Kitabı oku: «Bastiljin valloitus», sayfa 2

II
TODISTETAAN, ETTÄ TÄTI EI AINA OLE YHTÄ HYVÄ KUIN ÄITI

Louis-Ange Pitoun oli, niinkuin hän keskustelussaan apotti Fortierin kanssa oli maininnut, kertomuksemme alussa seitsemäntoista ja puolen vuoden vanha. Hän oli pitkä ja laiha poika, jolla oli keltainen tukka, punaiset posket ja taivaansiniset silmät. Tuore ja viaton nuoruus hehkui hänen suurehkon suunsa huulilla, ja kun hän ne avasi oikein selälleen, näkivät kaikki ne, joiden kanssa hän joutui syömään, kaksi riviä isoja, perin kirkkaita hampaita. Pitkien, luisevien käsivarsien päässä oli lujarakenteiset kourat, jyhkeät kuin kurikat. Sääret olivat hiukan köyrät, polvesta pikkulapsen pään kokoiset, ja näkyivät selvästi tiukkojen mustien housujen läpi. Jalat olivat isot, mutta kuitenkin mukavasti saaneet sijansa vasikannahkakengissä, jotka punersivat paljosta käyttämisestä. Hänen yllään oli ruskeasta palttinasta tehty mekko, joka oli puoliksi takki, puoliksi pusero. Tällaiselta näytti puolueettomasti ja tarkalleen kuvattuna apotti Fortierin entinen oppilas.

Nyt meidän on vielä kuvattava hänen luonnettansa.

Ange Pitou jäi orvoksi kahdentoista ikäisenä; silloin hän onnettomuudekseen menetti äitinsä, jonka ainoa lapsi hän oli. Isä oli kuollut ennen kuin poika vielä oikein pystyi ajattelemaankaan, ja kun äiti-raukka jumaloi Ange Pitouta, sai tämä tehdä oman mielensä mukaan kaikessa. Täten oli hänen ruumiillinen kehityksensä ollut oivallinen, mutta henkinen puoli oli saanut jäädä syrjään. Ollen syntynyt kauniissa Haramontin kylässä, penikulman päässä kaupungista, metsän keskellä, hän heti ensimmäisillä retkillään alkoi tutkistella kotiseutunsa metsää ja käydä sotaa siellä asustavia eläimiä vastaan. Kun hänen lahjansa täten olivat kohdistuneet yhteen ainoaan suuntaan oli Ange Pitou kymmenen vanhana erinomainen salakyttä ja ensiluokkainen linnunpyytäjä. Ja tämän kaiken hän oli oppinut itsestään kenenkään opastamatta, ohjaajanaan vain se oma voima ja vaisto, jonka luonto antaa metsän keskellä asuvalle ja joka ominaisuus näyttää olevan osa siitä lahjasta, jonka se antaa eläimille. Senvuoksi hän tiesikin kaikki hirvien ja jänisten kulkutiet. Kolmen penikulman laajuudelta hän tunsi jokaisen suosilmän, ja kaikkialla näkyi hänen käyräpuukkonsa jälkiä, kun hän oli taitellut sopivia oksia pyydyksiään varten. Taukoamatta ollen näissä erikoisissa puuhissa hän oli kehittynyt ylen eteväksi omalla alallaan.

