvansa kuin hiuskarvaakaan väistyvänsä. Ja kerran oli heidänkin kaatumisensa päivä, ehkä jo ensi syksynä. Miehiä sinne silloin on heitä vastaan piennarta myöten kirves olalla asteleva, pian he saavuttavat korven reunan, terä vilkkaa, runko paukkaa ja vihaisesti ravistelee vanha metsän ruhtinas tuuheata tukkaansa. Mutta vihamies on voimakkaampi, yhä suurenee juurella haava ja lyhyt parahdus vain ilmoittaa vieressä seisovalle veljelle, että hänen vuoronsa on tullut.

Ei kuitenkaan ollut vielä tuo hetki tullut. Vielä seisoivat he siellä syvälle maahansa juurtuneina, hautoen juuriensa välissä tälvellista routaa, jota tuhoa tuottavana halla-usvana huokuivat yli vihannan vainion.

–Se se on se ikuinen hallanpesä tuo Suontaus-korpi ja routa ei sen povesta ole sulanut milloinkaan, sanoi herra, mutta jahka tässä ikää annetaan, niin kyllä se pengotaan ja eipähän mikään auta hallan paetessa, kun pannaan aurinko silmästä silmään paistamaan.

–Pappa! huudettiin yht'äkkiä heleällä neitosen äänellä ja minä näin yhden noista kahdesta seisovan kartanolla ja katsovan tännepäin. —Tulkaa ruualle!

–Tullaan, tullaan, vastasi herra, ja sitten sitä mentiin syömään.

* * * * *

Heitän haastamatta ruuat ja ruokapuheetkin. En puhu ruuan jälkeen rappusilla istumisestakaan, joka kuitenkin usein on maata matkustelevan nuorukaisen ihanimpia hetkiä sellaisessa talossa, jossa on nuoria neitosia. Jäykkyys on silloin jo sulanut, kesä-illan hämäryys antaa ajatuksille vauhtia ja jokapäiväisimpienkin kasvojen piirteitä verhoaa silloin salaperäisyyden viehätys, jota niissä selvällä päivällä turhaan hakee.—Ventovieraatkin tutustuvat tuossa pian toisiinsa ja olisivat millä hetkellä hyvänsä valmiit juomaan »sinun»-maljan.

Mutta pappaa alkaa haukotuttaa ja hän ehdottaa mammalle, että mentäisiin maata. Sanotaan »hyvää yötä» ja ohjataan vieras yliskammariin, jossa hänelle on valmistettu vuode kahdesta höyhenpatjasta ja pantu kynttilä, tulitikut ja vesilasi tuolille pään pohjiin.

Vieras jää yksin ja alkaa riisuutua. Sitä tehdessään hän avaa ikkunan ja nojautuu katsomaan ulos. Puutarha on siinä aivan hänen allaan ja koivun lehdistä tuoksuu yökaste. Hän tarkastelee puutarhaa. Hämärätä on, mutta hän huomaa valkoisen olennon väijyen hiipivän pitkin hiekkaista käytävää ja pujahtavan hernepenkkiin. Se on kissa. Siitä hän luo silmänsä ruispellon yli rantaan. Siellä on yksinäinen sauna ja etempänä rannalla nuottakota. Niityllä syö hevonen ja silloin tällöin kalahtaa sen vaskinen kello. Usma kohoo järven pinnasta ja peittää sitä paikotelien. Kuuluu yksinäisen yökulkijan varovainen melonta. Kaukana järven takana, jossain virstojen päässä mörisee härkä ja ammuu tuontuostakin intohimoisesti.

Vaan usma sakenee ja kosteus enenee! Vieraan käsivarsissa tuntuu vähän kylmältä. Hän sulkee akkunan. Kiipee sänkyynsä. Painuu syvälle pehmeihin höyheniin.

Kuinka kaunis on maailma, kuinka ihana elämä! Mistä syystä? en tiedä—se on vaan.

KÄYNTI KOLILLA

»Päivälehti», 5 p:nä elok. 1892.

Karjala on minulle tähän saakka ollut satujen maailma. Ei minulla ole ollut siitä mitään muita kuvia kuin mitä innokkaat sen seutulaiset ovat luoneet eteeni Pielisestä, Höytiäisestä, Joensuusta ja Koitereesta. Sitäpaitse ovat muutamat nuoremmat taiteilijat siihen määrin hurmaantuneet Venäjän Karjalaan, että he tuolla jossain Kajaanin takana ovat viettäneet useampia kesiänsä ja sinne muitakin houkutelleet.

