Kitabı oku: «Bastiljin valloitus», sayfa 3

III
ANGE PITOU TÄTINSÄ LUONA

Olemme nähneet, kuinka vastenmielisesti Ange Pitou jäi pitemmäksi aikaa tätinsä Angéliquen huomaan. Poika-parka, jolla oli yhtä suuri, ellei suurempikin vaisto kuin metsästämillään eläimillä, oli heti aavistanut, mitä oli tulossa. Pettymyksiä hän ei pelännyt, sillä olemmehan nähneet, ettei hänellä ollut liian valoisia kuvitteluja, mutta hän tiesi saavansa kokea suruja, vaivoja ja inhoa.

Tohtori Gilbertin lähdettyä ei kertaakaan ollut puhetta Pitoun panemisesta ammattia oppimaan, ja täytyy tunnustaa, ettei poika tämän tähden suinkaan tuntenut vastenmielisyyttä tätiä kohtaan. Kunnon notaari oli kyllä maininnut kerran tästä nimenomaisesta sopimuksesta, mutta neiti Angélique oli vastannut, että hänen veljenpoikansa oli vielä liian nuori, hänen terveytensä niin heikko, että ammattityössä se voisi kokonaan pilaantua. Tämän kuullessaan notaari ihaili neiti Angéliquen hyvää sydäntä ja siirsi ammattiopettamisen seuraavaan vuoteen. Eihän vielä ollut kiirettä, poika oli vasta täyttänyt kaksitoista vuotta.

Sillä aikaa kun täti Angélique tuumi ja mietti, millä keinoin hän eniten voisi hyötyä veljenpojastaan, alkoi Pitou ottaa selkoa lähiseudun metsästä, viettääkseen Villers-Cotteretsissa samanlaatuista elämää kuin Haramontissa.

Koko päivän tarkasteltuaan seutua hän tuli huomaamaan, että parhaimmat lammikot olivat Dampleuxin tien, Compiègnen tien ja Vivièresin tien varrella ja että linturikkain seutu oli Susilehto.

Suoritettuaan tämän tarkastuksen Pitou ryhtyi tarpeellisiin toimenpiteisiin.

Helpoimmin ja tarvitsematta käyttää mitään rahasummia saattoi hankkia liimaa ja liimapuikkoja. Kun survoi rautatammen kuoria ja sen sitten huuhtoi vedellä, sai oivallista liimaa, ja liimatikkuja kasvoi tuhansittain koivuissa. Kellekään mitään kertomatta Pitou hankki itselleen tuhatkunnan keppiä ja kulhollisen parhainta liimaa, ja eräänä päivänä otettuaan leipurilta tätinsä laskuun neljä naulaa leipää hän läksi aamun koittaessa ja palasi vasta yön tultua.

Pitou ei ollut tehnyt tällaista päätöstä edeltäpäin laskematta, mihin se johtaisi. Hän oli arvannut myrskyn nousevan. Vaikka hänellä ei ollutkaan Sokrateen viisautta, tunsi hän Angélique-tätinsä luonnonlaadun yhtä hyvin kuin Alkibiadeen opettaja Xantippansa sisun.

Pitoun otaksumiset olivat oikeita, mutta hän alkoi vastustaa myrskyä tarjoamalla vanhallepiialle päivän metsästyksen tuloksen. Mutta hän ei voinut edeltäpäin aavistaa, millä kohtaa salama häneen iskisi.

Salama iski hänen astuessaan sisään.

Neiti Angélique oli piiloutunut oven taakse, jotta veljenpoika ei pääsisi karkaamaan. Kun hän siis astui jalallaan huoneeseen, sai hän takaraivoonsa iskun, ja lähemmin tutkimatta hän tunsi, että sen antoi hänen tätinsä kuiva käsi.

Kaikeksi onneksi Pitoulla oli kova pää. Vaikka hän lyönnin vaikutuksesta tuskin oli horjahtanutkaan, niin hän teeskenteli, hoippui huoneen toiseen päähän ja vaipui lattialle, täten lauhduttaakseen tätiä, jonka raivo vain oli lisääntynyt, sillä hän oli iskiessään loukannut sormensa. Kun täti kuontalo kädessään lähestyi häntä, veti Pitou taskustaan sen taikaesineen, jolla hän oli päättänyt puolustaa metsälläkäyntiään.

Hänellä oli kaksi tusinaa lintuja, näiden joukossa tusina punarintoja ja puoli tusinaa rastaita.

Neiti Angélique levitti silmänsä hämmästyksestä selälleen, riiteli vielä muodon vuoksi, mutta riidellessään sieppasi veljenpoikansa metsästyssaaliin ja astuen kolme askelta lamppua kohden sanoi:

"Mitä nämä ovat?"

"Näettehän toki, hyvä täti Angélique, mitä ne ovat", sanoi Pitou, "nehän ovat lintuja."

"Voiko näitä syödä?" kysyi heti vanhapiika, joka jumalisena tietysti oli myös herkkusuu.

"Syödäkö!" huudahti Pitou. "Totta kai! Punarintoja ja rastaita! Mitä sitten, ellei niitä!"