Kun hänellä oli pitkät käsivarret ja vahvat polvet, joiden avulla hän jaksoi kiivetä paksuimpiakin runkoja myöten, kapusi hän korkeimpiinkin puihin etsimään linnunpesiä niin nokkelasti ja varmasti, että toverit häntä ihailivat, ja jos hän olisi asunut lähempänä päiväntasaajaa, niin apinat olisivat häntä kunnioittaneet sen taidon vuoksi, jonka hän oli saavuttanut erikoisessa linnunmetsästyksessä, joka aikuisiakin suuresti miellyttää. Metsästäjä houkuttelee linnut ansoilla varustettuun puuhun ja matkii äänellä närhiä tai huuhkajaa, joita muu lintumaailma yleensä kovasti vihaa. Jokainen rastas, tiainen, sirkku lentää kiiruimman kautta nokkiakseen höyhenen vihollisestaan ja useimmissa tapauksissa paneekin oman henkensä vaaraan. Pitoun toverit käyttivät oikeata huuhkajaa tai närhiä tai erikoista pilliä, jonka avulla voivat mitenkuten matkia näiden lintujen ääntä. Mutta Pitou halveksi näitä keinoja ja tällaisia valmisteluja. Hän turvautui omiin keinoihinsa ja viritti ansan käyttäen luonnonlahjojaan. Suullaan hän matki noita huutoja, joiden avulla hän houkutteli toiset linnut, jopa samaan lajiinkin kuuluvat, ne kun pettyivät kuullessaan nämä huudot, sillä ne olivat siksi hyvin matkittuja.

Suolla pyydystäessään Pitou käytti "aasinsiltaa", ja epäilemättä hän olisi kokonaan halveksinut tämän taiteellista valmistamista, ellei se pyydyksenä olisi tuottanut runsaasti. Vaikka hän halveksikin tätä liian helppoa metsästystapaa, eivät kuitenkaan etevimmätkään pyydystäjät osanneet yhtä hyvin kuin hän peittää ruohoilla liian suurta lammikkoa, kunnes se oli vireessä, kuten metsästäjänkielellä sanotaan. Kukaan ei osannut Pitoun tavoin asettaa ansaansa sellaiseen kaltevaan asemaan, ettei viekkainkaan lintu päässyt juomaan sen ylitse tai alitse. Eikä kellään ollut niin varmaa kättä eikä niin tarkkaa silmää kaataessaan risiiniöljyä ja liimaa yhteen, jotta siten syntyvä pyydystysliima ei tullut liian veteläksi tai liian tahmeaksi.

Kun ihmistä arvostellaan hänen lahjojensa perusteella, muuttuu tämä arvonanto sen mukaan, missä kulloinkin ollaan. Haramontin kylässä, talonpoikien keskuudessa, jotka olivat tottuneet saamaan enemmän kuin puolet elinkeinoistaan suorastaan luonnolta ja vaistomaisesti vihasivat sivistystä, nautti Pitou siksi suurta kunnioitusta, että äiti ei voinut ajatellakaan poikansa joutuneen väärille teille ja oivaltaa, että suurilla rahasummilla hankittava kasvatus ei ollut samaa, jonka Pitou kaikesta koulutuksesta vapaana itse hankki itselleen.

Mutta kun tämä kunnon nainen sairastui, kun hän tunsi kuoleman saapuvan, kun hän käsitti jättävänsä lapsensa yksinään maailmaan, silloin hän alkoi epäillä ja rupesi etsimään tukea vastaiselle orvolle. Hän muisti silloin, että kymmenen vuotta aikaisemmin oli muuan nuori mies keskellä yötä kolkuttanut hänen ovelleen sylissään vastasyntynyt lapsi, jonka hoitamista varten hän jätti jokseenkin suuren rahamäärän, ja toinen vieläkin suurempi oli uskottu Villers-Cotteretsissa asuvan asianajajan huostaan. Tästä salaperäisestä nuoresta miehestä hän ei alussa tiennyt mitään nimitä kuin että hänen nimensä oli Gilbert. Mutta kolme vuotta sitten hän näki tämän saman miehen uudelleen ilmestyvän. Silloin hän oli noin kahdenkymmenenseitsemän vuoden vanha mies, jonka käytös oli jäykkä, sanat tarkoin punnitut ja esiintyminen alussa hiukan kylmäkiskoista. Mutta tämä päällimmäinen jääkuori katosi, kun hän näki lapsensa, sai nähdä hänet kauniina, terveenä ja hymyilevänä, kasvatettuna hänen tahtonsa mukaan luonnon keskellä. Silloin hän puristi kunnon naisen kättä ja sanoi hänelle vain:

"Hädän tullen turvautukaa minuun."

