Kitabı oku: «Keksijän voitto: Romaani», sayfa 7

VIII

Penttilän kihlaus teki suuren muutoksen hänen työtapaansa.

Tätä ennen ei kukaan ollut kiinnittänyt hänen huomiotansa niin paljon, että hän olisi ajatellut, mitä toinen mahtoi ajatella siitä tai tästä. Nyt oli asia toinen. Erottaessaan jonkun miehen ajatteli hän aina, mitähän Alli sanoisi tuosta asiasta, tai ostaessaan jonkin laitoksen osakkeet laski hän aina, mikä arvo niillä olisi, jos hän lakkaisi yht'äkkiä niitä käyttämästä, ja jäisiköhän Allille riittävästi elantoon, jos hän kuolisi.

Kihlajaispäivän iltana otti ukko Rantamäki Penttilän varsin tiukalle siitä, mitä on se työ, jota tuleva vävy tekee, ja onko se sellaista, että perhe tulee toimeen. Penttilä teki selvää työstään ja suunnitelmistaan. Olikin varsin terveellistä, että hän tapasi miehen, jolle voi huoletta uskoa salaisuuksia ja joka jaksoi kuunnella. Penttilä puhui nimittäin yhteen mittaan pisimmältä, mitä hän oli milloinkaan puhunut. Hän puhui kauan siitä, mitä tehdään Sydän-Suomen konepajalla, minkälaisia työkoneita jo on valmiina, kuinka suuria moottoreja jo tehdään ja miten pieniä ne ovat kooltaan ja montako hevosvoimaa ne voivat antaa. Paperille hän piirsi, mitä rakennuksia, kuinka suuria ja kuinka monta rakennetaan Maaselkään. Hän selitti, missä on tehdasrakennus ja mitä siinä tehdään, miksi tehdas on rakennettu juuri Maaselkään eikä muualle. Jäniskosken koskenperkaustyön selosti hän tarkalleen. Ja miksi Hangon lähelle Tanttilaan on rakennettu suuri posliinitehdas ja monta muuta seikkaa sai Rantamäen isäntä tietää, seikkoja, joista monet olisivat maksaneet omaisuuden, jos olisivat saaneet tietää edes silloin kun Rantamäki.

Penttilä puhui aina »tehdään» ja »rakennetaan», eikä erehdyksessäkään sanonut että »minä teen» tai »rakennan». Hämäläisen tapa on sellainen.

Rantamäki kysyi: »Mitäs sinä teet näissä monissa vapriikeissa?»

Penttilä joutuu hiukan hämilleen. »Minä vain omistan ne.» Tosiaankaan hän ei ollut tehnyt enempää. Ei lapiollistakaan maata hän ollut pistänyt eikä naulaakaan lyönyt, jotta rakennus olisi valmistunut. Hän vain – omisti ne. Mikä kiitollinen aihe Suomen Työmiehelle. Vahinko, ettei se ollut sitä ennemmin huomannut!

Kuultuaan tämän vaatimattoman tunnustuksen ei Rantamäki silmäänsäkään liikauttanut. Laski molemmat kätensä voimakkaasti polvilleen ja sylkäisi pitkän syljen. »Rantamäen päälle ei tehdä velkaa. Se ruokkii kyllä tyttäreni. Katto sinä vain eteesi.» Siinä oli piste.

Penttilä ei katsonut olevan syytä korjata ukon vankkaa päätöstä. Ei hän aikonut tehdä minkään päälle velkaa. Rantamäki jäi omiin ajatuksiinsa.

Penttilän suun ympärillä väreili pieni hymyn häive, kun hän muisti Rantamäen huomautuksen velka-asioista. Laskiessaan, kuinka suuri prosentti tai oikeammin kuinka pieni prosentti hänen Amerikasta tuomastaan pääomasta kuluu Suomeen rakennettavien tehtaitten peruspääomaksi, hämmästyi hän itsekin. Niin suureksi ei hän ollut kuvitellut Amerikan osuudesta »Suomi» – patenttiin saamaansa hintaa.