Se yhteinen Karjala-innostusko lienee tarttunut minuunkin, koska yhtäkkiä istuin Kuopiosta itäänpäin menevässä laivassa. Jostain oli tullut tietooni, että Pielisjärven rannalla ovat n. s. Kolin vuoret ja että Karjalan luonto niissä nousee huippuunsa.

Kohta kun lähtee Juan-tehtaalta ajamaan Kaaville päin, muuttuukin luonto vivahduksiltaan toisellaiseksi kuin se on Kuopion seuduilla. Mäet eivät kasva mäntypuuta niinkuin moniahtaalla Savossa, vaan kaikkein korkeimmatkin kukkulat ovat vihreätä lehtoa ja kivikoisia ahoja. Se on kuin Karjalan lehtiporstua, jossa tämän kaskiviljelyksen kotimaan luonto näyttää ilmaantuvan äärimmilleen kehittyneenä. Hauskana vaihteluna ja vastakohtana tälle melkein sydäntä etovalle hempeydelle siintävät kuitenkin idempää nuo korkeat kukkulat, joita karjalainen kutsuu »vaaroiksi» ja jotka lienevät Karjalan maan varsinaisimmat tuntomerkit.

Niitä kohden me pyrimme Juukaan vievää maantietä myöten, joka on ojentautunut melkein linjasuorana ruskeana viivana menemään vaaran huipulta toiselle. Juuan ja Kaavin pitäjäin väliset suuret sydänmaat se halkasee kulkien pitkät matkat talottomia taipalia. Se on kuin maatunutta lainehtivaa merta, jossa milloin vaipuu sen laaksoon, milloin taas kimmahtaa sen kyömyiselle selälle, josta silloin joka kerta näkyvät yhä lähempänä edessä olevat vaarat.

Niinkuin muita korkeampina majakoina siintää matkamme määrä, Kolin vuoriryhmä. Se on siellä suon tiettömän taipaleen takana, ainakin peninkulman verran Juuasta Joensuuhun menevältä maantieltä.

Ahmavaaran kylästä otamme oppaan saloiselle taipaleelle ja lähdemme metsäpolun vietäväksi. Se on suloinen kävellä taas pitkästä ajasta tuollainen karjan ura, joka omien mielijohteittensa mukaan milloin kaareutuu ahon rinteelle, milloin pistäytyy sakeaan lepikkoon, milloin heitäksen kivisen metsäpuron poikki. Yhtäkkiä tulee järvi eteen ja laineet loiskivat jyrkän kallion juuressa. Se on sydänmaan järvi, soikea allas jyrkkien kaskettujen mäkien keskessä. Ei ole ainoatakaan asumusta näkyvissä tällä rannalla eikä venettä, millä voisi yli päästä. Mutta etäisen lahden pohjukassa kuultaa saarien lomitse mökin katto ja oppaalla on omat keinonsa. Hän kerää risuja metsästä, kantaa ne kallion päähän ja tekee tulen. Se on sovittu merkki ja kun savu on aikansa tuprunnut ylös tyyneen ilmaan, kuuluu veden pintaa pitkin tapin kolkutusta ja saaren taitse soutaa hetken päästä vene esiin.

Toiselle rannalle tultua alkaa maa kohota Kolia kohti. Tie, jota nyt kuljemme läpi talojen pihain, läpi heilimoivain ruishuhtain, poikki poltettujen palojen ja ohitse vasta kaadettujen lehtokaskien, joissa pihlaja vielä kukkii ja tuoksuu maahan kaatuneenakin ja joissa pikkulapset kerppuja ja vastaksia taittelevat—se on jo itsestäänkin ihaninta, mitä kesäinen matkailija voi toivoa. Mutta sillä on vielä taka-alana maisema, joka on yhtä mahtava kuin tämä tie on sievän soma ja viehättävä.

Me istumme Kolin vastaisella vaaralla erään veräjän päällä.

Kolissa on kolme yppylää niinkuin kamelin selässä, kaikki paljaita avopäitä kallioita. Ne kohoavat yläpuolelle kaikkia muita lähellä olevia kukkuloita ja niiden rinteet paistavat parhaallaan täydessä paahtavan keskipäivän valossa. Siellä on juurella notkoja ja notkoisia lampia.