"Mistä sinä, senkin onneton, olet nämä varastanut?"

"En minä ole niitä varastanut, vaan pyydystänyt."

"Mistä?"

"Suonsilmien luota."

"Mitä suonsilmiä ne ovat?"

Pitou katsoi tätiin ihmeissään. Hän ei voinut ajatellakaan, että maailmassa olisi niin huonosti kasvatettu olento, joka ei tietäisi, mitä suonsilmä on.

"Suonsilmäkö?" kysyi hän. "Sehän on suonsilmä!"

"On kai, mutta senkin viisastelija, enhän minä tiedä, mitä suonsilmä on."

Pitou sääli aina tietämättömiä ihmisiä ja senvuoksi selitti:

"Suonsilmä on pikkuinen lampi. Metsässä on sellaisia noin kolmekymmentä. Niiden ympärille pannaan liimatikkuja, ja kun linnut tulevat juomaan eivätkä ymmärrä vaaraa, tarttuvat ne tyhmyydessään kiinni."

"Mihin?"

"Liimaan."

"Ahaa, nyt ymmärrän," sanoi täti Angélique; "mutta kuka sinulle antoi rahaa?"

"Rahaa!" kysyi Pitou hämmästyen, sillä eihän hänellä koskaan ollut ropoakaan; "rahaako, täti Angélique?"

"Niin."

"Ei kukaan."

"Mutta millä sinä sitten ostit liimaa?"

"Minä valmistin sitä itse."

"Ja liimatikkuja?"

"Nekin tein itse."

"Siis linnut…"

"Mitä, täti?"

"Eivät maksa mitään?"

"Minun tarvitsi vain kumartua ottamaan ne kiinni."

"Ja voiko suonsilmille mennä usein?"

"Joka päivä."

"Hyvä."

"Mutta ei saa mennä…"

"Eikö saa… mitä ei saa?"

"Mennä joka päivä."

"Miksi ei?"

"Siten pilaa."

"Kenet pilaa?"

"Tietysti suonsilmän. Ymmärrättehän, täti Angélique, että linnut, jotka on pyydystänyt…"

"Mitä sitten?"

"Mitäkö? Nehän ovat poissa suonsilmältä."

"Se on totta", vastasi täti.

Ensimmäisen kerran tätinsä luona oleskelunsa aikana tämä tunnusti veljenpoikansa olevan oikeassa; siksi tämä odottamaton tunnustus hurmasikin Pitouta.

"Mutta", lausui poika, "niinä päivinä, joina ei mene suonsilmälle, menee muualle. Niinä päivinä, joina ei pyydystä lintuja, pyydystää jotakin muuta."

"Mitä muuta?"

"Tietysti jäniksiä!"

"Jäniksiäkö?"

"Niin. Niiden liha syödään ja nahka myödään. Jäniksennahasta saa kaksi souta."

Täti Angélique katsoi veljenpoikaansa ihastuneena. Hän ei koskaan ollut tiennyt tämän ymmärtävän niin hyvin rahan ansaitsemista. Pitoun arvo oli kohonnut hänen silmissään.

"Mutta minä kai saan myydä jäniksennahat?"

"Tietysti", vastasi Pitou, "samoin kuin äitini Madeleine teki."

Pojan mieleen ei koskaan ollut juolahtanutkaan, että hänellä olisi oikeuksia vaatia osuudekseen metsästyssaaliista muuta kuin ruokaa.

"Ja milloin lähdet jäniksiä pyydystämään?" kysyi neiti Angélique.

"Kun ensin olen saanut ansat valmiiksi", vastasi Pitou.

"No, valmista ne siis."

Pitou pudisti päätänsä.

"Olethan sinä osannut tehdä liimaa ja liimatikkujakin."

"Osaan kyllä valmistaa liimaa ja liimatikkuja, mutta en osaa kehrätä messinkilankaa; sitä saa valmiina kauppiaalta."

"Paljonko se maksaa?"

"Jos ostan neljällä soulla, niin sillä valmistan pari tusinaa."

"Ja montako jänistä voi saada noilla parilla tusinalla?"

"Kuinka kulloinkin sattuu luonnistamaan, neljä, viisi, kuusi ehkä, ja ansoja voi käyttää useamman kerran, ellei vartija satu niitä löytämään."

"Tuossa on sinulle neljä souta", sanoi täti Angélique, "mene ostamaan messinkilankaa Dambrunilta, ja huomenna saat lähteä jäniksiä pyydystämään."

"Minä menen virittämään ne huomenna", sanoi Pitou, "mutta vasta ylihuomenna aamulla saan tietää, onko niihin mennyt jäniksiä."

"Hyvä on, mene kauppaan."

Messinkilanka oli kaupungissa huokeampaa kuin maaseudulla; tämä johtui siitä, että Haramontin kauppiaat ostivat varastonsa Villers-Cotteretsista. Pitou sai siis kaksi tusinaa silmukoita kolmella soulla. Yhden soun hän toi takaisin tädilleen.