Tilatut koneet olivat valmiina Sydän-Suomessa. Maaselän ratapihalla oli vaunuja koneosilla lastattuina. Järjestys oli kuitenkin jo saatu niin hyväksi, että kaikki tulevat vaunut purettiin päivittäin. Maaselän tehtaitten ylijohtaja, ins. Heikki Mikkola tuntui olevan mies paikallaan. Harvoin hän suuttui, mutta silloin hän kirosikin niin, että rikiltä haisi koko paikkakunnat.

Maaselän tehtaisiin oli valittu miehiä kaikista tehtaista, joihin Penttilällä oli sananvaltaa, ja niistä miehistä sopivimmat, joita oli tullut tarjolle. Tarvittiin ammattimiehiä, viilareita, seppiä, levyseppiä ja monia muita. Mutta tarvittiin paljon sellaisia ammattimiehiä, joita Suomessa ei ennen ollut, kun ei ollut ennen sellaista ammattiakaan. Tarvittiin erikoiskoneiden hoitajia. Kaikki koetettiin valmistaa automaattisin konein, mutta silti tarvittiin hoitajia. Kaikki tällaiset erikoismiehet oli alun perin koulutettava. Siinä ei tarvittu ennakkokokemusta, useasti siitä oli suorastaan haittaa. Tarvittiin miestä, jolla oli kykyä oppia ja jolla oli halua tehdä työtä. Jos olisi ollut saatavissa joltisillakin pohjatiedoilla varustettuja miehiä, olisi harjoittelu ollut helpompaa. Mitä räikeimmin tuli näkyviin maassamme väärään johdettu ihmisten lukuhalu. Räikeitä sanomalehtikirjoituksia annetaan nuorison lukea, niin puolella kuin toisellakin, ja pilataan ihmisien hermot. Jos sen sijaan perustettaisiin kirjastoja ja koetettaisiin opastaa nuoria hankkimaan ammattitietoja, vaikka teoreettisiakin, niin käytännöllinen harjaantuminen olisi paljon helpompaa ja pikemmin päästäisiin eroon totutuista tavoista. Mutta käden käänteessä se ei ole autettu.

Jokainen tuleva erikoismies sai olla mukana koneensa perustusta tehtäessä ja koko ajan sitä paikalleen asetettaessa. Tehtaassa näkyikin olevan liikaa miehiä työssä. Olivat nimittäin tavalliset kuntoonpanomonttöörit ja sitäpaitsi koko tehtaan tuleva työväki. Tästä työväen tuhlauksesta huomautti eräs useista »sattumalta» Maaselkään poikenneista teollisuusmiehistä. Penttilällä oli kuitenkin oma mielipiteensä ja kokemuksensa, jota hän toteutti käytännössä.

Penttilälle ilmestyi eräs uusi ala, jolla hän oli varsin outo ja kokematon. Hänen täytyi hankkia oma koti.

Talon rakentaminen on varsin yksinkertainen juttu, mutta minkälainen ja mihin, se on aivan eri asia. Penttilän kotikylässä, joenpoukamassa, oli erittäin kaunis paikka ja hän oli aina sitä ihaillut. Nyt ei sitä kuitenkaan voinut käyttää, koska se oli liian kaukana Maaselästä.

Penttilä pyysi morsiamensa neuvottelemaan tästä tärkeästä kysymyksestä. Hän olikin paljon käytännöllisempi kuin Penttilä itse. »Rakenna meille rakennus johonkin Maaselän läheisyyteen. Kyllä siellä on sellaisia paikkoja, joissa voi asua», lohdutteli hän sulhasensa epäilyjä. Ja ajatus pantiin täytäntöön heti.

Erään maan etevimmän arkkitehdin konttorihuoneessa istui Alli Rantamäki sulhasineen. Arkkitehti, pieni, vikkelä mies, ihmetteli, mitä noilla lienee asiaa, kun eivät puhu.

Lopulta Penttilä alkoi: »Haluan rakentaa yksityisasunnon itselleni.»

