Kitabı oku: «Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt I», sayfa 2

Prinssin kalpeita poskia kirkasti hymyn vilahdus, huomaamattomana jäännöksenä hänen vanhasta mieltymyksestään häiriötä nostattaviin vehkeisiin.

"Kiitän teitä, herra de Bragelonne", virkkoi Monsieur sitten. "Te kenties ette tahtoisi ottaa toimitettavaksenne asiaa, jonka haluaisin teille uskoa, – ilmoittaa prinssille, että hänen sanansaattajansa on ollut minulle hyvin mieluisa; mutta sanonkin sen hänelle itse."

Raoul kiitti Monsieuria kumarruksella kunniasta, jota tämä hänelle osoitti.

Monsieur teki merkin Madamelle, joka painalsi oikealle puolelleen asetettua pöytäkelloa.

Herra de Saint-Remy astui heti sisälle, ja seuraavassa tuokiossa huone tulvahti väkeä täyteen.

"Messieurs!" sanoi prinssi, "hänen majesteettinsa suvaitsee kunnioittaa minua päivän vierailulla Bloisissa. Luotan siihen, että armollinen veljenpoikani ei joudu katumaan suosiota, jota hän asunnolleni osoittaa."

"Vive le roi!" huusivat talousvirkailijat haltioituneina, ja herra de Saint-Remy ennen kaikkia.

Gaston painoi päänsä kumaraan synkän surumielisenä. Koko ikänsä oli hänen täytynyt kuulla tai oikeastaan kärsien alistua kuulemaan tuota huutoa: Eläköön kuningas! joka nyt kajahti häntä vastaan. Kauan olivat hänen korvansa saaneet viime aikoina olla siltä rauhassa, mutta nytpä kohosi hänen eteensä nuorempi, eloisampi, loistavampi kuninkuus ikäänkuin uutena ja tuskallisempana ärsytyksenä.

Madame oivalsi tuon pelokkaan ja kaihoksuvan sydämen koettelemukset. Hän nousi pöydästä, Monsieur seurasi esimerkkiä koneellisesti, ja koko palveluskunta piiritti Raoulin kuulusteltavakseen, soristen kuin mehiläispesä.

Madame näki tämän uteliaisuuden ja kutsui luokseen herra de Saint-Remyn.

"Nyt ei ole lörpöttelyn hetki, vaan työskentelyn", sanoi hän, sävyltään emäntänä, joka on pahastunut palkollisilleen.

Herra de Saint-Remy kiirehti hajoittamaan talousvirkailijain kehän Raoulin ympäriltä, jotta tämä pääsi siirtymään etuhuoneeseen.

"Tuosta aatelismiehestä toivoakseni pidetään huolta", lisäsi Madame hovimestariin kääntyen.

Kunnon mies riensi heti Raoulin perään.

"Madame antoi toimeksemme tarjota teille virkistystä täällä", ilmoitti hän; "linnassa on muuten asuinhuonekin teidän varallenne."

"Kiitos, herra de Saint-Remy", vastasi Bragelonne, "mutta tiedätte, kuinka hartaasti kaipaan saada tavata kreiviä, isääni."

"Se on totta, se on totta, herra Raoul. Viekää hänelle samalla minulta nöyrät terveiset, minä pyydän."

Raoul vapautui uudestaan vanhasta herrasta ja pitkitti kulkuansa.

Kun hän ratsuaan suitsista taluttaen astui holvikäytävään, huhusi hänelle vieno ääni hämärän sivukujanteen perältä. "Herra Raoul!" huudettiin sieltä.

Nuori mies kääntyi kummastuneena ja näki nuoren ruskeanverevän tytön, joka laski sormensa huulilleen ja viittasi hänelle toisella kädellään.

Tyttö oli hänelle tuntematon.

3.
Nuorten kohtaus

Raoul eteni askeleen tyttöä kohti, joka siten kutsui häntä.

"Mutta hevoseni, madame?" esteli hän.

"Jo on pula sekin! Astukaa eteenpäin; ensimmäisellä pihalla näette vajan, – sitokaa hevosenne sinne ja tulkaa pian."

"Minä tottelen, madame."

Raoulilta ei mennyt neljääkään minuuttia saamansa kehoituksen täyttämiseen. Hän palasi pikku solaan ja näki jälleen hämyssä salaperäisen opastajattarensa, joka odotti häntä kiertoportaitten alimmilla askelmilla.

"Oletteko kyllin urhea seurataksenne minua, seikkailijaritari?" kysyi nuori tyttö nauraen Raoulin ilmaisemalle hetkelliselle epäröimiselle.