Tämä veljenpojan rehellisyys melkein liikutti vanhanpiian mieltä. Hän aikoi jo lahjoittaa pojalle tämän yhden soun, jota ei ollut käytetty. Pitoun onnettomuudeksi se oli vasaralla takoen levennetty, niin että se hämärissä voi käydä kahdesta sousta. Neiti Angéliquen mielestä ei sopinut heittää pois rahaa, joka voisi tuottaa sata prosenttia, ja hän pisti sen taskuunsa. Pitou oli huomannut liikkeen, mutta ei sitä selvitellyt. Hänen mieleensä ei koskaan juolahtanutkaan, että täti voisi antaa hänelle rahaa. Hän alkoi valmistaa ansojaan.

Seuraavana päivänä hän pyysi neiti Angéliquelta säkin.

"Mitä sillä teet?" kysyi vanhapiika.

"Minä tarvitsen", sanoi Pitou salaperäisesti.

Neiti Angélique antoi pyydetyn säkin, pisti sen pohjalle leipää ja juustoa aamiaiseksi ja päivälliseksi, ja Pitou läksi kiireen vilkkaa metsään.

Täti Angélique alkoi kyniä kahtatoista punarintaa, aikoen niistä valmistaa itselleen aamiaisen ja päivällisen. Hän vei kaksi rastasta apotti Fortierille ja neljä "Kultaisen pallon" ravintolan isännälle, joka maksoi hänelle niistä kolme souta kappaleelta, lupasipa vielä maksaa saman hinnan kaikista vastedes tuotavistakin.

Täti Angélique palasi säteilevänä kotiaan. Taivaan siunaus oli tullut hänen taloonsa Pitoun mukana.

"Toden totta", sanoi hän syödessään punarintoja, jotka olivat lihavia ja maukkaita, "hyvä työ saa aina palkinnon."

Illalla Ange palasi. Hänen säkkinsä oli kovin pullollaan. Tällä kertaa ei täti Angélique odotellut oven takana, vaan kynnyksellä. Tervetuliaisiksi poika ei saanut lyöntejä, vaan irvistyksen, joka näytti melkein hymyilyltä.

"Tässä minä olen!" sanoi Pitou astuessaan huoneeseen varmasti, niinkuin ainakin hyvän päivätyön tehnyt.

"Sinä ja säkkisi", sanoi täti Angélique.

"Minä ja säkkini", vahvisti Pitou.

"Ja mitä säkissäsi on?" kysyi täti Angélique uteliaana ojentaen kätensä.

"Täällä on silmuja" [Niille lukijoillemme, jotka eivät tunne metsästäjien kieltä yhtä hyvin kuin me, ilmoitamme, että näillä tarkoitettiin pyökin hedelmiä. Niistä tehdään jokseenkin hyvää öljyä; köyhille ne ovat kahtena vuoden kuukautena kuin taivaasta pudonnutta mannaa. – Tekijä.], vastasi Pitou.

"Silmujako?"

"Niin juuri. Ymmärrättehän, että jos ukko Lajeunesse, metsänvartija, olisi nähnyt minun kuljeksivan hänen alueillaan ilman säkkiä, olisi hän heti kysynyt: 'Mitä sinä, pikku maankiertäjä, täällä teet?' Ja varmasti hän olisi epäillyt jotakin. Mutta jos hän kysyy minulta silloin, kun minulla on säkkini, niin vastaan: 'Olen tullut silmuja keräämään, vai onko niiden kokoaminen kiellettyä?' – 'Ei ole.' – 'No niin, ellei se ole kiellettyä, ei teillä ole mitään sanottavaa.' Jos ukko Lajeunesse sanoisi jotakin, niin hän olisi väärässä."

"Sen sijaan, että olisit virittänyt ansat, oletkin siis keräillyt silmuja, laiskuri!" huudahti täti Angélique, joka veljenpoikansa varokeinojen takia luuli menettävänsä jänikset.

"En suinkaan, minä viritin ansat kootessani silmuja, joten hän ei mitään tiennyt minun hommistani."

"Eikö hän sanonut mitään?"

"Kyllä hän sanoi: 'Vie terveisiä tädillesi.' Eikö ukko Lajeunesse ole kunnon mies?"

"Mutta jänikset?" kysyi täti Angélique, joka ei voinut luopua aikaisemmasta ajatuksestaan.

"Jäniksetkö? Keskiyöllä nousee kuu, ja minä menen kello yhden aikaan katsomaan, ovatko ne menneet ansaan."

"Minne menet?"

"Metsään."

"Mitä, menetkö sinä kello yhden aikaan yöllä metsään?"

"Menen."

"Etkä pelkää?"

"Mitä minä pelkäisin?"

Täti Angélique ihastui Pitoun rohkeuteen, niinkuin oli ihmetellyt hänen älykkyyttäänkin.

Pitou oli täydellinen luonnonlapsi eikä siis tiennyt mitään siitä teennäisestä pelosta, joka vaivaa kaupunkilaislapsia.

Keskiyöllä hän lähti ja hiipi pitkin hautuumaan aitoviertä taaksensa katsomatta. Viattomana lapsena hän ei ollut edes rohkeimmissa ajatuksissaan loukannut Jumalaa eikä ihmisiä; hän ei siis pelännyt kuolleita eikä eläviä.