»Jaha! Helsinkiinkö vai maaseudulle?» – Helsinkiläinen puhuu Turusta, Tampereesta ja Viipuristakin niinkuin »muustakin maaseudusta».

»Paikan tulee olla Maaselän asemalta 10 km säteellä piirretyn ympyrän sisällä. Voisitteko lähettää jonkun apulaisenne tarkastamaan paikkaa? Ehtona tietysti on, että paikka on ostettavissa ja sinne voi laittaa kunnollisen tien.»

»Jaha, jaha. Kuinkahan tilava rakennuksen tulee olla ja mistä rakennusaineesta se tehtäisiin?»

Tuleva rouva oli sanaton. Hän ei todellakaan tiennyt tulevan miehensä varallisuussuhteita.

»Tarvitsemme välttämättömästi tavalliset yksityisasuntohuoneet, sitten suuremman ruokasalin ja salin sekä muutamia vierashuoneita», lateli Penttilä. »Tiili kai olisi mukavin rakennusaine.»

»Jahaa. Jaha. Mikä se olikaan taas herrasväen nimi?» Arkkitehti alkoi epäillä työnantajansa tuntematonta nimeä. Saatuaan kuulla sen uudelleen teki hän muutamia laskuja.

»Ylimalkaisten laskujen mukaan, ottaen huomioon tarpeelliset talousrakennukset, tallit y.m., päädymme noin 3,5-4 miljoonaan.» Ammattimies aikoi hämmästyttää tilaajan suurella summalla, ja morsiameen nähden hän onnistuikin.

»Riippuen tietysti maan laadusta», lisäsi Penttilä laskelmaan.

Morsiamessa heräsi nainen. Olisi ihanaa päästä kalustamaan sellaista kotia! Arkkitehti oli tukehtua kysymysten ja ehdotusten tulvaan, jonka tuleva emäntä lasketti.

Sovittiin, että otetaan rakennuspaikasta heti selvä ja ruvetaan samalla laatimaan piirustuksia.

IX

Maaselän tehtaista alkoi osasto toisensa jälkeen käydä. Ensimmäisenä laski valmiin koneen, tosin ilman voimakonetta, maatalousosasto – koneen, jolla vielä ei ollut mitään käytännöllistä merkitystä. Kokonainen vuosi oli käytettävä ahkeriin kokeisiin, ennenkuin tuli valmiiksi kone, johon pyrittiin.

Maakulkuneuvojen osasto oli kenties valmein. Määräpäivästä viikon perästä laski osasto ensimmäisen vaunun ovestaan ulos. Osaston johtaja, nuori insinööri Pekkala, otti nuoranpätkän, kiinnitti sen etuakseliin ja alkoi kiskoa vaunua perässään. Penttilän tapasi hän lataamon ovella.

Pekkala otti lakin päästään. Hikinen otsa helmeili hikipisaroissa. »Herra tehtailija», sanoi hän. »Tuon ensimmäistä osastollani valmistunutta vaunua. Sekä minulle että miehilleni olisi suuri ilo, jos Te, herra tehtailija, ottaisitte sen omaan käyttöönne.»

Penttilä tunsi liikuttuvansa. Tuo nuori mies iloitsi, otsa hiessä, työnsä tuloksista. On puhdasta ja ylevää tuntea valmiiksi saadun työn iloa. On miehen elämää ponnistaa voimansa ja menestyä. Penttilä ymmärsi nuorukaista. Väkisinkin silmänurkka pyrki kostumaan ja ääni värisemään.

»Kiitos, insinööri, teille ja miehillenne sekä työstänne että huomaavaisuudestanne. Suostun ehdotukseenne. Sitäpaitsi huolehdin, että ensimmäinen moottori ja akkumulaattori asetetaan tähän vaunuun.»

Miehet pusersivat toistensa käsiä. Lähellä seisovatkin tunsivat liikutusta. Hetki oli juhlallinen. Se oli pieni työn juhla keskellä kuumeista kiirettä.