Lammista vähän ylempänä on talo ja taas vähän ylempänä toinen talo pienten pellontilkareiden keskessä ja etäämpänä ahojen ja lehtojen ympäröiminä. Metsä juovittelee siellä viljelyksien välissä ja katkeaa vähä väliä jyrkkään pykälään ahon reunassa. Koko rinne muodostuu juovikkaaksi kudokseksi, joka on levitetty kuin loimeksi vaaran kylkiä peittämään. Se on kuin elävä vaate, joka yhtä mittaa muuttelee muotoaan auringon säteiden ja varjojen mukaan. Milloin helähtää se vaalean vihreäksi, milloin taas synkkenevät sen posket. On kuuma keskipäivä, auer hehkuu hikevistä lehdoista, tuolla täällä poltetaan kaskia ja joskus tuikahtaa tulen liekkikin savun seasta. Ja se on tuo eloisuus, tuo asutus, joka tekee tämän rinteen niin ihanaksi, että sitä uupumatta jaksaisi katsella kuinka kauvan tahansa. Puijon läheisyydestä tullen tulee sitä ehdottomasti tähän verranneeksi. Koli voittaa vertailussa. Puijo on aina totinen, synkkä ja yksivakainen. Satoipa siihen tai paistoi, aina on se yhtä juhlallinen ja yksitoikkoinen. Koli sitä vastoin, vaikka korkeampi ja mahtavampi, tekee virkeän, aina muuttelevan vaikutuksen.

Se näyttää olevan aivan lähellä tuossa edessämme ja taloihin tuolla sen rinteellä ei näyttäisi olevan matkaa kuin kerta liikkeelle lähtien. Mutta kun alamme mennä, on vielä monet talot sivuutettavat, moneen alankoon painuttava ja monet notkot rämmittävät. Samassa on vuorenhuippukin kadonnut, kun sen rinnettä alamme kohota.

Levähdetään talossa, joka on noin puolimatkassa vaaran laelta. Se on noita pieniä karjalaisia taloja, jotka ovat käpristäytyneet jyrkän mäen kupeelle ja joiden paikan on määrännyt kallion kylestä lirisevä lähde. Rakennukset ovat supistetut niin vähiin kuin suinkin, sillä karjalainen ei juuri viitsi rasittaa itseään liialla raatamisella. Pienissä kivikko-pelloissa ja vielä kivisemmissä kaskissa on tarpeeksi vastustusvoimaa voitettavana /hänen/ työhalulleen. Kaksi pirttiä hänellä kuitenkin on ja niiden välissä porstuanpohja-kammari. Vastapäätä porstuan ovea on pienonen navetta, sillä karja on pieni, noin kymmenlehmäinen. Sen yhteydessä on katettu kuja, jonka ylisille vie hevosella ajettavat leveät raput. Että ollaan kivisellä mäkimaalla, sen osoittaa sekin, että suurin osa kujaa ja navettaa on tehty kivestä. Mutta ett'ei järvikään ole kaukana, sen voi arvata siitä, että päreliisteiden päälle ja seinänrakoihin asetettujen tikkujen neniin on asetettu kaloja päiväpaisteessa kuivaamaan. Suuri Pielinen onkin tuossa toisella puolen vaaran ja sen »mujeet» ovat kaukanakin kuuluisat.

Mutta Kolille! Sinne on talosta liki pari kilometriä melkein koko ajan kohoavaa metsäpolkua. Kahden puolen tietä kasvaa korkeaa heinikkoa, sillä vaikka asutus täällä on satain vuosien vanha ja vaikka monet sukupolvet ovat vaaran kylkiä kaskeamalla haaskanneet, ei se kuitenkaan ole vielä mehuaan menettänyt. Näyttää siltä kuin sen kivissä asuisi ainainen ruokamulta, joka siitä polttamalla murenee ja muodostaa maan hedelmällisen maakerroksen.

Yhtäkkiä avautuu lehdon sisästä iso, ylenevä aukea ja sen ylipäässä on kohtisuorana kohoava kallio. Vaivoin sen juureen kiivettyämme näyttäytyy se yhtä korkeaksi kuin tavallinen kolmikerroksinen kivirakennus. Sen alla on jääkylmä suon silmäke. Ja kun tulemme sen harjalle, niin seisotaan sileällä ukonkivisellä kalliolla kuin lasisella katolla. Siinä sitä sitten ollaan ja siinä se on sitten Kolin kuuluisa näköala.