Toinen vastasi hypähtämällä hänen perässään portaitten pimentoon. He kapusivat siten kolme huonekertaa, Raoul tytön kintereillä, kaidetta hapuillessaan väliin hipaisten hyppysillään silkkilaahusta, joka heilahteli porraskäytävän kumpaistakin sivua pitkin. Aina kun Raoul kompastui, huudahti ohjaajatar ankarasti: "hiljaa!" ja ojensi hänelle pehmeän ja hajuvedellä piristellyn kätensä.

"Tätenpä nousisi linnantornin huippuun asti väsymystä tuntematta", huomautti Raoul.

"Tuosta kuulee, monsieur, että te olette suuren uteliaisuuden, uupumuksen ja rauhattomuuden vallassa; mutta tyyntykää, olemmekin jo perillä."

Nuori tyttö tyrkkäsi ovea, joka heti ja ihan aavistamattomasti päästi valovirran tulvahtamaan porrassiltamalle, näyttäen sen tasalla Raoulin pitelemässä kiinni kaiteesta.

Tyttö läksi astumaan edelleen, aatelismies perässä; hän poikkesi erääseen kamariin, Raoul seurasi mukana.

Tuskin oli hän joutunut ansaan, kun kuuli kimeän huudahduksen. Hän käännähti ja näki kahden askeleen päässä – kädet ristissä, silmät ummessa – sen vaaleaverisen, sinisilmäisen ja valkohartiaisen kaunottaren, joka Raoulin tuntiessaan oli kirkaissut hänen nimensä.

Ja hän näki tytön kasvojen ilmeessä niin suurta rakkautta ja onnea, että hän painui polvilleen keskelle huonetta, puolestaan sopertaen Louisen nimen.

"Voi, Montalais, Montalais!" huokasi tyttö: "tällainen petos on suuri synti."

"Minäkö olisin pettänyt sinua?"

"Niin, sanoit lähteväsi alas tiedustamaan uutisia ja toimititkin monsieurin kiipeämään tänne."

"Hänenhän täytyi. Kuinka hän olisi muutoin saanut kirjeen, jonka hänelle kyhäsit?"

Ja hän osoitti sormellaan kirjettä, joka oli jäänyt pöydälle. Raoul astahti ottamaan sitä; Louise nopeampana, vaikka hän olikin suoristautunut nähtävästi hieman epävarmana käytöksensä sopivaisuudesta, ojensi kätensä pidättämään häntä.

Raoul sai siis vastaansa tämän lämpöisen ja vapisevan kätösen; hän otti sen omien käsiensä väliin ja kohotti sen niin kunnioittavasti huulilleen, että hän tuli sille pikemmin hengähtäneeksi kuin suudelman painaneeksi.

Sillävälin mademoiselle de Montalais oli siepannut kirjeen, naisten tavoin laskostanut sen huolellisesti kolmelle taipeelle ja sujauttanut sen povelleen.

"Älä pelkää, Louise", takasi hän; "monsieur ei tule ottamaan sitä täältä sen paremmin kuin edesmennyt kuningas Ludvig XIII otti kirjelappuja mademoiselle de Hautefortin miehustasta."

Raoul punastui nähdessään nuorten tyttöjen hymyn eikä huomannut yhä pitelevänsä Louisen kättä.

"Kas niin", haastoi Montalais, "nyt olet antanut minulle anteeksi, Louise, että toin sinulle monsieurin, ja te, monsieur, ette ole minulle enää pahastuksissanne vaivaamisestani, tavatessanne täällä mademoisellen. Kun siis on rauha tehty, pakiskaamme kuin vanhat ystävykset. Esittele minut, Louise, herra de Bragelonnelle."

"Herra varakreivi", virkkoi Louise vakavan sydämellisesti ja avomielinen hymy huulillaan, "minulla on kunnia esitellä teille mademoiselle Aure de Montalais, hänen kuninkaallisen korkeutensa Madamen nuori hovineiti ja lisäksi ystävättäreni, likeinen ystävättäreni."

Raoul tervehti tavanmukaisesti.

"Ja etkö myös esittele minua mademoisellelle, Louise?" kysäisi hän.

"Oh, hän tuntee sinut, hän tietää kaikki!"

Tämä teeskentelemätön purkaus sai Monialaisin puhkeamaan nauruun ja Raoulin huoahtamaan onnellisena, hän kun tulkitsi lauselman merkitsevän: Hän tietää meidän rakkautemme.

"Kohteliaisuuksista on suoriuduttu, herra varakreivi", sanoi Montalais. "Tässä nojatuoli, ja ilmaiskaa meille nyt pian se uutinen, jonka toitte tänne niin kiireellisesti."

"Mademoiselle, se ei enää ole salaisuus. Matkallaan Poitiersiin kuningas pysähtyy vierailulle hänen kuninkaallisen korkeutensa luo."