Olikin ankara kiire. Kevät oli tulossa. Maantiet alkoivat kuivua. Penttilä oli ottanut päämääräkseen laskea liikkeeseen heti keväästä ensimmäiset kulkuvälineet. Polkupyöriä ei voitu juuri ajatella, sillä kotimaassa ei niitä suuremmassa määrässä valmistettu, mutta oli tarkoitus laskea kauppaan sähköautoja riittävä määrä. Se oli urakka, jota ei ollut helppo täyttää.

Penttilä vietti tehtaan eri osastoissa kokonaisia vuorokausia. Häntä ei saatu lähtemään sieltä pois, vaikka olisi miten tärkeä tehtävä ollut muualla. Sinne tuotiin sähkösanomat. Puheillepyrkijät pääsivät tulemaan samalla tehtaaseen, jossa heitä ei muuten olisi hyvällä silmällä katsottu. Tosin hänellä oli jo kunnollisia apulaisia, joten pikkuasioilla häntä ei enää häiritty, mutta sittenkin oli asioita niin kosolti, että paljopuheiselta mieheltä olisi mennyt aika juttuamiseen. Penttilältä säästyi aikaa, kun hän ei puhunut turhia eikä sallinut toistenkaan loruilla.

Insinööri Sarlinin ilmoitettiin pyrkivän Penttilän puheille. Penttilä ihmetteli. Sarlin, joka ei kerran ollut ottanut häntä vastaan! Olisivatko osat vaihtuneet? Eivät! Olisi lapsellista kostonhalua olla ottamatta puheilleen vanhaa miestä. Penttilä lähti tehtaan ovelle vastaan.

Ins. Sarlin tuntui hämmästyvän. Mahdollisesti hän tunsi entisen työmiehensä ja puheilleen pyrkijän vasta nähtyään miehen. Joka tapauksessa oli hän hämmästynyt. Pian hän kuitenkin tottuneena seuramiehenä voitti itsensä ja alkoi puhua kuten puhutaan miehelle, jonka arvo tunnetaan.

Sarlin ehdotti, että Penttilä tilaisi tarvittavat sähkötarpeet häneltä. Penttilä ei ollut varma, tiesikö hän, että Sydän-Suomen sähkömoottoritehdas valmistuu juuri niinä päivinä ja että siellä voidaan valmistaa tuhat erikoismallista sähkömoottoria päivässä. Ei hän myöskään tiennyt, tarkoittiko insinööri Sarlin ainoastaan valaistuslaitteita.

»Valitettavasti, herra insinööri, en voi tarjoustanne enää käyttää, mutta jos se olisi tehty minulle neljä kuukautta sitten, niin olisin ollut varsin tyytyväinen.»

Uusi aika oli alkanut, ja ne, jotka eivät osaa asettua mukaan, kaatuvat. Niin kävi tässä ja niin käy elämässä aina.

Maaselän suuret jättiläiskeuhkot alkoivat hengittää. Vaunuosasto syöksi ovestaan pieniä 3 tonnin kuorma-autoja. Sydän-Suomesta tuli vaunulasti vaunulastin perään pienikokoisia sähkömoottoreja. Kerran päivässä tuli ylimääräinen juna Hangosta tuoden akkumulaattorin posliiniosia. Rautajauhetta valmistettiin tonnittain ja koivunhiiltä poltettiin erikoisessa hiilitarhassa tuhansia kuutiometrejä viikossa. Sähkövoimaa vain oli niukasti saatavissa, mutta tulevaisuuden toivo oli hyvä.

Oli tarkoitus toukokuun 15 p: nä saada autojen esittely Suomessa. Tasan 6 kuukautta myöhemmin kuin Amerikassa. Kuitenkin tuli esteitä. Täytyi siirtää kesäk. 1 päivään. Oli nimittäin keskitettävä kaikki saatavissa olevat voimat ensin tehtaan käyntiinsaantiin ja sitten heti työväen asuinrakennusten rakentamiseen. Toukokuun 14 p: nä alkoivat varsinaisen keskustehtaan kaikki osastot käydä. Hätiköimättä, täysin koneitaan halliten vetivät miehet kuka hihnan, kuka sähkön koneeseensa, ja miehet, joiden koneet kävivät keskusakselista, pistivät syötinlaitteet, porat ja niittaajat paikoilleen niinkuin tehdas olisi ollut käynnissä jo useita vuosia. On väärin väittää, etteivät suomalaiset kykene valmistamaan tekniikan viimeisiä saavutuksia. Kyllä he kykenevät. Heillä on tähän asti ollut siihen liian vähän tilaisuutta. Maahan oli nyt vasta syntynyt ensimmäinen suurisuuntainen tehdaslaitos. Saavutukset eivät olleet alussa niin korkeat kuin amerikkalaisen sisartehtaan, mutta niihin pyrittiin.