Hän pelkäsi vain yhtä olentoa. Tämä oli ukko Lajeunesse. Senvuoksi hän tekikin kierroksen, jotta ei kulkisi hänen asuntonsa ohitse. Kun ovet ja ikkunaluukut olivat suljetut ja kaikki valot sammutetut, tahtoi Pitou päästä selville siitä, oliko vartija kotona vai metsässä, ja alkoi haukkua niin erehdyttävällä tavalla, että ukko Lajeunessen mäyräkoira Ronflot päästi kovan rähäkän ja tuli nuuskimaan portin alitse.

Nyt Pitou oli turvallinen. Jos Ronflot kerran oli kotona, niin oli ukko Lajeunessekin. Ronflot ja Lajeunesse olivat erottamattomia, ja jos näki toisen, niin voi olla varma siitä, että vähän ajan päästä näki toisenkin.

Pitou läksi siis rauhallisena metsään. Ansat olivat toimineet hyvin: kaksi jänistä oli mennyt niihin ja kuristunut.

Pitou pisti jänikset liian väljän takkinsa taskuihin, joka vuoden päästä oli hänelle vallan liian pieni, ja palasi tätinsä luo.

Vanhapiika oli mennyt levolle, mutta ahneus piti häntä valveilla. Hän oli laskenut, paljonko hän voisi ansaita neljällä jäniksennahalla viikossa, ja tämä laskeminen oli innostuttanut häntä niin, ettei hän voinut nukkua. Hän kysyikin senvuoksi hermostuneesti vapisten, mitä poika toi mukanaan.

"Parin. Täti Angélique, ei ole minun vikani, etten ole voinut tuoda enempää. Mutta ukko Lajeunessen jänikset näyttävät olevan viekkaita."

Täti Angéliquen toiveet olivat täyttyneet, jopa runsaastikin. Ilosta vapisten hän otti molemmat jänikset, tarkasti niiden ehjää nahkaa ja sulki ne ruokakaappiin: sellaisia herkkuja ei siellä ollut koskaan ollut, ennenkuin Pitou alkoi sinne niitä hankkia.

Sitten hän jokseenkin hellällä äänellä kehoitti Pitouta menemään levolle, minkä väsynyt poika tekikin pyytämättä edes illallista, ja tämä seikka taas kartutti täti Angéliquen suosiollisuutta.

Kahta päivää myöhemmin Pitou yritti uudelleen ja paremmalla onnella.

Hän sai kolme jänistä.

Kaksi joutui niistä "Kultaisen pallon" ravintolaan ja kolmas pappilaan. Täti Angélique piti hyvää huolta apotti Fortierista, joka taas vuorostaan suositteli häntä hartaille seurakuntalaisilleen.

Tähän tapaan jatkuivat olot kolme neljä kuukautta. Täti Angélique oli ihastuksissaan, ja Pitoun mielestä oli elämä siedettävää. Tosin puuttui äidinrakkautta, mutta muuten oli hänen elämänsä Villers-Cotteretsissa samanlaista kuin Haramontissa. Mutta muuan odottamaton seikka, jonka kuitenkin olisi pitänyt olla odotettavissa, lopetti nämä tulot ja esti poikaa käymästä metsällä.

Tohtori Gilbert lähetti kirjeen New Yorkista. Amerikkaan tultuaan ei kunnon filosofi ollut unohtanut pientä holhokkiaan. Hän kirjoitti notaari Niguetille kysyen, oliko hänen määräyksiään noudatettu, ja vaatien sitoumuksen täyttämistä, ellei sitä ollut tehty, tai sen rikkomista, ellei sitä tahdottu noudattaa.

Asia oli vakava. Notaarin kunnia oli kysymyksessä. Hän tuli täti Pitoun luo kädessään tohtorin kirje ja vaati annetun lupauksen pikaista täyttämistä.

Mitään väistämiskeinoa ei ollut olemassa, sillä Pitoun huonoon terveyteen ei voinut vedota, koska hänen ulkomuotonsa todisti päinvastaista. Pitou oli pitkä ja laiha, mutta olivathan kasvavat puutkin metsässä pitkiä ja laihoja ja jaksoivat silti erinomaisen hyvin.

Neiti Angélique pyysi viikon aikaa miettiäkseen, minkä toimialan hän valikoisi veljenpojalleen.

Pitou oli yhtä alakuloinen kuin tätikin. Nykyinen ammatti oli hänen mielestään oivallinen, eikä hän muuta kaivannut.

Koko viikkoon eivät tulleet suonsilmät eivätkä salametsästys kysymykseenkään. Sitäpaitsi oli talvi, ja talvella linnut saavat juotavaa mistä tahansa; sitten alkoi sataa lunta, eikä Pitou uskaltanut mennä virittämään ansojaan. Lumeen jäi jäljet, ja Pitoulla oli sellaiset jalat, että ukko Lajeunesse vuorokauden kuluessa voisi päästä selville siitä, kuka ovela lintumies oli ollut tyhjentämässä hänen vartiopiiriänsä.