Sitten hän oli ottanut poikansa, tiedustellut tietä Ermenonvilleen, poikansa seurassa käynyt Rousseaun haudalla ja palannut sitten Villers-Cotteretsiin. Kun hän siellä varmaankin mieltyi seudun raikkaaseen ilmaan ja kuuli asianajajan kautta hyvää apotti Fortierin koulusta, jätti hän pikku Gilbertin tämän kunnon miehen huostaan, jonka filosofoivaan luonteeseen hän heti oli mieltynyt, sillä tähän aikaan oli filosofoiminen niin voimaperäistä, että se oli päässyt tunkeutumaan kirkonmiestenkin piiriin.

Senjälkeen hän läksi Pariisiin jättäen osoitteensa apotti Fortierille.

Pitoun äiti tiesi kaikki nämä seikat. Kuoleman hetkellä hän muisti nämä sanat: "Hädän tullen turvautukaa minuun" Heti hänen ajatuksensa kirkastuivat. Ehkä sallimus oli tämän kaiken näin järjestänyt, jotta pikku Pitou löytäisi enemmän kuin mitä hän kadotti. Hän kutsutti luoksensa papin, koska hän ei itse osannut kirjoittaa. Pappi kirjoitti, ja samana päivänä kirje vietiin apotti Fortierille, joka liitti siihen osoitteen ja joudutti sen postiin.

Se tapahtuikin viime hetkessä, sillä kaksi päivää sen jälkeen Pitoun äiti kuoli.

Pitou oli vielä liian nuori käsittääkseen tappionsa koko laajuuden. Hän itki, ymmärtämättä ikuista eroa, nähdessään äitinsä kylmänä, kelmeänä ja murtuneena. Vaistomaisesti hän käsitti, että kodin hyvä henki oli lentänyt pois, että äidin poistuttua koti kävi autioksi ja vieraaksi. Hän ei käsittänyt, millaiseksi hänen tulevaisuutensa muodostuisi; ei hän edes käsittänyt, mitä hänen seuraavana päivänä oli tehtävä. Kun hän oli saattanut äitinsä hautaan, kun multa oli luotu arkulle, kun kumpu oli pyöristetty, istui hän haudan partaalle, ja vaikka häntä kuinkakin kehoitettiin poistumaan hautuumaalta, vastasi hän kaikkeen pudistamalla päätänsä ja sanoen, ettei hän koskaan ollut jättänyt äitiään, Madeleinea, ja että hän siis tahtoi jäädä sinne, missä tämä oli.

Hän vietti koko sen päivän ja seuraavan yön haudan ääressä.

Täältä hänet kunnon tohtori, – olemmeko sanoneet, että Pitoun vastainen suosija oli lääkäri? – täältä kunnon tohtori hänet löysi, kun hän käsittäen, mihin kaikkeen tehty lupaus hänet velvoitti, saapui pari vuorokautta kirjeen lähettämisen jälkeen.