Lataaja pantiin käyntiin toukokuun 16 p: nä, vapaussotamme lopettamis-vuosipäivänä. Taloudellisen riippuvaisuutemme lopettamis-vuosipäivä oli tuleva samasta päivästä.

Lataaja toimi moitteettomasti. Vahinko vain, ettei ollut tarpeeksi voimaa. Ensimmäinen lataaja kykeni Amerikassa lataamaan 55 akkumulaattoria eli »pommaa», kuten miehet Maaselässä kutsuivat, tarkoittaen sähkövarastoa, joka riitti synnyttämään 5 hevosvoimaa 10 tunnin ajaksi, jotavastoin ensimmäisen Maaselässä toimivan lataajan käytettävissä oleva voima riitti vain 6 pommaan minuutissa. Lähimmässä tulevaisuudessa toivottiin saatavan Maaselkään lisää voimaa sekä lukuisia maaseutulataamoja käyntiin.

Penttilä oli miltei unohtanut morsiamensa tänä kiireisenä työn aikana. Arkkitehti ei kuitenkaan ollut unohtanut hänelle annettua tehtävää. Eräänä viileänä toukokuun iltana ilmestyi hän itse tomuisena ja väsyneenä Maaselkään.

»Jaha, jaha, herra Penttilä», puheli hän katsellen ympärilleen. »Konttorirakennus. Liian kevyt tyyli. Olisi pitänyt olla raskaampi, se olisi antanut johtavan leiman koko laitokselle. Jaha, jaha!»

»Oletteko tavannut morsiantani?» kysäisi Penttilä.

»Hänen pitäisi tulla tänään tänne. Olen löytänyt paikan, ihanan rakennuspaikan. Vain 4 km täältä. Kaunis metsä ja järvi. Ihana paikka», puheli innoissaan tunnettu arkkitekti.

Aivan oikein. Iltajunalla saapuikin Alli Rantamäki Maaselkään. Ihmeissään katseli hän ympärilleen.

»Aapeli! Onko se sinun tehtaasi näin suuri?» pääsi häneltä miltei tahtomattaan.

»En ole uskaltanut sijoittaa tänne kaikkia tehtaita, mitä tarvitsen. Asuntokysymys olisi ollut voittamaton ja rautatie ei olisi ennättänyt kuljettaa raaka-aineita tänne ja valmiita tuotteita pois.»

Lähdettiin tarkastamaan arkkitehdin löytämää rakennuspaikkaa.

Ensimmäinen Maaselässä valmistettu vaunu lähti ensimmäiselle matkalleen. Sähkövaunu lähti voittomatkalleen valloittamaan vanhaa mannerta. Amerikka oli jo sen valtakuntaa. Työnjohtajia, insinöörejä ja miehiä kerääntyi katsomaan uuden koneen lähtöä. Matka oli vain neljä kilometriä, joten yksi pomma riittäisi voimaksi, mutta varmuuden vuoksi otettiin toinenkin.

Penttilä asettui ohjaajan paikalle ja toiset istuutuivat perään. Vaunu oli jokseenkin tavallisen polttomoottori-auton näköinen. Ohjaajan edessä oli vain tilaa matkatavaroille ja varavoimalle, koneet kun ottivat aivan pienen tilan.