Ei tuo näköala kuitenkaan ole vielä saavuttanut sitä mainetta, minkä se ansaitsee.

–»Ei mutta kylläpä—!» huudahti toverini ja minä en voinut muuta kuin päätä nyökäyttämällä vahvistaa hänen ihastustaan.

Sillä kyllä se onkin sitä mitä se on, lajissaan ennen näkemätöntä.

Suurten selkien niemissä näkyy luonto mielellään melskeitään pitäneen. Puijo on kohottanut harjansa Kallavedelle uhaksi ja Kolin vaarat ovat Pielisjärven niemessä ja kulkevat pitkin sen rantaa pohjoisesta etelään. Siltä kukkulalta millä seisomme näemme kolme vähän matalampaa. Ja ne jakavat näköalan kahteen osaan. Toinen, vasemmalla kädellä oleva, on samanlainen kuin mikä oli äsken edessämme; erotus on vaan se, että se minkä äsken näimme Kolille, sen näemme nyt Kolilta. Siellä on samat kasket, ahot, palot, huuhdat ja talot.

Maisema on vaan vähän matalampi, sillä Koli on korkeampi ja sen harjulle kuontuu siintämään kaukaisimmatkin vaarat. Niitä näkyy useista pitäjistä, niiden kaikkien nimiä ei tiedäkään. Päivä paistaa nyt sinne edullisesti. Se sattuu talojen ikkunoihin ja panee ne peninkulmain päästä kimmeltämään. Se saa esille pienimmätkin muodostukset maanpinnassa ja metsissä. Se kouhottelee lehmi- ja kaskisavut ihmeellisen selviksi ja kun se sattuu pieneen vaarojen väliseen metsälampiin, hehkuu tämä kuin sulava lyijy. Kuka niiden kaikkien vesien, järvien ja lampien nimiä tienneekään. Mutta opas nimittelee niitä mitä Herajärveksi, mitä Höytiäiseksi, mitä Jeronjärveksi, mitä miksikin.

Tuota kaikkea katsellessa, hakiessa esiin aina uusia yksityiskohtia tästä »mäkisestä lakeudesta», joka melkein uuvuttaa moninaisuudellaan, melkein rasittaa rikkaalla vaihtelullaan, on Kolin toinen näköala aivan unohtunut.

Sinne kääntyy kuin viileyttä hakeakseen. Sillä se on totinen, juhlallinen ja yhtä vakava kuin edellinen on raskas. Se on luonteeltaan samanlainen kuin Puijon näköala. Siitä näkyy vain vettä ja saaria ja synkkää havumetsäistä mannerta. Mutta nähdäksemme sen kaiken kerta katsomalla on meidän kohottava yksi pykälä ylemmä, kaikkein korkeimmalle Kolille. Sinne on vähän metsää ja vähän notkoa ja sitten nousee sinne melkein pystysuora polku, jota myöten täytyy puitten oksien avulla kiivetä tuolle n.s. »vanhalle Kolille». Siitä katsoen on edessämme koko peninkulmain pitkä Pielinen. Etelästä siintävät Enon vaarat ja pohjoisesta kuultaa kukkuloita, jotka lienevät jossain Nurmeksen puolella Pielisen pohjoispäässä. Mutta itään päin kantaa silmä kaikista kauvimmas ja nuo metsäiset vuoret ne sanotaan olevan jo rajantakaisia, Venäjän puoleisia maailmoita.

Vaan itse Pielinen! Se lepää nyt siinä rauhallisena ja tyynenä. Siellä ei näy pienintäkään liikettä, ei ainoatakaan asumusta ole sen rannoilla, ei yhtään venettä souda siellä alhaalla. Hyvin heikko tuulen henki saa liikkeelle pienen laineen, joka satojen saarien rannoilla kuitenkin kokonaan katoaa. Siinä on kuin suuri, autio erämaa, joka uinailee itsetiedotonna ja ummessa silmin. Eikä sieltä kuulu muuta kuin hiljainen, säännöllinen sohina, joka syntyy siitä, että nuo pienet laineet toinen toisensa perästä murtuvat kivikoiseen rantaan Kolin juurella, jonka veden puolinen rinne melkein kohtisuorana putoo alas Pielisen helmaan.