Ange oli ollut hyvin pieni, kun hän ensi kertaa näki tohtorin. Mutta jättäväthän kaikenmoiset seikat nuoreen mieleen usein ikuisesti säilyviä vaikutelmia, olihan tuon salaperäisen nuoren miehen käynti jättänyt jotakin hänen kotiinsa. Olihan hän jättänyt sinne tuon pienen lapsen ja sen ohella vaurautta. Joka kerta kun Ange kuuli äitinsä mainitsevan Gilbertin nimen, lausui hän sen melkein ihaillen. Kun Gilbert oli uudelleen ilmestynyt taloon, vakiintuneena miehenä ja käyttäen tohtorin arvonimeä, – kun hän entisten hyvien töittensä lisäksi vielä lupasi auttaa tulevaisuudessakin, arveli Pitou, nähdessään äitinsä kiitollisuuden, että hänenkin oli oltava kiitollinen, ja äitiään matkien hän oli sopertanut olevansa ikuisesti kiitollinen ja säilyttävänsä muiston tohtorista. Tämän tähden hän heti, kun huomasi tohtorin hautuumaan portin takaa ja näki hänen lähestyvän ruohottuneiden hautojen ja kaatuneitten ristien lomitse, tunsi miehen, nousi ja meni tohtoria vastaan; sillä hän ymmärsi, ettei hän voinut vastata kielteisesti miehelle, joka sillä tavalla saapui hänen luokseen äidin kehoituksesta. Hän ei siis vastustellut, kääntyi vain katsomaan taakseen ja itki, kun Gilbert talutti hänet pois hautuumaalta. Komeat rattaat odottivat portilla. Hän nosti pojan vaunuihin, jätti Pitoun asunnon onnettomuuden herättämän kunnioituksen turviin ja vei pojan kaupunkiin. Täällä hän meni silloiseen komeimpaan hotelliin, jonka nimi oli Dauphin. Heti sinne tultuaan hän lähetti sanan räätälille, joka edeltäpäin annettujen määräysten mukaan toi valmiita vaatteita mukanaan. Varovaisuuden vuoksi hän valikoi pari kolme tuumaa liian pitkät pukineet, syystäkin kyllä, sillä sankarillamme oli suuri taipumus kasvamiseen, eikä nämä vaatteet sittenkään tainneet sopia pitkäaikaisiksi. Hän läksi sen jälkeen pojan kanssa astelemaan sitä kaupunginosaa kohden, jonka nimi on Pleux.

Mitä lähemmäksi tultiin tätä kaupunginosaa, sitä hitaammin Pitou asteli, sillä hän huomasi joutuvansa tätinsä Angéliquen luo. Vaikka hän olikin vain muutaman kerran nähnyt kumminsa – sillä täti Angélique oli antanut Pitoulle hänen runollisen ristimänimensä, – niin hänellä oli kuitenkin tästä naisesta hyvin ikävät muistot.

Täti Angélique ei pienimmässäkään määrässä voinut miellyttää Pitoun kaltaista lasta, joka oli aina tottunut nauttimaan äitinsä hellää hoivaa. Täti Angélique oli tähän aikaan viidenkymmenenviiden ja tai – kahdeksan ikäinen vanhapiika. Hän oli surkastunut noudattamalla tarkoin uskonnollisia sääntöjä, ja väärin käsitetty hartaus oli hänessä kuihduttanut kaikki hellät säälin ja ihmisyyden tunteet, kehittäen niiden sijaan ahneutta, joka vain karttui jokapäiväisessä seurustelussa tekopyhien akkojen kanssa. Hän ei suorastaan elänyt almuilla, vaan myymällä pellavalankoja, joita hän kehräsi rukillaan ja vuokraamalla kirkossa tuoleja, minkä oikeuden hän oli saanut kirkkoherralta. Tämän lisäksi hän tuon tuostakin sai hurskailta ihmisiltä, jotka uskoivat hänen teennäiseen uskonnollisuuteensa, lantteja, jotka hän vaihtoi hopearahaksi ja hopearahat viimein kultarahoiksi. Nämä kultarahat katosivat, eikä kukaan tiennyt niiden olemassaolostakaan eikä aavistanut minne ne hävisivät; raha rahalta ne piiloutuivat sen lepotuolin pielukseen, jolla hän työssään istui, ja täällä hapuillessaan kultarahat löysivät joukon tovereitaan, jotka samalla tavalla kuin nekin olivat yksitellen joutuneet pois liikkeestä ja odottivat vain hetkeä, jolloin vanhanpiian kuolema ne saattaisi perijän käsiin.

Tämän kunnianarvoisan sukulaisen asuntoa kohden siis tohtori Gilbert asteli taluttaen pitkää Pitouta.

Sanoimme pitkää Pitouta, sillä ensimmäisen syntymävuotensa jälkeen oli Pitou aina ollut ikäisekseen liian pitkä.