Tällä viikolla täti Angéliquen kynnet taas kasvoivat. Pitou tutustui jälleen entiseen täti Angéliqueen, jota hän oli pelännyt ja jossa voitonhimo, hänen tekojensa suurin vaikutin, oli joksikin aikaa siloittanut käpälät.

Mitä pitemmälle aika kului, sitä äreämmäksi kävi eukon mieliala. Pitou oli viidentenä päivänä pyytämäisillään tätiä valikoimaan vaikka minkä toimialan, samapa tuo hänestä, kun vain tämä kiusallinen olotila tädin seurassa päättyisi.

Äkkiä sai kiusaantunut poika loistavan ajatuksen. Hän saavutti siten rauhan, joka tädiltä oli puuttunut näinä kuutena päivänä.

Hänen ajatuksensa oli päässä apotti Fortierin kouluun, päästä vapaaoppilaaksi, koska hän oli köyhä, ja saada hänen ylhäisyytensä Orleansin herttuan perustama apuraha. Tällä tavalla ei oppi maksaisi mitään täti Angéliquelle, ja olihan apotti Fortierin velvollisuus tädin hänelle kuuden kuukauden aikana tavantakaa tuomien punarintojen, rastaiden ja jänisten vuoksi tehdä jotakin hyvää kirkkonsa tuolien vuokraajan veljenpojalle. Tällä tavalla Ange voisi hyödyttää tätiään nykyhetkenä ja vastedeskin.

Ange pääsikin kouluun ilmaiseksi. Apotti oli kunnon mies, jolla ei ollut itsekkäitä vaatimuksia, – joka jakoi tietonsa henkisesti ja rahansa ruumiillisesti köyhille. Mutta yhdessä suhteessa hän oli tiukka: kielioppivirheet saivat hänet raivoihinsa, ja lausekompastuksista hän joutui suunniltaan. Tässä suhteessa hän ei erottanut ystäviä eikä vihamiehiä, ei köyhiä eikä rikkaita, ei maksavia eikä vapaaoppilaita. Hän iski tiukan puolueettomasti ja lakedaimonilaisen jyrkästi, ja kun hänellä oli vahvat kädet, löi hän myös oikein lujasti. Vanhemmat tiesivät ja tunsivat tämän; he saivat itse valita, lähettivätkö lapsensa hänen kouluunsa vai eivätkö, mutta jos kerran lähettivät, niin saivat uskoa ne kokonaan hänen huostaansa, sillä kaikkiin äitien valituksiin apotti vastasi sillä lauseella, jonka hän oli kaivertanut lätkään ja patukan varteen: "Ken rakastaa, hän rankaisee."

Tätinsä suosituksesta Ange Pitou siis pääsi apotti Fortierin oppilaitten joukkoon. Tämä vastaanotto ei miellyttänyt vähääkään Pitouta, sillä se katkaisi hänen vapaan ulkoilma-elämänsä, mutta täti Angélique oli siitä hyvin mielissään ja meni notaari Niguetin luo ilmoittamaan, että hän ei ainoastaan mukautunut tohtori Gilbertin vaatimuksiin, vaan teki enemmänkin kuin vaadittiin. Olihan tohtori vaatinut, että Pitou saisi oppia kunnollisen ammatin. Täti Angélique hankki hänelle enemmän, kun antoi hänelle hyvän kasvatuksen. Ja missä hän sai tämän kasvatuksen? Samassa oppilaitoksessa, missä kävi Sebastien Gilbert, jonka puolesta isä maksoi viisikymmentä livreä.

Saihan Ange tosin kasvatuksensa ilmaiseksi, mutta sitä ei tarvinnut ilmoittaa tohtori Gilbertille, ja jos tämä saisi sen tietää, niin tunsihan hän apotti Fortierin puolueettomuuden ja syvän harrastuksen kaikkia oppilaitaan kohtaan. Hän avasi sylinsä kuin hänen suuri opettajansa: "Sallikaa lasten tulla minun tyköni." Mutta näissä molemmissa käsissä oli aseina toisessa patukka ja toisessa vitsakimppu, jotenka useimmin lasten kävi toisin kuin Jesuksen luona, joka otti heidät vastaan itkevinä ja lähetti luotaan lohdutettuina: lapset tulivat apotti Fortierin luo peloissaan ja läksivät itkien.

Uusi oppilas astui luokkaan kainalossaan laatikko, kädessään sarvinen mustesäiliö ja korvansa takana pari kolme hanhensulkakynää. Laatikon tehtävänä oli korvata jollakin tavoin pulpetti. Mustesäiliön oli kauppias lahjoittanut, ja kynät oli täti Angélique poiminut käydessään notaari Niguetin luona.