Penttilä yhdisti virran moottoriin ja vaunu lähti liikkeelle äänettömästi ja tasaisesti. Ero poltto- ja sähkömoottorin välillä oli melkoinen. Sähkömoottori ei tarvinnut mitään välivaihtoja eikä yhdistäjiä. Jos haluttiin ajaa hiljaa, niin oli annettava moottorin käydä hiljaa päästämällä siihen vain vähän virtaa. Jos taasen haluttiin lisätä vauhtia tai oli ylämäki, niin oli päästettävä virtaa lisää – ja sillä hyvä. Koko koneiston hoito oli yhdistetty ohjausrattaaseen.

Tie oli hyvin huonoa, jopa loppu-taival kokonaan tietöntä. Takana istujat ehdottivat, että käveltäisiin viimeiset parisataa metriä, mutta Penttilä halusi koetella koneensa kuntoisuutta ja ajoi yli kivien ja juurien verraten korkealle kummulle, jossa arkkitehdin valitsema rakennuspaikka oli.

Se oli todella kaunis paikka. Vieressä oli ihana metsäjärvi. Katselijat seisoivat hiekkakummulla järven pohjoispäässä. Kaunis, valkoinen hiekka muodosti muut rannat, paitsi läntisessä päässä oli korkea kallio, joka antoi jylhän leiman koko sille osalle järveä. Järvi oli noin 3 km pitkä ja 1 1/2 leveä, muodostaen pari pitempää lahtea, ja lähellä pohjoispäätä oli pieni mäntyä kasvava saari.

Rannoilla kasvoi sekametsää, alavammilla paikoilla koivua, leppää ja raitaa, ylävämmillä kuusta, mäntyä ja katajaa.

Osa rantaa kuului Maaselän kartanoon, mutta suurimman osan omisti Kuoppalan suuri talonpoikaistalo.

Penttilän morsian ihastui paikkaan. »Tähän valkoinen päärakennus, tähän autovaja, sauna rantaan. Nuo puut jätetään paikalleen, tähän istutuksia, tästä tie lähtee asemalle.» – Innostus loisti hänen silmistään ja posket hehkuivat onnesta.

»Jaha, jaha!» puheli arkkitehti.

»Ehkä ostamme koko järven ympäristön ja laitamme toisen rannan tehtaan väestölle vapaapuistoksi», ehdotti Penttilä.

Morsian innostui.

»Jaha, jaha. Ehkä se häiritsisi herrasväen rauhaa», huomautti arkkitehti.

»Maaselässä tulee ensi talvena asumaan noin 8000 ihmistä ja vuoden päästä neljä sen vertaa, joten on ymmärrettävää, että yhdelle ihmiselle ei riitä näin paljon tilaa», selitti Penttilä.

»Jaha, jaha! 8000 asukasta. Milloin ruvettiin rakentamaan?»

»Helmikuun 2 päivänä pistettiin ensimmäiset lapiolliset ja syyskuun 15 p: nä pitäisi olla 4000 asuinhuonetta valmiina.»

»Jaha, jaha. Milloin pitäisi herrasväen asunnon olla valmiina?» tiedusti arkkitehti.

Morsian ja sulhanen vilkaisivat toisiinsa. Molemmat punastuivat, sillä he eivät vielä olleet puhuneet häitten ajasta mitään.

»Kenties myöskin syyskuun puolivälissä», ehdotti Penttilä.

»Jaha, jaha! Herra Penttilällä tuntuu olevan oma kurssinsa. Koetettakoon, koetettakoon», puheli arkkitehti.

Sähköauto teki ensimmäisen matkansa moitteettomasti.

Kauan istuivat Alli Rantamäki ja arkkitehti kumartuneina piirustusten yli. Penttilä haukotteli. Mitä hän ymmärsi tai halusi ymmärtää tämän tai tuon rappukäytävän asemasta! Ja hän vakuutti itselleen olevan samantekevää, onko ruokailuhuoneessa sini- vaiko punakukkaselliset maalaukset. – Tuleva emäntä näkyi käsittävän asemansa toisin. Hän tahtoi tarkalleen tietää, miten valoisa mistäkin huoneesta tulee. Onko akkuna aamu- vai ilta-aurinkoon päin? Tuleeko halli tarpeeksi ilmava? Ovatko ulkoparvekkeet järvelle vaiko maalle päin? Kaikki halusi hän tietää. Arkkitehti selitti kaikki, lausui mielipiteensä ja kuunteli kohteliaasti toisen huomautuksia.