Neiti Rose-Angélique Pitou oli sinä hetkenä, jona ovi aukeni tohtorin ja vanhanpiian veljenpojan astuessa sisään, hyvällä tuulella. Samalla kertaa kun Haramontin kirkossa vietettiin sielumessua hänen kälynsä kuoleman johdosta, oli Villers-Cotteretsin kirkossa häät ja ristiäiset, jotenka tuolien vuokrasta oli yhtenä ainoana päivänä kerääntynyt kuusi livreä. Neiti Angélique oli sitten vaihtanut rovot écuiksi, liittänyt ne kolmeen aikaisemmin vaihdettuun samanlaiseen rahaan ja saanut siten vaihdetuksi louisdorin. Tämä kultaraha läksi juuri toisten rahojen luo, ja päivä, jona tällainen yhtyminen tapahtui, oli tietystikin neiti Angéliquelle juhla.

Hän oli vastikään päättänyt tämän toimituksen, avannut sen ajaksi teljetyn oven ja kerran vielä kiertänyt tuolinsa nähdäkseen ilmaisiko mikään sinne kätkettyä aarretta, kun tohtori ja Pitou astuivat sisään.

Tällainen kohtaaminen olisi voinut olla liikuttava, mutta siksi tarkan huomioidentekijän kuin tohtori Gilbertin mielestä se oli naurettava. Kun vanhapiika huomasi veljenpoikansa, lausui hän muutaman sanan äsken kuolleesta rakkaasta kälystään ja oli pyyhkivinään kyyneleen silmistään. Tohtori tahtoi tutkia vanhanpiian sydäntä, ennenkuin teki mitään päätöksiä hänen suhteensa, ja senvuoksi hän puhui tätien velvollisuuksista veljensä poikia kohtaan. Mutta mitä kauemmin tohtori puhui ja mitä pitemmälti kauniita sanoja valui hänen huuliltaan, sitä pikemmin vanhanpiian terävä katse kuivasi silmään tulleen kyyneleen, piirteet jäykistyivät ja alkoivat yhä enemmän muistuttaa vanhaa paperia; hän kosketti vasemmalla kädellään terävää leukaansa ja alkoi oikean kätensä kuihtuneilla sormilla laskea, kuinka monta kultarahaa tuolien vuokraaminen vuodessa tuottaisi. Koska hänen laskelmansa sattui loppumaan samalla kertaa kuin tohtorin puhekin, voi hän heti vastata, että vaikka hänellä olikin suuri rakkaus kälyvainajaa kohtaan ja vaikka hän suuresti rakastikin veljenpoikaansa, ei hän mitenkään voinut pienten tulojensa vuoksi ruveta lisäämään menojaan.

Tohtori olikin odottanut tätä vastausta; se ei siis häntä vähääkään ihmetyttänyt. Hän oli kaikkein uusien ajatusten suuri harrastaja, ja kun Lavaterin teoksen ensimmäinen osa juuri äskettäin oli ilmestynyt, sovellutti hän tämän zürichiläisen filosofin ihmeoppia neiti Angéliquen laihoihin ja kellertäviin kasvoihin.

Tuloksena tästä tarkastuksesta oli, että vanhanpiian pitkä nenä, pienet kiiluvat silmät, ohuet huulet todistivat samassa henkilössä yhtyneen ahneuden, itsekkyyden ja teeskentelyn.

Olemme jo sanoneet, että saamastansa vastauksesta hän ei vähääkään hämmästynyt. Mutta huomiontekijänä hän tahtoi nähdä, kuinka pitkälle tämä tekopyhä olento kehittäisi kaikki kolme huonoa ominaisuuttaan.

"Mutta, neiti", sanoi hän, "onhan Ange Pitou orpo, veljenpoikanne."

"Mutta ajatelkaahan toki, herra Gilbert", muistutti vanhapiika, "hän lisäisi menojani kuudella soulla päivässä, vaikka laskenkin huokeiden hintojen mukaan, sillä tuo nulikka syö ainakin naulan leipää päivässä."

Pitou väänsi naamansa virniin, sillä hän söi tavallisesti puolitoista naulaa jo aamiaisekseen.

"Puhumattakaan, mitä menee hänen vaatteittensa puhdistamiseen", jatkoi neiti Angélique, "sillä muistan hänen likaavan niitä kovasti."