Ange Pitou otettiin vastaan sillä herttaisella veljellisyydellä, joka lapsissa alkaa ja aikuisissa jatkuu, nimittäin pilkkahuudoilla. Koko luokka ilkkui. Kaksi oppilasta sai jälki-istumista Pitoun vaalean tukan tähden ja kaksi hänen merkillisten polviensa vuoksi, joista jo olemme kertoneet. Viimeksimainitut oppilaat olivat sanoneet, että Pitoun jalat muistuttivat kaivon köysiä, joihin oli tehty solmu. Tämä vertaus herätti iloa, kulki oppilaasta toiseen, herätti yleisen riemun ja siis apotti Fortierin pahastuksenkin.

Kun Pitou päivällisen aikaan poistui istuttuaan neljä tuntia luokassa, puhumatta kellekään sanaakaan, tekemättä muuta kuin haukotellut laatikkonsa takana, oli hänellä jo kuusi kiivasta vihamiestä luokalla, ja nämä vihamiehet olivat sitä kiivaammat, kun hän ei ollut tehnyt heille mitään pahaa. He vannoivat lieden ääressä, joka luokkahuoneessa edusti isänmaanalttaria, pyhän valan, että toiset repisivät vaalean tukan hänen päästänsä, toiset iskisivät nyrkillään hänen sinisiin silmiinsä ja toiset taas oikoisivat hänen väärät polvensa.

Pitoulla ei ollut aavistustakaan näistä vihamielisistä tunteista. Lähtiessään hän kysyi eräältä toveriltansa, miksi kuusi jäi jäljelle, vaikka kaikki muut poistuivat.

Naapuri muljautti silmäänsä Pitouhun, sanoi häntä kantelijaksi ja poistui haluamatta ryhtyä hänen kanssaan keskusteluun.

Pitou tuumi, miten häntä voitiin sanoa kantelijaksi, kun hän koko päivänä ei ollut haastanut sanaakaan. Mutta hän oli koulussa ollessaan kuullut sekä oppilaiden että apotti Fortierin puhuvan niin paljon käsittämättömiä asioita, että hän liitti tämänkin niihin, jotka olivat hänen ymmärryksensä ulkopuolella.

Nähdessään Pitoun palaavan innostui täti Angélique tiedustelemaan, millaista oli ollut opetus, jonka puolesta hän oli valmis niin paljon uhraamaan, ja kysyi, mitä poika oli oppinut.

Pitou vastasi oppineensa vaikenemaan. Vastaus oli Pytagoraan oppilaan arvoinen. Mutta pytagoralainen olisi antanut vastauksensa viittilöimällä.

Uusi oppilas palasi ehtoopuolella kouluun jokseenkin mielellään.

Aamupäivän olivat oppilaat käyttäneet tutkiakseen Pitoun ruumiillista asua, iltapäivän käytti opettaja tutkiakseen hänen sieluansa.

Tarkastuksen päätettyään oli apotti Fortier varma siitä, että Pitousta voisi tulla uusi Robinson Crusoe, mutta tuskin toista Fontenellea tai Bossuetia.

Koko tämän iltapäivän aikana, joka uuvutti vastaista seminaarilaista enemmän kuin aamupäivä, jälki-istumista saaneet oppilaat monta kertaa puivat hänelle nyrkkiä. Kaikissa sivistyneissä ja sivistymättömissä maissa pidetään tätä uhkauksen merkkinä. Pitou oli siis varuillaan.

Sankarimme ei ollutkaan erehtynyt. Koulusta lähdettäessä oikeammin sanoen päästyään koulun rajojen ulkopuolelle, ilmaisivat nämä kuusi oppilasta suoraan, että Pitou saisi maksaa heille kahden tunnin jälki-istumisen kulut, korot ja pääoman.

Pitou ymmärsi, että nyt oli tulossa kaksintaistelu nyrkkikamppailuna. Vaikka hän ei ollutkaan lukenut Aeneidin kuudetta kirjaa, missä nuori Cares ja vanha Entellos troijalaisten pakolaisten suureksi iloksi ryhtyvät tähän puuhaan, tunsi hän tämän homman, sillä se ei ollut ihan vieras hänen kotikylänsä pojille. Hän selitti siis olevansa valmis siihen vastustajansa kanssa, joka halusi ryhtyä ensimmäiseksi urakkaan, ja sen jälkeen tappelevansa kaikkien muiden kanssa. Tämä julistus herätti jokseenkin suurta kunnioitusta vastatullutta oppilasta kohtaan.

Pitoun ehtoihin suostuttiin. Tehtiin piiri, ja taistelevat heittivät pois liivinsä ja takkinsa ja lähestyivät toisiaan.

Olemme puhuneet Pitoun kourista. Näitä kouria ei mielellään katsellut eikä niiden voimaa suinkaan mielellään tuntenutkaan. Pitou heilutti kummankin käsivartensa päässä lapsen pään kokoista nyrkkiä, ja vaikka nyrkkeily ei vielä ollutkaan tullut käytäntöön Ranskassa eikä siis Pitoulla ollut alkeellisimpiakaan tietoja tässä taidossa, onnistui hänen kuitenkin iskeä ensimmäisen vastustajansa silmään sellaisella voimalla, että sen ympärille tuli heti säännöllinen sininen kehä, ikäänkuin tarkka geometrikko olisi sen harpillaan piirtänyt.