Penttilä pyysi tavata vielä samana iltana Maaselän tehtaitten ylijohtajaa, ins. Mikkolaa. Ilmoitettiin, että asemalla on tapahtunut jokin tapaturma ja insinööri on siellä. Penttilä lähti myös asemalle.

Tapaturma oli huolimattomuuden tulos. Vaunusta purettaessa erästä lämmityspannua, joka oli painoltaan noin 6 tonnia, oli työnvalvoja asettanut tuet huolimattomasti ja pannu oli pudonnut valtion vaunun ja pienemmän paikallisvaunun väliin sulkien osittain rautatien. Pannu oli nopeasti saatava ylös, sillä lastaustyöt kärsivät. Oli kuitenkin toisen työvuoron päätyttyä katkaistu sähkövirta jonkin linjalla toimitettavan korjauksen tähden. Nostokone kävi sähköllä eikä toiminut, kun ei ollut virtaa. Ins. Mikkola oli järjestänyt jo alulle vipunoston, mutta se kävi hitaasti, ja hän oli kiukkuinen. Penttilä näki hänet sellaisena ensi kerran. Selkäpiitä karmivat ne karkeat kiroukset, joita hän päästi.

Penttilä mietti hetkisen. Hän irroitti erään monttöörin avulla moottorin nostokoneesta ja siirsi autostaan akkumulaattori-moottorin tilalle. Hihnan kiristäminen oli suurin työ. Ennenkuin miehet olivat ennättäneet nostaa pannua 20 sm, oli nostokone käyttökuntoinen, ja pannu nostettiin tuota pikaa. Nostokone toimi tosin hiukan hitaammin kuin vanhalla moottorillaan, sillä uudessa moottorissa toimi hihnapyöränä auton hammasratas.

Miehet ihmettelivät uutta laitosta. Ins. Mikkola oli hetken ääneti. Kun pannu oli saatu omaan vaunuun ja tie laitetuksi, huusi hän lähitienoolla olevat miehet nostokoneen luo. Tarjottuaan miehille paperossit hän sanoi:

»Nyt pidetään pieni tupakkatunti, sillä tänä iltana tapahtui sellaista, mitä ei ennen ole tapahtunut. Olen aina sanonut, että tämä tehdas tekee ihmekoneita, mutta en tullut ajatelleeksi, että se kone on itse p – le.» Hän veti lakin syvemmälle silmilleen ja lähti. Nyt vasta käsitti tämä käytännön mies, jolla ei ollut mielikuvitusta, että oli siirrytty uuteen aikaan.

Tosiaankin uusi aika alkoi levitä Maaselästä. Sähkövaunuja ei vielä voitu myydä, sillä omiin tarpeisiin tarvittiin niitä paljon, ja aluksi tehtiin pääasiassa kuorma-autoja. Mutta latausasemia tehtiin sopiviin kohtiin suurella kiireellä. Paljon hankaluutta tuotti riittävän voiman saanti. Jäniskoski antoi kahdelle latausasemalle 500 kilowattia kummallekin, eikä pienempiä kannattanut rakentaakaan. Helsinki lupasi 5000 kwt yöllä. Penttilä otti voiman kiitollisuudella vastaan, ja asema oli jo valmiina odottamassa lähetyksiä Maaselästä.

Penttilä lähti maaseudulle asettamaan lataajia kuntoon. Tuntui ihmeelliseltä, että hän laittoi latausasemat ja akkumulaattorien eli pommain myynti- ja vaihtoasemat kuntoon ennen kuin voi laskea kauppaan tarvittavan määrän koneita.

Hän tahtoi, että jos joku ostaa hänen sähkömoottorinsa muodossa tai toisessa, niin hän on valmis ruokkimaan sen käyttäjälle mukavasti ja halvasti. – Jos ensi vaikutelma koneesta on huono, niin se pysyy kauan.