Tottahan oli, että Pitou likasi vaatteensa, kun muistaa, millaista elämää hän vietti, mutta se tunnustus on annettava hänelle, että hän repi vielä enemmän kuin likasi.

"Hyi, neiti Angélique", sanoi tohtori, "tehän harjoitatte kristillisiä hyveitä ja teette tällaisia laskelmia, kun on kysymyksessä veljenpoikanne ja kummipoikanne."

"Puhumattakaan hänen vaatteittensa kunnossapitämisestä", huudahti vanha tekopyhä, sillä hän muisti nähneensä kälynsä Madeleinen ompelevan paljon paikkoja veljenpoikansa takkiin ja housujen polviin.

"Te siis kieltäydytte ottamasta veljenpoikaanne luoksenne", sanoi tohtori. "Tämän orvon, jonka täti ajaa kynnykseltään, täytyy siis mennä kerjäämään almua vieraitten luota."

Vaikka neiti Angélique olikin saita, käsitti hän varsin hyvin joutuvansa huonoon valoon, jos hänen kieltonsa tähden veljenpojan täytyisi turvautua tähän äärimmäiseen keinoon.

"Ei", sanoi hän, "minä otan hänet luokseni."

"Ah!" sanoi tohtori iloiten, löytäessään hellän tunteen tässä kuihtuneeksi luulemassaan sydämessä.

"Niin", jatkoi vanhapiika, "minä suosittelen häntä Bourg-Fontainen augustinilaismunkeille, jotta ne ottaisivat hänet luostariin palvelevaksi veljeksi."

Olemme jo maininneet, että tohtori oli filosofi. Tietäähän jokainen, mitä filosofin nimi siihen aikaan merkitsi.

Hän päätti siis heti riistää augustinilaisilta oppilaan, ja tämän hän teki yhtä innokkaasti kuin augustinilaiset olisivat riistäneet oppilaan filosofeilta.

"No siis", lausui hän pistäen kätensä syvään taskuunsa, "koska elätte niin ahtaissa oloissa, rakas neiti Angélique, että teidän on varojen puutteessa pakko ajaa veljenpoikanne vieraitten hoitoon, niin etsin jonkun muun, joka edullisemmin kuin te voi käyttää sen rahaerän, jonka aion luovuttaa tämän orvon pojan hyväksi. – Minun on palattava Amerikkaan. Ennen lähtöäni jätän Pitoun jonkun puusepän tai vaununtekijän oppiin. Hän itse saa valita työalansa. Poissaollessani hän kehittyy ja palatessani jo osaa ammattinsa, ja silloin saan nähdä, mitä voin tehdä hänen hyväkseen. Syleile siis, poika, tätiäsi, ja lähtekäämme pois."

Tuskin oli tohtori lopettanut, kun Pitou jo riensi kunnia-arvoista tätiään kohden, ojentaen pitkät käsivartensa. Hän tahtoi mitä pikimmin syleillä tätiä, kun tämä suudelma vain olisi ikuisen eron merkkinä heidän välillään.

Mutta kuullessaan tuon sanan "rahaerän" ja nähdessään tohtorin pistävän kätensä taskuun, missä se vaistomaisesti kilisteli suuria écuita, joiden määrän voi suunnilleen laskea taskun pullistumisesta, tunsi vanhapiika ahneuden kuumeen nousevan sydämeensä asti.

"Tiedättehän, rakas herra Gilbert, erään seikan", sanoi hän.

"Minkä"? kysyi tohtori.

"No sen, hyvä Jumala, ettei kukaan koko maailmassa voi rakastaa tätä orpo-raukkaa niin paljon kuin minä."

Ja laihoilla käsivarsillaan hän syleili Pitouta ja painoi pojan kummallekin poskelle suudelman, joka sai tämän värisemään kiireestä kantapäähän asti.

"Kyllähän minä sen tiedän", sanoi tohtori. "Ja niin paljon luotinkin teidän sukulaisrakkauteenne, että toin hänet suoraa päätä teidän, hänen lähimmän turvaajansa, luo. Mutta sananne ovat samalla kertaa ilmaisseet minulle, että tahtonne on hyvä, mutta varanne pienet, – te olette niin köyhä, ettette mitenkään voi auttaa teitä vielä köyhempää."