"Kuningas tänne!" huudahti Montalais käsiään taputtaen; "me saamme nähdä hovin! Ymmärrätkö, Louise, – oikean hovin, pariisilaisen? Voi, hyväinen aika! Mutta milloin hän tulee, monsieur?"

"Kenties tänä iltana, mademoiselle; muutoin varmasti huomenna."

Montalais liikahti nyreästi.

"Ei ollenkaan aikaa laittautua kuntoon, ei kerkiä saamaan valmiiksi ainoatakaan pukua! Me olemme täällä takapajulla kuin puolalaiset! Me muistutamme muotokuvia Henrik IV: n päiviltä!.. Voi, monsieur, kylläpä toitte meille häijyn viestin!"

"Hyvät neidit, te olette aina kauniita."

"Tyhjää!.. Olemme aina kauniita, kyllä, koska luonto on tehnyt meidät välttäviksi; mutta me joudumme naurunalaisiksi, kun emme esiinny muodinmukaisessa asussa… Oi voi, naurunalaisiksi! Minutko katsotaan naurettavaksi, minut!"

"Kuka katsoo?" kysyi Louise yksinkertaisesti.

"Kukako? Sinäpä olet kummallinen, kultaseni!.. Mikä kysymys sekin on! Katsotaan, se on sanottuna koko maailmasta – hovilaisista, ylimyksistä, kuninkaasta."

"Suo anteeksi, hyvä Aure, mutta kun täällä on kaikilla tapana nähdä meidät sellaisina kuin olemme…"

"Aivan niin; mutta asema muuttuu ja me joudumme naurettaviksi maaseutulaisinakin, kun pukujamme saadaan muka erikoisena Bloisin muotina verrata Pariisin uutuuksiin, asettuessamme ihan niiden rinnalle! Tämä on toivotonta!"

"Lohduttautukaa, mademoiselle!"

"Äh, joutavia! Totta tosiaan, sen pahempi niille, jotka eivät pidä minua makunsa mukaisena!" kääntyi Montalais järkeilemään.

"Nepä olisivat kovin vaateliaita", huomautti Raoul säännölliselle kohteliaisuusjärjestelmälleen uskollisena.

"Kiitos, herra varakreivi. Ja kuningas siis matkustaa tätä kautta?"

"Koko hovin kanssa."

"Molemmat neidit de Mancini mukana?"

"Eivät tosiaan he."

"Mutta sanotaanhan, että kuningas ei tule toimeen ilman Marie-neitiä?"

"Kuninkaan täytyy nyt, mademoiselle. Kardinaali tahtoo niin. Hän lähettää molemmat sisarentyttärensä Brouageen maanpakoon."

"Hän! Teeskentelijä!"

"Hiljaa!" varoitti Louise painaen sormensa ruusuhuulilleen.

"Pyh, kukaan ei voi minua kuulla. Sanon, että vanha Mazarino Mazarini on teeskentelijä, joka juonittelee sisarentyttärestään Ranskan kuningatarta."

"Ei sentään, mademoiselle, koska kardinaali päin vastoin toimittaa hänen majesteetilleen puolisoksi infantinna⁷ Marie-Thérèsen."

Montalais katsoi Raoulia suoraan kasvoihin ja sanoi hänelle: "Uskotteko te tuollaisia tarinoita, te pariisilaiset? Enemmän järkeä on sitten meillä täällä Bloisissa."

"Mademoiselle, jos kuningas jättää taakseen Poitiersin ja lähtee Espanjaan, – jos avioliittosopimuksen pykälät on vahvistettu don Luis de Haron ja hänen ylhäisyytensä kesken, niin käsittänette, että se ei enää ole mitään leikintekoa."

"Vai niin! Mutta kuningas kaiketi on kuningas?"

"Epäilemättä, mademoiselle, mutta kardinaalikin on kardinaali."

"Eikö siis kuningas ole ihminen? Eikö hän rakasta Marie di Mancinia?"

"Jumaloitsee."

"No niin, hän nai Marien; me joudumme sotaan Espanjan kanssa, herra Mazarin panee menemään muutamia niistä miljoonista, jotka hänellä on tallessaan, aatelismiehemme kunnostautuvat urotöillä ylpeitä kaartilaisia vastaan, ja paljon meikäläisiä palaa laakereilla seppelöityinä, meidän seppelöidäksemme heidät myrtillä. Sillä tavoin minä käsitän nykyhetken valtiollisen aseman."

"Montalais, sinä olet hupsu", sanoi Louise, "ja liioitteleva kuvailu viehättää sinua niinkuin liekki lumoaa luokseen perhosia."

"Sinä, Louise, olet niin maltillinen, että sinä et milloinkaan oikein rakastaisi."