Penttilä lähti sähkövaunullaan ilman ohjaajaa morsiamensa kanssa eräänä toukokuun aamuvarhaisena. Oli varattu voimaa 12 pommaa ja hiukan evästä matkaajille.

Julkisuudessa oli nähty yhtä ja toista jo Maaselän tehtaista ja Penttilän töistä yleensä.

Ins. Sarlinin Maaselässä-käynnin jälkeen kierteli maan ruotsalaisissa lehdissä, ilmeisesti jonkun sähkömiehen kirjoittamana, pitkä selostus akkumulaattorien epäkäytännöllisyydestä niitten raskauden ja lyhyen iän tähden.

Uusi Suomi julkaisi haastattelun Amerikan viimeaikaisista liikeoloista. Haastateltava oli ilmeisesti joku palaava siirtolainen tai Amerikassa saarnamatkoilla käynyt agitaattori. Tiedot olivat kyllä oikeita, mutta pintapuolisia. Kotimaahan palannut kertoi, miten kaupungin kaduilla nykyään on hiljaista. New Yorkissakaan ei kuulu enää tuhansien autojen puuskutus eikä hevosten kavioitten läiske. Katuäänet soivat kaikki aivan kuin sordiinolla soitettuina. Kulkuneuvot ovat nimittäin muuttuneet. Stillwell-sähkövaunut ovat työntäneet polttomoottori-vaunut kokonaan syrjään.

Ainoastaan maaseudulla käytetään enää niitä. Sähköautot käyvät aivan äänettä. Heikko sirinä kuuluu vaunun kiitäessä eteenpäin. Jos ilmarautatien kolina vielä hiljenisi, niin New York olisi hiljainen kuin hauta. Haastateltava ei tiennyt kertoa mitään Stillwell-tehtaitten synnystä eikä kehityksestä eikä siitä, kuka oli alun perin niitten takana.

Toukokuun loppuviikolla julkaisi Helsingin Sanomat pitkän, kolme palstaa käsittävän kirjoituksen valtion koskirakennushullutuksesta. Kirjoitus oli kokonaan ilmeisesti jossakin iltaseurassa lausuttujen mietelmien pohjalle rakennettu. Siinä vedottiin vielä sähkön liikatuotantoon, valtion varojen tuhlaukseen – ne kun pantiin moniksi vuosiksi seisomaan ilman korkoa. Ja siinä osoitettiin, että on paljon tärkeämpiäkin töitä vielä kesken, esim. Konserttitalon rakentaminen Helsinkiin.

Penttilä luki tämän kirjoituksen Iisalmessa. Hän sähkötti Maaselkään ja käski lähettämään neljälle suurlehdelle Helsinkiin auton kullekin. Pomma kuhunkin valmiiksi. Helsingistä saa kyllä lisää, sillä lataamo oli jo valmiina.

Tämä oli erehdys. Suomessa ei ole tapana lähettää sanomalehdille – kahvit kyllä, mutta ei autoja. Lehdet heräsivät isänmaallisuuteen. Uusi Suomi muisti haastattelun amerikkalaisesta sähköautosta ja näki selvästi, miten pieni Suomi on joutunut trustin haltuun. Nyt se tiesi Maaselän tehtaista, jotka muka trusti on rakentanut, vaikka se tähän asti ei ollut puhunut niistä mitään.

Helsingin Sanomat pilkkasivat voimakasta amerikkalaista reklaamia.

Hbl. puhui ulkolaisen kilpailun turmiollisesta vaikutuksesta maamme teollisuuteen.

Sos. – dem. yksin kiitti lahjasta. Se, joka ei tunnusta niin pientä isänmaata kuin Suomi, näki asian hyvältä puolelta, kun hyvän lahjan sai. Sanallakaan ei sekään puhunut suomalaisesta tehtaasta.

Lahjansa vastaanotosta sai Penttilä kuulla Rovaniemeltä.

»Olkoon Helsinki ja helsinkiläiset herrat. Minulla on laaja maakunta. Annetaan sille sähköä ensin.»