Toinen astui esiin. Pitou oli tosin kyllä väsynyt edellisestä taistelusta, mutta vastustaja oli myös edellistä heikompi. Ottelu ei siis kehittynyt pitkäaikaiseksi. Iso nyrkki paukahti keskelle nenää, ja sen molemmat sieraimet todistivat kaksijakoisella punavirralla heti iskun pätevyyden.

Kolmas pääsi katkenneella hampaalla; hän oli siis selviytynyt vähällä. Muut selittivät olevansa tyytyväisiä.

Joukko väistyi Pitoun tieltä kuin voittajan edestä ainakin, ja hän palasi ehein nahoin kotiinsa, oikeammin sanoen tätinsä kotiin.

Kun nuo kolme oppilasta seuraavana päivänä ilmestyivät, ensimmäisen silmä sinisenä, toisen nenä mäsänä, kolmannen huuli ajettuneena, pani apotti Fortier tutkinnon toimeen. Mutta koululaisilla on omat hyvät puolensa. Kukaan vioittuneista ei hiiskunut mitään, ja vain sivutietä, eräältä tappelun nähneeltä, joka ei kuulunut laisinkaan kouluun, apotti Fortier seuraavana päivänä sai tietää, että Pitou oli saanut hänen oppilaittensa naamassa aikaan levottomuutta herättävän häiriön.

Apotti Fortier oli lasten vanhemmille vastuussa oppilaittensa sielusta ja ruumiistakin. Kolme perhettä oli tehnyt valituksen apotti Fortierille. Hyvitys oli siis välttämätön. Pitou sai jälki-istumista kolme päivää, yhden päivän silmästä, yhden nenästä ja yhden hampaasta.

Nämä kolme pidätyspäivää johdattivat neiti Angéliquen mieleen oivan aatoksen. Hän päätti pidättää Pitoulta päivällisen joka kerta, kun apotti Fortier rankaisisi häntä jälki-istumisella. Tämän täytyi ehdottomasti ajan mittaan vaikuttaa Pitouhun edullisesti, sillä kyllä hän tuumisi tarkkaan, ennenkuin teki sellaista, josta saisi kaksinkertaisen rangaistuksen.

Mutta Pitou ei koskaan voinut käsittää, miksi häntä sanottiin kantelijaksi, vaikka hän ei ollut hiiskunut sanaakaan, ja miksi hän sai rangaistuksen siitä, että oli antanut selkään niille, jotka olivat halunneet häntä mukiloida. Mutta jos tässä maailmassa ymmärtäisi kaikki, niin kadottaisi elämän hurmaavimman puolen: sen salaperäisyyden ja yllätykset.

Pitou suoritti kolmantena päivänä jälki-istumisensa ja tyytyi vain aamiaiseen ja illalliseen.

Väärin on sanoa, että hän tyytyi, sillä Pitou ei ollut laisinkaan tyytyväinen, mutta meidän kielemme on niin köyhä ja akatemia niin ankara, että täytyy tyytyä siihen, mitä meillä on.

Mutta kun Pitou oli kärsinyt tämän rangaistuksen vähääkään ilmoittamatta, miten häntä oli hätyytetty, nautti hän täyttä kunnioitusta. Tottahan on, että tätä arvonantoa lisäsivät ne mahtavat nyrkiniskut, jotka kaikki olivat nähneet.

Tästä päivästä alkaen Pitoun elämä oli melkein samanlainen kuin toistenkin oppilaiden. Se vain oli eroa, että toiset oppilaat saivat yhä uusia kirjoitustehtäviä, jotavastoin Pitou ei päässyt viimeksi annettuja viittä kuutta pitemmälle ja sai melkein aina kaksi kertaa enemmän jälki-istumista kuin koulutoverinsa.

Mutta Pitoun luonteessa oli muuan varteen otettava seikka, joka johtui hänen aikaisemmin saamastansa tai oikeammin saamatta jääneestä kasvatuksestaan ja osaltaan vaikutti näihin lukuisiin jälki-istumisiin: se oli hänen kiintymyksensä eläimiin.

Kuuluisasta laatikosta, jolle täti Angélique oli antanut pulpetin nimen, tuli tilavuutensa ja Pitoun sen sisään laatimien monien osastojen vuoksi jonkinmoinen Noakin arkki, missä oli parittain kaikenlaisia matelevia, hyppiviä ja lentäviä olentoja. Siellä oli sisiliskoja, käärmeitä, jättiläismuurahaisia, kuoriaisia ja sammakoita, jotka kävivät Pitoulle sitäkin rakkaammiksi, kun hän niiden tähden sai kärsiä kaikenlaisia kovia rangaistuksia.

Viikon varrella ulkona kävellessään Pitou kokoili eläimiä tähän tarhaansa. Hän oli tahtonut saada salamantereita, jotka ovat hyvin yleisiä Villers-Cotteretsissa ja kuuluivat Frans I: n vaakunaan, ja Frans I olikin antanut koristaa niiden kuvilla kaikki liedet rakennuksissaan. Hän onnistui saamaan sellaisen kiinni. Mutta muuan seikka antoi hänelle paljon tuumimisen aihetta, ja hän päättikin siirtää sen käsittämättömien seikkojen joukkoon: hän oli nimittäin aina havainnut nämä eläimet vedessä uiskentelevina, vaikka runoilijat väittävät niiden asuvan tulessa. Kun Pitou teki aina kaikesta johtopäätöksensä, alkoi hän tämän seikan vuoksi halveksia runoilijoita.