"Oh!" virkahti Louise hellän moittivasti. "Ymmärrä toki asian laatu, Montalais! Leskikuningatar haluaa naittaa poikansa infantinnan kanssa; pitäisikö kuninkaan olla tottelematon äidilleen? Sopiiko hänenlaisensa kuninkaallisen sydämen antaa huonoa esimerkkiä? Kun vanhemmat kieltävät rakkauden, häätäkäämme rakkaus!"

Ja Louise huokasi; Raoul loi katseensa alas väkinäisesti. Montalais helähti nauruun.

"Minullapa ei ole vanhempia", selitti hän.

"Olette varmaankin jo kuullut, miten kreivi de la Fère jaksaa", sanoi Louise jatkoksi huokaukselleen, joka oli kaunopuheisella voimallaan paljastanut syviä sydänsuruja.

"En, mademoiselle", vastasi Raoul yhtä muodolliseksi heränneenä, "en ole vielä käynyt isääni tervehtimässä. Olin juuri menossa hänen luokseen, kun mademoiselle de Montalais suvaitsi pysähdyttää minut; toivoakseni kreivi on hyvässä voinnissa. Ettehän liene saanut mitään ikäviä tietoja?"

"En ollenkaan, herra Raoul, en, Jumalan kiitos!"

Syntyi äänettömyys, jollaikaa kaksi samaan aatokseen yhtynyttä sielua ymmärsi toisiaan täydellisesti ilman katseenkaan apua.

"Voi, hyvä Jumala!" huudahti äkkiä Montalais; "askeleita portailla!.."

"Kuka sieltä voinee tulla?" sanoi Louise rauhattomana nousten.

"Olen teille suurena kiusana, hyvät neidit; olen varmaankin ollut kovin varomaton", sopersi Raoul kovin hämillään.

"Se on raskasta astuntaa", huomautti Louise.

"Kah, jos se on vain herra Malicorne", arveli Montalais, "niin älkäämme häiriytykö."

Louise ja Raoul katselivat toisiansa ihmetellen, mikä herra Malicorne oli miehiään.

"Älkää välittäkö", jatkoi Montalais, "hän ei ole mustasukkainen."

"Mutta, mademoiselle…" aloitti Raoul.

"Kyllä käsitän… No niin, hän on yhtä vaitelias tarvittaessa kuin minäkin."

"Voi taivas!" hätääntyi Louise, joka oli kallistanut korvansa ovenraolle; "tunnen äidin askeleet!"

"Madame de Saint-Remy! Minne piiloutuisin?" tuskaili Raoul, hartaasti haluten jälleen opastusta Montalaisilta, joka näytti joutuneen hiukan ymmälle.

"Niin", myönsi tämä, "minäkin tunnen paksujen anturain kopseen. Oiva äitisemme sieltä tulee!.. Herra varakreivi, onpa vahinko, että ikkuna on viisikymmentä jalkaa korkealla ja sen alla kiveys."

Raoul silmäili neuvottomana uloketta, Louise tarttui hänen käsivarteensa ja pidätteli häntä.

"Kas, olenko päästäni pyörällä?" älysi Montalais; "eikö minulla ole hovipukujen säilytyskaappi? Se on tosiaan ihan kuin tähän tarpeeseen varattu."

Aika olikin jo täpärä, sillä madame de Saint-Remy nousi portaita nopeammin kuin tavallisesti. Hän saapui siltamalle juuri kun Montalais, niinkuin näytelmän yllätyskohtauksissa, sulki vaatesäilyn painautumalla sen ovea vasten.

"Ah", huusi madame de Saint-Remy, "täälläkö oletkin, Louise?

"Niin, madame", vastasi tytär kalpeampana kuin jos hänet olisi saatu kiinni suuresta rikoksesta.

"Hyvä, että tapasin!"

"Istuutukaa, madame", pyysi Montalais tarjoten arvoisalle rouvalle nojatuolia ja asettaen sen siten, että toinen joutuisi kääntämään selkänsä vaatekaappiin päin.

"Kiitos, mademoiselle Aure, mutta minä en voi viipyä; tulehan pian, tyttöseni, lähtekäämme."

"Minne siis tahdotte lähdettäväksi, äiti?"

"Kotiin tietysti; eikö sinun ole järjestettävä pukeutumistasi?"

"Miksi niin?" kysäisi Montalais kiirehtien näyttelemään kummastusta siinä pelossa, että Louise kompastuisi johonkin tyhmyyteen.

"Ettekö siis tiedä uutista?" sanoi madame de Saint-Remy.

"Mitä uutisia kaksi tyttöä saisi tähän kyyhkyslakkaan?"

"Mitä!.. Ettekö ole nähneet ketään?"

"Madame, puhutte arvoituksia ja kidutatte meitä tulisilla hiilillä!" huudahti Montalais, joka havaitessaan Louisen vaalenevan yhä enemmän ja enemmän ei tuskaannukseltaan ollut tiennyt, minkä pyhimyksen huomaan olisi uskonut itsensä.

Vihdoin hän oli kohdannut ystävättärensä puhuvan silmäyksen – tuollaisen silmäyksen, joka saisi seinänkin tajuamaan. Louise viittasi sillä hattuun, Raoulin onnettomaan hattuun, joka komeili pöydällä.

Montalais heittäysi eteen, ja vasemmalla kädellään tarttuen siihen hän siirsi sen taaksensa oikeaan ja kätki sen siten juuri viime sanat virkkaessaan.

"No", ilmoitti madame se Saint-Remy, "tänne saapui pikalähetti tuomaan tiedon, että kuningas tulee kohtsiltään linnaan. Nyt siis pitää esiintyä somina, hyvät neidit!"

"Pian, pian!" oli Montalais innostuvinaan; "mene madamen kanssa, Louise, ja jätä minut laittamaan kuntoon hovipukuani."

Louise nousi, äiti tarttui häntä käteen ja veti hänet porrassiltamalle.

"Tule", hän sanoi.

Ja ääntänsä hiljentäen:

"Kun olen kieltänyt sinua kulkemasta Montalaisin luona, niin miksi käyt täällä kuitenkin?"

"Hän on ystävättäreni, äiti. Tulin muuten nyt sattumalta."

"Eikö sinun nähtesi ole piiloitettu ketään?"

"Äiti hyvä!"

"Minä näin miehen hatun, sanon sinulle: tuon veitikan, heittiön hattu se oli!"

"Äiti!" huudahti Louise.

"Tuon tyhjäntoimittaja Malicornen! Hovineiti siten seurustelemassa… hyi!"

Ja äänet kuoleutuivat pikku porraskäytävän syvyyksiin.

Montalais oli kuullut joka sanan, sillä kaiku lähetti ne hänen korvaansa kuin kuulotorvea myöten.

Hän kohautti olkapäitänsä ja virkkoi nähdessään Raoulin, joka lymystään tulleena oli hänkin kuullut sananvaihdon:

"Montalais-parka – ystävyytensä uhri!.. Malicorne-poloinen, rakkautensa sortama!"

Hän pysähtyi huomatessaan Raoulin naurettavansurkean katsannon; nuori mies ei ollut hyvillään näin salamyhkäiseksi kääntyneestä päivästä.

"Ah, mademoiselle", sanoi hän, "miten voinkaan palkita hyväntahtoisuutenne?"

"Jonakuna päivänä ennätämme tehdä tilimme", vastasi tyttö. "Tällähaavaa teidän on paras paeta, herra de Bragelonne, sillä madame de Saint-Remy ei ole suvaitsevainen, ja puutteellisella vaitiolollaan hän voisi toimittaa tänne kotitarkastuksen, joka olisi kaikille asianomaisille kiusallinen. Hyvästi!"

"Mutta Louise… miten saisi tietää…?"

"Menkää, menkää! Suotta ei kuningas Ludvig XI keksinyt postia."

"Ikävää tämä on!" pahoitteli Raoul.

"Ja enkö minä ole mukana – minä, joka vastaan valtakunnan koko postilaitosta? Pian ratsunne selkään, jotta madame de Saint-Remy ei enää löydä teitä täältä, jos hän tulee takaisin, pitääkseen minulle siveyssaarnan!"

"Hän varmaan sanoisi isälleni?" jupisi Raoul.

"Ja teitä toruttaisiin! Voi, varakreivi, kyllä näkee, että tulette hovista: olettehan arka kuin kuningas. Totta tosiaan, me täällä Bloisissa suoriudumme paremmin isän suostumuksen puutteesta! Kysykää Malicornelta."

Ja näin sanoen nuori huimapää työnsi Raoulin hartioista ovelle. Tämä hiipi sitten pitkin holvikäytävää, haki hevosensa, hyppäsi satulaan ja karautti taipaleelle kuin hänen kintereillään olisi ollut Monsieurin kahdeksan kaartilaista takaa-ajossa.

4.
Isä ja poika

Raoul seurasi peräti tuttua, muistissaan rakkaaksi käynyttä tietä, joka Bloisista johti kreivi de la Fèren maataloon.

Lukija vapauttaa meidät kuvailemasta uudestaan tätä asumusta. Hän on jo varemmin pistäytynyt sinne meidän kanssamme;⁸ paikka on hänelle tuttu. Viime käyntimme jälkeen olivat vain seinät saaneet harmaamman vivahduksen ja kattotiilet käyneet sopusuhtaisemmin vaskenkarvaisiksi; puut olivat tulleet vankemmiksi, ja entiseen aikaan ojenneltuaan pitkiä, hoikkia oksiaan pensasaitojen yli ne nyt pyöristyneinä, tuuheina ja rehevinä levittivät mäihän paisuttamien oksiensa alla laajalti kukkasien tai hedelmien tiivistämää siimestä ohikulkijalle.

Raoul näki jo etäältä suippokaton, molemmat pikku tornit, jalavien suojaaman kyyhkyslakan ja sen kyyhkysparven, joka kykenemättä milloinkaan jättämään kotiansa alituiseen kierteli tiilistä rakennetun torninhuippunsa ympärillä niinkuin herttaiset muistot väikkyvät suruttomassa sielussa.

Lähemmäksi tullessaan hän eroitti raskaiden sankojen vipuamiseen käytettyjen väkipyörien kitinää. Olipa hän myös kuulevinaan takaisin kaivoon läikkyvän veden kaihoisaa lorinaa – surullista, synkkää, juhlallista ääntä, joka sattuu lapsen ja runoilijan korvaan; englantilaisilla haaveksijoilla on sen nimityksenä splash, arabialaisilla gasgasho, mutta me ranskalaiset, jotka kyllä myös tahdomme käydä runoilijoista, saamme sen ilmaistuksi vain kiertävällä lauselmalla: Le bruit de l'eau tombant dans l'eau (veteen putoavan veden ääni).

Runsaaseen vuoteen ei Raoul ollut käynyt tapaamassa isäänsä. Koko tämän ajan oli hän oleskellut hänen korkeutensa prinssin saattueessa.

Kaikkien niiden frondelaisselkkausten jälkeen, joiden ensimmäistä jaksoa olemme edellisellä kerralla yrittäneet kuvata, olikin de Condé tehnyt hovin kanssa julkisen, juhlallisen ja suoramielisen sovinnon. Niin kauan kun prinssi oli ollut huonoissa väleissä kuninkaan kanssa, oli hän – alunpitäin kiintyneenä Bragelonneen – turhaan tarjonnut tälle kaikkia niitä etuja, jotka voivat häikäistä nuorta miestä. Poikansa nimessä oli kreivi de la Fère aina kieltäytynyt, uskollisena niille aateluuden ja kuninkuuden yhteisyyttä kannattaville periaatteille, joita hän oli eräänä päivänä selittänyt pojalleen Saint-Denisin hautaholvissa. Ja sen sijaan, että olisi asettunut Condén prinssin puolelle hänen kapinassaan, oli varakreivi suorastaan liittynyt de Turenneen tämän taistellessa kuninkaan puolesta. Kun sitten de Turenne vuorostaan näytti luopuvan kuninkaasta, oli Raoul jättänyt hänetkin kuten aikaisemmin herra de Condén. Tästä mutkattomasta toimintaurasta oli seurauksena, että kun Turenne ja Condé eivät olleet koskaan saavuttaneet voittoja muutoin kuin kuninkaan lippua puoltaessaan, Raoul oli jo noin nuorena saanut ansioluetteloonsa kymmenen voittoa eikä ainoatakaan tappiota, joka olisi karvastuttanut hänen uljuuttaan ja omaatuntoaan.

Raoul oli siis isänsä toivomusta noudattaen sitkeästi ja kuuliaisesti palvellut Ludvig XlV: ttä, kaikesta koukuttelusta huolimatta, joka siihen aikaan oli yleistä ja melkein välttämätöntä.

Jälleen suosioon päästyänsä oli herra de Condé käyttänyt kaikkia keinoja ja ensiksikin armahdusmyönnytystänsä, hankkiakseen entisiä etujaan suuressa määrässä takaisin, ja niinpä oli hän jälleen pyytänyt Raouliakin saattolaisekseen. Ainiaan järkevänä miehenä oli kreivi de la Fère silloin heti lähettänyt Raoulin jälleen prinssin luo.

Vuosi oli siis kulunut isän ja pojan viimeksi erottua toisistaan; muutamat kirjeet olivat lieventäneet, mutteivät parantaneet poissaolon kaihoa. Mitä Raouliin tulee, niin lukija tietää, että häntä sitoi Bloisin seutuun muukin rakkaus kuin pojan kiintymys kasvattajaansa.

Mutta kohtuuden nimessä on huomattava, että ilman sattumaa ja vallatonta hovineitiä – kahta kiusanhenkeä – Raoul olisi viestinsä vietyään lähtenyt suoraa päätä ratsastamaan isänsä maataloon, epäilemättä kääntyen katsomaan taaksensa, mutta hetkeksikään pysähtymättä, jos olisi nähnyt Louisen ojentavan hänelle käsivarsiaan.

Ja alkutaipaleella olisi Raoul tuntenut mielipahaa noin pikaisesti hälvenneestä ilmestyksestä, mutta lopun matkaa hän olisi maltittomasti pahoitellut, että hän oli liian hitaasti lähenemässä sitä ystävää, jota näkemään häntä kannusti toinen rakkautensa.

Raoul tapasi puutarhaveräjän avoinna ja hoputti ratsunsa eteenpäin puistokujaan siitä välittämättä, että hänelle huitoi suuttuneesti käsillään muuan ukko, jolla oli sinipunainen, villalangoista kudottu nuttu yllä ja iso, nukkavieru samettilakki päässä.

Ukko oli kitkemässä rikkaruohoja lavasta, johon oli istutettu pieniä ruusupensaita ja satakaunoja, kun hän närkästyksekseen näki hevosen siten ryntäävän hiekoitetuille ja haravoiduille käytävilleen.

Uskalsipa hän voimallisesti murahtaakin, jolloin ratsastaja kääntyi katsomaan. Silloin muuttui kohtaus, sillä Raoulin kasvot nähdessään vanhus heti suoristausi ja alkoi juosta rakennusta kohti, katkonaisella mörinällä nähtävästi ilmaisten rajatonta riemastusta. Raoul saapui tallin edustalle, jätti hevosensa palveluspojalle ja harppoi sitten ylös portaita niin kiihkeästi, että se into olisi suuresti ilahduttanut isän sydäntä, jos hän olisi ollut näkemässä.

Hän astui etusuojan, ruokailuhuoneen ja vieraskamarin läpi ketään tapaamatta; lopuksi hän kreivi de la Fèren työhuoneen ovelle tulleena koputti siihen kärsimättömästi ja avasi sen melkein ennen kuin kuuli sanan: sisälle!, jonka lausui vakava ja samalla leppeä ääni.

Kreivi istui paperien ja kirjojen peittämän pöydän ääressä. Hän oli kyllä vielä sama ylevä ja kaunis aatelismies kuin ennenkin, mutta aika oli antanut hänen jaloudelleen ja hienolle ulkomuodolleen vielä juhlallisemman ja selkeämmän sävyn. Rypytön valkoinen otsa pitkän, enemmän valkoisen kuin mustan tukan alla, terävät ja lempeät silmät nuoren miehen kulmakarvojen suojassa, hienot ja tuskin vielä harmahtavat viikset reunustamassa niin puhdas- ja hentopiirteisiä huulia kuin ne eivät olisi koskaan rypistyneet kuolettavassa kiihkossa, suora ja joustava vartalo, moitteettomat, mutta laihtuneet kädet, – sellaisena esiintyi vielä tämä loistava aatelismies, joka Atoksen nimellä oli saanut monet kuuluisat huulet lausumaan ylistyksiänsä. Hän oli nyt tekemässä korjauksia vihkoon, joka oli kirjoitettu täyteen hänen käsialallaan.

Raoul tarttui isäänsä olkapäihin, kaulaan, miten vain sattui, ja syleili häntä niin sydämellisesti ja nopeasti, että kreivi ei jaksanut eikä ehtinyt irroittautua tai voittaa isällistä liikutustaan.

"Sinä täällä, sinä täällä, Raoul!" ihmetteli hän. "Onko se mahdollista?"

"Voi, monsieur, monsieur, kuinka hauskaa on nähdä teidät jälleen!"

"Et vastaa minulle, varakreivi. Oletko lomalla, vai onko Pariisissa joku onnettomuus sattunut?"

"Jumalan kiitos, monsieur", kertoi Raoul vähitellen tyyntyen, "mitään muuta kuin onnellisia tapauksia ei ole sattunut; kuningas menee naimisiin, niinkuin minulla oli kunnia mainita teille viime kirjeessäni, ja hän on nyt matkalla Espanjaan. Hänen majesteettinsa kulkee Bloisin kautta."

"Poiketakseen Monsieurin luo?"

"Niin, kreivi. Ja peläten aavistamattoman tulon tuottavan hänelle pulaa tai haluten osoittaa hänelle erityistä huomaavaisuutta lähetti herra prinssi minut ennakolta valmistamaan hänen majesteettinsa vastaanottoa."

"Oletko tavannut Monsieurin?" kysyi kreivi vilkkaasti.

"Minulla on ollut se kunnia."

"Linnassa?"

"Niin, monsieur", vastasi Raoul luoden silmänsä alas; luultavasti hän tunsi kreivin kysymyksessä muutakin kuin uteliaisuutta.

"Niinkö tosiaan, varakreivi?.. Onnittelen sinua."

Raoul kumarsi.

"Mutta näit kai jonkun muunkin Bloisissa?"

"Näin hänen kuninkaallisen korkeutensa Madamen, monsieur."

"Vai niin, mutta Madamea en tarkoittanut."

Raoul punastui korvia myöten ja oli ääneti.

"Et näy kuulevan, mitä sanon, varakreivi?" tiukkasi kreivi de la Fère erityisesti korostamatta kysymystään, mutta hiukan tehostaen katseensa totisuutta.

"Kyllä kuulen, monsieur", vastasi Raoul, "mutta jos punnitsen vastaustani, en sillä tavoita mitään kieroutta, sen tiedätte."

"Minä tiedän, että sinä et milloinkaan poikkea totuudesta. Sentähden minua ihmetyttääkin, kun tarvitset niin pitkän ajan myöntääksesi tai kieltääksesi."

"En voi vastata teille ennen kuin olen oikein ymmärtänyt tarkoituksenne, ja jos olen osannut oikeaan, niin olette pahoillanne ensimmäisistä sanoistani. Teille ei varmaankaan ole mieluista, kreivi, että olen nähnyt…"

"Mademoiselle de la Vallièren kaiketi?"

"Häntä te tarkoititte, kreivi, sen kyllä arvasin", virkkoi Raoul sanomattoman säveästi.

"Ja kysyn sinulta, tapasitko hänet."

"Monsieur, linnaan tullessani en lainkaan tiennyt, että mademoiselle de la Vallière oleskeli siellä; vasta kun lähetystoimeni päätyttyä olin poistumassa, toimitti sattuma meidät yhteen. Minulla oli kunnia tervehtiä häntä."

"Mikä on nimeltään se sattuma, joka sinut vei mademoiselle de la Vallièren luo?"

"Mademoiselle de Montalais, monsieur."

"Kuka on mademoiselle de Montalais?"

"Nuori nainen, jota en tuntenut; en ollut häntä koskaan ennen nähnyt.

Hän on Madamen hovineiti."

"En jatka kuulusteluani pitemmälle, varakreivi; moitin itseäni jo siitä, että sitä kesti tähänkään asti. Olin pyytänyt sinua karttamaan mademoiselle de la Vallièrea ja pysymään käymättä hänen luonaan luvattani. Kas, tiedänhän sinun puhuneen totta, – et ole pyrkinyt lähestymään häntä. Sattuma on tehnyt minulle kolttosen, sinua en voi syyttää. Tyydyn siis siihen, mitä jo olen sinulle tästä neitosesta sanonut. Jumala on todistajani, että minulla ei ole mitään huomautettavana häntä vastaan; suunnitelmiini ei vain kuulu, että käyt siinä perheessä. Pyydän sinua vielä kerran, hyvä Raoul, painamaan sen mieleesi."

Raoulin selkeät ja kirkkaat silmät ikäänkuin samentuivat näistä sanoista.

"Nyt, ystäväiseni", pitkitti kreivi leppeästi hymyillen ja tavallisella äänellään, "puhukaamme muusta. Sinun kenties on palattava palvelukseesi?"

"Ei, monsieur, minulla ei ole tänään muuta tehtävää kuin oleskella täällä. Herra prinssi ei onneksi antanut minulle muita toimia kuin tuon yhden, joka niin erinomaisesti soveltui toivomuksiini."

"Kuningas jaksaa hyvin?"

"Oivallisesti."

"Ja herra prinssi samoin?"

"Kuten aina, monsieur."

Kreivi unohti Mazarinin; se oli vanha tapa.

"No niin, Raoul, koska nyt kuulut yksinomaan minulle, tahdon puolestani omistaa sinulle koko päiväni. Syleile minua… vielä kerran… vielä… Olet nyt kotonasi, varakreivi… Kas, tuollapa on Grimaud-vanhuksemme!.. Tulehan, Grimaud, herra varakreivi tahtoo syleillä sinuakin."

Kookas ukko ei kahta kehoitusta kaivannut; hän kiirehti esiin avosylin. Mutta Raoul säästi uskolliselta, harvasanaiselta palvelijalta puolet matkaa.

"Lähdemmekö puutarhaan, Raoul? Haluaisin näyttää uutta asuntoa, jonka olen varustanut sinulle loma-aikojesi viettämiseksi, ja silmäillessämme viimesyksyisiä istutuksia ja kahta sillaikaa ostamaani uutta ratsua kerrot minulle kuulumisia pariisilaisista ystävistämme."

Kreivi löi käsikirjoitusvihkonsa kiinni, pisti kätensä nuoren miehen kainaloon ja lähti hänen kanssaan puutarhaan.

Grimaud katseli kaihomielisesti Raoulin lähtöä, kun tämän pää melkein viisti oven yläpienaa, ja valkoista pujopartaansa sivellen hän tuli virkkaneeksi syvämielisen sanan:

"Kasvanut!"