"Mutta, hyvä herra Gilbert", sanoi vanhapiika, "onhan Jumala taivaassa, ja sieltähän hän antaa ravinnon kaikille luoduilleen."

"Se on kyllä totta", vastasi Gilbert, "mutta vaikka hän antaakin ravinnon taivaan linnuille, niin hän ei orpoja ota mihinkään ammattioppiin. Ja ammattia juuri on Ange Pitoun opittava, ja tätä te ette voi pienten varojenne vuoksi saada toimeen."

"Mutta jos te annatte tuon rahaerän?"

"Minkä rahaerän?"

"Sen, josta juuri puhuitte, rahasumman, joka on taskussanne", lisäsi vanhapiika ojentaen koukkuiset sormensa ruskean puvun taskua kohden.

"Tietysti sen annan, rakas neiti Angélique", sanoi tohtori. "Mutta ilmoitan jo edeltäpäin tekeväni sen vain yhdellä ehdolla."

"Millä?"

"Että poika saa oppia jonkun ammatin."

"Hän saa sen oppia, minä vakuutan teille", sanoi vanha tekopyhä, katse yhä kiintyneenä taskuun, jonka heilahtelemista hänen silmänsä tarkkasivat.

"Lupaatteko sen minulle?"

"Lupaan."

"Aivan vakavasti?"

"Jumalan totuuden kautta, rakas herra Gilbert. Teen vaikka valan."

Ja neiti Angélique ojensi kyhmyiset sormensa valantekoon.

"Hyvä on", sanoi tohtori ottaen taskustaan kiinnipauloitetun kukkaron. "Niinkuin näette, olen valmis antamaan rahaa; oletteko te vuorostanne valmis vastaamaan pojasta?"

"Ristin kautta, olen herra Gilbert."

"Älkäämme vannoko niin paljon, rakas neiti, vaan allekirjoittakaamme sitä enemmän."

"Minä allekirjoitan, herra Gilbert, minä allekirjoitan."

"Notaarin läsnäollessa?"

"Notaarin läsnäollessa."

"Lähtekäämme siis ukko Niguetin luo."

Ukko Niguet, jolle tohtori Gilbert pitkäaikaisen tuttavuutensa vuoksi antoi tämän nimityksen, oli – niinkuin Neiti de Taverney-romaaniimme tutustuneet lukijamme muistavat – paikkakunnan tunnetuin notaari.

Niguet oli neiti Angéliquenkin notaari, eikä tällä siis ollut mitään tohtorin tekemää valintaa vastaan. Vanhapiika seurasi häntä notaarin luo. Täällä laadittiin asianomainen sitoumus, jossa neiti Rose-Angélique Pitou sitoutui ottamaan huostaansa veljenpoikansa Louis-Ange Pitoun ja opettamaan tälle kunniallisen ammatin, saaden tästä korvaukseksi kaksisataa livreä vuodessa. Sitoumus tehtiin viideksi vuodeksi. Tohtori jätti notaarille kahdeksan sataa livreä; kaksisataa oli maksettava etukäteen.

Seuraavana päivänä tohtori läksi Villers-Cotteretsista, järjestettyään muutamia tiliasioita erään tilanhoitajansa kanssa, josta myöhemmin puhumme. Ja neiti Pitou iski kuin haukka näihin edeltäpäin maksettuihin kahteensataan livreen ja kätki kahdeksan kaunista kultarahaa tuoliinsa.

Jäljelle jääneet kahdeksan livreä saivat odottaa pienessä savikulhossa, jossa kolmen-, neljänkymmenen vuoden aikana oli ollut monta lanttia, kunnes parina kolmena sunnuntaina oli kokoontunut kaksikymmentäneljä livreä, jolloin, niinkuin olemme kertoneet, tämä rahamäärä muuttui kullaksi ja siirtyi kupista tuoliin.