Saatuansa varastoon kaksi salamanteria hän alkoi etsiä kameleontteja.

Mutta tällä kertaa hän etsi turhaan, pääsemättä mihinkään tulokseen.

Tämän tuloksettoman nuuskimisensa perustuksella Pitou päätti, että kameleontteja ei ollutkaan tai että ne elivät toisessa ilmanalassa.

Päästyään tähän ajatukseen ei Pitou enää haeskellut kameleontteja.

Loput kaksi kolmannesta kaikista jälki-istumisistaan sai Pitou kirottujen kieli- ja lausevirheitten tähden, joita rehoitti hänen kirjoituksissaan yhtä tiheässä kuin rikkaruohoja pellossa.

Torstai- ja sunnuntaipäivät olivat lupapäiviä; ne Pitou käytti lintujen pyydystämiseen ja salametsästykseen. Mutta kun Pitou yhä kasvoi, kun hän oli viisi jalkaa ja neljä tuumaa pitkä, vaikka vasta viidentoista vanha, tapahtui muuan seikka, joka hiukan käänsi hänen huomiotansa tavallisista puuhista.

Matkallaan Susilehtoon hän meni Pisseleun kylän kautta, mikä on ehkä antanut nimen kauniille Anne d'Heillylle, Frans I: n rakastajattarelle.

Tässä kylässä oli isäntä Billotin vuokratila, ja tämän talon kynnyksellä seisoi sattumalta melkein aina kun Pitou meni tai palasi sen ohitse kaunis seitsemäntoista tai kahdeksantoista ikäinen, virkeä, pirteä ja iloinen tyttö, jota tavallisesti puhuteltiin ristimänimensä mukaan Catherineksi tai isänsä nimen mukaan Billoteksi.

Pitou alkoi tervehtiä Catherinea, sitten hän vähitellen kävi rohkeammaksi ja hymyili tervehtiessään; viimein hän eräänä päivänä tervehdittyään ja hymyiltyään seisahtui ja rohkeni punastuen virkkaa tämän lauseen, jota hän itse piti perin uskallettuna:

"Hyvää päivää, neiti Catherine."

Catherine oli hyvä tyttö. Hän tervehti Pitouta kuin vanhaa tuttavaa. Vanha tuttava hän olikin, sillä kahden vuoden aikana hän oli nähnyt pojan kulkevan talon ohitse ainakin kerran viikossa. Catherine huomasi Pitoun, mutta Pitou ei ollut huomannut Catherinea, sillä mennessään siitä ohitse Pitou oli neljäntoista ikäinen, Catherine taas kuudentoista. Olemme saaneet nähdä, miten kävi, kun Pitou vuorostaan ehti kuudentoista vanhaksi.

Vähitellen Catherine alkoi huomata Pitoun lahjat, sillä Pitou lahjoitti hänelle kauneimmat linnut ja lihavimmat jänikset. Seurauksena tästä oli, että Catherine kiitteli Pitouta, ja Pitoulle tämä oli hyvin mieluista, hän kun hyvin harvoin sai kiitosta osakseen. Pitou joutui lumouksen valtaan, eikä enää niinkuin ennen mennytkään suoraa päätä metsästyspaikoilleen kokoamaan pyökinsilmuja tai virittämään ansojaan, vaan jäi puolimatkaan ja kulutti aikaansa kiertelemällä ukko Billotin taloa, odotellen näkevänsä Catherinen.

Seurauksena tästä oli, että jäniksennahkoja ei enää voitukaan myydä yhtä paljon kuin ennen, ja linnut loppuivat melkein tyyten.

Täti Angélique vaikeroi. Pitou vastasi, että jänikset olivat tulleet oveliksi ja että linnut huomatessaan ansat joivatkin lehdiltä tai puunkoloista.

Surressaan jänisten viisastumista ja lintujen varovaisuutta, minkä kaiken hän uskoi johtuvan filosofian kehityksestä, täti Angélique iloitsi kuitenkin eräästä seikasta, siitä, että hänen veljenpoikansa voisi saada apurahan, pääsisi pappisseminaariin, olisi siellä kolme vuotta ja lähtisi liperit kaulassa. Neiti Angéliquen korkein unelma oli päästä papin taloudenhoitajaksi.

Täytyihän tämän kaiken tapahtua, ja kun Ange Pitou kerran olisi päässyt papiksi, niin täytyihän hänen ottaa tätinsä taloudenhoitajakseen, varsinkin kun tämä täti oli tehnyt niin kovin paljon hänen hyväkseen.

Vanhanpiian kultaisia unelmia häiritsi vain se, että hänen puhuessaan asiasta apotti Fortierille tämä kohautti olkapäitänsä ja sanoi: